Part 6

Veljet, valon saattajiksi pyhitetyt, vihityt, Luokaa katse ympärinne, sydämestä katse nyt! Tässä Teili' on luotu paikka, Teidän, Teidän on tää maa — Mutta siis se myöskin Teidät, Teidät aivan omistaa!

Katsokaatte: honka täyttää latvoin taivahille päin, Imee ilmaa, juopi päivää, pilvein kanssa leikittäin; Mut se juuret junttaa maahan, äitiänsä syleilee, Levittääpi laajat oksat, niillä maataan varjelee.

Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää, Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää! Köyhä on se, halpa on se — lempikää sit' enemmin! Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on Ukein.

(Suonio.)

Symboolinen lyriikka.

Tässä kysytään taitavasti käytettyjä symboolisia painoja.

Linnunrata.

Jo lamppu sammui, kirkasna yö tyyni valaisee, Ja muistot aikain muinaisten taas mieleen liitelee, Ja tarut vienot risteilee, kuin tähdet sinisään, Ja tunne outo, viehkeä saa syömmein sykkimään.

Talv'yössä tähdet välkkyen maan puoleen katsahtaa, Niin autuaasti hymyillen, kuin synnitöin ois maa — Käsittää voitko lempeää sa kieltä tähtösten? Ma heiltä sadun kuulla sain, sen sulle juttelen.

Etäisin tähden asukas ol' enkel'-impynen; Toisessa kaukotähdessä sen asui kultanen. Ja kullan nim' on Zulamith ja immen Salami, Ja toisiaan he lempivät niin hellän hellästi.

Maan päällä yhtä rakkaina he asui muinaisin, Vaan heidät murhe eroitti ja yö ja syntikin, Niin saivat tuonen tyynessä he enkel'-siipyet. Ja eri tähtiin tuomittiin nyt ijäks' poloiset.

Mut sinisäässä kiihtyi vain tuo lempi taivainen. Välillä heidän avaruus on valoin, tähtien, Tuhannet Luojan ihmetyot ne kultasätehin Välillä loistaa Zulamin ja sulo Salamin.

Niin Zulamith nyt työhön käy, käy kaihon tuskalla, Ja ilmat liittää ilmoihin hän tähtisillalla. — Ja samaan aikaan tähdestään tuo sulo Salami Maailman toisiin äärikin myös siltaa laativi.

Heiss' usko järkkymätön on: vuostuhannet työ vie, Niin Linnunrata valmistui, heloitti tähtitie. Mi — kirjaamana otavain — syleilee taivaita Ja avaruuden meressä luo rantaan rantoja.

Kauhistus valtaa keruubit; he käyvät Luojan luo: »Voi herra, työtä Salamin ja Zulamin on tuo!» Hymyili Luoja vanhurskas, ja taivas säteili: — »En tahdo sitä hajoittaa, min lempi rakensi».

Ja Salami ja Zulamith, kun silta valmiiks' saa, Toisensa syliin riensivät — ja silloin leimahtaa Uus tähti, taivaan kirkkahin, mi heille hymyili Ja murheet vuosituhanten näin riemuks' kirkasti.

Ken murehissa kuolon maan vaan lempii hellästi, Ja joskin synti tuonen yön tääll' lemmen sortaisi, Ken vaan voi maasta taivaisiin tien luoda itselleen, Sen lempi ikiloisteen saa, saa rauhaa sydämeen.

(Z. Topelius.)

Draaman esitykseen siirryttäessä luetaan _ballaadeja ja romansseja_, joissa esiintyy vuoroin eepillisyyttä ja lyyrillisyyttä.

Koskenlaskijan morsiamet.

»Äl', armas Annani, vaalene, Jos Pyörtäjäkoski pauhaa! Sen voimaa en tosin vallitse, Ei löydä se koskaan rauhaa, Mut kellä sen kaihot tiedoss' on, Niin sille se nöyr' on ja voimaton».

Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen, Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.

»Voi, kuinka kirkas on illan kuu, Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!»

Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel entää; Mut koski se kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Vilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.

Jo laski poikana purressaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään.

Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtinen vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Vellamon karjoja paimentaa, Ja koskien kuohua katsastaa.

Sydän on Vellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossai Voi syttyä niinkuin maalla; Ja Vilhoa neitonen Vellamon Jo katsellut kauan ja liioin on.

Ja tuostapa neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa ei voi kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa, Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäkin käypi hyrsky; Mut itse perässä hän pelvott' on, Vaan Annasen poski on ruusuton.

Ilolla Vellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: »Se Vilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään näyttää? — Voi, voi mua, Vellamon neitonen, Sill' onpi jo kultana ihminen!»

Jo päättää Vellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paatosen Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Vilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.

Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin On Vellamon neidon paasi, Se paasi, jolla hän Vilhelmin Veneen sekä onnen kaasi; Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan.

(A. Oksanen.)

Draaman esitys.

Draaman esitys on vaikein kaikista. Siinä kysytään suurinta aaterikkautta ja vaihtelevaisuutta, sillä draaman esittäjän tulee luoda eteemme elävänä kokonainen maailma erilaisia ja täysin kehittyneitä henkilötä. Näin ollen draamaan sisältyy sekä eepillinen että lyyrillinen runous.

Draaman esityksessä vasta kysytään itsensä unhottamisen taitoa ja hengen nuorteutta. Henkilö, jolla on runsaat äänivarat sekä syvä ja vilpitön tunne-elämä ja joka vielä lisäksi on taiteellisesti kehittänyt puhelahjansa, pystyy kyllä hyvin, jopa oivallisestikin lausumaan eepillisiä ja lyyrillisiä runoelmia, mutta tämäkään taito ei riitä vielä draamallisten teosten esittämiseen, sillä tässä kysytään kykyä muuttua toiseksi henkilöksi, tuntea toisen tunteita, elää toisen elämää.

Se, jolla ei ole mielikuvituksen voimaa ja vilkkautta, voidakseen silmänräpäyksessä asettua toisen henkilön kannalle ja kyetäksensä säilyttämään sydämessään hänen tunteensa niin että oma yksilöllisyys kokonaan unhottuu, ei voi milloinkaan oikein esittää draamaa. Draaman esittäjä, jolta tämä lahja puuttuu, herättää kuulijassa ainoastaan lyyrillisiä vaikutuksia.

Tätä taitoa saavuttaakseen tulee ensin tutkia yksityisten henkilöitten luonteita, sitten kokonaisia teoksia. Näyttelijä esim. silloin vasta voipi arvostella mitä hän pystyy esittämään ilman naamioimisen, puvun sekä muiden ulkonaisten keinojen apua; silloin hänen täytyy turvata yksinomaan ääneen ja runolliseen kuvaamistaitoonsa. Se, joka tätä menettelytapaa noudattamalla ahkerasti harjoittelee lausuntoa, tottuu vähitellen käsittämään draamojen erilaisia luonteita ja lukemaan kirjasta.

Valitettavasti on paljon näyttelijöitä, jotka näyttämöllä saattavat esittää jonkun osan niin että yleisö luulee heitä taiteilijoiksi, mutta, jos heidän tulee lukea sama osa kirjasta, turvaten ainoastaan omaan kuvausvoimaansa, ääneensä ja runolliseen käsityskykyynsä, esiintyvät taitamattomina runouden rääkkääjinä.

Lausuja älköön yrittäkö täydellisesti matkia henkilöjen ääntä. Mies esim. älköön koettako, paitsi koomillisissa osissa, lukea naisen äänellä, sillä se kuuluu naurettavalta. Taiteellinen lausuja kuvaa eri henkilöitä kvalitatiivisen perusäänen avulla; s.o. kvalitatiivisen äänensävyn avulla meidän tulee erottaa toisistaan esim. Porzia ja Norissa, kuningatar ja Ofelia, Goneril ja Cordelia, Leontes ja Eurysakes, Cassius ja Brutus j.n.e. Eri äänenväritystä, jolla hyvä lukija kuvaa draaman henkilöitä, saattaisimme verrata samalta pinnalta kohoaviin ja toistensa yhteydessä oleviin korkokuviin, jota vastoin henkilöt näyttämöllä esiintyvät ikäänkuin irtonaisina, vapaina veistokuvina.

Aleksandriinissa täytyy rytmin kauniisti sointua, mutta sisällyksen hallita; muuten diaeresi tulee pääasiaksi ja loogillinen paino ja tunteiden hienot vaihtelut häviävät. Suuri, ylevä indignatiooni ja viha vaatii pontevuutta, eikä siis liian nopeaa temppoa, vaan mahtavaa, suurenmoista kiihtymistä.

Regina von Emmeritz.

Kuningas.

Herjaajat häijyt, joill'ˇ on käärmeen myrkky kiellä! Kuink' kauan | saastuttaa ˇ te saatte maata vielä? Kautt' taivaan! Paljon näin. Näin usein murhaajia, | Näin sielun varkaita | ja kansain sortajia. Myös ihmiskunnian | sain myrkyttäjiä nähdä; Opista Kristuksen, näin, ˇ pilkkaa voidaan tehdä — Mut tikaria | viel' ˇ en nähnyt murhaajan, Jonk' kärjessä, kuin tään, on kuva Jumalan. Mit olen? Tomu! Niin, ˇ mut lähettiläs Herran, Se miekka, jolla tuo ˇ hän tahtons ilmi kerran, Sorrettuin oikeus | ja tunto Europan, — Kuin mittaisitte te, nyt teille mittajan; || Kuink' armahdin teit' ain! Niin eivät Turkkilaiset Lutherilaisillen | lie ˇ olleet petomaiset, Kuin te. Niin kauas kuin nään, heitä poltatten; Ma kärsin sitä, kun ˇ sa, Herra, kärsit sen! Sa yksin kostaa sait, ma pysyin tyynenä. Rikosta, petosta | ma maksoin lemmellä. Nyt mitta täysi on. Jos Huss | sai kostajaa, | Niin viel ei kostettu ˇ oo Savonarolaa. Voimaani vapise, sa Babylonin portto, Kopea Rooma sa! Sun valtaas uhkaa sorto, Kautt' taivaan murran sun! Ma sua vainoan ˇ Maailman loppuhun! Sun maasta juuritan.

(Z. Topelius.)

Antiikkista draamaa lukiessa tulee tuoda esille draaman suuret piirteet, joiden ilmauksina ovat säännyllisyys, loisto ja sopusointu; kiihkeimpiä tunteenpurkauksiakin esitettäessä tulee rytmin laajasti sointua. Yksityisseikkoja ei saa liian huomattavasti kuvata, sillä se häiritsee antiikkista ylevää levollisuutta ja soveltuu ainoastaan uudenaikaisissa näytelmissä, joiden koko luonteessa ilmestyy hermostunut levottomuus.

Ellemme ole oppineet käyttämään portamentoa, emme milloinkaan voi esittää tuota selvyyttä, ylevyyttä ja ihanteellista tyyneyttä, joka on antiikille omituinen. Sen, joka puhuu eli lukee muinaisajan draamaa samalla vauhdilla, kuin tavallista 5-polvista jambimittaa, on mahdoton herättää oikeata tunnelmaa.

Salamiinin kuninkaat.

Leontes.

Ei ollut, isä, koska vasten nuhdettas ˇ Mun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan ˇ Niin ahdas katseeni | koin luulevan sa näyt. Ma pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en ˇ Ain' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä ˇ Jumalten | peittää mutkat mielten sokeain. Mä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi | Sä loisit avaruuteen, maihin, merihin | Ja päivän sulouteen, tyyneyteen yön | Ja tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin, ˇ Jotk' aamuin syntyvät | ja illoin kuihtuvat. Mä järjestyksen pyhän | ynnä lujan lain | Näin kaikessa, niin pienessä | kuin suuressa. Ratansa tunsi tähti, taivaan vahvuus | ei ˇ Se murtain maahan laskennat, ei janoissaan ˇ Maa | niellyt merta | eikä meri näljissään ˇ | Oo syönyt maata; kukkanen sen rannalla | Rauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa. Niin Zeuskin järjestää, niin oikeudella ˇ | Hän heikkoin kohtalotkin aina perustaa | Ja tyttärensä ain' on hänen rinnallaan, Tuo Diike-jumalatar, kova, totinen; Ja häneen | Zeus | luo ensin tarkan silmänsä. Jos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee | Ja loistaa laupeasti | niinkuin aurinko. Jos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan ˇ Zeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan ˇ Rikottu Diiken laki, vääryys vallitsee. | Mit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan, Jos halveksii tiellensä tulleit' esteitä? Hän taitaneeko jumaloiden vaa'alla ˇ Jokaista asiata | oikein punnita? Ja tietääkö hän edes sokeudessaan ˇ Kun kouran santaa koskemahan sattuu hän, Ett' estänyt ehk' on se vierimistä maan? Jos kohta on hän jalointakin aikonut | Ja vilpitönnä päässyt päähän toivonsa, Ain' oliko se onneksensa? Eikö hän ˇ Monasti pettynyt | kuin unen näössä; Samoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle ˇ Syleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan? Ja tuohon tuntemattomahan määrähän, Jok' ompi aivan toista saavutettuna, Myös vääryydenkin tietä | rientää ihminen | Ja päähän päästä | koittaa vaikka syyllisnä!

(J. L. Runeberg.)

Kuinka draamassa esiintyvä kertomus on lausuttava näyttämöltä.

Tästä ei voida antaa yleisiä, abstraktisia sääntöjä. Huomautamme ainoastaan että samalla kuin näyttelijän tulee esittää kerrottavansa ohimenneenä tapahtumana, tulee hänen loihtia tapaus elävänä ja todenmukaisena kuulijan silmäin eteen; hän ei saa kuvailla ainoastaan erityiskohtia, vaan yksityispiirteiden tulee esiintyä elävänä kokonaiskuvana.

Tämän yleissäännön selitykseksi saakoot tässä sijansa muutamat ohjeet eräitten eniten tunnettujen draamallisten kertomusten ymmärtämiseksi.

Raoul »Orleans'in Neitsyeessä» kertoo ensimmäisestä voitosta, jonka tappioihin tottuneet ranskalaiset saivat sankarillisen neitsyeen johtamina.

Ensinnäkin tulee kertojan muistaa, että hän puhuu _kuninkaalle_. Toiseksi: hän ei saa esiintyä ainoastaan lähettilään tavoin, joka tuopi tietoja sotapäällikölle, vaan kuulijan tulee tuntea, että hän itse syvästi käsittää tuomansa ilosanoman merkityksen. Kuumaverisenä ranskalaisena hän ei saa salata sitä riemun tunteiden tulta, jonka voitto on hänessä saanut syttymään, mutta hänen tulee kuitenkin huolellisesti karttaa kiihkoisia tunteen purkauksia. Hetken juhlallisuus luopi leimansa hänen kertomukseensa. Hänen tulee suurissa piirteissä kuvata pelastavaa neitsyttä, karttaen deklamoimista. Kertomus vaikuttaa syvästi jos esittäjä pystyy aikaansaamaan psykoloogista kiihtymistä. Hän alkaa arastellen, mutta kertomuksen kuluessa hän unohtaa loistavan ympäristön ja innostuu, yhä kuitenkin koettaen hillitä tunteitaan, kunnes lopussa pääsee valtaan ylpeä voittoriemu.

Toisenlaatuinen on Lady Milfordhn kertomus Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» -nimisessä näytelmässä. Hän ilmaisee entisen elämänsä vaiheet, jotka hän vuosikausia on pitänyt salaisuutenaan. Hänen on vaikea sanoa sanottavaansa, hän taistelee ylpeyttänsä vastaan paljastaessaan elämänsä varjopuolet miehelle, jota hän rakastaa, mutta samalla hän hyvin ymmärrettävällä itsetunnolla tuopi esille olentonsa syvyydessä piilevän puhtaan inhimillisyyden, jota hän ei hetkeksikään ole kadottanut. Hänen kertomustaan ei saata esittää kyllin yksinkertaisesti. Siinä ei saa esiintyä pienintäkään piirrettä, joka vivahtaisi miellyttämisen haluun, ja kertomus on kerrottava äänellä, joka tunkeutuu sydämmeen ja puhuu totuuden korutonta kieltä, mutta samalla siinä on esiintyvä mieltä vihlova liikutus ja osanotto kärsineen kovaan kohtaloon. Esityksen tulee vaikuttaa niin että sekä Ferdinandissa että kuulijassa syntyy varma vakaumus siitä, että Lady Milford, vaikka hänen suhteensa ruhtinaaseen onkin ollut epäiltävä, kuitenkin on säilyttänyt sisimmän olemuksensa tahratonna. Äänen sävy on oleva niin vilpitön, että kuulija saattaa täysin käsittää, miksi Ferdinand horjuu ja miksi kertomus syvästi järkähyttää hänen mieltään.

Vielä tulee meidän sanoa muutama sana n.s. symboolisesta kertomuksesta, joka sadun tahi allegorian varjoon kätkee syvän totuuden.

Esim. »Nathan Viisaan» kertomus kolmesta sormuksesta on esitettävä yksinkertaisen ylevästi. Vaikka tämä kertomus tuntuu hetken innostuksen tuottamalta runolliselta sadulta, tulee lausunnossa esiintyä Nathanin selvä tajunta siitä, että satuun kätkeytyy syvä aate. Kertomuksen tulee päättyä ylevään profeetalliseen innostukseen.

Antiikkisen draaman alalta mainittakoon Tekmessan kertomus Runebergin »Salamiinin kuninkaista». Ylevä, suuri alistuvaisuus, ihmisen taipuminen jumalien tahdolle määrää äänen ja tempon laadun. Kuulijan tulee kaiken aikaa tuntea, että kertoja on _sankaripuoliso ja sankariäiti_. Silloinkin kuin tuska riehuu tuimimpana, hän säilyttää jalon arvokkaisuutensa. Vaikka kuulemme että hän on »elon katkeruuden pohjaan vajonnut», ei kertomuksessa saa esiintyä hentomielistä vaikeroimista, sillä Tekmessa ei ole mikään nykyajan arkipäiväinen olento. Omia kärsimyksiään hän ei tahdo kertoa, säälin herättäminen omaa itseänsä kohtaan ei ole hänen tarkoituksensa; hän lausuu: »murheeni jätän kertomatta, kenkään ei mun yksin jääneen kyyneleitä nähnynnä, ei valitusta huuliltani lähtenyt». Syvintäkin epätoivoa ilmaisevissa kohdissa tulee antiikkisen levollisuuden vallita ja rytmin kohota sekä laskeutua suurina, laajoina sävelaaltoina. Samalla kuin kerrotaan tapaukset havainnollisen elävästi, tulee kuulijan tuntea että Tekmessa on kestänyt taistelunsa ja kohonnut tuskiensa hallitsijaksi. Hän kaipaa ainoastaan varmaa tietoa Eurysakeen kuolemasta, saadakseen täydellisen rauhan. Kuninkaan ja sankarin puolisona häntä masentaa se ajatus, että Eurysakes olisi »orjana ja vihollisten pilkan alaisena». Kuullessaan poikansa kuolleeksi hän sanoo: »ei mua murheet paina, kuollut on Eurysakes». Voittoisalla ihanteellisuudella hän kantaa kärsimyksensä, jonka vuoksi Leontes huudahtaa:

Kuink' alttiisti, Jalosti astut, itse huolen alainen, Lievittämähän muitten huolia! Mist' on Se suuri taito sulia, muitten haavoja Omilla kärsimisilläsi parantaa, Sen kukan lailla, joka taitettunakin Suloisen tuoksun vielä meille lahjoittaa?