Part 7

Oma mielipiteeni asiasta on se, että klassillisten ja nykykansojen käsitys vuoristomaisemista on erotuksetta sama, jollemme ota lukuun sattumalta voimassa olevaa kirjallista muotia, joka muuten jo näyttää taantuvan. Yleensä myönnetään, ettei erotusta ole siihen vaikutukseen nähden, minkä korkeat vuoret kauempaa katseltaessa taustakoristeina jättävät mieleen. Tiedetään, että muinaisia roomalaisia miellyttivät plastillispiirteiset vuorijonot, jotka ympäröivät Rooman campagnaa. Tiedetään myös, että kreikkalaiset, nähdessään jäätiköiden kuin hopeapilvinä hohtavan sinisen eetterin läpi, uneksivat jumalainsa siellä asustavan ja korkealla, ikuisessa auringonpaisteessa, myrskyjen ja pilvien kulkuteiden yläpuolella, nauttivan loppumattoman elämän iloa, eikä kukaan epäile, että tämä unelma kuvastelee niitä vaikutelmia, joita korkeat jäätiköiden peittämät vuoret jättivät heidän esteettiseen rakenteeseensa.

Jos olemme yhtämieltä siitä, että tässä kohdassa on täysi yhtäläisyys, että siis klassillisetkin kansat nauttivat vuorista vielä elävämmin matkan päästä ja taustakoristeina, koska heissä oli mielikuvitusta viehättäviä myytillisiä käsityksiä eetterissä ylenevistä lumikentistä, niin on vielä tarkastettava, onko vuoristomaisemissa muissa suhteissa kauneusarvoja, joita kreikkalaisten ja roomalaisten mieli ei kyennyt käsittämään. Herättivätkö korkeiden vuorien väliin suljetut laaksot heissä vastenmielisyyttä, vai eivätkö he kyenneet havaitsemaan niitä yleviä näkyjä, jotka vuorien huipuilta avautuvat aamuruskon syttyessä ja auringon noustessa?

Mitä jälkimäiseen kysymykseen tulee, tahdon viitata Rufus Festus Avienuksen mielipiteeseen. Hän on vain maantieteellinen kirjailija, joka runomuotoisessa tutkielmassaan antaa kiireisen katsauksen omista maantieteellisistä tiedoistaan, niin kiireisen, että runo on tuskin muuta kuin nimiluettelo. Alpeille hän omistaa kaksi säettä; toinen viittaa niiden jylhiin jyrkänteihin, toinen juuri niihin näköaloihin, jotka avautuvat niiden huipuilta, kun aamusarastus alkaa ja sen mukana ne näyt, joita uuden päivän syntyminen silmälle tarjoaa. Hän kuvittelee itse alppivuortenkin kaihoisasti ikävöivän tuota näkyä näkemään ja sen vuoksi kohottavan päitään, toinen vuorijättiläinen toisiaan korkeammalle, sitä katsellakseen.

Mitä taas tulee elämään laaksoissa, korkeiden tunturien välissä, niin muistuivat mieleeni, lukiessani Friedländerin mielenkiintoista kirjoitusta ne, vaikutelmat, mitä Vergiliuksen runoista nuoruudessani sain. Minne tämä runoilija mieluimmin siirtyy mielikuvituksessaan? Arkadiaan, Balkanin vuorten laaksoihin ja Thessaliaan, etenkin Tempen laaksoon. Arkadia on vuorimaata. Sitä leikkelevät melkein lukemattomat korkeat ja matalat tunturiharjanteet. Eräälle niistä, Maenalukselle, sijoittaa Vergilius yhden kauneimpia paimenidyllejään, ja hän seurasi siinä monia vanhoja helleenisiä esikuvia, jotka kuvittelivat Arkadian laaksoissa vietettävän onnellista, viatonta ja runollista elämää.

Monet antiikin runoilijat ovat ylistäneet myös Tempen laakson kauneutta. Vieläpä maantieteilijä ja luonnonhistorioitsija Plinius vanhempi, joka ei muutoin mainiossa _Historia naturalis_-teoksessaan poikkeile tunteen alalle, ei saata, Tempen laaksosta kertoessaan, olla puhumatta vuorijyrkänteiden korkeudesta, joka häipyy ihmisen katseilta, tuoreista ruohoniityistä ja lintujen suloisesta laulusta. Ja kuitenkin aukenee Tempen laakso vuorijättiläisten Pelionin ja Ossan välissä ja tuo eräissä kohden esille jokseenkin villiä romanttisuutta.

Ensimäisessä paimenrunossaan Vergilius antaa paimenen valitella, että hänen täytyy lähteä kotiseudultaan, ja kun paimen sen ohella kertoo, mitä hänen siten on pakko menettää, puhuu hän myöskin näköalasta, joka aukeni hänelle vihreyden koristamasta luolasta toisella puolella kohoavalle vuorenrinteelle päin, jota vasten laitumella käyvät laumat piirtyivät kuin jyrkänteiden yläpuolella liitelevinä.

Helleenien ja roomalaisten katse tajusi aivan yhtä hyvin kuin meidänkin alppi-laakson kauneuden. Mistä siis on johtunut, että on yritetty tehdä ero meidän ja heidän välillään vuoristomaiseman käsitykseen nähden? Erotus on oikeastaan vain siinä, että roomalaiset niin suoraan, ettei se nykyään ole muodissa, puhuvat siitä kamalasta, kauhistuttavasta, mitä alppimaisemissa ilmenee. Mutta ne nykyajan esteetikot, jotka asettuvat muodin yläpuolelle, sanovat aivan samaa. Kuuluisassa estetiikka-teoksessaan sanoo _Karl Köstlin_ m.m. vuoristomaisemasta, kuvattuaan sen erilaiset kauneuspiirteet:

"Mutta vuoristomaisema on kauhun, hirmun maailma, jossa huomaamme olevamme yksin ja avuttomia, missä pienuuden ja voimattomuuden tunne meitä värisyttää, missä suistuvien ainejoukkojen pauhu valtaa ihmisen ja eläimet silmittömällä kauhulla, missä myrskyt raivoavat pelottavasti, missä tyynelläkin ilmalla ammottavat rotkot, rapautuneet vuorenseinämät, pirstoina ympäriheitellyt kallionjärkäleet, kuilun uhkaavien voimien vinosti kasaamat vuorikerrostumat siirtävät meidät ajassa takaisin kaikkinielevän kaaoksen autiuteen ja kauhuihin."

Juuri tämän tunsivat roomalaiset niin syvästi ja vakavasti ja myös rehellisesti lausuivat ilmaisten tuon tunteen sanalla _horror_, kauhu. Sana oli hyvin valittu, sillä se ilmaisee myös jotakin muuta kuin _kauhua_! se ilmaisee tuota sanoin selittämätöntä, mikä valtaa mielen, kun se tuntee yli-inhimillisen voiman läsnäolon. Siinä yhtyy kauhunkäsitteeseen ylevän ja salaperäisen käsite. Siksi voikin Vergilius sanoa kumalaisesta ennustajattaresta, että hän oli _horrenda_.

Mikä tässä kysymyksessä erottaa meidät roomalaisista, on oikeastaan vain muotiseikka, joka toivoakseni pian lakkaa olemasta nykyaikainen. Muoti ei merkitse sitä, että se tehostaisi vuoristomaiseman ylevää luonnetta, jota ei mikään aikakausi olekaan kieltänyt, vaan sitä, että sille halutaan antaa kauneuden _privilegium exclusivum_ ja puhutaan halveksivasti tasangon ja sen yli kaareutuvan taivaan kauneudesta, joissa kuitenkin on pohjattoman rikkaita aarteita. Se suunta, johon nykyaikainen maisemamaalaus pyrkii, oikeuttaa toivomaan, että tuo luonnoton ja valheellinen muoti piankin on lopussa.

Se polveutuu 1700-luvulta ja sai vauhtia Macphersonin "Ossianista" ja vielä enemmän Rousseaun "Tunnustuksista" ja "Uudesta Heloisesta". On kuitenkin myönnettävä, että tämä makusuunta oli alussa terveellisenä vastavaikutuksena sille laiminlyönnille, johon runous ja maalaustaide siihen saakka olivat joutuneet syyllisiksi alppiluontoa kohtaan. Vasta v. 1820 kuvasi sveitsiläinen maalari _Meuron_ [Maximilian Meuron de Corcelles, s. 1788] kankaalle alppihuipun koko villissä loistossaan, kun se kasteen kylvettämänä ja aamusumusta eroten ottaa vastaan auringon ensimäiset säteet. Häntä seurasivat Calame, Diday ja monet muut. Tästä valloituksesta saamme kiittää mainittua makusuuntaa, jonka hairahtuminen pitämään arvottomana kaikkea muuta maisemakauneutta on kouraantuntuva ja niin vastainen terveelle inhimilliselle tunnevireelle, että sen täytyi korjautua oman liioittelunsa välityksellä.

Olin aikonut tänään kuvata luonnontunnetta sellaisena kuin se esiintyi arjalaisilla esi-isillämme kolmetuhatta vuotta sitten niissä lauluissa, joista hindujen pyhä kirja Rigveda on koottu, mutta nyt en jouda siitä puhumaan. Ehdin vain huomauttaa yhden ainoan, mutta sielullisesti huomattavan piirteen: sen ihailun, mikä noissa lauluissa ilmenee aamuruskon ja auringonnousun valo- ja värileikkiä kohtaan.

Olen usein kuullut väitettävän, että rahvas meidän päivinämme, ruotsalainen, ranskalainen ja englantilainenkaan, ei vähääkään välitä tuosta loistavasta näystä. Jos se olisi totta, niin ei meidän olisi kansanjoukkoihin nähden tunnustettava kehitystä, vaan perin painostava ja arveluttava taantuminen eläimellistä tylsyyttä kohti heidän tunne-elämässään.

On huomattava, että nuo muinaisajan arjalaiset, joihin aamuruskon värileikki ja auringonnousun mahtavuus niin elävästi vaikutti, olivat paimentolaiskansaa jokseenkin alhaisella kultuuriasteella ja että heiltä vielä suureksi osaksi puuttui kiinteitä asumuksia. Siis emme voi selittää esteettistä valppautta toiselta ja esteettistä tylsyyttä toiselta puolen vain sivistysasteesta riippuvaksi. Jos kultuuri terästää kauneudenvaistoa, ja jos myönnetään, että kansamme sivistystaso on korkeampi kuin heidän isiensä kolmetuhatta vuotta sitten, niin odottaisi aivan päinvastaista tulosta.

Ennenkuin ryhtyy tarkemmin käsittelemään tätä kysymystä, tulee kuitenkin olla varma siitä, onko väite tosi vai sen vaarallisen taipumuksen tuote, joka usein tulee yhteiskunnallisella asteikolla hiukan korkeammalla olevassa kansanluokassa esille, kun näet tahdotaan selittää alemmalla asteella olevien tunne-elämä toiseksi ja vähän kehittyneeksi -- jollaisesta taipumuksesta on johtunut paljon pahaa ja joka useimmissa tapauksissa nojaa hyvin vähän tutkitulle perustalle.

On asian luonnon mukaista, että työhönsä menevä päivätyöläinen vain vähän huolii luonnon esteettisistä vaikutelmista, jos hänen mieltään painavat surut ja huolet, jotka äsken syttynyt päivä on kasaava hänen hartioilleen. Se on yhtä luonnollista kuin että kuka hyvänsä meistä voi olla tunteeton luonnon kauneudelle surun ja alakuloisuuden hetkinä. Mutta teemme väärän johtopäätöksen, jos tämän perusteella pyrimme pitämään hänen esteettistä kykyään alempana kuin omaamme tai kiellämme, että hän suotuisammissa ja iloisemmissa olosuhteissa ei tuntisi samaa, mitä hänen Indraa tai Odinia palvelleet esi-isänsä tunsivat, kun aamurusko syttyi ja aurinko herätti vaiteliaan ja kalpeavärisen maailman elämään ja loistoon.

VI.

MUOTOJEN KAUNEUSLAIT.

Tämän luentojakson johdantona oli kysymys, ovatko yleispätevät esteettiset arvostelmat mahdollisia. Olen tähän saakka koettanut osoittaa, että ihmisen kauneudentunne ja taidetta luova vaisto pohjaltaan perustuvat, kuten hänen ajatuksensa laitkin, järjestävään periaatteeseen, jonka olemassaolon huomaamme maailman kehityksessä; että, vaikka makusuuntia on monta, ne kuitenkin aaltoilevat määrättyjen äärimmäisten rajojen sisällä yhteisen navan ympärillä; että, kun makuarvostelmat päätyvät eri tuloksiin, se riippuu useissa tapauksissa siitä, että ei-esteettisillä aineksilla on määräävä osa niiden muodostelemisessa, ja että sellainen erittely, jonka avulla nuo ei-esteettiset ainekset voidaan poistaa, on mahdollinen. Olen osoittanut, että niinkuin ihmisten ruumiillinen ja älyllinen rakenne on peruspiirteiltään yksi ja sama, niin on heidän esteettinenkin rakenteensa pohjaltaan samanlainen.

Esim. neekerin ja eurooppalaisen ruumiilliset eroavaisuudet eivät ole sellaisia, ettei tiede ja yleinen kielenkäyttö olisi oikeutettu panemaan heitä samaan luokkaan: ihmissuku, _genus homo_. Heidän älylliset eroavaisuutensa eivät ole niin suuret, etteivät samat mielleyhtymien ja ajatuksen lait olisi voimassa molemmissa roduissa.

Samoin on asian laita heidän kauneuskäsityksiinsä ja makuarvostelmiinsa nähden. Taidehistoria, niiden eri tyylien ja makusuuntien historia, joita on rinnatusten eri kansojen kesken ja perätysten eri aikakausina, ei osoita ainoastaan näitä eroavaisuuksia, vaan samalla mitä eittämättömimmin ja vakuuttavimmin, että kaikki nuo eroavaisuudet haaraantuvat kuin puiden oksat yhteisestä rungosta, yleisinhimillisestä esteettisestä rakenteesta. Eräs meidän päiviemme perinpohjaisimmista taidehistorioitsijoista, _Gottfried Semper_, teoksen _Der Stil in den technischen und tektonischen Künsten oder Praktische Aesthetik_ kirjoittaja, saattaakin sen vuoksi täydellä syyllä puhua "tyylin _ikuisista_ laeista" ja kehoittaa niitä, jotka toimivat nykyaikaisen taideteollisuuden alalla, ahkerasti tutkimaan ei ainoastaan sitä, mitä on luotu taidekehityksen korkeimpina aikakausina, vaan niitäkin teoksia, jotka ovat lähellä taiteen alkua, sillä he voivat oppia ja oppivatkin paljon myös hinduilta ja intiaaneilta.

Näin ollen on luonnollista, että on sellaisiakin ilmiöitä, joita ihmisten yhteisen rakenteen vuoksi ja rotu- ja kansallisuuseroavaisuuksista huolimatta täytyy arvostella esteettisesti miellyttäviksi tai esteettisesti yhdentekeviksi tai rumiksi.

Jos kysymme, _mikä_ ilmiöiden ominaisuus aiheuttaa sen, että ne ovat yhtä tai toista, vastaa n.s. aate-esteetikko, että tuo _mikä_ on se aate, se aatesisältö, joka niissä piilee, tai oikeammin ilmenee. Mutta selvää on, että tuon aatesisällön silloin täytyy tulla esille ilmiöiden muodon tai värien välityksellä, ne täytyy ensin nähdä tai kuulla, koska ne silmän tai korvan kautta tulevat sieluun. Tämän kieltämättömän totuuden perusteella on syntynyt n.s. muotoestetiikka, joka ei tyydy hakemaan ilmiöstä vain sen aatetta, vaan haluaa tutkia ja osoittaa, mitkä muotosuhteet tai rytmilliset liikuntosuhteet, tai mitkä väri- ja valoyhtymät välittömästi miellyttävät ihmisluontoa tai ovat sille vastenmielisiä. Etenkin filosofi _Herbart_ ja hänen koulunsa ovat huolehtineet muotoesteettisistä tutkimuksista; _Fechner_ ja hänen kokeellinen koulunsa ovat sitä jatkaneet.

Järkiperäisesti menetelläkseen täytyy muotoestetiikan tietysti aloittaa yksinkertaisimmista ja alkeellisista muodoista, ottaakseen selville, joko niissä on jotakin miellyttävää tai vastenmielistä. Onko meillä oikeus puhua miellyttävästä tai epämiellyttävästä jo niin yksinkertaisissa muodoissa kuin suorissa, vaakasuorissa ja pystysuorissa viivoissa, tai jos otetaan käyrät viivat, alkeelliset matemaattiset kuviot: ympyrä, soikio, kolmio, suorakaide, tai eräät säveleinä tajuttavat ilman värähdykset tai eräät yksinkertaiset väriyhdistelmät, esim. punainen ja vihreä? Ja jos tähän kysymykseen voi vastata myöntävästi, kuinka käy silloin aate-estetiikan, joka väittää, että kaunis tai miellyttävä riippuu jostakin siinä olevasta sisäisestä, henkisestä? Mitä sisäistä ja henkistä voi keksiä alkeellisissa viivoissa tai yksinkertaisissa kuvioissa?

Ennenkuin voimme vastata jälkimäiseen kysymykseen, täytyy meidän tarkastaa, kuinka ihmiskunta on suhtautunut edelliseen.

Ruotsin ja Norjan Pohjanmeren puolisella rannikolla, etenkin Bohuslänissä on vuorien pintoihin piirretty kuvioita, kalliopiirroksia. Ne ovat peräisin pronssikaudelta, jonka otaksutaan alkaneen noin v. 1500 e. Kr. Useimmin toistuvina kuvioina näissä kalliopiirroksissa ovat ympyrät tai pyörät, milloin yksinkertaiset, milloin samakeskiset, joissa on harvempia tai useampia säteitä.

Liian rohkeata olisi väittää, että piirtäjä olisi kaivertanut nuo ympyrät kovaan graniittiin senvuoksi, että ne olivat erikoisesti miellyttäneet häntä, että toisin sanoen joku alkuperäinen kauneustajunta oli kehoittanut häntä ne piirtämään. Luultavasti on tavallisin olettamus oikea, se näet, että niillä oli hänelle jonkunlainen vertauskuvallinen uskonnollinen merkitys, vaikka samalla voidaankin todistaa, että tuon kaukaisen ajan skandinaaveilla kauneudentunne oli hyvin elävä. Sitä todistavat heidän muinaistieteen taiteenottamat aseensa ja työkalunsa, jotka ovat merkittäviä kauniiden muotojensa ja hyvää makua todistavien koristeittensa vuoksi ja joiden koristeissa on erilaisia ympyröitä ja kaaria suorien viivojen kanssa vaihdellen.

Ylimalkaan on yksinkertaisilla matemaattisilla kuvioilla suuri merkitys kaikkien muinaiskansojen koristeissa. Ja kieltämätöntä on, etteivät heitä miellyttäneet ainoastaan näiden muotojen yhdistelmät, vaan myöskin nuo yksinkertaiset matemaattiset viivat, jotka ovat koristesommitelmien alkeita, sillä niistä pidetään todistettavasti kautta vuosisatojen, ja ne kestävät kaikkien kultuuriasteiden läpi, ja vaikkapa niistä väitellään paljonkin, kuten myöhempinä aikoina, niin riita ei koske sitä, ovatko nuo muodot tarkoitetut esteettisesti vaikuttaviksi vai ei, sillä se vaatimus tunnustetaan yleisesti, vaan sitä, kumpiko niistä etupäässä edustaa kauniin muodon pääasiallista alkeellista ilmaisua.

Ympyrä on kaikkina aikoina ollut täydellisyyden vertauskuvana ja kauneuden ilmaisuna, nimittäin kauneutta yksinkertaisimmassa ja alkuperäisimmässä muodossaan. Winckelmann, taidehistorian isä, koetti taas todistaa, että soikio on kauneusviiva, Hogarth taas, että sellainen on aaltoviiva. Moni arkkitehti on pitänyt neliötä helppotajuisempana ja siten myös esteettisesti edullisempana ulottuvaisuus- ja jakosuhteena, kun taas Herbartin oppilas _Zeising_ on koettanut näyttää, että se jako- ja muodosteluperiaate, joka enimmin miellyttää ihmissilmää ja esiintyy yleisesti sekä luonnossa että taiteessa, ei ole neliö eli yhden suhde yhteen, vaan _n.s. kultainen leikkaus_, mikä vastaa suorakaidetta, jonka sivut suhtautuvat toisiinsa kuten 5:8 tai, vielä tarkemmin, kuten 13:21.

Olkootpa nuo mielipiteet kuinka eriäviä tahansa, ne ovat kuitenkin yhtä mieltä lähtökohdassaan: on olemassa jotakin, mitä voi sanoa _matemaattisesti kauniiksi_, ja silloin on myös luonnollista, että juuri matemaattisesti kauniin alalta on haettu ja haetaan vieläkin sitä mallimuotoa tai mallisuhdetta, joka on muotokauneuden perustuksena kaikissa sen loputtomasti vaihtelevissa ylemmissä ja alemmissa ilmenemismuodoissa. Ja mikäpä olisikaan lähempänä kuin juuri sellainen hakeminen?

Että matemaattisella aineksella on määräävä osansa kauniin maailmassa, että se on aivan kuin loimena kauniin kankaassa, sitä ei enää ole pidettävä vain päähänpistona. Kreikkalainen filosofi Pytagoras osoittautuu olleensa yhä enemmän oikeassa, kun hän lausui arvelun, että järjestynyt maailma perustuu lukusuhteihin, ja että musiikki on soivaa matematiikkaa. Meidän aikamme optiikka mittaa ja ilmaisee luvuilla niiden ääniaaltojen suhteet, jotka tajunnassamme muuttuvat säveliksi, ja mittaaja laskee ne valoaallot, jotka meissä muuttuvat värien leikiksi. Estetiikka on epäilemättä oikealla tolalla, kun se hakee kauniin alkeita matemaattisesti miellyttävän alalta, ja vaikka se vielä ei olekaan ehtinyt keksiä melkoisia uutuuksia tällä retkellään, johtuu se siitä, että alku on aina hankala, ja että itse kaunis, kuten kreikkalainen filosofi sanoi, on vaikeata.

Että niinkin yksinkertaiset ja, lisättäköön, ankarat ja pakolliset muodot kuin matemaattiset voivat miellyttää enemmän tai vähemmän tai myös olla enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä, perustuu sielulliseen olemukseemme ja siitä riippuvaan fysiologiseen rakenteeseemme. Meidän sielunelämässämme on vaikutteita, jotka tekevät sen välttämättömäksi. Yksi näistä on jo vanhoista ajoista alkaen ilmaistu siten, että me kaikessa, mitä tajuamme, vaadimme yhteyttä moninaisuudessa ja moninaisuutta yhteydessä. Jos näköpiirissämme on joukko esineitä, jotka katseltuina yhdessä tai yksitellen tai muutamia kerrallaan eivät ilmaise minkäänlaista yhteyttä, ryhmitystä tai vastaa vaisuutta, vaan joista jokainen näyttää syntyneen toisesta riippumatta eikä ole missään yhteydessä sen kanssa, on meillä edessämme moninaisuus, jolta puuttuu tai näyttää puuttuvan yhteyttä. Sellaista moninaisuutta emme voi pitää kauniina.

Jos kaksikymmentä lasta, yksi toisensa jälkeen, viedään silmät sidottuina mustan taulun luo ja heitä kehoitetaan oman halunsa mukaan piirtämään liidulla viivoja, sellaisia kuin kukin tahtoo, on siitä kaiketi seurauksena suuri paljous viivoja, joissa ei ilmene mitään yhteyttä, ja jotka sen vuoksi osoittautuvat esteettisessä suhteessa epätyydyttäviksi. Yksinomaan moninainen tuntuu hämmentävältä. Yhteydetön moninaisuus on laittomuutta ja n.s. sattumaa. Ja koska ihminen itse on maailmassa vallitsevan järjen luoma, joka ilmenee ajatuksen ja luonnon lakeina, tuntee hän pysyvää, periaatteellista laittomuutta kohtaan vastenmielisyyttä. Epäjärjestystä, sekaannusta, ristiriitaa parempana hän pitää lainalaista epävapauttakin. Moninaisuuden tulee hänelle esiintyä yhtenäiseksi järjestettynä, yhteyden hallitsemana, totellen käsitettyä tai ainakin aavistettua lakia. Mutta moninaisuus on samalla tarpeellinen, koska puhdas, erotukseton yhtenäisyys väsyttää yksitoikkoisuudellaan, ikävyydellään. Tältä kannalta on helppo käsittää, että matemaattiset muodot voivat miellyttää enemmän tai vähemmän, ja että näin tapahtuu sikäli kuin niissä ilmenee moninaisuutta yhteydessä ja yhteyttä moninaisuudessa. Yhteyttä ilmaisee tässä säännöllisyys. Jo suorassa viivassakin on yhteyttä ja moninaisuutta. Suoran viivan yhteys on siinä, että kaikki sen ainekset ovat välittömästi samansuuntaiset. Ympyrän kehässä taas ei voida ajatella yhtään ainesta, joka ei suuntansa puolesta eroa jokaisesta lähinnä olevasta, mutta eräs niitä yhteyden periaatteita, jotka ovat ominaisia ympyräviivalle, on se, että tuo ero on vakinainen, yhtä suuri kaikissa vieretysten tai saman välimatkan päässä toisistaan olevissa aineksissa. Soikiossa taas ei poikkeus suunnasta ole yhtäläinen, yhtä suuri toisiaan rajoittavien osien kesken, mutta yhteys on siinä, että poikkeukset kuitenkin ovat saman säännön alaisia, jonka saattaa ilmaista matemaattisella kaavalla.

Mainitsen nämä esimerkkinä yhdistävän periaatteen olemassaolosta, säännönmukaisuudesta matemaattisissa muodostumissa, ja missä hyvänsä sellainen ilmenee, seuraa sitä mielihyvä, joka voi olla heikko ja helposti haihtuva, mutta jonka sentään selvästi tajuaa, kun vastakohtana on jotakin, mikä meistä näyttää olevan täydellisesti vailla yhteyttä, järjestystä ja yhtenäisyyttä.

Säännöllisyys voi olla erilaista. Esteettisesti tärkein säännöllisyys on _symmetria_. Symmetrialla tarkoitetaan, yksinkertaisinta määritelmää käyttääksemme, kokonaisuuden kahden puoliskon tai muuten tärkeän osan yhtäläisyyttä. Symmetriaa syntyy esim. silloin, kun useita tilan aineksia on järjestetty vastakkaiseen suuntaan yhteisen keskipisteen, navan tai keskipinnan ympärille yhtä suuren matkan päähän tai siten, että niiden välimatkojen erilaisuudessa helposti nähdään säännöllisyyttä.

Niin ankaralta, niin epävapaalta kuin tällainen säännöllisyys, jota sanotaan symmetriaksi, näyttäneekin ja todella on, niin se on kuitenkin kauneiden perusehtoja sellaisissa ilmenemismuodoissa, missä rauha ja sopusointu on voitolla tarmosta ja elämänvoiman hetkellisestä purkauksesta. Senpä vuoksi tapaamme symmetriaa kristallikiteissä, kasvin kukkasissa ja hedelmissä, eläinten rakenteessa ja taiteen alalla etusijassa ornamentiikassa ja rakennustaiteessa. Vertaileva sosiologinen estetiikka voi osoittaa, että kaikki alkeellinen taide alkaa sillä: villien ihopiirrokset, muinaishautoja ympäröivien kivien asettelu, aseiden ja tarve-esineiden koristelu seuraa symmetrian lakeja. Kun plastiikka ensiksi alkoi esiintyä, hallitsi symmetria sitäkin, kuten egyptiläiset ja vanhimmat kreikkalaiset veistokuvat osoittavat, ja symmetria on ja pysyy aina -- käyttääksemme voimistelusta lainattua sanontaa -- sinä perusasentona, johon kaikkein epäsuhtaisimmatkin plastilliset asennot viittaavat.

Puutarhataidossakin on symmetrialla ollut ja tulee aina olemaan merkitystä, mikäli näet puutarhataito on välittömässä yhteydessä rakennustaiteen kanssa. Suuri rakennus, symmetrisine ainejoukkoineen, ei kärsi aarniometsää välittömässä läheisyydessään; sen lähin ympäristö vaatii enemmän tai vähemmän symmetristä käsittelyä, vaikka tosin sellaista, jossa vapauden ilmaus ja ankarasti matemaattinen yhdistyvät ja jälkimäinen siitä lievenee.

Matemaattisten kuvioiden symmetriasta minun tarvitsee puhua vain perin lyhyesti. Ympyrä on symmetrinen mihin hyvänsä suoraan viivaan nähden, joka vedetään keskipisteen kautta kehälle. Sillä on symmetriansa ilmaisemiseksi loppumaton luku akseleita. Säännöllinen monikulmio on symmetrinen jokaiseen viivaan nähden, joka sen keskipisteestä kulkee johonkin kulmaan tai jonkin sivun keskipisteeseen. On huomattu, että monikulmiot, joissa on tasainen kulmaluku, miellyttävät silmää enemmän kuin jos tuo luku on epätasainen: viisikulmio ei miellytä niin paljon kuin kuusikulmio, kuusikulmio on miellyttävämpi kuin seitsenkulmio j.n.e.