Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KAUPPAHUONE PLAYFAIR JA KUMPP.

eli

Pumpulilasti ja Sydän

Kirjoitti

JULES VERNE

Suomennos

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1876.

I.

Laiva Delphin.

Ensimäinen virta, jonka aallot ovat vaahdonneet höyryaluksen rattaansiipien alla, on Clyde. Tämä oli 1832. Höyryaluksen nimi oli Comet ja tämä kulki säännöllisesti Glasgowin ja Greenochin väliä kuuden peninkulman [peninkulmilla tässä kirjassa aina ymmärretään Englannin peninkulmia, joita menee noin 6 Suomen peninkulmaan] nopeudella tunnissa. Siitä ajasta asti on enemmän kuin miljoona höyryjä ja pakettiveneitä kulkenut ylös ja alas tämän Skotlannin virrau vuota pitkin, ja asukkaiden tuossa isossa kauppakaupungissa luulisi siis jo hyvinkin harjaantuneen näkemään lhmeitä sillä merikulun haaralla, jota höyryn avulla harjoitetaan.

Kuitenkin olivat Joulukuun 3 päivänä 1862 Glasgowin likaiset kadut täytetyt lukemattomalla ihmislaumalla, jossa oli laivan-isäntiä, kauppiaita, tehtaan-haltijoita, työmiehiä, merimiehiä, naisia ja lapsia, kaikki matkalla erääsen suureen, Kelwindock-nimiseen, Tod'ille ja Mac Gregor'ille kuuluvaan laivanrakennuslaitokseen. Tämä viimeinen nimi todistaa enemmin kuin kyllin, että Skotlannin ylänköläisten kuuluisista jälkeisistä oli tullut keinoilijoita ja että vanhain klanien kaikki läänimiehet olivat luontuneet kelvollisiksi työmiehiksi.

Kelwindock on muutamain minuutien matkan päässä kaupungista Clyde-virran oikealla rannalla. Sen äänettömät lavat olivat kohta uteliaiden katsojain vallassa. Ei yhtään joutilaaksi jäänyttä paikkaa ollut rantasilloilla, varvin muureilla eikä makasiinien katoilla. Joella liikkui kaikenlaisia aluksia ristin rastin, ja Gowanin kunnaat vasemmalla rannalla olivat katsojia täynnä että vilisi.

Ei täällä kumminkaan ollut hommana mikään erinomainen juhlallisuus; tahdottiin vain nähdä erään laivan lähtöä veistämöltä. Näyttäisi kuin Glasgowin asukkaiden pitäisi huolia aivan vähän tuonlaisista hommista; mutta kentiesi Delphin -- tämä oli Todin ja Mac Gregorin rakentaman aluksen nimi -- oli jotenkin omituinen näöltänsä? Eipä ollutkaan, totta puhuaksemme. Se oli iso alus, noin viidentoista sadan tonnin kantavuutta, teräslevyillä peitetty ja jota paljolla työllä ja äärettömillä kustannuksilla oli koetettu saada niin nopeaksi kulussaan kuin mahdollista, sen kone, tehty Lancefieldin työpajoissa, oli kovavoimaiskone, ja sillä oli viidensadan hevoisvoiman nimellinen väkevyys. Sitä pani liikkeelle yksi propelli kummallakin puolen perävannasta, jotka molemmat oiivat aivan erillään toisistansa. Tämä oli ihan uusi, Dudgeon de Millwalin keksimä laitos, joka antaa aluksille suuren nopeuden samalla kuin sallii niiden liikehtiä sangen ahtaalla alalla. Mitä Delphinin syvällykseen tulee, ei se ollut erittäin suuri.

Tuntijat eivät sen suhteen erehtyneet, ja he syystä siitä päättivät, että tämä alus oli aiottu käymään kohtalaisen syvillä vesillä. Mutta kaikista näistä erityisistä asianhaaroista ei käynyt millään muotoa tuota yleistä malttamattomuutta selittäminen. Delphinissä ei ollut mitään enemmin tahi vähemmin outomaista nähtävää kuin monessa muussakaan aluksessa. Oliko siis sen lähtö veistämöltä yhdistettynä johonkin koneelliseen vaikeuteen, joka oli voitettava? Eipä niinkään. Clyde-virta oli jo helmaansa vastanottanut monta paljon kantavampaa alusta, ja Delphinin laskeminen vesille oli käypä niin mutkattomasti kuin suinkin maailmassa. Työt alkoivat heti kuu vesi seisahtui, samassa silmänräpäyksessä kun pakovesi alkoi tuntua. Kurikat paukahtivat yht'aikaa kuloja vasten, jotka olivat aiotut kohottamaan aluksen emäpuuta. ennen pitkää tutisi koko tuo kookas rakennus, ja niin vähän kuin se kohosikin, havaittiin kumminkin sen järkkyvän asemaltansa. Vipuminen aikoi, se kiihtyi kiihtymistänsä, ja muutamain silmänräpäysten perästä Delphin, jätettyänsä huolellisesti valitun lavansa, sukelsi Ciyde-virtaan, sakeiden, valkoisten savutuprujen keskelle. Sen perä hetkahti joen mutapohjaa vasten, mutta kohahti erään jättiläisaallon harjalla, ja tämä muhkea höyry olisi vauhdissaan rusahtanut rikki rantasiltoja vasten Gowanin luona, jos eivät kaikki ankkurit, jotka yht'aikaa heitettiin alas hirmuisella jytäkällä, olisi ehkäisseet sen vauhtia.

Delphin oli onnellisesti ja hyvästi lähtenyt veistämöltä ja keinui nyt kauniisti virralla. Kaikki katsojat taputtivat käsiänsä, aluksen nyt ollessa luonnollisessa elementissään, ja väkeviä hurrahuutoja kuului molemmilta rannoilta.

Mutta mikä oli siis syynä näihin huutoihin ja mieltymyksen osoituksiin? Varmaan ihastuneimpain katsojain olisi ollut sangen työläs selittää innostustansa. Mikä erityinen mielenkiinto voi se siis olla, jonka tämä alus nostatti? Minkälaista kauppaa varten se oli käytettävä, sitä ei tietty, ja jos sitä kysyit noilta erinäköisiltä parveilta uteliaita, niin syystäpä taisit hämmästyä niistä erilaisista mielipiteistä, joita oli käymässä tästä tähdellisestä asiasta.

Kuitenkin pitivät paremman tiedon saaneet, taikka jotka luulivat niiden lukuun kuuluvansa, siinä yhtä että tällä höyryllä oli joku tehtävä toimitettavana siinä julmassa sodassa, joka silloin kymmennitteli Amerikan Yhdysvaltioita. Mutta sen enempää he eivät asiasta tienneet, eikä olis yksikään heistä saattanut sanoa, oliko Delphin kaapparilaiva vaiko tavara-alus, oliko se liittolaisten aluksia vaiko Yhdysvallan laivastoon kuuluva.

-- Hurraa! -- huusi joku, vakuuttaen, että Delphin oli rakettu etelä-valtiota varten.

-- Hurraa, hurraa! -- huusi toinen, vannoen, ettei nopeampaa laivaa ollut kryssäillyt Amerikan rantavesillä.

Jos mieli taitaa sanoa jotakin vissiä tässä asiassa, niin täytyy olla osakas tahi ainakin hyvin uskottu ystävä kauppahuoneessa Vincent Playfair ja Kumpp. Glasgowissa.

Vincent Playfair ja Kumpp. oli rikas, arvossa pidetty ja kokenut toiminimi. Sen päämies kuului vanhaan, kunniassa pidettyyn sukuun, joka juontui Tobacco-nimisistä lordeista, jotka rakennuttivat kauneimmat korttelit kaupungissa. Nämä taitavat kauppamiehet olivat perustaneet etevimmät konttoorit Glasgowissa ja kävivät kauppaa tupakilla, jota toivat Virginiasta ja Marylannista. Äärettömät tavarat koottiin; uusi keskipaikka kaupalle luotiin. Ennen pitkää tuli Glasgowista teollisuus- ja tehdaskaupunki; kehruutehtaita ja valinpajoja syntyi joka haaralla, ja muutamissa vuosissa oli kaupungin varallisuus noussut ylimmällensä.

Kauppahuone Playfair ja Kumpp. kumminkin pysyi uskollisena esi-isäinsä toimekkaalle hengelle. Se antautui mitä rohkeimpiin keinoitteluihin ja kannatti Englannin kaupan arvoa. Sen nykyinen päämies, Vincent Playfair, noin viidenkymmenen vanha, mielialalleen hyvin käytänuöllinen ja vakava, ehkä vähän rohkea mies, oli laivain varustaja mitä puhtainta verta. Ei mikään muu liikuttanut häntä kuin toimintoasiat. Muuten oli hän kunniallinen ja rehellinen mies.

Kuitenkaan ei tainnut hän kuuniakseen lukea sitä tarkoitusta, jota varten Delphin oli rakettu ja varustettu, sillä sen oli kokonansa keksinyt hänen veljensä poika James Playfair, komea kolmikymmen vuotias mies ja rohkein kippari yhdistetyn kuningaskunnan kauppalaivastossa.

Luettuansa vihoissaan eräänä päivänä Tontine-nimisessä kahvilassa Amerikan sanomalehtiä, teki James Playfair sedälleen varsin uskaliaan ehdoituksen.

-- Setä Vincent -- sanoi hän vasten silmiä -- me saatamme ansaita kaksi miljoonaa vähemmässä kuin kuukauden ajassa.

-- Ja mitä asiassa pannaan alttiiksi? kysyi setä Vincent.

-- Laiva ja lasti.

-- Eikö mitään muuta?

-- Pannaanpa niinkin, laivaväen ja kapteinin nahat, mutta niitä ei oteta lukuun.

-- Annas kuulla, mitä mielit -- vastasi setä.

-- Olettehan lukeneet Tribune-, Newyork-Herald-, Times-, Enquirer be Richmond ja Americain Review-sanomalehtiä? -- jatkoi James Playfair.

-- Olen, olenpa kaksikymmentäkin kertaa.

-- Luuletteko siis niinkuin minä luulen, että Yhdysvaltioiden sotaa kestää kauan vielä?

-- Kauan kyllä.

-- Te tiedätte hyvin kyllä, kuinka isosti tuo taistelu haittaa Englannin ja erittäinkin Glasgowin etuja.

-- Niiden seassa erikoisesti Playfairin ja Kumppanin etuja -- keskeytti hänen setä Vincent.

-- Aivan oikein -- jatkoi kapteini.

-- James, siitä olenkin joka päivä levotonna, enkä taida kauhistuksetta ajatella niitä suuria onnettomuuksia kauppaliikkeen alalla, mitkä tuo sota on aikaansaattava. Kyllähän huone Playfair ja Kumpp. on vakavarainen, mutta se on yhdistyksessä huoneiden kanssa, jotka voivat joutua vararikkoon. Oih, hiisi vieköön nuo amerikalaiset, lienevät sitte orjapuoluelaisia tahi orjuuden hävittäjiä.

Jos Vincent Playfair, ihmisknnnan suuriin perus-aatteihin nähden, jotka aina ja joka paikassa ovat asetettavat edelle yksityisiä harrastuksia, tekikin väärin näin puhuessaan, niin hänellä yhtähyvin oli oikeus katsella asiaa pelkän kauppaliikkeen kannalta. Tärkeintä Amerikan vientitavaraa ei saatukaan Glasgowin markkinoille. Pumpulinälkä, käyttääksemme tätä paljon merkitsevää englantilaista sananpartta, kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Tuhansittain työmiehiä häätyi elämään yleisen laupiuden varassa.

Glasgowilla oli viisikolmatta kierutinta, jotka ennen Yhdysvaltioiden sotaa joka päivä valmistivat kuusisataa viisikolmatta tuhatta meteriä pumpulilankaa, se on viisikymmentä miljoonaa naulaa vuosittain. Näistä numeroista voi päättää, mitä sekaannuksia oli syntyvä kaupungin teollisessa elämässä, kun raaka-aineita kehruutehtaille miltei peräti puuttui. Tavaran luovutuksia tapahtui joka tunti, työt lakkautettiin kaikissa tehtaissa ja työmiehet kuolivat nälkään.

Se oli tämän äärettömän kurjuuden näkeminen, joka saatti James Playfairin tuumimaan rohkeata yritystänsä.

-- Minä hankin pumpulia -- sanoi hän -- ja tuon sen tänne, maksakoon niitä maksaa.

Ja ollen kauppamies yhtä paljon kuin setä Vincentkin, päätti hän esittää tuumansa tavallisen toiminnon muotoisena.

-- Kuulkaapa nyt tuumani, setä

-- Annas kuulla, James!

-- Se on aivan mutkaton. Me rakennutamme tavattoman nopean ja paljon kantavan aluksen.

-- Se käy laatuun.

-- Me lastaamme sen ampuvaroilla, ruoka-aineilla ja vaatteilla.

-- Hyvä, hyvä!

-- Minä otan päällikkyyden höyryssä, jätän kaikki Yhdysvallan alukset jälkeeni, tungen väkisin johonkin piiritettyyn satamaan Etelässä...

-- Myöt lastisi korkeaan hintaan liittolaisille, jotka sen tarvitsevat -- sanoi setä innokkaasti.

-- Ja palaan täydellä pumpulilastilla.

-- Jonka antavat sinulle pianpa kuin ilman maksotta.

-- Aivan niin, setä. No, mitä arvelette asiasta?

-- Oiva tuuma, mutta kuinka aiot päästä läpi?

-- Kyllä se käy laatuun, jos minulla on hyvä laiva.

-- Me rakennutamme asian alkain semmoisen. Entäs laivaväki?

-- Oh, sen kyllä hankin. Paitsi sitä en tarvitsekaan useimpia miehiä kuin että voin laivallani temppuella, siinä on kaikki tyyni. Tässä ei tule kysymykseen tapella yhdysvaltalaisten kanssa, vaan jättää heidät kauas jälkeen.

-- Niinpä niin, me jätämme heidät kauas jälkeemme -- vastasi setä Vincent jäykällä äänellä. -- Mutta sanoppa minulle, James, mihin paikkaan Amerikan rannikkoa lähdet laskemaan?

-- Tähän asti, setä, ovat muutamat alukset jo tunkeneet New-Orleansin, Willmingtonin ja Savannahn piiritysten läpi, mutta minä aion käydä suoraan Charlestonia kohti. Ei yksikään Englannin alus ole vielä voinut tunkea sen ahtaisin kulkuvesiin, jos ei Bermuda. Minä teen niinkuin sekin, ja jos alukseni ei ole erittäin syvässä käypä, niin menen sinne minne Yhdysvallan alukset eivät voi seurata minua.

-- Se on tosi -- sanoi setä Vincent -- että Charlestonissa on yltäkyllin pumpulia. Sitä poltetaankin, päästäksensä siitä.

-- Minpä niin -- vastasi James -- ja mikä on vielä isompi asia, kaupunki on miltei sulkeissa, Beauregard on muonan ja ampuvarain puutteessa ja on maksava lastini runsaasti.

-- Sinä olet oikeassa, poikani. No, milloinka tahdot lähteä?

-- Kuuden kuukauden perästä. Minä tarvitsen pitkiä öitä, talvi-öitä, päästäkseni helpommin läpi.

-- Asia on päätetty.

-- Päätetty!

-- Mutta vaiti, ymmärräthän?

-- Vaiti.

Viisi kuukautta sen perästä lähti höyry Delphin Kelwindockin lavoilta, kenenkään sen todellista määräpaikkaa tietämättä.

II.

Crockston.

Delphinin varustus kävi ravakasti. Taklinki oli jo valmis; ei muuta puuttunut kuin korjata sitä ja tätä. Delphinillä oli kolme mastoa siipipurjeille, milteipä liikaa komeutta, se kun ei luottanut tuuleen, päästäksensä Yhdystaltain kryssääjiltä pakoon, vaan väkevään koneesensa -- ja siinä se teki oikein.

Joulukuun loppupuolella käväisi Delphin koetusmatkasella pitkin Clyde-virtaa. Vaikea on sanoa, kumpi oli tyytyväisempi, laivanrakennusmestari tai kapteiniko. Tämä nuori höyry kulki ihmeellisen hyvästi ja loki osoitti seitsemäntoista peninkulmaa tunnissa, johon nopeuteen ei yksikään englantilainen, franskalainen tahi amerikalainen laiva ole päässyt. Varmaankin olisi Delphin kilpapurjehduksessa nopeimmankin aluksen kanssa jäänyt voitolle.

Joulukuun 25 päivänä alkoi lastaus. Delphin pantiin höyryalus-kajin viereen, tähän alemma, Glasgow-Bridgeä, tätä viimeistä siltaa, ennenkuin tullaan Clyden suulle. Siellä oli suunnattoman suuria makasiinia, jotka sisälsivät mahdottomia vaate-, ase- ja muonavaroja, mitkä nyt kaikki tuota pikaa katosivat Delphinin ruumaan. Tämän lastin laatu ilmaisi aluksen salatun tarkoituksen. Playfair ja Kumpp. eivät tainneet kauemmin pitää salaisuuttansa kätkettynä, ja paitsi sitä ei saisi viipyä kauan, ennenkuin Delphin lähtisi merelle. Amerikalaista kryssääjää ei ollut yhtään näkynyt Englannin kulkuvesillä. Ja kuinka voitiin asiata salassa pitää, kun tuli kysymys laivaväen hankkimisesta. Väkeä ei käynyt sisään-katseluttaminen ilman että heille ilmoitettiin aluksen määräpaikkaa. Matkan päähän päästyä oli kentiesi henki pantava alttiiksi, ja kun se oli tehtävä, niin tottapa teki mieli tietää miten ja minkä vuoksi.

Mutta nämä tulevaisuuden mahdollisuudet eivät näyttäneet peljättävän. Tarjottu hyyry oli korkea, ja itsekullakin oli osansa asiassa. Merimiehiä tulikin tarjoksi, ja miehiä oivallisia, suuri joukko. James Playfairin oli vain työläs valita, mutta hän teki sen paraiten kuin taisi, ja neljänkolmatta tunnin perästä sisälsivät hänen laivarullansa kolmenkymmenen matruusin nimet, joista olis ollut kunnia Hänen kaikkein armollisimman majesteetinsa huvilaivalle.

Lähtö määrättiin Tammikuun 3:ksi päiväksi, ja Delphin oli aivan valmis purjehtimaan Joulukuun 31 päivänä. Ruumat olivat täpötäynnä ampu- ja ruokavaroja ja hinkalot hiiliä. Lähtöä ei estänyt mikään.

Kun kapteini Tammikuun 2 päivänä oli laivassa ja viime kerran katsasteli sitä, tuli eräs mies Delphinin laskuköydelle, pyytäen saada puhutella kapteini James Playfairia. Eräs matruusi vei hänen nyt kokkapenkerelle.

Se oli vankka, hartiakas, uljas, punaverinen mies, jonka yksinkertaisissa kasvoissa vivahteli jonkinmoinen varasto viekkautta ja iloisuutta. Hän ei näyttänyt ymmärtävän merimiehen ammattia ja hän katseli ympärilleen niinkuin se, joka ei ole juuri tottunut laivan kantta tallailemaan. Kuitenkin oli hän olevinaan kuin merihärkä ainakin, tarkasteli Delphinin taklaasia ja heitteli ruumistaan sinne ja tänne, niinkuin merimiehillä tapana on.

Tultuansa kapteinin eteen katsoi hän vakavasti häntä silmiin ja sanoi:

-- Kapteini James Playfairkö?

-- Minä se olen -- vastasi tämä. -- Mitä tahdotte?

-- Ottaa hyyryä teiltä.

-- Sijaa ei enää ole. Laivaväki on täysilukuinen.

-- Joutavia! Yksi mies lisäksi eihän haitanne, päinvastoin.

-- Niinkö luulet? -- sanoi Playfair, tähtäen vierasta aina silmän pohjaan asti.

-- Sen vissiin tiedän -- vastasi matruusi.

-- Mutta kuka sinä olet? -- kysyi kapteini.

-- Halpa merimies, mutta ravakka, luotettava ja pelkäämätön poika. Kaksi vahvaa kättä, semmoista kuin minulla on kunnia teille tarjota, eivät ole mikään huono asia laivassa.

-- Mutta onhan muitakin laivoja kuin Delphin ja muitakin kapteinia kuin James Playfair. Miksi tulet juuri tänne?

-- Sen tähden että tahdon palvella täällä Delphinissä ja kapteini James Playfairin komennon alla.

-- Niin, mutta minäpä en sinua tarvitse.

-- Ainahan kelpo miestä tarvitaan, ja jos minä, näyttääkseni voimiani, saan koetella kolmen tahi neljän miehen kanssa teidän laivaväestänne, niin, olen valmis.

-- Sitäpä kelpaa kuulla. Mutta mikä nimesi on?

-- Crockston, jos niin kelpaa.

Kapteini astahti muutamia askelia taapäin taitaaksensa oikein katsella tätä Herkulesta. joka näin omituisella tavalla esitti itsensä. Ryhdissä, ruumiinrakennuksessa, miehen koko ulkonäössä ei ollut mitään, mikä olisi näyttänyt polkevan hänen väitöstänsä, että muka oli voimakas mies. Nähtävä oli, että hänellä piti olla ei tavalliset ruumiin voimat ja ettei hän vähistä hätäilisi.

-- Missä olet ennen purjehtinut? kysyi Playfair.

-- Hiukan siellä, hiukan täällä.

-- Ja Delphinin tarkoituksen tiedät?

-- Tiedän, ja sepä juuri onkin mikä minua houkuttelee.

-- No, kentiesi tekisin tyhmästi, jos päästäisin luotani miehen senkykyisen kuin sinä. Hae ensimäinen perämies Mathew, ja sisään-katseluta itsesi.

Sanottuansa nämä sanat James Playfair odotti miestä pyörähtäväksi toisinpäin ja keulan puoleen kiirehtiväksi, mutta hän pettyi. Crockston ei paikaltaan liikahtanut.

-- No, etkö kuullut mitä sanoin? kysyi kapteini.

-- Kuulinpa kyllä -- vastasi matruusi -- mutta siinä ei ollut kaikki, minulla on jotakin teiltä pyydettävänä.

-- Sinä kiusaat minua -- sanoi Playfair kiivaasti. -- Minulla ei ole aikaa seisoa ja jaaritella kanssasi.

-- En tahdo kauan olla teille kiusaksi -- vastasi Crockston. -- Ainoastaan pari sanaa vielä ja kaikki on selvillä. Minä tahdon sanoa teille: minulla on sisarenpoika.

-- Onpa kauuis eno sillä pojalla -- vastasi kapteini. -- Joko olet lopettanut? -- jatkoi hän vielä kärtyisesti.

-- Joo, tuossa paikassa. Kun otetaan eno, niin saadaan sisarenpoika kaupantekiäisiksi.

-- Vai niin, tosiaanko?

-- Niin tosiaankin, se on tavallista. Toinen ei lähde jos ei toinenkaan.

-- No mikä sitte sisaresi poika on?

-- Viisitoista vuotias poika, vasta-alkaja, jonka tahdon harjoittaa ammattiin. Hänellä on erinomaisen hyvä tahto ja hänestä kerta tulee kelpo merimies.

-- Kuulepas, rakas Crockston -- huudahti kapteini -- lunletko Delphiniä miksikään laivapoikain koulupaikaksi?

-- Meripojista älkää pahoin puhuko -- virkahti merimies. -- Yksi oli, josta tuli amiraali Nelson, ja toisesta tuli amiraali Franklin.

-- Tuhat tulimmaista, ystäväni -- vastasi James Playfair -- sinäpä puhut mieleni mukaan. Otapa siis tänne se sisaresi poika, mutta jos en hänen enostaan löydä sitä oivaa miestä, joksi hänen väität, niin eno saapi minun kanssani tekemistä. Mene nyt ja tule tunnin perästä takaisin.

Crockston ei käskettänyt itseänsä kahdesti. Hän kumarsi joksikin kömpelösti kapteinille ja oli muutamilla askelilla taas rantasillalla. Tunnin perästä tuli hän taas laivaan sisarensa pojan kanssa. Tämä oli neljä- tahi viisitoista vuotias poika, kasvultaan vähän hento ja heikko, ujo ja arkamainen muodoltaan, joka aivan vähän muistutti enon jyrkkätietoisuutta ja ruumiinvoimia. Crockstonin täytyikin muutamilla hyvillä sanoilla rohkaista häntä.

-- Kas niin, ole jäykkänä vain -- sanoi hän. -- Tuhat tulimmaista, eihän täällä ole ketään, joka tahtoisi syödä meidät, ja päällisiksi saatamme vielä mennä tiehemme, jos niin tahdomme.

-- Ei, ei -- vastasi nuorukainen -- ja Jumala meitä varjelkoon!

Samana päivänä olivat matruusi Crockston ja jungmanni John Stiggs Delphinin laivaväkeen mönsträtyt.

Seuraavana aamuna kello 5 aikana olivat höyrypannut täydessä työssä, tärisyttäen kantta. Höyry pursusi vinkuen henkiläppäin kautta. Lähdön hetki oli läsnä.

Melkoinen ihmislauma tunkeili, vaikka tämä oli varhain aamulla, rantasilloilla ja Glasgowin sillalla. Tahdottiin, näetsen, vielä kerta hyvästellä tätä rohkeata höyryä. Vinceut Playfair oli tullut syleilemään veljensä poikaa, kapteini Jamesiä, ja hän käytti itsensä tässä tilassa kuin kehutun hyvän ajan vanha romalainen. Hän säilytti sankarillisen mielenmaltin, ja kaksi navakkaa suun-antoa veljenpojalle todistivat tarmokasta sielua.

-- Mene, James -- sanoi hän nuorelle kapteinille -- mene pian ja tule vielä pikemmin takaisin. Mutta ennen kaikkea, älä unhota käyttää tilaisuutta hyväksesi. Myö kalliisen, osta hyvällä hinnalla, ja setäsi on sinua kunnioittava.

Näiden kehoitus-sanain perästä setä ja veljenpoika erisivät toisistaan, ja kaikki sivulliset lähtivätt laivasta.

Tällä silmänräpäyksellä Crockston ja John Stiggs oleskelivat toistensa vieressä sivulla kantta, kun ensinmainittu arveli:

-- Hyvästi menee! Kahdessa tunnissa olemme aavalla merellä, ja minä toivon hyvää tällä lailla aljetusta reisusta.

Vastauksen asemesta John likisti hänen kättänsä. James Playfair jakoi nyt viimeiset käskynsä ennen lähtöä.

-- Onko meillä tarpeeksi asti kova höyryn voima? -- kysyi hän ensimäiseltä perämieheltä.

-- On, kapteini -- vastasi Mathew.

-- Hyvä, nakatkaa kiinnitysköydet irti.

Käsky toteltiin hetikohta. Ruuvit pantiin liikkeelle. Delphin pyyhkäisi satamassa olevain alusten sivu ja katosi kohta ihmislauman näkyvistä, joka nyt lähetti sille viimeiset hurrahuutonsa.

Meno Clydeä alaspäin kävi helposti. Tämän joen saatetaan sanoa syntyneen ihmiskäsien, niinpä mestarin käsien kautta. Joki on, näetten, kuudenkymmenen vuotisten mudan luomisten ja alituisten perkausten kautta saanut viidentoista jalkamitan spvyyden, ja leveys kaupungin rantasiltain välillä on tullut kolmea vertaa suuremmaksi. Tämä masto- ja korsteinimetsä katosi kohta savun ja sumun sekaan. Vasarain pauke valinpajoissa ja kirveiden kapse laivaveistämöillä heikentyi vähitellen. Partickin kohdalla tuli kesähuvituksia ja huviloita tehtaiden ja työpajain sijaan. Delphin laski hiljaisella koneella salpausten välitse, jotka pitävät joen pintaa maata korkemmalla, ja monesti hyvinkin ahtaisin paikkoihin. Tämä haitta ei ole iso, sillä purjehdittavalla joella syvyys on isompiarvoinen kuin leveys.

Höyry, jota eräs noita Irlannin oivallisia luotsia ohjasi, meni verkalleen mutta arvelematta meriviittain, kivipatsaiden ja noiden kivihaarukkain välitse, joille valotornia on rakettu, ahtaiden pääsypaikkain merkeiksi. Delphin purjehti kohta Renfrew-kauppalan sivu. Clyde kävi nyt leveämmäksi Kilpatrickin kunnaiden juurella ja Bowling-lahden edustalla, jonka perukalla avautuu sen kaivannon suu, joka yhdistää Edinpurin ja Glasgowin.

Dumbarton-linnasta, joka on neljäsataa jalkaa korkea, voitiin sumussa ainoastaan osapuut eroittaa, ja vasemmalla rannalla keinuivat laivat Delphinin hyöky-aalloissa. Muutamia peninkulmia eteenpäin purjehdittiin Greenockin, James Watt'in syntymäpaikan ohitse. Delphin oli nyt Clyden laskulla ja sen lahden suulla, jonka kautta joki luo vetensä Pohjoiskanaaliin. Siellä tunnettiin ensimäiset kiikutukset mereltä, ja Delphin laski pitkin Arran saaren kuvan-ihanoita rantoja. Cantyren niemi, joka pistää kauaaliin, jätettiin takansa, ja Rathlin saari alkoi siintää. Luotsi palasi veneessä kutteriinsa, joka laski aavaa merta. Delphin meni kapteininsa komentamana, pohjan puolitse Irlantia, alusten harvoin kuljettavaa tietä, ja kohta oli jätetty viimeisetkin Europan rannikot, ja jo oltiin äärettömällä valtamerellä.

III.

Merellä.

Delphinillä oli hyvä miehistö. Siinä ei ollut merisotamiehiä, vaan väkeä, joka ymmärsi hyvin laivalla liikehtiä, ja liikehtimisessä oli kaikki mitä tarvittiin. He olivat navakoita, nerokkaita poikia, mutta kaikki enemmin tahi vähemmin kauppamiehiä. He himosivat tavarata, ei kunniata. Heillä ei ollut lippua näyttää tahi kanuunankutilla puollustaa, ja paitsi sitä laivan koko tykistönä oli vaan kaksi pientä, ainoastaan merkin-antoon aiottu mörssäriä.

Delphin puski hyvää vauhtia. Se oli semmoinen kuin rakennusmestari ja kapteini olivat siitä toivoneetkin, ja kohta oli se ulkona Britannian kulkuvesien rajoja. Muutoin ei voitu keksiä yhtään alusta sillä äärettömällä valtamerellä. Paitsi sitä Yhdysvallan aluksilla ei ollut oikeutta ahdistaa Delphiniä, se kun kulki Englannin lipulla. Ne taisivat kyllä seurata sitä ja estää sitä rikkomasta piirityslinjaa, mutta ei sen enempääkään. James Playfair olikin tehnyt kaiken mitä oli voinut aluksensa nopeuden eteen, juuri sitä varten ettei häntä saavutettaisi.