Chapter 4

Se oli tämä linna mistä Anderson ja Yhdysmallan sotaväki karkoitettiin Huhtikuun 13 päivänä 1861, ja se oli tätä vastaan kuin liittolaiset laukaisivat ensimäisen kutin. Mahdotonta on arvata sitä raudan ja lyijyn paljoutta, minkä yhdysvaltalaisten kanuunat syyttivät sitä vastaan. Yhtähyvin kesti se kolme vuotta. Muutamia kuukausia myöhemmin, kuin Delphin laski sen ohitse, sen kukistivat kuulat Parratin kolmisatanaulaisista rihlatuista kanuunoista, jotka kenraali Gillmore oli asetuttanut Morris-saarelle.

Mutta tänä aikana oli se täydessä voimassaan, ja liittolaisten lippu liehui tämän kivisen jättiläisviisikolkan päällä.

Delphinin purjehdittua linnan sivu, näkyi Charlestonin kaupunki, siellä kun se seisoi Ashley- ja Cooper-virtain välillä.

James Playfair meni nyt väylää osoittavain viittain välitse, ja hänellä oli länsi-eteläisellä puolellaan Charlestonin valotorni, joka näkyy Morris-saaren multavallien ylitse. Hän oli jo nostanut Englannin lipun ja liikehti ihmeteltävällä nopeadella.

Jätettyänsä karantteeni-viitan oikealle kädelle, laski hän huoleti lahteen. Miss Halliburtt seisoi perän puolessa, katsellen tätä kaupunkia, jossa hänen isänsä pidettiin vangittuna, ja tätä ajatellessa hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

Kapteinin käskystä heikensi Delphin viimein vauhtiansa, meni pitkin etelä- ja itäpuolella olevia pattereita ja seisoi ennen pitkää North Commercial varvin kajiin kytkettynä.

VII.

Eräs etelävaltion kenraali.

Laskiessaan Charlestonin kajin kylkeen Delphin tervehdittiin eläköön-huudoilla lukuisalta ihmislaumalta. Asukkaat tässä meren puolelta ankarasti piiritetyssä kaupuugissa eivät olleet tottuneet näihin aikoihin näkemään europalaisia aluksia. He arvelivat, eipä ilman eräänlaisetta hämmästyksettä, mitähän tämä iso höyry-alus, joka noin uljaasti kantoi Englannin lippua kahvelin alla, tekisi heidän kulkuvesillään. Mutta kun saatiin kuulla hänen matkansa tarkoitus, miksi hän oli tunkenut Sullivan-saaren viereisten ahdinkovesien kautta, ja kun huhu levisi, että hän sisälsi kokonaisen lastin sodankieltotavaroita, nostettiin eläköön- ja riemuhuutoja kahta innokkaampia.

James Playfair laitti itsensä hetikohta, silmänräpäystäkään hukkaamatta yhdistykseen kaupungin korkeimman sotapäällikön, kenräali Beauregardin kanssa. Tämä vastaanotti avoimin sylin Delphinin kapteinin, joka tuli varsin sopivalla ajalla tuomaan hänen sotamiehilleen vaatteita ja ruokavaroja, joista heillä oli mitä kovin puute. Siispä päätettiinkin viipymättä ryhtyä laivan purkamiseen, ja joukko jänteviä käsiä tuli Englannin matruuseille avuksi.

Ennenkuin James Playfair lähti laivastaan, oli miss Halliburtt mitä kiihkeimmästi kehoittanut häntä rupeamaan hänen isänsä puoltajaksi ja pelastajaksi kenraalin luona. James Playfair oli kokonansa antaunut tämän nuoren tytön palvelukseen.

-- Miss Jenny -- oli hän sanonut -- te saatatte luottaa minuun. Minä olen tekevä mahdottomiakin pelastaakseni isänne, ja minä toivon, että tämä asia ei ole tuottava vastuksia. Minä olen käypä kenraali Beauregardin luona jo tänä päivänä ja, jyrkästi vaatimatta häneltä mr Halliburtin vapaaksi laskemista, kokeva saada selvän tiedon isänne tilasta, onko hän vapaana miehensanansa nojalla vaiko vankina.

-- Isä raukkani! huudahti miss Jenny huo'aten. -- Hän ei tiedä, että tyttärensä on häntä näin likellä. Oi, jos voisin lentää hänen syliinsä!

-- Hiukka malttavaisuutta vain, miss Jenny, ja te kohta saatte syleillä isäänne. Luottakaa siihen, että olen menettelevä mitä suurimmalta alttiiksiantauvaisuudella, mutta myös taitavan ja ajattelevan miehen tavalla.

Sittekuin James Playfair oli suorittanut toiminimensä asiat, jättänyt Delphinin lastin kenraalille ja tehnyt välipuheen suunnattomasta määrästä pumpulia halpaan hintaan, käänsi hän, uskollisena lupaukselleen, kesknstelun päivän tapauksiin.

-- Te luulette siis -- sanoi hän kenraali Beauregardille -- orjuuden puollustajain pääsevän voitolle?

-- En epäile silmänräpäystäkään, että viimein voitamme, ja mitä Charlestoniin tulee, niin kaupunki kohta ei tule kauemmin olemaan Leen armeijalta piiritettynä. Ja mitä saatatte paitsi sitä odottaa orjuuden hävittäjiltä? Jos niin kävisikin -- mikä ei ole tapahtuva -- että kauppakaupungit Virginiassa, pohjois- ja etelä-Carolinassa, Georgiassa, Alabamassa ja Missisippissä joutuisivat heidän valtaansa, mitäs se tekee? Pääsisivätkö he herroiksi maassa, jota eivät koskaan kykene valloittamaan? Ei suinkaan, ja jos joskus pääsisivätkin voitolle, niin he minun mielestäni joutuisivat isoon pulaan voittonsa tähden.

-- Saatatteko myöskin varmaan luottaa sotamiehiinne? -- kysyi kapteini -- ja ettekö pelkää Charlestonin väsyvän piiritykseen, joka saattaa kaupungin häviöön?

-- En, en pelkää petosta, ja paitsi sitä, jos pettureita olisikin, niin ne armahtamatta uhrattaisiin, ja minä hävittäisin tulella ja miekalla itse kaupunginkin, jos havaitsisin pienintäkään yhdysvaltalais-liikettä. Jefferson Davis on uskonut minulle Charlestonin, ja saatte olla huoleti siitä että kaupunki on hyvissä käsissä.

-- Onko teillä pohjois-valtioiden vankia? -- kysyi James Playfair, joka nyt kääntyi halunsa mukaisimpaan keskustelu-aineesen.

-- On, kapteini -- vastasi kenraali. -- Se oli Charleston, missä eripuraisuus ensiksi pnhkesi ulos. Siellä olevat orjuuden hävittäjät tahtoivat tehdä vastusta, ja kun tulivat lyödyiksi, jäivät he sotavangeiksi.

-- Onko teillä niitä monta?

-- Sadan paikkoihin,

-- Jotka oleskelevat vapaalla jalalla kaupungissa?

-- He olivat vapaalla jalalla siihen asti kuin keksin salaliiton. Heidän päällysmiehensä oli, näetten, onnistunut saada toimeen salaisen yhteyden piirittäjäin kaussa, jotka siten saivat tietoja siitä mitä kaupungissa tapahtui. Minun täytyi lukita sisään nämä vaaralliset vieraat, ja useat heistä tulevat jättämään vankeutensa ainoastaan kiivetäksensä linnanpaltalle, jossa kymmenen liittolaiskiväärikuulan edessä saavat vastata yhdysvaltalais-ajatuksistansa.

-- Mitä? Ammutaanko he kuolijaaksi? -- kysäsi kapteini säpsähtäen.

-- Ammutaan, ja ensiksikin heidän päällysmiehensä, joka on ylen rohkea ja vaarallinen mies piiritetyssä kaupungissa. Minä olen lähettänyt hänen kirjeenvaihtonsa presidentille Richmondissa, ja ennen kahdeksan päivän kuluttua on hänen kohtalonsa peruuttamattomasti päätetty.

-- Mikä siis on se mies josta puhutte? -- kysyi James Playfair, ei olevinaan mistään milläänkään.

-- Sanomalehden kirjoittaja Bostonista, paatunut orjuuden vihaaja, ruumiillaan ja sielullaan Lincolniin kiintynyt.

-- Mikä nimensä on?

-- Jonathan Halliburtt.

-- Miesparka! huudahti James, hilliten liikutustansa. -- Mitä nyt lieneekin tehnyt, ei saata olla häntä surkuttelematta. Luuletteko tosiaankin hänen tulevan ammutuksi?

-- Siitä olen varma -- vastasi Beauregard. -- Mitäpäs voidaan? Sota on sota, ja puollustaita täytyy paraiten kuin taidetaan.

-- No, tämäpä ei juuri minuun koske -- vastasi kapteini huoleti -- ja rangaistusta toimeen pantaessa minä jo olen kaukana.

-- Mitä? Aiotteko jo palata?

-- Aion, herra kenraali, minä olen ennen kaikkea kauppias. Heti pumpulin lastattuani lähden purjehtimaan. Minä olen tullut tänne sisään, se on hyvä, mutta minun täytyy tulla täältä uloskin, ja se on tähdellisintä. Delphin on hyvä laiva ja tohtii nopeuden suhteen lähteä minkä yhdysvaltalais-laivan kanssa hyvänsä kilpailemaan; mutta vaikka kulkunsa on nopea, ei hän sentään yritäkään ennättämään satanaulaisen kanuunan tieltä pois, ja kuula hänen runkoonsa tekisi pahan pilan kaupallisille mietteilleni.

-- Kuten haluatte, kapteini -- vastasi Beauregard. -- Koska asiat niin ovat, minulla ei ole yhtään neuvoa teille antaa. Te hoidatte ammattianne, ja siinä teette oikein. Teidän sijassanne tekisin samalla tavalla. Paitsi sitä olo Charlestonissa ei ole suloista, ja ankkuripaikka, jossa kuulia sataa ehtimiseen, ei anna alukselle luotettavaa suojaa. Te lähdette siis, milloin hyväksi näette. Mutta olkaa hyvä ja sitä ennen antakaa minulle vähäinen tieto. Kuinka vahvat ja kuinka monta ovat ne Yhdysvallan alukset, jotka risteilevät Charlestonin ulkopuolella?

James Playfair vastasi kenraalin kysymyksiin paraiten kuin taisi ja jätti hänelle hyvästin mitä nöyrimmästi. Palasi sitte Delphiniin sangen levottomana ja murheellisena siitä mitä oli kuullut.

-- Mitä pitää minun sanoa miss Jennylle? -- mietti hän. -- Pitääkö minun ilmoittaa hänelle, missä hirmuisessa tilassa mr Halliburtt on? Ei, parempi on että jätän hänen tietämättömyyteen hänen isäänsä uhkaavista vaaroista. Lapsi parka!

Ei ollut hän astunut viittäkymmentä askelta kuvernöörin asunnosta, ennenkuin kohtasi Crockstonin. Tämä kunnon amerikalainen oli vahdannut häntä aina hänen laivasta lähdettyänsä.

-- No, kuinka asiat ovat, kapteini?

James Playfair katsoi Crockstoniin vakaisesti, ja tämä ymmärsi hyvin kyllä, että kapteinilla ei ollut hyviä uutisia hänelle ilmoitettavina.

-- Oletteko nähneet kenraali Beauregardia? -- kysyi hän.

-- Olen -- vastasi James Playfair.

-- Ja te olette puhutelleet häntä mr Halliburtista?

-- En ole, vaan hän on puhunut minulle hänestä.

-- Entäs sitte, kapteini.

-- Entäs sitte? Saatanhan teille sanoa kaikki tyyni?

-- Kaikkityyni, kapteini!

-- Niin kuulkaapas! Kenraali on sanonut minulle, että herranne tulee ammuttavaksi ennen kahdeksan päivän kuluttua.

Tämän kuultua olisi jokainen muu kuin Crockston raivosta hypähtänyt tahi heittäynyt hillimättömän mielikarvauden valtoihin, mutta amerikalainen, joka ei hätäillyt, ikäänkuin myhäili ja sanoi vain:

-- No, mitä se tekee?

-- Mitäkö tekee? -- huudahti James Playfair. -- Minä sanon teille, että mr Halliburtt ammutaan ennen kahdeksan päivän kuluttua, ja te vastaatte: mitä se tekee!

-- Tottapa niin, jos hän ennen kuuden päivän kuluttua on Delphinissä ja me ennen seitsemän päivän kuluttua aavalla valtamerellä.

-- Minä ymmärrän teidät -- vastasi kapteini ja likisti Crockstonin kättä. -- Te olette nerokas mies, ja minä olen, huolimatta setä Vincentistä ja Delphinin lastista, antava vaikka räjähyttää itseni ilmaan miss Jennyn vuoksi.

-- Ei sentään ole tarvetta kenenkään ilmaan lentää -- vastasi amerikalainen. -- Siitä on vain kaloille hyvää, mutta tärkein asia on saada mr Halliburtt vapautetuksi.

-- Mutta tiedättekö, se kaikki on vaikeata.

-- Eipä niinkään! -- vastasi Crockston.

-- Pää-asia on päästä yhteyteen vangin kanssa, joka on ankarasti vartioittuna.

-- Se on tietty.

-- Ja saada hänet karkaamaan, mikä kuuluu miltei ihmetekoihin.

-- Pieniä ne ovat -- sanoi Crockston. -- Vangissa vallitsee enemmin karkaamisen ajatus kuin vartioimisen ajatus hänen vahdeissansa. Sen tähden on vangin aina onnistuva pelastaa itsensä. Kaikki asianhaarat ovat hänen puolellaan, ja sen tähden on mr Halliburtt meidän avullamme pelastuva.

-- Kenties olette oikeassa, Crockston.

-- Aina oikeassa, kapteini.

-- No, mutta mitenkä aiotte menetellä? Luonnos on tehtävä ja varokeinoihin ryhdyttävä.

-- Minä olen likemmin asiaa ajatteleva.

-- Mutta jos miss Jenny saa kuulla, että isänsä on tuomittu kuolemaan ja että käsky rangaistuksen toimeen panemisesta voi tulla ennen kahden päivän kuluttua...

-- Hän ei saa mitään tietää, siinä kaikki.

-- Te olette oikeassa, asia on salattava häneltä. Se on parempi sekä hänelle että meille.

-- Missä mr Halliburtia pidetään vangittuna? -- kysyi Crockston.

-- Linnassa kaupungin sisällä -- vastasi James Playfair.

-- Hyvä! Ja nyt menkäämme laivaan!

-- Niin, nyt laivaan, Crockston!

VIII.

Karkaus.

Miss Jsenny istui perän puolella Delphiniä, odotellen kuumeentapaisella malttamattomuudella kapteenin paluuta. Tämän jälleen tullessa hänen luoksensa, ei hän kerennyt sanaakaan vixkkamaan, mutta silmänsä kysyivät James Playfairiltä kiihkeämmin kuin huulensa olisivat sen tehneet.

Crockstonin käydessä avulliseksi, kapteini ilmoitti tyttölle ainoastaan semmoisia tosi-asioita, jotka olivat yhteydessä hänen isänsä vankeuden kanssa. Hän sanoi hänelle, että oli varuisasti kuullustellut Beauregardilta sotavankeihin kuuluvia asioita. Kun kenraali ei ollut näyttänyt ystävällisesti mieltyneeltä heitä kohtaan, oli James Playfair varovasti menetellyt, tahtoen antaa tapausten mennä omia menojansa.

-- Koska mr Halliburtt ei saa vapaasti liikkua kaupungilla -- sanoi James Playfair -- niin hänen karkauksensa käy työläämmäksi, mutta minä olen pääsevä tarkoitukseni perille ja vannon teille, miss Jenny, että Delphin ei ole lähtevä Charlestonin rediltä ilman isättänne.

-- Kiitos, mr James -- sanoi tyttö -- minä kiitän teitä kaikesta sielustani.

Nämä sanat kuultuansa James Playfair tunsi sydämensä hyppivän. Hän lähestyi tyttöä kyynelsilmin ja äänensä värähteli. Hän mieli puhumaan ja tytölle ilmaisemaan tunteensa, joita ei kauemmin voinut hillitä, kun Crockston astui väliin sanoen:

-- Kas niin, nyt ei olekaan aikaa olla noin hellätuntoisina. Sen sijaan tuumikaamme, ja tuumikaamme oikein asiasta.

-- Onko sinulla siis jotakin tuumaa, Crockston? -- kysyi miss Jenny.

-- Minulla on aina joku tuuma varalla -- vastasi amerikalainen. -- Se juuri on omituisuuteni.

-- Mutta joku hyvä tuuma? -- sanoi James Playfair.

-- Oivallinen, ja kaikki ministerit Washingtonissa eivät voisi parempaa keksiä. Onpa niinkuin mr Halliburtt jo olisi täällä laivassa.

Crockston sanoi nämä sanat semmoisella varmuudella ja niin hyvillä mielin, että heikko-uskoisinkaan ei olisi voinut olla samaa varmaa uskoa kuin hänkin.

-- Annapas kuulla tuumasi! -- sanoi James Playfair.

-- Annan, kapteini; teidän pitää mennä kenraalin luokse ja pyytää häneltä erästä hyvää tekoa, jota hän ei ole teiltä kieltävä.

-- Ja mikähän hyvä teko se olisikaan?

-- Teidän pitää sanoa hänelle, että teillä on laivassanne eräs kehno olento, oikea ilves, joka on teille haitaksi ja matkalla on kokenut yllyttää laivaväkeä salakapinaan, sanalla sanoen ilkeä veitikka. Sitte pyydätte lupaa saada lukita hänet linnaan, kuitenkin ehdolla että ennen lähtöänne saatte noutaa hänen takaisin viedäksenne hänet Englantiin ja jättääksenne hänet oikeuden käsiin, maan lakien mukaan rangaistavaksi.

-- Hyvä, hyvä! -- vastasi James Playfair puoleksi naurusuin. -- Minä teen kaikki mitä tahdotte, ja Beauregard on heti mielellään myöntyvä pyyntööni.

-- Siitä olen minäkin täydellisesti vakuutettu -- jatkoi amerikalainen.

-- Mutta minulta puuttuu yksi asia -- virkahti vielä Playfair.

-- Mikä se olisi?

-- Tuo ilves.

-- Seisoohan se juuri silmäinne edessä, kapteini.

-- Mitä? Sekö ilkeä veitikka?...

-- Se olen minä, ellette pahastu.

-- Oi, mikä jalomielisyys ja uhrautuva sydän! -- huudahti miss Jenny, likistäen pienillä käsillään amerikalaisen ruttuisia.

-- Crockston, ystäväni -- sanoi James Playfair -- nyt ymmärrän teidät täydellisesti, ja ainoastaan yhdestä asiasta olen pahoillani: etten voi astua sijaanne.

-- Itsekullakin on tehtävänsä -- vastasi Crockston. -- Jos te astuisitte minun sijaani, niin varmaankin yhtyisitte sangen pahaan pulaan, mikä ei minulle voi tapahtua. Te sitä vastoin saatte sitte kyllin tekemistä siinä että pääsette ankkuripaikalta yhdysvaltalaisten ja liittolaisten kanuunain alate, jossa yrityksessä minun hnonosti kävisi.

-- Jatkakaa, Crockston!

-- Päästyäni kerta kauniisti linnaan, jonka tunnen kuin viisi sormeani, kyllä mä nähnen, miten on meneteltävä, mutta olkaa varma, että hyvä tulee. Sillä aikaa te vain lastaatte laivaanne.

-- Oi, ne asiat -- sanoi kapteini -- eivät nyt ole paljon-arvoisia.

-- Ei niin, ei niin! Muistakaa setä Vincentiä. Mitähän setä muuten sanoisi? Antakaa tunteiden ja asiain käydä rinnatusten. Sillä keinoin vältätte kaikki epäluulot. Mutta pitäkää kiirettä vain, voipiko kaikki olla kuudessa päivässä suoritettuna?

-- Voipi.

-- Siis on Delphin lastannut ja valmis lähtemään 22 päivänä.

-- Aivan valmis.

-- Tammikuun 22 päivänä illalla, ymmärrättekö, te lähetätte veneen ja muutamia paraita matruusianne White-Pointin luokse kaupungin äärimmäisessä päässä. Odottakaa siellä kello 9:ää asti, jolloin saatte nähdä mr Halliburtin ja nöyrimmän palvelijanne tulevan sinne.

-- Mutta kuinka teette auttaaksenne mr Halliburtin karkaamaan ja päästäksenne itsekin pakoon?

-- Se on minun asiani.

-- Rakas Crockstonini -- sanoi Jenny -- te aiotte siis panna henkenne alttiiksi pelastaaksenne isäni?

-- Alkää minun tähteni olko huolissanne, miss Jenny, minä en pane itseäni laisinkaan alttiiksi. Saatatte uskoa mitä sanon.

-- Mutta -- kysyi James Playfair -- milloin pitää minun panettaa teidät linnaan?

-- Jo tänä päivänä. Ymmärrättehän sen, että minä turmelen kaiken laivaväkenne ja ett'ei ole aikaa hukata.

-- Tarvitsetteko rahaa? Olisivatko ne teille joksikin hyödyksi linnassa?

-- Rahaako lahjoakseni vankivartijan? Eikö mitä! Sekä se tulee kovin kalliiksi että on tuhmasti tehty. Jos niin sattuu, niin vankivartija pitää sekä rahat että vangin, ja siinä tekee hän oikein. Ei, minulla on muita paljoa parempia keinoja. Kuitenkin saatatte antaa muutamia dollareita. Täytyyhän toki saada juoda tarpeen aikana.

-- Ja päihdyttää vankivartija?

-- Ei, puolipäihtynyt vankivartija pilaa koko asian. Ei, ei, minä sanon teille, että miuulla on tuumani, ja antakaa minun hoitaa asia.

-- Kas tässä, urhea Crockstonini, tässä on teille kymmenen dollaria.

-- Se on liiaksi, mutta jäännöksen annan takaisin.

-- Oletteko valmis?

-- Aivan valmis astumaan esiin oikeana pääkonnana.

-- Matkaan siis!

-- Crockston -- sanoi tyttö liikutetulla äänellä -- oletpa paras ihminen maan päällä.

-- Eipä se minusta kumma olisikaan -- vastasi amerikalainen nauraa hohotellen. -- Mutta olipa unhottua, herra kapteini, minulla on jotain tähdellistä teiltä pyydettävänä.

-- No mitä?

-- Jos kenraali käskisi teidän hirtättää ilveksenne, sillä te tiedätte, että soturit menettelevät nopsasti, niin...

-- Mitä tarkoitatte?

-- Joo, silloin käskekää hänen hyvin ajatella eteensä.

-- Sen lupaan.

Samana päivänä Crockston isoksi kummaksi laivaväelle, jolle salaisuutta ei ollut kerrottu, 1yötiin rautoihin käsistä ja jaloista, vietiin maalle kymmenkunnalta matruusia, ja puoli tuntia sen jälkeen marssi "ilves" pitkin kaupungin katuja ja kirjoitettiin kohta kapteinin pyynnöstä, huolimatta vastustuksistaan, Charlestonin linnan vankilistaan.

Tänä ja seuraavina päivänä purettiin Delphiniä kaikella uutteruudella. Höyryranat nostivat, paikalta liikkumatta, koko europalaisen lastin pois sisäänpantavan kotoperäisen tieltä. Charlestonin väestö oli tässä miellyttävässä työssä saapuvilla, autellen ja onnitellen matruusia, jotka nyt olivat, kuten sanotaan, korkeimmat kukot tunkiolla. Etelävaltioiden miehet osoittivat heille suurta kunnioitusta, mutta James Playfair ei antanut heille aikaa vastaanottaa amerikalaisten kohteliaisuuden osoituksia. Hän hääteli ja kiirehti heitä mitä kiihkeimmällä innolla, johon Delphinin matruusit eivät voineet oikeata syytä arvata.

Kolme päivää sen jälkeen eli Tammikuun 18 päivänä aljettiin ensimäisiä pumpulipakkoja latoa ruumaan. Vaikka James ei enään huolinut koko hommasta, teki kauppahuone Playfair ja Kumpp. oivallisen kaupan, se kun sai polkuhinnalla kaiken pumpulin, mikä makasi rajuna Charlestonin varvilla.

Sillä aikaa ei ollut saatu mitään tietoja Crockstonista. Mitään virkkamatta oleskeli Jenny alituisten pelkojen valloissa. Hänen kasvonsa, jotka olivat levottomuudesta tuntuvasti muuttuneet, puhuivat hänen sijastaan, ja James Playfair koki hyvillä sanoilla rauhoittaa häntä, paraiten kuin taisi.

-- Minulla on mitä suurin luottamus Crockstoniin -- sanoi hän. Hän on uskollinen palvelija, ja te, miss Jenny, joka tunnette hänen paremmin kuin minä, saatatte siis olla aivan huoleti. Kolmen päivän perästä on isänne likistävä teidät sydäntänsä vasten, uskokaa minun sanani.

-- Oi, herra kapteini, kuinka voinen koskaan osoittaa teille kiitollisuuttani tuommoisesta alttiiksi antaumisesta? Kuinka isäni ja minä keksinemme keinon maksaa teille velkamme?

-- Sen olen sanova teille tultuamme Englannin vesille -- vastasi ripeä kapteini.

Jenny tarkasteli häntä hiukan aikaa, laski itkuiset silmänsä alas ja palasi hyttiinsä.

James oli toivonut, että tämä nuori tyttö ei saisi mitään tietää isänsä hirvittävästä tilasta ennen, kuin isä olisi hyvässä turvassa; mutta tänä viimeisenä päivänä sattui eräs matruusi vastoin tahtoansa virkahtamaan jotakin, mikä hänelle ilmaisi kaiken totuuden. Vastaus valtakammiolta Richmondissa oli näetsen tullut päivällä ennen ratsastavan kuriirin muassa, joka oli onnistunut pääsemään vihollisten etuvartija-rivin läpi. Tämä vastaus sisälsi Jonathan Halliburtin kuolematuomion, ja tämä onneton kansalainen oli seuraavana aamuna ammuttava. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin uutinen tästä ampumisesta levisi kaupungille ja viimein erään Delphinin matruusin muassa laivaan. Tämä mies jutteli uutisen kapteinille aavistamatta, että miss Halliburtt seisoi niin likellä että kuuli kaikki. Neito päästi sydäntä vihlovan parun ja kaatui tainnoksiin kannelle. James Playfair kantoi miss Jennyn hänen hyttiinsä, ja häntä täytyi kaikin mahdollisin keinoin hoitaa, ennenkuin hän virkoomaan saatiin.

Kun hän taas avasi silmänsä, yhtyivät ne kapteiniin, joka laskemalla sormen huulillensa antoi hänelle merkin olla ääneti. Hänellä oli kykyä olla vaiti ja hillitsemään itsensä tuskan huudoista. James Playfair kallistui hänen korvansa puoleen ja sanoi:

-- Jenny, kahden tunnin päästä isänne on turvassa luonanne, taikka myös olen minä saanut surmani kokiessani pelastaa häntä.

Sitte lähti hän hytistä ja sanoi itsekseen.

-- Ja nyt täytyy minun, millä hinnalla hyvänsä, pelastaa Halliburtt, vaikka vapautensa maksaisinkin omalla ja koko laivaväkeni hengellä.

Ratkaiseva hetki oli nyt lähellä. Delphin oli jo aamulla saanut pumpulin sisäänsä sälytetyksi, ja hiilihinkalotkin olivat täynnä. Alus, joka oli valmis lähtemään kahden tunnin päästä, oli jättänyt North Commercial varvin ja makasi avoimella redillä. Se oli valmis käyttämään nousuvettä hyväksensä, ja nousuvesi oli tuleva kello 9 aikana illalla.

James Playfair jättäessä miss Jennyn, kello löi 7, ja hän alkoi hankkiutua lähtemään. Aina tähän asti oli salaisuus mr Halliburtin suhteen ollut yksinomaisesti hänen, Crockstonin ja miss Jennyn hallnssa, mutta kapteini näki nyt tarpeelliseksi antaa Mathewille tiedon oloista ja suhteista, minkä hetikohta tekikin.

-- Kernaasti -- vastasi Mathew kysymättä mitään. -- Siis kello 9 aikana?

-- Kello 9! Antaka hetikohta lämmittää ja lämmittää aika lailla.

-- On tapahtuva, kapteini.

-- Delphini makaa varppi-ankkurissa. Me hakkaamme köyden poikki ja lähdemme heti, sekuntiakaan hukkaamatta.

-- Aivan niin!

-- Panettakaa lyhty ison maston päähän. Yö on pimeä ja me saamme sakean sumun. Meidän täytyy pitää varamme, ettemme eksyisi, palatessamme laivaan. Teidän täytyy siis pitää se varokeino että soitatte kelloa 9:sästä alkaen.

-- Käskynne noudatetaan säntillensä, kapteini.

-- Ja nyt, rakas Mathew -- lisäsi James Playfair -- antakaa laittaa kevy-vene valmiiksi ja asettakaat siihen kuusi vankinta soutajaamme. Minä menen viipymättä White-Pointille. Minä jätän Jennyn teidän huostaanne niin kauaksi kuin olen poissa, ja Jumala meitä nyt varjelkoon!

-- Jumala meitä varjelkoon! -- vastasi Mathew.

Heti paikalla antoi hän tarpeelliset käskyt virittää valkeata kattilain alle ja laittaa vene valmiiksi. Muutamissa minuuteissa oli tämä valmiina. Sanottuansa viimeisen jäähyvästin miss Jennylle, astui James Playfair veneesen ja taisi, laskiessaan laivasta ulos, nähdä isoja, mustia savutupruja katoavan sakeaan sumuun.

Kaikki oli synkkään pimeyteen peitettynä. Tuuli oli tyyntynyt. Kuolon hiljaisuus vallitsi avaralla ankkuripaikalla, jonka laineet näyttivät uneen vaipuneen. Muutamia tuskin nähtäviä valkeita tuikki siellä ja täällä pimeässä. James Playfair oli ottanut ruorin ja ohjasi venettänsä vakavalla kädellä White-Pointia kohti. Tätä poikkikuljettavaa matkaa oli noin kaksi peninkulmaa. James Playfair oli päivän kuluessa mitä tarkimmasti laskenut asemansa, niin että hän suoraa linjaa taisi laskea Charlestonin nientä kohti.