Part 1

KAUNIS YSTÄVÄ

(Bel-Ami suom.)

Kirj.

GUY DE MAUPASSANT

Suomentanut

Arvi Nuormaa

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1926.

ENSIMMÄINEN OSA

1

Saatuaan kassanhoitajattarelta takaisin viiden frangin rahastaan Georges Duroy poistui ravintolasta.

Hän oli ryhdiltään komea jo luonnostaan, mutta myös siksi, että hän oli entinen aliupseeri. Hän ojentautui suoraksi, sipaisi viiksiään tottuneella sotilaallisella liikkeellä ja loi myöhästyneisiin päivällisvieraisiin pikaisen ja tutkivan katseen, oikean valloittajakatseen, joka haukan tavoin iski saaliiseensa.

Naiset olivat kääntyneet katsomaan hänen jälkeensä. Heitä oli kolme työläisnaista, eräs keski-ikäinen, huonosti kammattu musiikinopettajatar, päässään huolimattomasti asetettu, ainaisen tomun peittämä hattu ja yllään huonokuosinen leninki, sekä kaksi porvarisrouvaa miehineen. Kaikki he olivat tämän halpahintaisen ruokapaikan jokapäiväisiä vieraita.

Tultuaan katukäytävälle hän seisahtui hetkeksi miettimään, mihin nyt ryhtyisi. Oli kesäkuun 28. päivä, ja hänellä oli vain kolme frangia neljäkymmentä centimea taskussaan. Tällä summalla hänen oli määrä tulla toimeen kuukauden loppuun, ja tämä rahamäärä vastasi kahta päivällistä ilman aamiaista tai kahta aamiaista ilman päivällistä, kuinka vain halusi. Hän laski, että koska päivällinen maksoi kolmekymmentä souta, mutta aamiainen vain kaksikymmentäkaksi, niin hänelle jäisi, jos hän tyytyisi aamiaiseen, yksi frangi ja kaksikymmentä centimea, jotka merkitsivät yhtä kevyttä illallista — leipää ja makkaraa — sekä kaupanpäällisiksi kahta lasia olutta jossakin bulevardikahvilassa. Nämä kahvilakäynnit olivat hänen suurimpia tuhlausaiheitaan ja iltahuvejaan. Hän lähti kävelemään rue Notre-Dame-de-Lorettea alaspäin.

Hän kulki samoin kuin siihen aikaan, jolloin hän vielä käytti husaarinpukua, rinta koholla ja sääret hiukan hajalla, ikäänkuin hän juuri olisi laskeutunut hevosen selästä. Hän tunkeutui häikäilemättä katukäytävän täyttävien ihmisten välitse tyrkkien heitä hartioillaan, sillä hän ei halunnut joutua pois suunnastaan. Hiukan kulunutta silinterihattuaan hän piti vähän toisella korvalla ja iski kantapäitään jäykästi katuun. Näytti siltä, kuin hän olisi alituisesti halveksinut jotakin, ohikulkijoita, taloja, koko kaupunkia, kuten ainakin reipas sotilas, joka on sattunut romahtamaan siviilisäätyyn.

Vaikka hänellä oli yllään vain kuudenkymmenen frangin hintainen, valmiina ostettu puku, hänen ulkoasussaan oli jonkinlaista hieman räikeää ja rahvaanomaista, mutta kuitenkin todellista hienoutta. Hän oli pitkä ja ryhdikäs, hänen kastanjanruskea tukkansa vivahti hiukan vaaleaan, hänen ylöspäin kierretyt viiksensä verhosivat vaahdon kaltaisina hänen ylähuultaan, hänen vaaleansinisissä silmissään oli hyvin pieni silmäterä, ja luonnostaan kiharaisen tukkansa hän oli kammannut jakaukselle keskeltä päätä. Hän muistutti helppohintaisen romaanin epämoraalista päähenkilöä.

Oli niitä iltoja, jolloin ilma loppuu Pariisista. Suurkaupunki on kuuma kuin sauna ja näytti aivan hikoilevan tänä tukahduttavana iltana. Viemärikaivot huokuivat graniittikidoistaan myrkyllisiä henkäyksiä, ja kellarikerrosten matalista keittiönikkunoista työntyi kadulle pesuveden ja vanhojen kastikkeiden inhottava löyhkä.

Porttikäytävissä istuivat portinvartijat paitahihasillaan ja hajareisin olkituoleillaan ja polttivat piippua. Ihmiset kulkivat laahustavin askelin ja paljain päin, hattu kädessä.

Saavuttuaan bulevardille Georges Duroy pysähtyi vielä kerran, kahden vaiheilla siitä, mitä tekisi. Häntä halutti lähteä kävelemään pitkin Champs-Elysées’tä Boulognen puistoon päin saadakseen hengittää vähän raitista ilmaa puiden alla. Mutta hänellä oli myös toinen pyyde, halu joutua johonkin lemmenseikkailuun.

Kuinkahan se ilmautuisi? Sitä hän ei tietänyt, mutta hän oli odottanut sitä jo kolme kuukautta, joka päivä ja joka ilta. Silloin tällöin hänen tosin oli onnistunut näpistää itselleen hiukan rakkautta sorean ulkomuotonsa avulla, mitä hän toivoi aina enemmän ja parempaa.

Hänen taskunsa olivat tyhjät, ja hänen suonensa sykkivät. Häntä kiihotti kosketus kadun ilotyttöihin, jotka kuiskailivat hänelle kadunkulmissa: "Lähtekää mukaan, kaunis poika!", mutta hän ei uskaltanut mennä, sillä hänellä ei ollut rahaa. Ja sitä paitsi hän odotti jotakin muuta, toisenlaisia, vähemmän karkeita suudelmia.

Kuitenkin hän rakasti paikkoja, joissa yleiset naiset täyttävät tanssihuoneistot, kahvilat ja kadut, hänestä oli hauskaa tungeskella heidän joukossaan, jutella heidän kanssaan, sinutella heitä, hengittää heidän väkeviä hajuvesiään, tuntea olevansa heitä lähellä. Olivathan he joka tapauksessa naisia, rakkautta tarjoavia naisia. Eikä hän suhtautunut heihin sitä synnynnäistä halveksuntaa tuntien, jolla hyvästä perheestä olevat miehet heitä katselevat.

Hän kääntyi Madeleinen kirkkoa kohti ja lähti kulkemaan ihmisvirran mukana, joka vetelänä laahusti eteenpäin kuumuudessa. Suurien kahviloiden edustalla katukäytävät olivat täynnä janoista väkeä, jota suurista ikkunoista tulviva räikeä, häikäisevä valo valaisi. Pienillä pyöreillä tai neliskulmaisilla pöydillä oli laseja, täynnä punaisia, keltaisia, vihreitä, ruskeita, kaikenvärisiä juomia ja vesikarahveissa välkkyivät suuret, läpinäkyvät jääputket, jotka jäähdyttivät karahvin kirkasta nestettä.

Duroy oli hiljentänyt kulkuaan, ja juomisen halu poltti hänen kurkkuaan.

Polttava jano, oikea huvi-illan jano kiusasi häntä, ja hän ajatteli sitä suloista tunnetta, jonka juokseva, kylmä juoma aiheuttaisi mennessään kurkusta alas. Mutta jos hän joisi vain kaksikin lasia oluita tänä iltana, hän jäisi huomenna vaille laihaa illallistaan, ja hän tunsi liiankin hyvin loppukuun nälkäiset hetket.

Hän ajatteli: "Pitänee odottaa, kunnes kello on kymmenen, mutta silloin menen juomaan lasin olutta Café Américainiin. Jumaliste, kuinka janottaa!" Ja hän katseli kaikkia noita ihmisiä, jotka istuivat pöytiensä ääressä juomassa, kaikkia noita, jotka mielensä mukaan saattoivat sammuttaa janoaan. Pöyhkeän ja huolettoman näköisenä hän kulki kahviloiden ohitse, päätellen henkilöiden puvuista ja ilmeistä, paljonko rahaa kullakin oli taskussaan. Ja hänen mielensä tuli katkeraksi noita rauhallisina ja tyytyväisinä istuvia ihmisiä kohtaan. Saisipa vain tutkia heidän taskunsa, niin kyllä löytäisi sekä kultaa että kirkasta hopeaa ja kuparia! Vähintään luulisi jokaisella olevan mukanaan kaksi louisdoria, ja jokaisessa kahvilassa oli hyvinkin sata vierasta; yhteensä siis sata kertaa kaksi louisdoria eli neljätuhatta frangia! Hän murahti itsekseen.: "Senkin siat!" ja jatkoi joustavin askelin kulkuaan. Mutta jos hän olisi voinut asettaa jonkun heistä seinää vasten jossakin pimeässä kadunkulmassa, niin totisesti hän olisi vääntänyt mieheltä niskat nurin, kuten hänellä aikaisemmin, suurten manööverien aikana, oli ollut tapana tehdä maalaisten kanoille.

Ja hänen mieleensä muistuivat hänen Afrikassa viettämänsä kaksi vuotta ja kuinka hän siellä Etelän pienissä varuskuntapaikoissa oli verottanut arabialaisia. Julma ja iloinen hymy välkähti hänen huulillaan, kun hän muisti erään kujeen, joka oli maksanut kolmen alkuasukkaan hengen, mutta tuottanut hänelle ja hänen tovereilleen kaksikymmentä kanaa, kaksi lammasta ja muutamia kultarahoja sekä naurun aihetta kuudeksi kuukaudeksi.

Syyllisiä ei koskaan saatu kiinni, tuskinpa heitä sitä paitsi viitsittiin etsiäkään, sillä yleensä pidetään arabialaista Etelässä sotilaan luonnollisena saaliina.

Mutta Pariisissa oli toisin. Täällä ei voinut ryhtyä kunnolliseen rosvoretkeen, sapeli sivulla ja revolveri kädessä, kuten esteettömästi saattoi tapahtua kaukana siviilioikeuslaitoksista, Etelän vapaudessa. Sisimmässään hän tunsi kaikkien aliupseerivaistojensa värähtelevän. Kuinka hän kaipasikaan kahta erämaavuottaan! Mikä vahinko, ettei hän ollut jäänyt sinne! Mutta hän oli toivonut niin paljon tulostaan Pariisiin. Ja kuinka oli käynyt? Siitä ei todellakaan kannattanut puhua!

Hän pyöräytti kieltään ja läpäytti sitä kitalakea vasten, ikäänkuin todetakseen, kuinka kuiva hänen suunsa oli.

Ihmisjoukko liukui hänen ohitseen väsyneesti ja hitaasti, ja hän ajatteli yhä: "Senkin siat! Jokaisella noista pässinpäistä on rahaa liivintaskussaan!" Hän tyrkki ihmisiä olkapäillään vihellellen iloisia laulunpätkiä. Hänen kolhaisemansa herrat kääntyivät murahtaen katsomaan hänen jälkeensä, ja naiset huudahtivat hänelle ohi kulkiessaan: "Moukka!"

Hän kulki Vaudevillen ohitse ja pysähtyi Cafe Américainin edustalle miettien, menisikö sittenkin juomaan oluensa, sillä jano suorastaan kidutti häntä. Ennen kuin hän ratkaisi asian, hän katsahti bulevardin valaistuun kellotauluun. Kello oli neljännestä yli yhdeksän. Hän tunsi itsensä hyvin: niin pian kuin täysinäinen olutlasi olisi hänen edessään, hän joisi sisällyksen yhdellä siemauksella. Ja mitä hän sitten tekisi kello yhteentoista asti?

Hän meni kahvilan ohitse. "Kävelen takaisin Madeleinen luo", hän ajatteli, "ja palaan sitten hitaasti tänne."

Kun hän saapui place de l’Opéran kulmaan, hänen ohitseen meni pitkä nuori mies, jonka kasvot hän hämärästi muisti joskus nähneensä.

Hän lähti seuraamaan miestä pinnistäen muistiaan ja mumisten puoliääneen: "Missä hitossa olen nähnyt tuon ihmisen?"

Hän kaiveli turhaan muistinsa kätköjä. Sitten yht'äkkiä, ihmeellisen muisti-ilmiön kautta, ilmestyi hänen silmäinsä eteen kuva juuri tuosta samasta miehestä, mutta kuvassa mies oli sorjempi ja nuorempi sekä yllään husaarinpuku. Hän huudahti ääneen: "Hei Forestier!" ja kiiruhtaen askeltaan, kunnes saavutti kävelijän, löi tätä olalle. Toinen kääntyi, katsahti Duroy'hon ja sanoi: "Mitä haluatte, herra?"

Duroy purskahti nauruun: "Etkö tunne minua?"

"En."

"Georges Duroy, kuudennesta husaarirykmentistä."

Forestier ojensi hänelle molemmat kätensä: "Sinäkö, vanha ystävä! Mitä kuuluu?"

"Hyvää vain, entä itsellesi?"

"No, eipä erikoista. Voitko kuvitella, että rintani nykyään on heikko kuin lumppupaperi! Minulla on alituiseen yskää katarrin jälkeen, jonka sain Bougivalissa samana vuonna, jolloin palasin Pariisiin. Siitä on nyt neljä vuotta."

"Olet kuitenkin vankan näköinen."

Forestier pani kätensä vanhan toverinsa kainaloon, kertoi hänelle koko sairautensa, selosti hänelle käyntinsä lääkärien luona, heidän mielipiteensä ja neuvonsa ja ne vaikeudet, jotka hänen olosuhteissaan estivät häntä noudattamasta noita neuvoja. Häntä oli neuvottu viettämään talvensa Välimeren rannikolla. Mutta kuinka se kävisi laatuun? Hän oli sanomalehtimies, naimisissa ja hyvässä asemassa.

"Hoidan politiikkaa _La Vie Françaisessa_, kirjoitan senaattiselostuksia _Le Salut_-lehteen ja silloin tällöin kirjallisia katsauksia _La Planeteen_. Kuten näet, minua on onnestanut."

Duroy katseli häntä hämmästyneenä. Hän oli suuresti muuttunut, kypsynyt. Hänen käyntinsä, ryhtinsä ja pukunsa osoittivat itsetietoista miestä, ja hänen vatsansa näytti olevan tottunut hyviin päivällisiin. Ennen hän oli laiha, hintelä ja solakka, alituinen riitapukari ja tappelija, joka aina oli touhussa. Kolmessa vuodessa Pariisi oli muuttanut hänet aivan toisenlaiseksi, lihavahkoksi ja vakavaksi, sekä sirotellut muutamia harmaita hiuksia hänen ohimoilleen, vaikka hän iältään oli tuskin seitsemääkolmatta vanhempi.

"Minne olet matkalla?" Forestier kysyi.

"En minnekään", Duroy vastasi, "olen vain kävelemässä ennen kotiinmenoani!"

"Vai niin, lähde mukaan _La Vie Françaisen_ toimitukseen. Minun on siellä luettava, muutamia korjausvedoksia. Sitten voimme yhdessä mennä juomaan lasin olutta."

"Mielelläni".

Ja he lähtivät kävelemään nojaten toistensa käsivarteen ja osoittaen tosiaan kohtaan sitä vaivatonta tuttavallisuutta, joka vallitsee koulu- ja rykmenttitoverien välillä.

"Mitä sinä puuhailet Pariisissa?" Forestier tiedusteli.

Duroy kohautti olkapäitään: "Näen yksinkertaisesti nälkää. Kun aikani päättyi sotaväessä, halusin lähteä tänne... ansaitsemaan rahaa tai pikemminkin saadakseni olla Pariisissa. Ja nyt olen kuusi kuukautta ollut virkamiehenä Pohjoisen rautatien konttorissa ja saanut tuhatviisisataa frangia vuodessa, siinä kaikki."

"Eipä ole lihavaa", Forestier mutisi.

"Eipä tosiaankaan. Mutta mitä minun sitten olisi tehtävä? Olen yksinäni. En tunne ketään, eikä minulla ole mitään suosituksia. Hyvää tahtoa ei puutu, mutta keinot ovat vähissä."

Forestier tarkasteli ystäväänsä kiireestä kantapäähän kuin liikemies, joka arvostelee tavaraansa, ja selitti sitten varmasti: "Katsohan, poikaseni, täällä kaikki riippuu röyhkeydestä. Mielevä mies pääsee helpommin ministeriksi kuin toimitusjohtajaksi. On vain oltava tärkeä eikä vaiettava. Mutta, tuhat tulimmaista, mistä johtuu, ettet ole keksinyt itsellesi parempaa hommaa?"

Duroy selitti: "Etsin kaikkialta, mutta en keksinyt mitään. Mutta tällä hetkellä minulla kuitenkin on jotakin kiikarissa. Minulle on tarjottu ratsumestarin paikkaa Pellerinin maneesissa. Siellä saisin, meidän kesken sanoen, kolme tuhatta frangia."

Forestier pysähtyi äkkiä: "Älä millään ehdolla ota sitä paikkaa; sehän olisi tyhmää, kun kerran voit ansaita vaikka kymmenentuhatta frangia. Katkaiset tulevaisuutesi yhdellä iskulla. Konttorissasi olet ainakin piilossa, kukaan ei tunne sinua, ja sinä voit, jos sinulla on kylliksi voimia, lähteä matkoihisi ja päästä vihreälle oksalle jollakin toisella alalla. Mutta jos rupeat ratsumestariksi, on kaikki lopussa. Se olisi samaa kuin olla hovimestarina jossakin ravintolassa, jossa koko Pariisi käy syömässä päivällistä. Sen jälkeen kun olet antanut ratsastustunteja herrasmiehille ja heidän pojilleen, he eivät koskaan totu pitämään sinua vertaisenaan."

Hän vaikeni, mietti muutaman sekunnin ja kysyi sitten:

"Oletko ylioppilas?"

"En. Sain reput kaksi kertaa."

"Ei tee mitään. Olethan joka tapauksessa käynyt koulusi loppuun asti. Jos puhutaan Cicerosta tai Tiberiuksesta, niin kai suunnilleen tiedät, mistä on kysymys?"

"Kyllä, suunnilleen."

"Hyvä. Kukaan ihminen ei ole sen paremmin asioista perillä, lukuunottamatta joitakuita hulluja, jotka eivät ole älynneet ajoissa lopettaa opiskeluaan. Ei ole lainkaan vaikeaa esiintyä kykynä. Kaikki riippuu vain siitä, ettei tuoreeltaan joudu kiinni tietämättömyydestä. On luovittava, luiskahdettava vaikeuksista, käännettävä esteet ylösalaisin ja hyökättävä toisten kimppuun tietosanakirjan avulla. Kaikki ihmiset ovat tyhmiä kuin pässit ja tietämättömiä kuin kanat."

Hän puhui rauhallisen toimenmiehen tavoin, joka tuntee maailman, ja katseli hymyillen kadun ihmisvilinää. Mutta äkkiä hän alkoi yskiä. Hän pysähtyi antaakseen yskänkohtauksen mennä ohitse ja jatkoi sitten alakuloisella äänellä: "Kirottua, ettei ihminen voi päästä tästä katarrista! Ja nyt on lisäksi vielä kesä! Totta tosiaankin, ensi talveksi matkustan Mentoniin hoitamaan itseäni. Maksoi mitä maksoi, terveys ennen kaikkea."

He olivat saapuneet boulevard Poissonnièrelle ja pysähtyivät erään ison lasioven eteen, jonka taakse oli liimattu levällään oleva kaksisivuinen sanomalehti. Kolme henkilöä seisoi sitä lukemassa.

Oven yläpuolella säteili, ikäänkuin ihmisiä luokseen kutsuen, kookkain kirjaimin kaasuliekkien muodostama nimi: _La Vie Française_. Ja ohikulkevat ihmiset, joita äkkiä valaisi näiden kolmen sanan loiste, näyttäytyivät muutaman sekunnin tässä kylmässä hohteessa, kirkkaasti ja selvästi kuin päivänvalossa, ja katosivat sitten jälleen pimeään.

Forestier työnsi oven auki ja kehotti Duroyta käymään sisään. Duroy astui edellä, nousi mukavia, hienoja portaita, jotka näkyivät koko kadulle, ja tuli erääseen halliin, jossa kaksi juoksupoikaa tervehti hänen toveriaan, sekä pysähtyi jonkinlaiseen odotushuoneeseen, joka oli tomuinen ja rähjäytynyt ja kalustettu väärennetyllä sametilla päällystetyin arvottomin huonekaluin. Niiden vihreä, haalistunut päällys, joka oli tuhruinen ja kulunut, vaikutti aivan rotansyömällä.

"Paina puuta", sanoi Forestier, "minä tulen viiden minuutin kuluttua."

Ja hän katosi eräästä niistä ovista, jotka johtivat tähän huoneeseen.

Harvinainen, kummallinen, sanoin kuvaamaton lemu, toimitushuoneiston lemu, täytti tämän huoneen. Duroy istui liikkumattomana, hieman hämillään ja ennen kaikkea hämmästyneenä. Silloin tällöin kiiruhti ihmisiä hänen ohitseen. He tulivat jostakin ovesta ja katosivat toisesta, ennen kuin hän ennätti heitä tarkastaa.

Milloin siitä kiiruhti nuoria, hyvin nuoria miehiä, jotka tärkeän näköisinä kantoivat kädessään rapisevia paperiliuskoja, milloin taas latojia, joiden painomusteen likaamien pellavapuseroiden alta saattoi nähdä moitteettoman valkoisen kauluksen ja hienosta kankaasta valmistetut herrasmieshousut. He kantoivat varovasti painettuja papereita, tuoreita ja vielä kosteita korjausvedoksia. Tulijoiden joukossa oli myös eräs pieni herra, joka oli silmiinpistävän hienosti pukeutunut liian ruumiinmukaiseen pitkääntakkiin, housuihin, jotka kiertyivät liian ahtaasti säärien ympärille ja kenkiin, jotka olivat liian teräväkärkiset. Hän oli arvattavasti joku hienostoreportteri, joka tuli tuomaan illan uutisia suuresta maailmasta.

Tuli toisenlaisiakin, vakavia ja tärkeän näköisiä miehiä, päässä korkeat, suorareunaiset hatut, joiden tarkoituksena kaiketi oli erottaa heidät muusta ihmiskunnasta.

Forestier ilmestyi jälleen, mukanaan kookas, laiha herrasmies. Tämä oli iältään kolmi- tai nelikymmenvuotias, hänen yllään oli hännystakki ja kaulassaan valkoinen liina. Hän oli tummaverinen, ja hänen viiksensä oli kierrelty teräviksi naskaleiksi. Muuten hänen ulkomuotonsa todisti ylimielisiä ja itsetyytyväistä olentoa.

Forestier sanoi hänelle: "Hyvästi, rakas mestari."

Toinen puristi hänen kättään sanoen: "Näkemiin, ystäväni" ja lähti vihellellen ja keppi kainalossa portaita alas.

"Kuka tuo oli?" Duroy kysyi.

"Se oli Jacques Rival, kuuluisa pakinoitsija ja kaksintaistelija, tiedäthän. Hän kävi lukaisemassa käsikirjoituksensa vedoksen. Garin, Montel ja hän ovat Pariisin kolme parasta pakinoitsijaa, mitä tulee päivänkysymysten henkevään ja sukkelaan käsittelyyn. Hän ansaitsee täällä kolmekymmentätuhatta vuodessa kahdesta artikkelista viikossa."

Ulos mennessään he kohtasivat pienen, pitkätukkaisen, lihavan ja epäsiistin näköisen herran, joka huohottaen kiipesi ylös portaita.

Forestier tervehti häntä hyvin kunnioittavasti sekä selitti toverilleen: "Norbert de Varenne, runoilija, Kuolleiden aurinkojen tekijä, myös eräs niitä, joille maksetaan hyvin. Jokaisesta kertomuksesta, jonka hän antaa lehdelle, maksetaan kolmesataa frangia, ja pisimmässä on tuskin kahtasataa riviä. Mutta nyt Napolitainiin, minä olen tukehtua janoon."

Niin pian kuin he olivat istuutuneet kahvilan pöydän ääreen, Forestier tilasi kaksi olutlasia ja tyhjensi heti omansa yhdellä siemauksella, kun taas Duroy joi oluensa hitain nielaisuin, maistellen sitä mielihyvällä kuin jotakin harvinaisia ja kallisarvoista juomaa.

Hänen toverinsa oli vaiti. Hän näytti miettivän jotakin ja sanoi vihdoin: "Miksi et yritä sanomalehtialaa?"

Toinen katseli häntä hämmästyneenä ja sanoi: "Mutta... tuota noin... en ole koskaan kirjoittanut mitään."

"Äh! Voihan aina koettaa. Kerta ensimmäinen! Minä voisin käyttää sinua uutisten hankkimiseen, haastatteluihin ja vieraskäynteihin. Saisit aluksi kaksisataaviisikymmentä frangia ja vapaat kulkuneuvot. Haluatko, että puhun johtajan kanssa?"

"Tietysti, mielelläni."

"Hyvä. Tule huomenna kotiini päivälliselle. Sinne tulee vain viisi tai kuusi henkilöä, johtaja Walter ja hänen rouvansa, Jacques Rivel ja Norbert de Varenne, jotka juuri näit, sekä eräs rouvani ystävätär. Onko sovittu?"

Duroy epäröi ja punastui hämillään. Vihdoin hän sammalsi:

"Mutta... minulla ei ole sopivaa pukua."

Forestier ällistyi: "Eikö sinulla ole hännystakkia? Saakeli! Se on kuitenkin välttämätön vaatekappale. Pariisissa, näetkös, voi paremmin tulla toimeen ilman sänkyä kuin ilman frakkia."

Mutta äkkiä hän otti liivintaskustaan muutamia kultarahoja, valitsi niistä kaksi louisdoria ja ojensi ne vanhalle toverilleen sanoen sydämellisesti ja tuttavallisesti: "Maksa takaisin, milloin voit. Vuokraa kuukaudeksi tai osta vähittäismaksulla ne puvut, joita tarvitset. Järjestä asia mielesi mukaan, mutta tule huomenna meille päivälliselle puoli kahdeksalta, 17 rue Fontaine."

Hämmästyneenä Duroy työnsi rahat laskuunsa ja änkytti: "Olet todella ystävällinen. Olen sinulle hyvin kiitollinen, ja voit olla varma siitä, etten unohda tätä koskaan..."

Toinen keskeytti hänet: "Hyvä, hyvä. Otetaanpa vielä lasi." Ja hän lausui: "Vahtimestari, kaksi olutta!"

Juotuaan lasinsa tyhjiin sanomalehtimies kysyi:

"Kävelemmekö vähän?"

"Kernaasti."

Ja he lähtivät astelemaan kohti Madeleinen kirkkoa.

"Mitä nyt tekisimme?" Forestier kysyi. "Väitetään, että pariisilaisella kävelijällä aina on jotakin puuhaa. Mutta se ei ole totta. Jos omasta puolestani haluan kävellä jonakin iltana, en koskaan tiedä, minne menisin. Boulognen metsään ei viitsi mennä ilman naisseuraa, eikä naisiakaan ole aina saatavissa. Musiikkikahvilat voivat huvittaa ruokatavarakauppiastani ja hänen vaimoaan, mutta ei minua. Mitä siis olisi tehtävä? Ei mitään. Pitäisi olla jonkinlainen kesäpuutarha, esimerkiksi Parc Monceaun tapainen, joka olisi auki yöllä ja jossa saisi kuunnella hyvää musiikkia ja juoda kylmiä juomia puiden siimeksessä. Se ei saisi olla huvittelupuisto, vaan kävelypaikka, ja pääsymaksujen tulisi olla korkeat, jotta sinne saataisiin houkutelluksi kauniita naisia. Siellä voisi käyskennellä hyvin hiekoitetuilla käytävillä, joita sähkölamput valaisisivat, ja istuutua, milloin haluttaisi, kuuntelemaan musiikkia lähellä tai kaukaa. Ennen vanhaan Musard oli vähän sinne päin, mutta meno siellä vaikutti liiaksi moukkamaiselta, siellä soitettiin liian paljon tanssimusiikkia, se ei ollut tarpeeksi tilava eikä tarpeeksi hämärä eikä tarpeeksi varjoisa. Sellaisen paikan pitäisi olla hyvin iso, ja siellä pitäisi olla hyvin kaunis puutarha. Se olisi ihastuttavaa. Minne haluaisit mennä?"

Duroy ei pelkältä hämmästykseltään voinut sanoa mitään, mutta teki kuitenkin vihdoin päätöksensä: "En ole koskaan ollut Folies-Bergères’issâ. Olisi hauskaa pistäytyä sitä katsomassa."

Hänen toverinsa huudahti: "Folies-Bergères, hyi hemmetti! Siellä me paistumme kuin pannussa, mutta olkoon menneeksi, saattaa siellä olla hauskaakin."

Ja he kääntyivät takaisin päästäkseen rue de Faubourg-Montmartrelle.

Huvittelupaikan valaistu fasadi levitti kirkasta valoaan niille neljälle kadulle, jotka sen edustalla kohtaavat toisensa.

Forestier astui sisään, mutta Duroy pysähdytti hänet:

"Mehän menemme lippumyymälän ohitse."

Forestier vastasi tärkeän näköisenä:

"Minun seurassani ei tarvitse maksaa."

Kun he tulivat kontrollipöydän luo, kaikki kolme kontrollööriä kohottivat hattuansa sanomalehtimiehelle, joka kysyi:

"Onko teillä hyvää aitiota vapaana?"

"Luonnollisesti, herra Forestier."

Hän otti pääsyliput, jotka hänelle annettiin, työnsi auki paljoitetut, nahalla päällystetyt ovet, ja he olivat salissa.

Tupakansavu leijaili hienona usvana salin kaukaisemmissa osissa melkein peittäen näkyvistä näyttämön ja salongin toisen puolen. Ja sikareista ja savukkeista, joita kaikki nämä ihmiset polttivat, kohosi tuo kevyt usva pieninä, ohuina, harmaina renkaina, kohosi lakkaamatta ja kokoutui katon vaiheilla ison kupolin alle, missä se muodosti sakean pilven valokruunun ja ylimmän parven ympärille, joka oli täynnä katselijoita.

Leveä käytävä johti ympyrän muotoiseen kävelypaikkaan, jossa kokottien kirjava parvi sekautui herrojen tummiin ryhmiin. Tällä kertaa käytävällä seisoi joukko naisia odottamassa uusia tulijoita kolmen tarjoilupöydän luona, joiden takana, maalattuina ja kuihtuneina, prameili kolme alkoholin ja rakkauden kaupustelijatarta.

Isoista peileistä, jotka olivat heidän takanaan, kuvastuivat heidän selkänsä ja ohikulkijain kasvot.

Forestier lähestyi nopein askelin kuin mies, joka tietää vaatia itselleen kunnioitusta, ja ihmiset väistyivät hänen tieltään.

Hän meni erään ovenvartijattaren luo: "Aitio numero 17!" hän sanoi.

"Tätä tietä, herra."