Part 2

Jälkimmäisessä tapauksessa on sääntönä:

_Muodostele tuota epävarmaa vastakohtaisuutta eli, toisin sanoen, aseta vastakohtaisuus yksinkertaisempaan muotoon._

Muist. Selvässä ja elävästi lausutussa puheessa esiintyy edellytetty vastakohtaisuus selvästi kuulijalle yksinomaan painon kautta.

Esim. _Käveletkö_ sinä kaupunkiin? Käveletkö _sinä_ kaupunkiin? Käveletkö sinä _kaupunkiin_?

Edellytetyn osan ilmaiseminen.

Esim. _Tyvestä_ puuhun noustaan (edellytetty: eikä latvasta). Ei saa siltoja _sanoista_ (vaan teoista). Ei _yksi_ kauan naura (mutta useammat voivat nauraa kauan). Vuoren _toisella_ puolen on myös taloja (eikä ainoastaan tällä). Paha on mielellä asunto, kun on _mieli_ muiden päässä (eikä omassa). Ei _koirakaan_ kotiväkeä hauku (saatikka sitten ihminen). »Ihminen» on kätketty vastakohta. Muodostettuna saamme: koira _järjetön luontokappale_, ihminen _järjellinen olento_. Ei kaikilla aaseilla ole _pitkiä korvia_ (muutamilla on lyhyet).

Kätketyn osan ilmaiseminen.

Vastakohtaisuutta sanomme kätketyksi silloin kuin toinen taikka molemmat puolet lausutaan kuvaannollisesti sanoilla, jotka vähemmin terottuneelta käsitykseltä kätkevät vastakohtaisuuden varsinaiset osat. Jos siis epävarmuuden sattuessa tahtoo todistaa vastakohtaisuuden olemista, niin täytyy vastakohtaisuutta muodostella.

Vastakohtaisuuden muodosteleminen merkitsee siis sitä, että molemmat osat lausutaan semmoisilla sanoilla, jotka ilmoittavat niitä yleisiä käsitteitä, joihin tuo kuvannollisesti lausuttu vastakohtaisuus sisältyy.

Semmoisia vastakohtaisuuden muodosteluja ovat esim.: sisällinen — ulkonainen (toiminta tai tila), kauneus — rumuus, hyve — pahe, sota — rauha, pimeys — valkeus, elämä — kuolema, rikkaus — köyhyys, iloa—surua, entisyys — nykyisyys, j.n.e.

Esim.

On Suomi _köyhä_, siksi jää, jos _kultaa kaivannet_. Sen _vieras_ kyllä _hylkäjää_, vaan _meille kallein_ maa on tää: sen _salot, saaret, manteret_ ne _meist'_ on _kultaiset_.

Muodostelu.

1 osa. Köyhä, salot, saaret, manteret jos kultaa kaivannet.

Vieras Hylkäjää (ei rakasta).

2 osa. Kultainen. Meist' = maan asukkaista, jotka eivät sitä kaipaa.

Meille Kallein (rakastaa).

»Ja jos tykkien luon' edes harjannut _sotavanhus_ ois, joku _mies_, jok' on ruutia haistellut, johon luottaa vois; mut' ei, vaan _poikapa_ hento nyt siin' _viistoistavuotias_, kreivi Schwerin, saa vastata patterista — voiko turvata semmoisiin?»

1 osa. sotavanhus mies

2 osa. poikapa viistoistavuotias.

»_Teiss'_, everstluutnantti, _riutunehen_ jo _voiman_ nään; toki henkenne tarjota rohkeetten maan eestä tään; _elon aamu_ se _mulla_ on parhaallaan — viistoist' ikävuottahan mull' on vaan —».

1 osa. Teiss' riutunehen voiman (vanha). 2 osa. mulla elon aamu (nuori).

Maamme.

1. Maa, isänmaamme, Suomenmaa,

soi[1] sana[+] kultainen[1]!

Ei _laaksoa_, ei _kukkulaa_,

Ei _vettä, rantaa_ rakkaampaa[1],

kuin _kotimaa_ tää _pohjainen[1]_,

maa kallis[1] isien[1].

2. On Suomi _köyhä[1]_, siksi[2] jää[1],

jos _kultaa[2] kaivannet[1]_.

Sen _vieras[+]_ kyllä _hylkäjää[1]_,

vaan _meille kallein[2]_ maa[1] on tää:

sen _salot, saaret, manteret_

ne meist' on _kultaiset[1]_.

3. Ovatpa meille rakkahat[1]

koskemme[+] kuohuineen[1],

ikuisten[2] honkain[1] huminat[+],

_täht'yömme[+], kesät[+] kirkkahat[1]_,

kaikk'[+], _kuvineen[1]_ ja _lauluineen[1]_

mi painui[1] sydämmeen[2].

4. Täss'[2] _auroin[2], miekoin[2], miettehin[2]_

isämme[+] sotivat[1].

Kun päivä[+] _piili[1] pilvihin[2]_

tai _loisti[1]_ onnen[3] _paistehin[2]_,

täss'[2] Suomen[4] kansan[3] vaikeimmat[3]

he vaivat[2] kokivat[1].

5. Tään[5] kansan[4] taistelut[3] ken voi[1]

ne kertoella[2], ken?

Kun _sota[+]_ laaksoissamme[2] soi[1],

ja _halla[+]_ näläntuskan[2] toi[1],

ken mittasi[1] sen _hurmehen[2]_

ja _kärsimykset[2]_ sen?

6. Täss' on sen veri[+] virrannut[1]

hyväksi[2] _meidänkin_,

täss' _iloaan[2]_ on nauttinut[1]

ja tässä _huoltaan[2]_ huokaillut[1]

se kansa[+], jolle muinahin[2]

kuormamme[2] pantihin[1].

7. Tääll' olo[+] meill' on _verraton[1]_

ja _kaikki[+]_ suotuisaa[1];

vaikk' onni[+] mikä[1] tulkohon[1],

maa, isänmaa se meillä on[1];

Mi maailmass'[2] on armaampaa[1]

ja mikä kalliimpaa[1]?

8. Ja tässä[2], täss'[2] on[1] tämä maa[+],

sen näkee[1] silmämme[+];

me kättä[3] voimme[1] oientaa[2]

ja _vettä[3], rantaa[3]: osoittaa[2]

ja sanoa[2]: kas[1] tuoss'[2] on[1] se,

maa[+] armas[1] isäimme[1]!

9. Jos _loistoon[2]_ meitä saatettais'[1]

vaikk' _kultapilvihin[2]_,

miss' _itkien[2]_ ei _huoattais'_[1],

vaan _tähtein[3] riemun[2]_ sielu[+] sais[1],

ois tähän _köyhään[3] kotihin[2]_

halumme[+] _kuitenkin._

10. _Totuuden[1], runon[1]_ kotimaa[+],

maa[1] tuhatjärvinen[2],

miss elämämme[+] suojan[2] saa[1],

sa _muistojen[2]_, sa _toivon[2]_ maa[1],

ain'[2] ollos, _onnees[3] tyytyen[2]_,

_vapaa[1]_ ja _iloinen[1]_.

11. Sun kukkas[+] vielä[2] _kuorestaan[2]_

_vapaaksi[2] puhkeaa[1]_;

viel'[2] _lempemme[+]_ saa[1] hehkullaan[2]

sun toivos[3], riemus[3] nousemaan[2],

ja kerran[2] laulus[+], synnyinmaa,

korkeemman[3] kaiun[2] saa[1].

Vänrikki Stool.

1. Mennyttä[3] aikaa[2] muistelen[1]

niin mielelläni[2] vielä[2];

niin moni[1] armas[1] tähtönen[+]

minulle viittaa[1] siellä[2].

Ken mua seuraa[1] retkelle[2]

Nyt[2] Näsijärven[3] rannalle[2]?

2. Siell'[2] opin[1] miehen[3] tuntemaan[2],

hän _sotamies[1]_ ol' _ennen_[2],

_nyt[2] vänrikki[1]_ ol' _arvoltaan[2]_,

vaikk' onni[+] näytti[1] menneen[2].

Ties kuinka samaan[4] talohon[3]

satuimme[1] saamaan[2] asunnon[3].

3. Mies[1] olin silloin[2] kelvokas[2],

niin luulin[1], vaikka miksi[2].

Min' olin ylioppilas[1],

mainittiin[1] maisteriksi[2];

hupaasti[2] elin[1] _»mensallain»[2]_,

_Stool[+]_, hän söi[1] _armoleipää[2]_ vain.

4. _Minulla_ oli[1] _»vaakunaa»[+]_

ja _piippu[+] merenvahaa[1]_.

_Stool_ poltti[1] _kototupakkaa[2]_

jos häll' ei _pulaa pahaa[1]_;

mut' _silloin[2]_ sai[1] vaan _sammaleen[2]_

_niveräpiippu[+]_ täytteekseen[2].

5. Oi kulta-aika[+] riemukas[1],

suloisin[1], armahaisin[1],

kun nuor'[1] on, ylioppilas[1],

ja puutetta[+] ei laisin[1],

ja _huolt'[2]_ ei tuntis[1] _ollenkaan[2]_,

kun _viikset[3]_ vaan sais[1] kasvamaan[2]!

6. En tiennyt[1] _muiden[3] hädäst'[2]_, en[1],

_ilosta[2]_ sydän[+] sykki[1];

vahv'[1] olin, punaposkinen[1],

ja kaikki[1] suonet[+] tykki[1].

Niin nuori[1] olin, riehakas[1],

ja ylpeä[1] kuin kuningas[2].

7. Mut' hyljättynä[2] majassaan[2]

_Stool[+]_ istui[1] nurkumatta[2],

loi[1] nuottaa[2], imi[1] piippuaan[2],

meluumme[3] puuttumatta[2].

_Tuommoisen[2]_ suhteen, sen mar ties[1],

min' olin oikein[3] _aika[2] mies[1]_.

8. Minusta näky[1] hupaisin[2]

ol' ukon[1] käyrä[1] varsi[+]

ja kasvot[+], jäykät[1] liikkeetkin[+]

ja vanha[1] vaateparsi[+],

vaan _konkkanenä[+]_ erikseen[2]

sangattomine[2] lasineen[1].

9. Monasti[2] menin[1] ukon[3] luo[2]

ilveilemähän[2] suotta[2].

Mik' iloni[+], kun suuttui[1] tuo,

ja häitä ratkes[1] nuotta[+],

kun kädest'[2] ukon[3] kävyn[2] vein[1],

ja paikoin[2] väärän[3] silmän[2] tein[1]!

10. Hän silloin[2] ylös[2] kavahtaa[1],

mun ovest'[2] ulos[2] työntää[1];

sananen[+], hitu[+] vaakunaa[1],

ja taas[2] hän rauhan[2] myöntää[1].

Ma tulin[1] taas[2] kuin ennenkin[2]

ja samoin[2] taaskin[2] ilveilin[1].

11. Ett' oli nuori[1] aikoinaan[2]

_myös ukko_ kerran[2] ollut,

enemmän[2] nähnyt[1] matkallaan[2]

ja kauemmaksi[2] tullut[1],

en sitä _silloin[2]_ huomannut[1],

siks' olin liian[2] oppinut[1].

12. En myös, ett' ilomielin[2] hän

verensä[2] tuorehimman[3]

vuodatti[1] eestä maamme[2] tän

nyt[2] mulle rakkahimman[3].

Ma olin nuori[1], riehakas[1],

_hän vänrikki[1], ma kuningas[1]_.

13. Mut moisiin[3] ilveilyksikin[2]

vihdoinkin[2] kyllästyin[1] ma.

Kuink' oli, talvipäivääkin[2]

_lyhyttä[3] pitkäksyin[1]_ ma;

olipa oikein[2] outoa[1],

ei tahtonut[1] se loppua[2].

14. Ma tartuin[1] ensi[3] kirjahan[2],

hakien[2] huvitusta[3],

ol' teos[1] tuntemattoman[2]

se Suomen[3] taistelusta[2];

armosta[2] vaan tuo _kansiton[+]_

lie päässyt[1] _muiden_ joukkohon[2].

15. Mukaani[2] vein[1] sen, kääntelin[1]

sivuja[2] jonkun[3] hetken[2],

en tiedä[1], kuin näin esihin[2]

sain[1] Savon[4] miesten[3] retken[2];

ma lu'in[1] rivin[2], lu'in[1] kaks[2],

vereni[2] tunsin[1] kuumemmaks[3].

16. Näin[1] kansan[2] kaikki[3] koittavan[2]

edestä kunniansa[3];

näin[1] sotajoukon[2] voittavan[2]

nälissään[2], viluissansa[2].

Jokaista[3] sanaa[2], lukeissain[1],

suudella[2] tahdoin[1] innoissain[2].

17. Vaarassa[1], tulen[1] keskellä

tuon parven[1] urheutta[+]!

Mill' ansaitsit[1], maa raukka, sä

noin suurta[3] rakkautta[2],

noin _kallis[2]_ kuinka olla voit[1],

kun leiväks'[2] _pettua[2]_ vaan soit[1]!

18. Aloille[2] aatteheni[+] mun

vei[1] tuntemattomille[3],

uus[1] elo[+] syttyi[1] sieluhun[2],

aavistamaton[1] sille;

kuin siivin[2] lensi[1] aikani[+],

oi kuink' ol' lyhyt[1] kirjani[+]!

19. Se loppui[1], samoin iltakin,

vaan hehkuvalla[3] miellä[2]

ma lisää[3] kuulla[2] halusin[1]

ja selvitystä[2] vielä[2]

niin moniin[3] kohtiin[2] hämäriin[3].

Luo[2] vanhan[3] Stoolin[2] läksin[1] niin.

20. Häll' oli paikka[+] entinen[1]

ja työkin[+] samallainen[1].

Vastaani[2] lensi[1] ovellen[2]

jo katse[+] nurjamainen[1];

olipa, kuin ois kysynyt[1];

Vai _yökskään[2]_ ei saa[1] rauhaa[2] nyt[2]?

21. Mut muuttuneena[2] tulin[1] ma,

miel'[+] oli toisenlainen[1]:

»Luin[1] Suomen[3] viime[3] sodasta[2],

olenhan Suomalainen[1].

Mua lisää[1] kuulla[+] haluttais[1],

kenties _teiltä_ sitä sais[1]?»

22. Näin lausuin[1]. Silmäns'[2] ihmeissään[2]

luo[1] ukko[+] nuotastansa[2];

ne loistavat[1], kuin seisois[1] hän

edessä rintamansa[2]:

»Jotakin ehkä tietäisin [1],

olinhan siellä[2] _minäkin_».

23. Ma istun[1] olkivuoteellen[2];

sanella[2] Dunckerista[3]

hän alkaa[1], töistä[3] urhojen[4]

ja Malmi[3] kapteenista;

hänellä kasvot[+] kirkastuu[1],

Oi, kuinka hän nyt[2] kaunistuu[1]!

24. Hän veripäivät[2] nähnyt[1] on

ja käynyt[1] surman[3] tiellä[2],

ja _voiton_[2] nähnyt[1], _tappion_[2],

jonk' äityy[1] haavat[+] vielä[2];

_häll'_ on niin paljo[1] _muistissaan[1]_,

_maailma[+]_ mit' _ei_ muistakaan[1].

25. Siin' istuin[1] hiljaa[2], kuultelin[1],

ei sanaa[+] kadonnunna[1]:

puol'yö[+], kun sieltä[2] erkanin[1],

jo oli kulununna[1];

hän saattoi [1] minut ovellen[2],

mua iloisesti[3] kätellen[2].

26. Nyt[2] viettää[2] yhdess'[2] aljettiin[1]

eloa[3] hauskaa ratki,

_murehet[2], riemut[2]_ jaettiin[1]

ja yksin »vaakunatki»[2].

Nyt[2] olin vaan _yl'oppilas[1]_,

_hän suurempi[1]_ kuin _kuningas_.

27. Ja ukon[3] suust'[2] on[1] tarutkin[+]

ne, joita laulan[1] tässä.

Niit' usein[2] öisin[2] kuultelin[1]

pärehen[2] liekinnässä[2].

Ne korutont'[2] on kertomaa[1],

ne ota[1], kallis[1] synnyinmaa.

Maamme.

Vastakohtaisuutta ilmaiseva paino.

1. Laaksoa — kukkulaa; vettä — rantaa; pohjainen kotimaa — (edellytetty: muut kotimaat tai etenkin eteläiset seudut).

2. Katso edellä: 2. Edellytetyt ja kätketyt vastakohdat.

3. Täht'yömme (pimeys) — kesät kirkkahat (valkeus); Kuvineen — lauluineen (näkö — kuulo; tähtiyöt ja ihanat kesät: se mitä näemme; koskien kohinat ja honkain huminat: se mitä kuulemme).

4. Auroin (rauhan asein) — miekoin (sodan asein); auroin, miekoin (ulkonaisin asein) — miettehin (sisällisin asein); — piili pilvihin (pimeys = onnettomat olot) — loisti onnen paistekin (valkeus = onnelliset olot).

5. Sota (hyökkäys ihmisten puolelta) — halla (hyökkäys luonnon puolelta); hurmehen (ruumiillinen kärsimys) — kärsimykset (oikeastaan kärsivällisyys, henkinen kärsimys).

6. Meidänkin — (edellytetty: heidän, jotka silloin elivät); iloaan — huoltaan.

7. Verraten — kaikki (täällä on kaikki, mitä tarvitsemme sekä ruumiilliseksi että henkiseksi viihtymykseksemme).

8. Vettä — rantaa.

9. Loistoon kultapilvihin (missä on yltäkyllin elämän riemua) — köyhään kotikin (missä on elämän riemun puute); itkien huoattais (surua) — tähtein riemun (iloa ihanteellisessa merkityksessä).

10. Totuuden (siveellisen totisuuden, vakavuuden) — runon (iloisuuden); muistojen (entisyyden) — toivon (tulevaisuuden); onnees tyytyen (osoittaa vapauden ja ilon puutetta) — vapaa, iloinen.

11. Vielä kuorestaan (puhkeematon) — vapaaksi puhkeaa (puhjennut); lempemme (henkinen maaperä).

Vänrikki Stool.

1. Sotamies — vänrikki; ennen — nyt; arvoltaan vänrikki (ylennystä, ulkonainen loisto) — onni näytti menneen (köyhyyttä, todellisuus).

3. »Mensallain» (hyvät tulot opettajana) — armoleipä (ilman tuloja); Stool — (edellytetty: minä).

4. Minulla — Stool; »vaakunaa» (hyvää tupakkaa) — kototupakkaa (huonoa tupakkaa); sammaleen — (edellytetty: eikä lehdistä tehtyä tupakkaa); ei pulaa pahaa — silloin (pahassa pulassa); merenvahapiippu (kallis piippu) — niveräpiippu (halpa piippu).

5. Ja huolt' ei tuntis ollenkaan (ei muita suruja tuntenut, ainoastaan että) — viikset sais kasvamaan.

6. Muiden hädäst' — ilosta (minun iloni).

7. Stool — (edellytetty: me); loi nuottaa, imi piippuaan (hiljaista tointa) — meluumme; tuommoisen (vähäpätöinen henkilö) — aika mies (tärkeä henkilö).

10. Taas — ennenkin.

11. Ukko — (edellytetty: niinkuin minä); silloin — (edellytetty: myöhemmin).

12. Hän — ma; vänrikki — kuningas.

13. Lyhyttä (aistimin tajuttuna) — pitkäksyin (pitkä henkisessä merkityksessä, ikävän johdosta).

14. Kansiton (arvoton kirja) — muiden (arvokkaiden kirjojen).

17. Kallis (rakkautta) — pettua soit (tylyä kohtelua = ei rakkautta).

20. Yökskään — (edellytetty: kun päivällä ei saa).

21. Teiltä — (edellytetty: kun kirjasta en saanut).

22. Minäkin — (edellytetty: niinkuin ne, joista luit).

24. Voiton — tappion; häll'— maailma (toiset ilmiset); muistissaan — ei muistakaan (muistanut — unohtanut).

26. Nyt — (edellytetty: ennen); hän — (edel.: minä); yl'oppilas — suurempi kuningasta.

F. PERUSÄÄNTÄ ALEMPANA.

1. Pronomini.

Pronominit ovat tavallisesti perusääntä alempana syystä, että ne eivät semmoisenaan sisällä mitään ymmärrettä, vaan niitä käytetään varsinaisten ymmärresanain sijaisina, taikka niille antaa merkityksen ainoastaan suhde niihin ymmärresanoihin, joiden sijaisina ovat.

a) Personaalipronominit. Näitä ei Suomen kieli juuri käytä muita kuin 3:nnen persoonan pronominia, ellei lauseessa ole vastakohtaisuutta eli vertailua. Semmoisissa lauseissa kuin: _hän_ se on, — talo on _hänen_, on joku edellytetty vastakohtaisuus lausunnon perusteena.

b) Refleksiivipron. (itsekohtainen) _itse_ saa usein ja resiprokipron. _toinen_ aina vastakohtaisuutta ilmaisevan painon ja määräyspainon.

Esim. Hän[-] hoitaa[1] itseänsä[-]. Minne[2] nyt[2] aijot[1] sijoittaa[2]

itsesi[-].

Tahdotteko olla _itseksenne_. He tekivät sen _itsestänsä_. Minä _itse_.

c) Possessiivipron. painoton. Pääsanansa jälessä saapi se kvalitatiivisen painon, niinkuin esim. Isä meidän.

d) Demonstratiivi- ja determinatiivi pronominit _tämä, tuo, nämä, nuo, se, ne_.

Nämä pron., jotka ovat olemassa juuri viitatakseen johonkin toiseen, erotukseksi toisesta, saavat usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon, vaikkapa toinen puoli olisi edellytetty. Varsinkin tapahtuu tämä silloin kuin pääsanalla on relatiivinen (vertaileva) sivulause määrääjänä.

Esim. Se kuningas, jota _me_ pidämme suurimpana.

Kun pron. _se, nämä_ ovat yksinäisinä ja relatiivinen sivulause on määrääjänä, saapi se määräys- painon.

Esim. Se[+] ei[-] aina[2] ole[-] hullu[1], jota[-] hulluksi[2] huudetaan[1].

Poikkeus. Kun pronomineja tuo, nuo voidaan pitää adverbiaaleina edellytetyissä lauseissa, saavat ne painon. Painon saavat ne myös, kun ovat yksinäisinä tai merkitsevät samaa kuin tuo esine.

Esim. Pidän _tuosta_.

e) Interrogatiivipron. _kuka, ken, mikä, kumpi_ saavat vastakohtaisuutta ilmaisevan painon.

Esim. _Mikä_ mies hän on.

Suoranaisessa kysymyslauseessa saapi kysymyssana usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon.

Esim. _Kuka_ on tämän tehnyt? _Kummasta_ pojasta puhe on? _Kumpi_ siellä? (Pekka vai Paavo?)

Tavallisesti saapi kysymyssana, kun se on yksinäisenä, voimakkaan, mielenliikutusta ilmaisevan, siis kvalitatiivisen painon. Se osoittaa silloin joko rauhattomuutta, vihaa, uteliaisuutta tai iloa.

f) Relatiivipron. _joka, mikä, kuka, kumpi_ ovat painottomat.

Esim. Sijan[-] tiedät, kussa[-] synnyit, paikan tiedät, kussa[-] kasvoit. Te, joka[-] olette oppinut mies.

g) Indefiniittipron. _eräs, joku, jokainen_ saavat vieläkin vaihtelevamman ja usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon. Niistä sanoista, jotka merkitykseltään lähenevät adjektiivia, vaikka ne puhetavan mukaan käytettyinä eivät aina saa oikeaa merkitystänsä, on sääntönä että ne pronomiinisessa merkityksessä käytettyinä eivät saa painoa, mutta ne saavat taas painon silloin kuin niitä käytetään adjektiiveina.

Esim. Kaikki[-] ihmiset[+] pitivät[1] hänestä. Moni[-], joka tuskin osaa käydä, luulee osaavansa lentää.

Sitävastoin: Kaikki[1] ihmiset[+] ovat[-] kuolevaisia[1]. Monta[1] ihmistä[+] istuu[1] vielä[2] salissa[2].

h) Yksikään käytetään adjektiivisesti nominin kanssa ja saa silloin adjektiivin painon.

Esim. Ei _yhdelläkään_ ihmisellä ole puhdas omatunto. Tehtiinkö päätös _yhdestäkään_ kysymyksestä.

i) Mikään, kun se on pääsanan jälessä, saa painon. Esim. Ei Suomen järvissä ole _missään_ suolaista vettä.

j) Itse pääsanansa _edellä_ tavallisesti ei saa painoa, jotavastoin pääsanalle annetaan vastakohtaisuutta ilmaiseva paino.

Esim. Ei itse[-] _kuninkaallakaan_ ole rahaa. Itse[-] _asia_ jätettiin siksensä.

Mutta jos itse on pääsanan jälessä, niin silloin se saa vastakohtaisuutta ilmaisevan painon. Esim. Ei kuninkaalla _itselläänkään_ ole rahaa. Asia _itse_ oli tärkeä.

k) Pronomineja _muu ja toinen_ käytetään vertailua ja vastakohtaisuutta ilmaistessa ja ovat ne siis painollisia.

Esim. Amerikassa saamme toisen isänmaan. Ateena ja muu Kreikka. Toisella tapaa. Muulla tavalla. Miehistä oli toinen nuori, toinen vanha. Me emme sitä tiedä, mutta kyllä joku muu tietää.

2. Prepositioonit ja konjunktioonit.

Nämä sanat asetetaan perusääntä alemma syystä etteivät ne sisällä varsinaista ymmärrettä, vaan osoittavat ainoastaan erinäisiä ymmärteiden ja lauseiden välisiä suhteita. Semmoisia ovat. esim. _kanssa, jos, takana, alas, perästä, jälestä, ympäri, läpitse_ j.n.e.

III. KVALITATIIVINEN PAINO.

Äänen laatu mielialan ilmaisijana.

Kvalitatiivinen paino käsittää symboolisen ja eetillisen painon.

1. Symboolinen paino.

Symbooliseksi sanotaan sitä painoa, joka äänen soinnulla eli äänen värityksellä tekee sanan sisällyksen, käsitteen havainnolliseksi. Tästä johtuu, että mitä loogillisempi ja abstraktisempi luetun sisällys on, sitä vähemmin lukiessa kysytään symboolista painoa, jota vastoin havainnollista ja kuvarikasta esitystä lukiessa täytyy ottaa tarkasti huomioon symboolinen paino.

Kaikissa kielissä on sanoja, joilla koetetaan mukailla jotain ääntä. Tällaisia sanoja sisältävät kielet etenkin alkuperäisimmässä, välittömimmässä muodossaan, ja niitä emme saa lukiessa värittää liiaksi, mutta kuitenkin niin paljon, että lausuessamme olemme tietoiset niiden kuvaavasta merkityksestä.

Äänet sinänsä ovat jo kylläksi kuvaavia. Sellaisia sanoja ovat esim. _visertää, narisee, kohisee, sihisee, vinkuu, kirisee, roihuaa, räiskyy_ y.m. Nämä ovat 1:sen asteen symboolisia sanoja. 2:sen asteen symboolisen painon saavat sellaiset sanat, jotka ilmaisevat jotain aistimin tajuttua. Tämänlaatuiset sanat meidän tulee lausua niin selvään, että kuulija äänen avulla saapi sisällystä täysin vastaavan havainnollisen käsityksen.

Esim. _Musta, valkoinen, terävä, raskas, jäykkä, puhdas, heleä, kirkas, välkkyvä_ j.n.e.

Näitä sanoja käytetään henkisessäkin merkityksessä. Symboolinen paino niinmuodoin on taito eli kyky antaa tämänlaatuisille sanoille sellainen äänenväritys, että kuulija tajuaa ne alkuperäisessä voimassaan ja että hänen sielussaan välttämättömästi syntyy havainnollinen, elävä kuva niiden vaikutuksesta. Lisäksi tulee meidän äänen avulla elävästi kuvata kaikki luonnon-elämän ilmaukset.

Esim. _vihreys, kukoistus, kuihtuminen, tuoksu, puron lirinä, kosken kohina_ j.n.e., silloinkin kuin näitä käsitteitä käytetään henkisessä, siveellisessä merkityksessä. Siinä kysytään vielä suurempaa taitoa, kuin aistimin tajuttavan luonnon-elämän kuvailemisessa. Toisen asteen symboolisen painon tarkoituksena on siis tehdä aistimin tajuttaviksi sellaisia käsitteitä, joihin jo itse kielen äänet luovat jonkun verran väritystä, mutta 3:nnen asteen symboolisen painon tarkoituksena on esittää kuulijalle sellaisia käsitteitä, joita ei voida aistimin tajuta. Onhan olemassa sanoja, joita kuullessa ei tule enää ajatelleeksikaan niiden alkuperäistä, aistillista merkitystä, vaan ne esiintyvät aivan abstraktisina. Esim. _käsittää, ymmärtää, järki_.

Meidän tulee äänen avulla kuvata esim. _pelkoa, toivoa, hämmästystä, siunausta, kirousta, ylenkatsetta, kaihoa_ j.n.e.

Joka kykenee käyttämään ja hallitsemaan symboolista painoa, hän esim. puhuessaan _siveydestä, puhtaudesta, hyveestä, pelkurimaisuudesta, rohkeudesta ja reippaudesta_ herättää kuulijassa sen siveellisen vaikutuksen, jota sanat tarkoittavat. _Sanomattoman_ kaipauksen epämääräisyys, _äärettömän_ rakkauden koko syvyys tajutaan äänen avulla.

Tätä taitoa koko laajuudessaan ei kukaan voi ainoastaan oppimalla oppia. Ne, joiden hengessä on luomiskykyä, kuitenkin tulevat tässä annettujen neuvojen johdolla luomaan huomionsa symbooliseen painoon ja vähitellen harjoituksen kautta tottuvat äänen värityksellä ilmaisemaan kuvaannollisten käsitteiden moninaisuutta ja kaikki, yksinpä vähälahjaisimmatkin, opetuksen avulla vähitellen tottuvat tekemään havaintoja, jotka johtavat heitä lähemmäksi ajatusten ja tunteiden tulkitsemisen suurta taitoa, jota eivät milloinkaan olisi voineet saavuttaa, elleivät olisi oppineet tuntemaan symboolisen painon tärkeyttä.

2. Eetillinen paino.

Tämä paino ilmaisee luonteen yksilöllistä mielentilaa, mielialaa, sieluelämän syvyyttä ja voimaa. Suurimpia vaatimuksia tässä suhteessa asettaa esittäjälle draamallinen runous, koska siinä paljastetaan ihmisluonteen kaikki ilmaukset.

Perusääni, kun on puhe äänen värityksestä (siis kvalitatiivisesta painosta), ilmaisee kappaleen yleisen luonteen; se niin muodoin tekee tajuttavaksi luonteen perusominaisuuden, josta puhuessaan kreikkalaiset käyttivät ethos-sanaa, vastakohtana pathos-sanalle. (Pathos = saatettu pois tasapainosta.)

_Eetillinen ja pateetinen_ paino määräävät tempon ja käyttävät, tehdäkseen tunteen ilmaisemisen täydellisemmäksi ja selvemmäksi, välikappaleinaan rytmiä, temppoa, loogillista ja symboolista painoa.

Näitä lausumisen sääntöjä kehittäessäni olen jo huomauttanut, että mitä enemmän taide esittää sisällistä elämää, sitä vähemmin voi sitä oppimalla oppia. Tämä, koskee etenkin eetillistä painoa, sillä se riippuu kunkin kyvystä elää runoelmassa esiintyvän henkilön elämää, tuntea hänen tunteitaan, ajatella hänen ajatuksiaan. Mutta ahkeran harjoituksen avulla voipi tätä taitoa verrattomasti kehittää, jos samalla saapi taitavaa ohjausta.

Samalla kuin loogillisesta painosta puhuessamme myönnämme tosiksi Legouvén sanat: »opi ajattelemaan, niin opit _oikein_ lukemaankin», täytyy meidän kvalitatiivista painoa ajatellessamme huudahtaa erään saksalaisen kirjailijan sanat: »Wenn ihr's nicht fühlt, ihr werdet's nie recht sagen». (Mitä ette _tunne_, sitä ette milloinkaan voi oikein lausua.)

IV. KIELEN RYTMIIKKI (oppi poljennosta).

Kielen rytmiikillä tarkoitamme tavallisesti sitä tapaa eli järjestystä, jolla kielen osat (tavut, sanat, lauseet) seuraavat toisiaan.

Kun vaihtelevaisuus lyhyemmän ja pitemmän aikaa ääntyvien (voimakkaammalla ja heikommalla painolla lausuttavien) kielen osien välillä on säännöllinen, syntyy _tahti_, joka on välttämättömänä ehtona kielen foneetillis-esteetilliselle vaikutukselle. Yksityiset isompiin tahi pienempiin ryhmiin kuuluvat tahtiosat erotetaan toisistaan _paussilla_. Rytmiikki jakaantuu siis kahteen osaan: tahti-oppiin ja paussi-oppiin.

Tahti-oppi.