Chapter 2

Den andra bägaren, hurra, Kamrater, skall kungen ha!

HILLERI (joka tällä aikaa on noussut seisomaan toalettipeilin pöydälle, lasi kädessä, matkien soiton säestystä). Tatatutatitutatii!

Kaikki kääntyvät katsomaan, ja kantajat kääntävät samassa Hurmerinnan Hilleriin päin.

HILLERI (kohottaa lasin). Terve tuloa--hulluinhuoneeseen!

KANTTORI (kiireellisesti huutaen). Porilaisten marssi. Porilaisten marssi!

Saatto lähtee laulaen saliin.

PORMESTARI (jääden huoneeseen, seisoo peilin edessä, jonka pöydällä Hilleri on). Hilleri! Hilleri! Hilleri! Hilleri ei ole enää raastuvan vahtimestari. Ja vikkelästi alas ja ulos.

HILLERI (ylpeänä). Kuka se on, joka minulle puhuu?

PORMESTARI. Minä se olen. Pormestari!

HILLERI (alamaisesti). Vai herra pormestari. Nöyrimmästi anteeksi. Mutta jos se olisi joku muu, niin minä en tulisi. Vaikka olisi itse kauppaneuvos, niin en tulisi. Mutta kun herra pormestari käskee, niin minä heti tottelen. (Laskeutuu alas.) Enkö ole aina totellut herra pormestaria?

PORMESTARI. Totteliko Hilleri, kun minä sanoin, että Hilleri ei saa maistaa? Hilleri on kuitenkin maistanut.

HILLERI. Ja ryypännyt, herra pormestari. Minä tunnustan suoraan herra pormestarille, että herra pormestari näkee tässä aika vahtimestarin ja viiden lapsen isän. (Toverillisen pyytävästi.) Mutta herra pormestarin ei tarvitse muille sanoa.

PORMESTARI. Minkä vuoksi Hilleri sitten maistaa, kun Hilleri tietää, ettei pysy rajoissaan?

HILLERI. No eihän se monta kertaa satu. Vai sattuuko?

PORMESTARI. Se on kyllä tosi, ettei se satu monasti.

HILLERI. Ja kun minä olen sellainen kuin minä olen, niinkuin pormestarinna sanoo.

PORMESTARI. Se on lieventävä asianhaara kyllä. No puhutaan sitten huomenna, kun Hillerikin on selvillään.

HILLERI. Niin, herra pormestari, puhutaan huomenna. Minä lähden siis nyt, herra pormestari?

PORMESTARI. Niin, Hilleri menee nyt. Mutta Hilleri menisi siivosti ja sievästi.

HILLERI. Herra pormestari, minä ajattelin, että jos, kun minulla on niin huono veri, taas tuolla (viittaa saliin) sattuu jotakin, olisi se hyvin paha.

PORMESTARI (miettien, kekseliäästi). Hilleri voi mennä ikkunasta.

HILLERI. Sitä minä en olisi huomannutkaan. Mutta jos kadulla on kauppaneuvoksen härkä.

PORMESTARI (menee katsomaan ikkunasta). Ei ole.

HILLERI (menee ikkunan luo ja nousee ikkunalle). Herra pormestari ei siis tule yhtä aikaa, niinkuin herra pormestari minulle määräsi?

PORMESTARI. Minä viivyn vielä hiukkasen aikaa.

HILLERI. No minun ei siis, herra pormestari, tarvitse sitä tärkeää kuulutusta--?

PORMESTARI. Kyllä, kyllä! Hillerin pitää muistaa se!

HILLERI. Ja pormestarinna oli käskenyt nuohoamaan.

PORMESTARI. Niin, Hilleri nyt muistaa!

Salista kuuluu eläköön-huutoja.

HILLERI. Hyvästi, herra pormestari.

PORMESTARI. Hyvästi, Hilleri.

HURMERINTA syöksyy kiireesti salista, ottaa pöydälle heittämänsä boolilasin ja yrittää kiiruhtamaan saliin takaisin.

HILLERI nauraa nauruaan.

HURMERINTA säpsähtäen pysähtyy ja huomaa Hillerin ikkunalla.

HILLERI. Minä olen se profeetta! (Hyppää alas kadulle.)

HURMERINTA. Setä, minä tuota miestä pelkään.

PORMESTARI. Ei sitä tarvitse pelätä. Se kyllä on ... (pyörittää sormea otsallaan), vaan hyvin siivo. Ainoastaan joskus kun maistaa, on vähän kiusallinen.

HURMERINTA (uhkaavasti). Kyllä minä hänet vielä--! (Yrittää menemään saliin.)

PORMESTARI. Minne sinä menet?

HURMERINTA. Minä vielä pidän pienen puheen.

KANTTORI (tulee salista, lasi kädessä, paatoksella). Veli Hurmerinta! Minä pyydän tässä vielä omasta puolestani lausua muutamia, ainoastaan muutamia sanoja.--Jos vakavuutta, voimmepa sanoa, jos hellyyttä, jos löytyy vielä, niinkuin minä tahtoisin sanoa--

POMMERI tulee puoliruumista myöten näkyviin vasemmanpuoleisesta ovesta ja katsoa tirkistelee.

KANTTORI (huomattuaan Pommerin, tarkoituksella)--huolimatta siitä, että jotkut ja voinpa sanoa, niinkin paljon, että joku tahtoo intrigeerata--

POMMERI (kankealla kädenliikkeellä). Pruur Hurmrint! Kom port! Kom para port! Häär fins toist sort!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Pormestarin sali. Perällä kolme ovea, oikeanpuolinen ruokasaliin, keskimäinen eteiseen, vasemmanpuolinen pormestarin kamariin. Oikealla kaksi ovea lähekkäin, perimäinen Aleksandran, etumainen Hurmerinnan kamariin. Vasemmalla kolme ikkunaa.

PALVELIJA tulee Hurmerinnan kamarista kahvitarjotin kädessä.

PORMESTARINNA. Onko herra Hurmerinta jo ylhäällä?

PALVELIJA. Makuullapa tuo oli, luki jotakin ja pani (matkien) hi hi hi, ho ho ho. Rutihullu! (Yrittää menemään pormestarin kamariin.)

PORMESTARINNA. Mihin sinä menet?

PALVELIJA. Tietysti vien pormestarille kahvia.

PORMESTARINNA. Pormestari meni kaupungille.

PALVELIJA. Mutta eihän nyt vielä ole maistraatin aika.

PORMESTARINNA. Eikö pormestari saa muualla käydä kuin maistraatissa? Hä? Eikö saa? Sinäkö sen määräät, mihin pormestari saa milloinkin mennä? Jätä sinä vain se valta minulle.

PALVELIJA. Niinkuin se onkin. (Menee ruokasalin ovesta.)

HILLERI (nuohoojan puvussa, tulee eteisestä) Hyvää huomenta, armollinen pormestarinna.

PORMESTARINNA. Hilleri ei hyvää huomenta ansaitse. Sellaisen häpeän Hilleri teki eilen! Kun Hilleri on sellainen kuin Hilleri on, niin pitäisi Hillerin ymmärtää, ettei Hillerin sovi ollenkaan maistaa, sillä se vie heti sen vähänkin ymmärryksen.

HILLERI (pyyhkii silmiään). Pormestarinna puhuu aina niin kauniisti ja viisaasti.

PORMESTARINNA. Saa nähdä, antaako pormestari anteeksi.

HILLERI. Saa nähdä.

PORMESTARINNA. Pormestari ei ole vielä pukeutunut.

HILLERI. On hyvä, että herra pormestari on kotona. Kauppaneuvoksen härkä näkyi juuri menevän syömään esplanaadiin.

PORMESTARINNA. Onko se taas ollut seurahuoneen edustalla koko yön?

HILLERI. Tietysti.

PORMESTARINNA. Ja nyt vasta lähti?

HILLERI. Ja nyt vasta herra pormestarikin tulisi kotia, jos ei ennen olisi tullut.

PORMESTARINNA (hätäillen). Hilleri menee nyt nuohoamaan.

HILLERI. Piiat eivät suvaitse.

PORMESTARINNA. Mitä se semmoinen on! (Menee ruokasaliin.)

HILLERI (eteiseen). Nyt, herra pormestari.

PORMESTARI (tulee eteisestä, jättää keppinsä ovenpieltä vasten). Oliko pormestarinna hyvin--?

HILLERI. Herra pormestari, hyvin!

PORMESTARI. Eihän se ole kumma! Minä Hillerille sen sanon, vaikka ei Hillerin tarvitse muille sanoa, että tässä Hilleri näkee aika pormestarin!

HILLERI. Ja yhdeksän lapsen isän, niinkuin pormestarinna sanoo.

PORMESTARI. Niin, ja yhdeksän lapsen isän!

HILLERI. Ja kaikki niin kauniita tyttöjä!

PORMESTARI. Mutta tämä on viimeinen kerta! Kun minä vain tästä pääsisin.

HILLERI. Kyllä herra pormestari tästä pääsee.

PORMESTARI. Hilleri ensin koettaisi puhella pormestarinnalle. Pormestarinna tykkää hyvin paljon Hilleristä.

HILLERI. Ja Hilleri pormestarinnasta. Me aina pormestarinnan kanssa yhdessä valitsemme niin leningit kuin alushameet. Mutta muille minä en.

PORMESTARI. Hilleri voisikin alkaa siitä, että pormestarinnan pitää saada uusi leninki.

HILLERI. Taikka siihen lopettaa, miten vain nyt sopii.

PORMESTARI. Niin, miten Hilleri parhaaksi katsoo.

HILLERI. Herra pormestari menee vain kamariinsa. Minä sitten koputan ovelle, milloin parhaaksi katson.

PORMESTARI (menossa kamariinsa). Mutta Hilleri! Se kuulutus!

HILLERI. Kyllä muistan. Mutta, herra pormestari! Ei saa nukkua!

PORMESTARI. En en en. Minunhan pitää lähteä pian maistraattiin. (Menee kamariinsa.)

PORMESTARINNA (tulee ruokasalista). Mitä se Hilleri puhuu, että piiat eivät antaneet nuohota? Eihän Hilleri ole kyökissä käynytkään!

HILLERI. Niin, nähkääs, hyvä pormestarinna, piiat ovat hävyttömiä, niinkuin pormestarinna on monasti sanonutkin. Ne ovat aina minulle kiukutelleet, että taas tuo mokoma Hilleri tulee siivottomuutta pitämään. Monta kertaa ovat irvistelleetkin.

PORMESTARINNA. Se on ollut vain leikkiä. Eikö Hilleri sen vertaa ymmärrä? Menkää nyt.

ALEKSANDRA (juoksee kamaristaan, puolipukeutuneena). Mamma, mamma! Nyt Fiina toi postista sen paketin, ja minä avasin sen. On niin kaunis puku, niin niin niin kaunis. Minä puen sen ylleni, että Hillerikin näkee.

PORMESTARINNA (joka on käynyt ikkunasta tähystelemässä kadulle, jättäen ikkunan auki). Mitäs Hillerin siitä tarvitsee nähdä!

ALEKSANDRA. Eipä mammallekaan kelpaa koskaan mikään leninki, jos ei ensin kysy Hilleriltä. Hillerin pitää saada nähdä minunkin leninkini! Olkaa vain täällä, Hilleri, niin kauan kuin minä puen sen ylleni. (Menee kamariinsa.)

PORMESTARINNA (yhä rauhattomampana). Hilleri menee nuohoamaan sillä aikaa, kuin Aleksandra pukeutuu.

HILLERI. Siihen varmaan pormestarikin saa pukeutuneeksi.

ROUVA DANELL (ikkunasta). Hyvää päivää, tantti. Minulla on hyvin tärkeää asiaa pormestarille. Onko pormestari kotona?

PORMESTARINNA. Josefine tulee sisään. (Hillerille.) Mitä minä nyt sanon?

HILLERI. Pormestarinna tietysti pistää pikku valheen.

PORMESTARINNA. Kunpa osaisin!

HILLERI. Helppohan se on osata, sanoo vain päinvastoin: että pormestari ei ole kotona, ei ole vielä eilisestä juhlasta tullut.

PORMESTARINNA. Hilleri menee heti nuohoamaan siitä! (Menee eteiseen.)

HILLERI (pormestarin kamarin ovelta). Herra pormestari. Tänne tulee vieras. Jaksaako herra pormestari odottaa vähän aikaa? Mutta herra pormestari ei saa nukkua! (Menee ruokasaliin)

ROUVA DANELL (tulee eteisestä). Minulla olisi pormestarille ollut sellaista asiaa, että kun muuan poika pallolla rikkoi ikkunan, olisin kysynyt, eikö sitä poikaa mitenkään saisi pakotetuksi maksamaan.

PORMESTARINNA (tulee eteisestä rouva Danellin keralla). Mikä poika se oli?

ROUVA DANELL. Muuan kerjäläispoika.

PORMESTARINNA. Mitä sellaiselta saa? Eikähän ikkunalasi niin summattomia maksa.

ROUVA DANELL. Kaksi markkaa!

PORMESTARINNA. No mitä kaksi markkaa on Josefinen rahoissa, joita on kai lähelle satatuhatta.

ROUVA DANELL. Enemmän!

PORMESTARINNA. No niin! (Hämmästyen.) Mutta nythän minä vasta huomaan. Minä ajattelinkin, että mitä outoa Josefinessa on! (Katselee hänen pukuaan.)

ROUVA DANELL. Onko tantista tämä kaunis?

PORMESTARINNA. Josefinen leskivuosi on siis loppunut?

ROUVA DANELL. Ei. Se loppuu vasta ylihuomenna kello 12 päivällä. Mutta minun musta pukuni oli niin huono, niin minä kysyin pastorilta, enkö jo voisi panna vaaleaa pukua.

PORMESTARINNA. No nyt on kohta onnellinen meidän kanttorimme.

ROUVA DANELL. Mutta herra--herra--mikä hän onkaan?

PORMESTARINNA. Herra Hurmerintaako Josefine tarkoittaa?

ROUVA DANELL (innostuen). Ai, kun hän on herttainen! Hänessä on jotakin, josta minä pidän hirveän paljon, tantti ei usko miten hirveän paljon!

PORMESTARINNA. Vai niin! Mutta eihän herra Hurmerinta ole kaunis. Ei voi verratakaan kanttoriin.

ROUVA DANELL. Mutta hän on noin (osoittaa vartaloa ylhäältä alas molemmin käsin).--Onko hän köyhä?

PORMESTARINNA. On, luullakseni, hyvin köyhä.

ROUVA DANELL. Ei herra Hurmerinta ole kotona?

PORMESTARINNA. Ei, herra Hurmerinta meni Aleksandran kanssa kävelemään.

ROUVA DANELL. He taisivat mennä kauaskin?

PORMESTARINNA. Kauas, hyvin kauas aikoivat.

ROUVA DANELL. Minä ajattelin, että jos olisivat menneet johonkin lähelle, niin olisin mennyt heitä tavottamaan.

PORMESTARINNA. Minä uskon, että he ovat jo kotia tulossa ja kävelevät sillalla.

ROUVA DANELL. Sitten he varmaan pian tulevat, minä odotan heitä.--Onko tantilla vatsa kipeä?

PORMESTARINNA. On.

ROUVA DANELL. Nyt he tulevat. Minä kuulin Aleksandran äänen.

PORMESTARINNA. Ei suinkaan! (Enemmän hädissään.)

ROUVA DANELL. Mutta jopa tantin vatsa onkin kipeä.--Nyt tulevat portaita! Kuulkaa!

PORMESTARINNA. Hilleri kolistelee nuohotessaan.

ROUVA DANELL (säikähtäen). Ei suinkaan Hilleri tänne tule?

PORMESTARINNA. Pelkääkö Josefine?

ROUVA DANELL. Hän on niin kiusallinen. Tahtoo minulta rahaa.

PORMESTARINNA (ihmetellen). Hillerikö? Itselleenkö?

ROUVA DANELL. Ostaakseen lapsilleen makeisia. Onko tantilla kaksi viisipennistä?

PORMESTARINNA. Ei ole kuin yksi.

ROUVA DANELL. No tantti lainaa sen minulle.

PORMESTARINNA. Minulla ei ole muuta kuin tämä, ja minä tarvitsen sen haettaakseni kermaa.

ROUVA DANELL. Tantti ottaa tämän kymmenen penniä ja antaa minulle sen viisi penniä, minä saan sitten toisen viisi penniä, kun on haettu kermaa. (Vaihtavat rahoja)

HILLERI tulee ruokasalista kumartaen rouva Danellille.

ROUVA DANELL. Tässä on nyt Hillerille makeisrahaa, viisi penniä.

HILLERI. Ei se riitä.

ROUVA DANELL. Eilen ette pyytänyt kuin viisi penniä saadaksenne penninkorpun kullekin lapsellenne.

HILLERI. Mutta nyt minulla on (nostaa toisen käden sormet ja toisesta kädestä etusormen).

ROUVA DANELL. Hilleri on valehtelija! Eilen näytitte vain yhdellä kädellä.

HILLERI. Mutta tänä päivänä ei enää riitä yksi käsi.

ROUVA DANELL. Kyllä on Hilleri tyhmä, kun luulee etten minä tiedä, että--(sekautuen) mitä minä ajattelinkaan sanoa?

HILLERI. Varmaankin jotakin, joka olisi ollut hyvin viisasta.

ROUVA DANELL. Mutta minulla nyt ei ole kuutta penniä.

PORMESTARINNA. No kymmenen penniä.

ROUVA DANELL. Ei ei ei! Minulla ei ole kuin viisi penniä.

HILLERI (alkaen kävellä ympäriinsä hokien). Kuusi penniä tahi yksi muisku, kuusi penniä tahi yksi muisku, kuusi penniä tahi yksi muisku...

ROUVA DANELL. Hilleri, te olette hullu!

HILLERI (asettuu lähelle). Raha tai yksi muisku!

ROUVA DANELL. Minun leninkini, minun leninkini! (Juoksee eteiseen.)

PORMESTARINNA. Hilleri! Hillerihän on humalassa! Kävikö Hilleri kapakassa?

HILLERI (painelee päätään). Se on vielä sitä eilistä. Tämä on paakruusi. Ja se on paljon pahempi kuin humala. Eikö pormestarinna ole huomannut sitä pormestarissa koskaan? Se on vaarallista. Silloin pitää olla hyvin varovainen, nauraa vain ja sanoa: no elä nyt, kultaseni! Pane nyt maata, ukkoseni, ja levähdä. Minä sitten paistan sinulle sillin. Niin minun eukkoni tekee, eikä meillä koskaan riidellä, sen pormestarinnakin tietää.

PORMESTARINNA. Voi, voi Hilleri. Minä sen suoraan sanon, että monta kertaa olen kadehtinut teitä ja ajatellut, että minä monessa muussa tyytyisin paljon vähempään, kunhan vain olisi sellainen kotionni kuin teillä.

HILLERI. Tai edes sellainen kuin tohtorin herrasväellä. Ajatelkaas, pormestarinna, kun minä tänä aamuna pistäysin siellä, niin tohtori itse soitti pianoa ja tohtorinna tanssi Emilia-tyttärensä kanssa, aurinko niin kauniisti paistoi huoneeseen, ja kanarialintu lauloi.

PORMESTARINNA (itkien). Mitäs kun he!

HILLERI. Mutta tohtorinna onkin aina niin iloinen, aina naurusuin kuin nuori tyttö.

ALEKSANDRA (tulee kamaristaan uudessa puvussaan). Hilleri ja mamma, katsokaa nyt!

HILLERI. Ai ai, kuinka sievä! Kerrassaan kaunis!

PORMESTARINNA. Mutta kyllä se maksaakin, Hilleri, se maksaa--minä en tohdi sanoakaan. Ja pappa ei vielä tiedä koko asiasta mitään. Minua pelottaa niin kauheasti!

HILLERI. Mutta pitäähän neiti Aleksandrallakin olla puku, joka joltakin näyttää.

PORMESTARINNA. Noniin. Voi hyvä Hilleri, puhukaa te pormestarille, pormestari teihin niin luottaa.

HILLERI. Kyllä minä puhun. Olkaa huoleti. Ollaan vain iloisia. Ei suinkaan herra pormestari ole vielä mennyt maistraattiin? Ei ole, koska on hänen keppinsä tuossa oven pielessä.

PORMESTARINNA. Kas siinähän on papan keppi!

HILLERI. Niin. Siinähän herra pormestari melkein aina pitää sitä. Ja siitä minä näen, milloin hän on kotona, milloin ei. Se on niin varma merkki, että se ei petä monasti.

PORMESTARINNA (riemastuen). Ja kun minä en ole huomannut! Se oli pappa varmaan kävelemässä aamulla, kun minä kävin hänen kamarissaankin.

HILLERI. Hoo, herra pormestari oli jo varhain liikkeellä, minä näin.

PORMESTARINNA. Minä en tiedä minkä vuoksi minä olen nyt niin iloisella mielellä! Minä olisin nyt valmis vaikka tanssimaan!

HILLERI. Minäpä mielelläni tahtoisin kerran nähdä pormestarinnan tanssivan, kun herra pormestari on aina kertonut, että pormestarinna ennen tyttönä oli tanssinut niin kauniisti, jonka kyllä uskookin, kun näkee neiti Aleksandran tanssivan. (Alkaa laulaa sievästi ja houkuttelevasti osaa Donauwellenistä.)

ALEKSANDRA. Tulkaa, mamma!

PORMESTARINNA ja ALEKSANDRA lähtevät tanssimaan valssia.

HILLERI heidän tanssiessaan laulaa ja naputtaa tahtia rystysellään oveen, mutta hetken kuluttua kopauttaa aina väliin nyrkillään ja lopuksi lisää voimaa kantapäillään.

PORMESTARI viimein avaa oven, tulee naurusuin sisään, sieppaa kaksi kynttiläjalkaa kynttilöineen ja niitä kiluuttaen yhtyy säestämään Hilleriä, joka yhä laulaa ja lyö oveen tahtia.

PORMESTARINNA huomattuaan pormestarin innostuu tanssiessaan ja kääntää päätään koettaen aina nähdä pormestarin, jolle nauraa onnellisena hymyillen.

HURMERINTA, kädessä suurehko kirjekuori, jossa on käsikirjoitus sisässä, tulee kamarinsa ovesta nauraen henkimeneissä, istua retkahtaa tuolille, mutta siitä siirtyy hervottomana toiselle ja taas kolmannelle, jota toiset jäävät hämmästyneinä katsomaan.

HURMERINTA (hilliten nauruaan). Anteeksi, mutta minä en voi muuta.--Ei suinkaan tässä kaupungissa ole henkilöä, jonka nimi on Hilleri?

PORMESTARI. On kyllä.

HURMERINTA. Minun pitää saada se mies käsiini. Ja minä häntä syleilen ja suutelen!

PORMESTARI. No nyt on meidän vuoro nauraa!

HILLERI seisoo haarajaloin jäykkänä kuin pölkky mulkoillen, PORMESTARI nauraa kokoonkäpristyneenä, PORMESTARINNA heittäytyneenä tuolille selkäkenoon, ALEKSANDRA pitkäkseen lattialle.

HURMERINTA (itsekseen). Totisesti se profeetta puhui illalla totta.

PORMESTARINNA. Voih voih voih, pappa rukka, minä kuolen! Auta, pappa!

PORMESTARI. Voih voih voi, mamma rukka, minulta sydän pakahtuu! (Taluttaen pormestarinnaa menee kamariinsa.)

ALEKSANDRA (nousten lattialta, viittaa Hilleriä). Tuossa on Hilleri. Pussaa nyt! (Menee kamariinsa.)

Pitkä äänettömyys, jolla aikaa Hilleri seisoo liikahtamatta ja Hurmerinta astelee sinne tänne hämillään ja neuvottomana.

HURMERINTA. Niin no--minä olin kuvaillut teitä aivan toisenlaiseksi-- onhan teidän nimenne Hilleri.

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA. Oletteko lähettänyt minulle muutaman kirjoituksen nimeltä »Kauppaneuvoksen härkä»?

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA. Oletteko ennen kirjoittanut sanomalehteen?

HILLERI pudistaa päätään.

HURMERINTA (silmää oudoksuen, kävelee). Hauskaa olisi, jos kirjoittaisitte vastakin.

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA. Mahdollisesti teillä on runsaasti aiheita?

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA (hermostuneesti liikkuu edestakaisin tietämättä, mitä sanoisi). Minä teitä viivytän toimessanne.

HILLERI pudistaa päätään.

HURMERINTA. Minulla itselläni on nyt vähän kiire. Mutta minä hartaasti pyydän saada tavata teitä.

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA (kumartaen). Siis näkemiin.

HILLERI (kumartamatta jäykästi). Näkemiin. (Lähtee astumaan kulkien kuin katonharjaa.)

HURMERINTA. Kuulkaas. Haluaisin mielelläni mainita lukijoille, että olette luvannut vastakin kirjoittaa lehteen. Onko teillä mitään sitä vastaan?

HILLERI. Ei. Kirjoittakaa, minä vien mennessäni painoon.

HURMERINTA. Sehän käy hyvin, saamme sen vielä tähän numeroon. (Repäisee taskukirjastaan lehden, jolle kirjoittaa mustekynällään.) Minä mainitsen tässä vain lyhyesti, että lukijat saavat usein nähdä lehdessämme saman mestarillisen kynän jälkiä, jonka ensimaiseen tuotteeseen tässä lehtemme numerossa jokainen lukija on varmaan mielihyvällä tutustuva. (Antaa liuskan Hillerille.)

HILLERI nyökäyttää jäykästi päätään, menee eteiseen.

HURMERINTA katsoo hänen jälkeensä pitkään, astuu jonkun askeleen ja taas pysähtyy katsomaan, ja vielä uudelleen, alkaa sitten kulkea edestakaisin hykertäen käsiään ja vuoroon pyyhkäisten tukkaansa väliin tehden liikkeitä kuin ilmaisisi ihmettelynsä jollekin.

POMMERI (on tullut kiireisesti eteisestä ja seisahtunut laitellen silmälasejaan, napittaen takkinsa ja koeteltuaan eri asemia astuu jonkun askeleen lähemmäksi, rykäisten). Hyvää päivää!

HURMERINTA. Kas! (Käy tervehtimään.) Terve, terve! Käy painamaan puuta. (Alkaa taas kävellä.)

POMMERI (istahtaen ja kerien peukaloitaan). Veli näyttää vunteerailevan.

HURMERINTA (käy Pommerin eteen ja lyö olalle). Minä olen tutustunut omituiseen mieheen.

POMMERI (levottomana). Tuota omituiseenko?

HURMERINTA. Mies kuin sahapölkky!

POMMERI (kerien kiireesti peukaloitaan). Sahako tuota pölkky?

HURMERINTA. Mutta minä aavistan, että hän on nero!

POMMERI (hereten kerimästä). Veljellä on tarkka silmä!

HURMERINTA. Harvinainen nero.

POMMERI (nousten). Tarkkapa on silmä!

HURMERINTA. Ammatiltaan hän on vain--

POMMERI. Värjäri vain!

HURMERINTA. Nuohooja?

POMMERI. Ei kuin värjäri. Värjäri toki! Värjärimestari! (Kiskaisee takkinsa auki ja pistää peukalot liivin hihareikiin.) Ja ne, jotka enemmän ymmärtävät, sanovat tehtailijaksi! (Alkaa mahtavana kävellä edestakaisin. Menee sitten Hurmerinnan luo, lyö olalle.) Saanko minä veli kirjaltajalle tarjota pikku päivälliset seurahuoneella.

KANTTORI (tulee eteisestä, laulaa). Santa Lucia, Santa Lucia. (Puhuu.) Tuo Pommeri kuorsasi koko yön, mutta me pormestarin kanssa (laulaa): Sävelten vallassa kuningas olet sa, Santa Lucia, Santa Lucia!

POMMERI. Mutta sinun, kanttori, olisi pitänyt olla kuulemassa, mikä se nero on!

KANTTORI. Nero on timantti, säihkyvä ja välkähtelevä jalokivi.

HURMERINTA. Oikein ja kauniisti!

POMMERI. Se oli oikea sana! Kiitos, kanttori.

KANTTORI. Mutta eivät kaikki, voimmepa sanoa, eivät monet, ja uskallan mennä niinkin pitkälle, että ainoastaan harvat osaavat erottaa oikean jalokiven tavallisesta lasista.

HURMERINTA. Veli on oikeassa!

POMMERI. Oikeassa olet, veli kanttori!

KANTTORI. Jos minä olisin runoilija, niin minä tekisin runon neronjalokivestä, joka--

HURMERINTA (lyö olalle). Se on minulla jo tehtynä. Minä olen löytänyt tuollaisen jalokiven!

KANTTORI. Saanko luvan kutsua veli runoilijan päivällisille seurahuoneelle.

POMMERI (nauraa makeasti syrjässä). Hohhohhoh.

HURMERINTA. Veli Pommeri minut tässä juuri kutsui.

POMMERI (kanttorille). Vör seent!

KANTTORI. Sen viinaryypyn ja voileivän te voitte niellä milloin hyvänsä. Mutta minä kutsun oikeille ideaalipäivällisille. Ja minä kutsun pormestarinkin. (Menee pormestarin kamariin.)

POMMERI. Mutta pormestarinnalla ne onkin tässä talossa housut, ja minä pistouvaan hänetkin. (Rientää pormestarin kamariin.)

HURMERINTA (kulkee edestakaisin, innostuneena). Neron jalokivi! Se oli sana!

PAINOPOIKA (tulee kiireellä eteisestä, kumartaen ja toisella kädellä viitaten ikkunaan, toisella pyörittäen lakkia tulisella vauhdilla kätensä ympäri, änkyttää). Fffffffkkkkktttttrrrkkkkksssskkkkhhhhttttkkknnsssttt (=faktori käski huutaa ikkunasta).

HURMERINTA (ottaa kukkaron taskustaan). Tule joskus toisella kertaa, minulla ei nyt ole pientä rahaa.

PAINOPOIKA (pudistaa päätään ja kuin edellä). Fffffkttttttrrrrkkkkksssskk.

HURMERINTA (pudistaa päätään). En minä ymmärrä.

PAINOPOIKA (lakki rauhassa, iloisesti, reippaasti ja vikkelästi laulaa). Saanko minä, herra toimittaja, asiani teille laulaa ja laulaa?

HURMERINTA. Mutta sehän käy näppärästi!

PAINOPOIKA (laulaa). Herra toimittaja tänne on aivan vasta tullu ja tullu, faktori käski sanoa, että Hilleri on hullu.

HURMERINTA (seisoo tyhmistyneenä, silmää vuoroin käsikirjoitusta vuoroin poikaa). Hulluko? Hillerikö hullu?

PAINOPOIKA (laulaa). Faktori käski toimittajan ikkunasta huutaa ja huutaa.

HURMERINTA. Mutta kyllä minun täytyy sanoa, että teistä jompikumpi on hullu, joko sinä taikka faktori!

PAINOPOIKA (menee ikkunaan viitaten, laulaa). Herra toimittaja katsoo, paino on vastapäätä ja päätä, faktori seisoo ikkunassa ja (hätäyneenä keskeyttää laulun, alkaa pyörittää lakkia änkyttäen) tttthhhhtttttpppphhhttttppphh--telia (=tahtoo puhutella).