Part 4

Mutta voihan sattua niinkin, että siveelliseltä kannalta lausutut vastaväitteet ovat paikallaan. Taidearvostelun tulee silloin ottaa ne käsiteltävikseen ja vakavasti huomauttaa, että ne esteettiset ansiot, jotka taideteoksella on ja joiden tässäkin tapauksessa täytyy saada täysi tunnustus, eivät voi eivätkä saakaan yksinään ratkaista kokonaisarvostelua taideteoksesta. Kaunista ja sielullisesti puhdasta ei voi vahingotta erottaa; se henkinen ilma ei ole tervettä, jossa nuo molemmat eivät ole aineksina.

Kaikki ei ole kunnossa, jos meidän, ennenkuin astumme taidenäyttelyyn, täytyy mielestämme jättää epäsiveelliset tai älylliset vaatimukset oven ulkopuolelle, ollaksemme vain eläviä esteettisiä koneita seistessämme niiden teosten edessä, joita aiomme katsella. Taidetta pitää tosin harjoittaa, ikäänkuin se olisi olemassa ja vaikuttaisi vain itsensä vuoksi. Mutta sittenkin se on suuressa maailmantaloudessa ihmissuvun kasvatuskeinoja, eikä taiteilija kärsi, vaan saa etua ollessaan tästä tietoinen. Hän tekee virheen, joka rankaisee itsensä, jos hänellä on se käsitys, että se tunne, joka viime sijassa johtaa hänen työnsä kokonaisarvosteluun, on yksinomaan esteettinen. Sitä se voi olla vain poikkeustapauksissa ja hetkellisesti, mutta yleensä ja kestävästi se ei _saa_ sellainen olla.

Jos seison valtavan temppelin edessä, joka silmän sitä lähemmin tarkastamatta näyttää siltä kuin olisi rajaton innostus ja kekseliäisyys kohottanut sen taivasta kohti ja iloinnut voidessaan sen runsaiden kauneuksien pienimmälläkin yksityiskohdalla tarjota rakkaudenuhria Hänelle, jota temppelissä rukoillaan -- jos seison rakennustaiteen sellaisen teoksen edessä, kohottavat sen kauneutta ne uhrautumishalun, vakavuuden, rakkauden siveelliset vaikutelmat, joita rakennus minussa herättää ja joita otaksun olleen myös temppelin pystyttäjillä. Mutta jos jälkeenpäin huomaan, että uhrautuvaisuus ulottuu juuri niin pitkälle kuin esteettinen näennäisyys vaatii, mutta ei pitemmälle; että aines valehtelee arvolla, jota sillä ei ole; että kuvapatsaat ja koristeet ovat sitä huolimattomammin tehtyjä, mikäli ne korkeammalla maasta välttävät lähemmän tarkastelun; ja että pyhäinkuvissa, joiden etusivut esittävät miehiä ja naisia uskonnollisen hurmion ilme kasvoillaan, seinään päin käännetyt takaosat ovat vain muodottomia kivimöhkäleitä, niin vaikutelma heikkenee tuntuvasti.

Sitä esteettistä tunnustusta, jota katselija äsken ilomielin antoi temppelin ulkonäön jaloudelle, ja jonka valtaan hän äsken voi häiriintymättä antautua, on hänen velvollisuutensa nytkin ylläpitää, mutta siitä tulee sellainen velvollisuus, jonka täyttämiseen liittyy epämieluisa tunne, kun hän on nähnyt, että on mahdollisimman pienellä työllä ja uhrauksella koetettu synnyttää esteettistä tehoa, että on aivan kuin tahdottu pettää katselijaa sellaisen antaumuksen ja rakkauden ulkonäöllä, joka muka ei ole pelännyt mitään ponnistuksia, vaikka todellisuudessa on tarkasti harkittu, ettei tuhlattaisi enempää työtä kuin mitä silmän viehättämiseksi oli välttämätöntä.

Huomautan tätä muistuttaakseni sitä vaikutusta, mikä eetillisillä tunteilla on taiteen tuotteita arvostellessa. Niistä johtuva mielipiteiden eroavaisuus ei todista, etteivät yleispätevät arvostelmat olisi mahdollisia. Jos nämä tunteet voi jättää lukuunottamatta, eroavat arvostelmat toisistaan paljoa vähemmän.

Ollakseen varma taidearvostelija täytyy pystyä tällaiseen abstrahoimiseen. Mutta hänessäkin pyrkivät, kun abstrahoiminen on suoritettu ja esteettinen makutuomio langetettu, eetilliset tunteet vaikuttamaan arvosteltuun taideteokseen nähden, ja jos hän on normaali-ihminen, tuntuu hänestä kuin olisi sattunut onnettomuus, milloin tahansa taideteos on sellainen, että se ilmaisee melkoisia esteettisiä ansioita, mutta samalla loukkaa siveellistä tunnetta. Me emme ole, kuten äsken huomautin, esteettisiä ja ainoastaan esteettisiä olentoja; me olemme eläviä, konkreettisia persoonallisuuksia, joilla on muitakin ihanteita kuin kauneus. Ja nauttiaksemme tästä häiriintymättä ja syvästi, on välttämätöntä, että kaikki ihanteelliset aineksemme voivat sitä katsellessamme sointua yhteen.

Eri ihmisten esteettinen rakenne on peruspiirteiltään sama, kuten sielullinen ja ruumiillinenkin rakenne. Mutta samoin kuin ruumiillinen ja sielullinen rakenne on kehityksen alainen, niin on myös esteettisen ja yleensä tunne-elämän laita. Asian luonnosta johtuu siis, että siinä ilmenee eroavaisuuksia iän, kasvatuksen, sukupuolen, ammatin, kansallisuuden, rodun ja ajanhengen mukaan, puhumattakaan yksilöllisten taipumusten äärettömistä eroavaisuuksista, sillä ihmiskunnan suuressa sukupuussa ei yksikään lehti ole toisensa kaltainen.

Asiaan vaikuttavista tekijöistä on lasten kasvatuksella suuri merkitys. Se voi enemmän tai vähemmän edistää luonnollista, tervettä mielikuvitus- ja tunne-elämää. Muuan huomauttamisen arvoinen kokemus on se, että taiteen ja kirjallisuuden historiassa voi havaita vaikutteita niistä erilaisista tavoista, millä eri sivistyskansat ja eri aikakaudet ovat edistäneet tai laiminlyöneet lasten mielikuvituselämää, että kansojen ja aikakausien taide- ja kirjallisuustuotannossa saattaa nähdä eri kasvatusmenetelmien hedelmiä.

Helleenit yleensä, joonilaiset ja ateenalaiset erikoisesti, pitivät kasvavan sukupolven mielikuvituselämän ylläpitämistä perin tärkeänä. Tarinat, laulut, voimisteluharjoitukset olivat pääkohtia heidän kasvatusjärjestelmässään. Olihan mytologia vain kokoelma satuja, ja se, mikä näissä saduissa oli hyödyllistä lasten kuultavaksi, välitettiin heille sanoin, lauluin ja kuvin. Sadun opastamina heidät johdettiin uskonnolliseen maailmaansa; runoin ja tarinoin kentauroista heidät vietiin siihen temppeliin, missä heidän kotimaansa tai kaupunkinsa suojelushenkeä palveltiin.

Helleeniläisistä lapsista luonto oli täynnä eläviä, mystillisiä olentoja; merellä väikkyi heille se viehätys, jonka Homeroksen laulut, Odysseuksen seikkailut, olivat sen ylle levittäneet. Voisi luulla, että kun sellaisen kasvatuksen saanut sukukunta oli jättänyt lapsuusiän taakseen, se olisi tuntenut itsensä pettyneeksi ja ihanteensa menneiksi, saatuaan kestettävikseen elämän ankarat vaatimukset, tai että se olisi niin kietoutunut mielikuvituksen verkkoon, ettei voinut niistä irtautua, vakavasti tarttuakseen käytännöllisiin toimiin, tai että se suuntautuisi niin yksipuolisesti vain esteettisiin harrastuksiin, ettei kykenisi valtion kansalaisen tehtäviin, soturin ammattiin, tiedemiehen kylmäjärkiseen tutkimukseen, filosofin käsitemäärittelyihin. Mitään tällaista ei tapahtunut.

Lapsuutensa satumaailmoista he tosin saivat mukaansa vaikutelmia, jotka saattoivat elää läpi kaikkien ikäkausien, mutta ne olivat sellaisia vaikutelmia, jotka loivat työhön ja vaivaankin, vastoinkäymisiin ja onnettomuuksiinkin, jotakin siitä runoudesta, mikä säteilee paljon kokeneen Odysseuksen ympärillä. He olivat kasvaneet vahvoiksi juuri sen sielunravinnon avulla, jota lapsuuden luonne kaipaa, ja kaikki muutkin kyvyt olivat saaneet luonnollista ravintoa mielikuvituksen terveellisestä ravinnosta ja sen välityksellä. Mikään muinaisuuden kansa ei ole synnyttänyt isänmaallisempia kansalaisia, urheampia sotilaita, seikkailuihin halukkaampia merimiehiä, älykkäämpiä kauppiaita, terävämpiä luonnontutkijoita tai syvällisempiä filosofeja kuin tämä kansa, joka samalla on kehittänyt verrattoman loistavan taiteellisen sivistyksen.

Roomalainen kultuuri on verrattain hedelmätön. Mutta roomalaisella ei ollutkaan lapsuusparatiisia, mielikuvituksen yrttitarhaa, josta hän olisi astunut ulos käytännölliseen elämään. Roomalaisella kultuurihistorialla on mainittavana tuskin yhtään merkittävämpää luonnontutkijaa tai filosofia. Kuiva kasvatus, jonka roomalaiset lapsilleen saivat, ei kehittänyt heistä sen älykkäämpiä kauppiaitakaan. Roomalainen kunnostautui liikeasioissa pikemmin koronkiskurina kuin hyödyllisten ja suurenmoisten kauppa- tai teollisuusyritysten suunnittelijana. Hän kunnostautui pikemmin viekkaana, intoilevana, hiuksia halkovana asianajajana kuin käsitteitä erittelevänä filosofina. Hänen tiedonhalunsa oli melkein mitätön, eikä hän juuri milloinkaan tutkinut valloittamiaan kansoja ja maita. Tacituksen tutkielma germaaneista on ainoa roomalaisessa kirjallisuudessa. Taiteessa ja kirjallisuudessa roomalainen oli helleenien heikko jäljittelijä. Tämä olkoon sanottu roomalaista muuten alentamatta. Onhan hänen suuruutensa sotilaana ja lainsäätäjänä yleisesti tunnettu ja kieltämätön.

Historia esittää toisenkin aikakauden, jolloin satu ja laulu taas valtasivat kasvavan sukupolven. Se aikakausi alkoi ensimmäisen ristiretken jälkeen, kun kotiin palaavat ristiretkeilijät kertoivat monista vierailla mailla näkemistään ihmeistä ja kun nuo kertomukset kohta hahmottuivat uusien näkemyksien hedelmöittämän mielikuvituksen vaikutuksesta ja herättivät uuden värikkäämmän ja seikkailurikkaamman käsityksen maailmasta. Ne lapset, jotka kasvatettiin tämän vaikutuksen alaisina, loivat miehinä ylevän gootilaisen rakennustaiteen ja laskivat perustuksen tieteen ja taiteen uudestisyntymiselle.

Sillä seikalla, että mielikuvitus saa terveellistä ravintoa lapsuusijällä, on perin tärkeä merkitys. Ken haluaa perehtyä tähän kysymykseen, voi ottaa luettavakseen esim. lehtori Julius Humblen ajatusrikkaan tutkielman. [_Vår tids ungdomsläsning i hennes inflytande och riktiga ledning_, Sthlm 1871.] Tässä huomautan vain muutamista kohdista, jotka erityisesti koskevat käsiteltävääni ainetta.

Kasvatus, joka jättää syrjään mielikuvituksen hoidon tai pyrkii sitä masentamaan, aiheuttaa kolme vaaraa. Ensimmäinen on se, että mielikuvitukseton yleensä käy itsekkääksi, kovaksi ja tunteettomaksi. Amfiteattereita, joiden seinien sisällä esitettiin pirullisen julmia näytelmiä, kohosi Rooman vallan aikana kaikkiin suuriin ja keskikokoisiin kaupunkeihin. Vain Kreikassa ne herättivät vastalauseita.

Toinen vaara on se, että tieteellinen tutkimus menettää hedelmiä tuottavia aloitteita ja sellaisia kokemusperäisten tosiasioiden yhdistelmiä, jotka tekevät mahdollisiksi uudet keksinnöt, sillä, kuten suuri ranskalainen fysiologi _Claude Bernard_ on osoittanut, nuo yhdistelmät ja siis myöskin keksinnöt ovat mahdottomia ilman mielikuvitustoimintaa. Mielikuvitukseton oppi saattaa "seisoa", mutta ei "käydä", se ei voi astua ainoatakaan askelta uudelle mantereelle. Siihen juuri tarvitaankin kuvitteluvoimaa.

Kolmas vaara on se, että niinä aikoina, jolloin suurempia pääomia keräytyy ja ainakin yksi yhteiskuntaluokka voi elää jonkinlaisessa yltäkylläisyydessä, tämä yltäkylläisyys tulee vain vähässä määrässä taidekehityksen hyväksi ja sen sijaan edistää kopeilevaa ja barbaarisen aineellista ylellisyyttä, joka taas puolestaan pilaa maun ja hämmentää makuarvostelmat. Katselijalta vaaditaan mielikuvitusta, jotta hän voisi todellisella myötätunnolla eläytyä taiteilijan mielikuvituksen luomaan teoksen; mutta silkin, peilien ja kultausten kiillon nauttimiseen ei tarvita mielikuvitusta.

Köyhä työmies, joka säästää hiukan päiväpalkastaan, koristaakseen seinänsä väripainoksella, taalalainen metsätorppari, joka hankkii itselleen n.s. taalaalaismaalauksen ja iloitsee sen katselemisesta, kivikauden mies, joka elämän ylläpitämistyöltä sieppasi jonkun hetken, kaivertaakseen työkaluihinsa mielenkiintoisina pitämiensä eläinten kuvia, on todella uhrannut enemmän ja hartaammin taiteelle kuin moni meidän päiviemme rikkaimmista miehistä.

_Edward von Hartmann_ on kirjoittanut aineellisen ja esteettisen ylellisyyden epäsuhdasta nykyaikaisen ylimystön elämässä. Hän pitää tätä epäsuhtaa pelottavana; hän vaatii valtiota ja kuntia puuttumaan asiaan auttaakseen aineellisen ylellisyyden syrjäyttämää tai alhaisia tehtäviä täyttämään pakotettua taidetta taistelussa sen olemassaolon ja ihanteellisuuden puolesta. Hän kehoittaa kaikkia järkeviä miehiä liittymään yhteen ja toimimaan sen mielipiteen levittämiseksi, jonka mukaan olisi kansallinen kunnia-asia ja velvollisuus sivistyselämää kohtaan, jota kukaan varakas ei saisi lyödä laimin, käyttää osa tuloistaan taiteen edistämiseen.

Hän pitää onnettomuuden syynä sitä, että sivistyksen ylimystö ja omaisuuden ylimystö ovat osittain toistensa ulkopuolella ja joutuvat yhä enemmän erilleen, koska nykyajan oloista johtuu, että henkisesti vähän sivistyneet, mutta saalistamiskykyiset ja voitonhimoiset henkilöt voivat koota suunnattomia omaisuuksia. On kyllä mahdollista, että kun he ovat näin pitkälle päässeet ja täyttäneet asuntonsa pelkillä aineellisen ylellisyyden tuotteilla, he vetoavat taiteenkin apuun, saadakseen salongeilleen aateluuden leiman. Mutta näin he eivät tyydytä mielikuvituksen ja kauneusaistin, vaan turhamaisuuden luomaa tarvetta, tai jos he vaativat taiteelta jotakin muutakin, tahtovat he siltä tavallisesti jotakin aisteja kiihoittavaa, ja seuraus on se, että rahalle altis ja turmeltunut taide, jota samoin rahalle altis ja lahjottu taidearvostelu suosittelee, hankkii heidän välityksellään maailmaan rakastajatarten muotokuvia ja äitelän imeliä laatumaalauksia.

Valitettavasti ei von Hartmann vaivaudu hakemaan sen syitä. Se, mitä hän valittaa, on auttamatonta, jollei siihen käydä käsiksi juuria myöten. Mutta pahan juuria ei ole haettava siitä erotuksesta, jonka hän on huomauttanut vallitsevan sivistyksen ja omaisuuden ylimystöjen välillä. En myöskään luule olevan mitään apua hänen kehoituksestaan järkeville ihmisille yhdistymään, jotta yleisen mielipiteen voimalla rikkaat pakotettaisiin uhraamaan taiteelle. Jos kehoitus saisikin kannatusta, ei suositeltu keino kuitenkaan ole terveellinen. Taide, jonka täytyy elää pakkokeinoilla, on jo tuomittu kuolemaan.

Jos on totta, että suurin osa nuorisoa lähtee kouluistamme mielikuvituselämä kuivettuneena tai väärälle uralle suuntautuneena; jos on totta, että vanhemmat yhä enemmän opettavat lapsiaan halveksimaan sitä, mikä ei voisi tulevaisuudessa tuottaa heille leipää; jos on totta, että laulut ja sadut yhä enemmän saavat väistyä lastenkamaristakin, niin ei sovi kovinkaan pian odottaa parannusta niihin epäkohtiin, joista von Hartmann on ehkäpä liioitellenkin huomauttanut. Liioittelut toteutuvat siinä tapauksessa seuraavan sukupolven aikana.

Varmasti voidaan lapset varustaa kelpo taistelijoiksi elämän kamppailussa silti riistämättä heiltä todellisuudessa voimia lisäävää terveen mielikuvituselämän iloa. Tätä vailla he pystyvät vain työläästi käsittämään kypsinä miehinä ja naisina niitä yleviä päämääriä, joihin meidät on määrätty pyrkimään ja joita aineellisen työn tulee palvella. Silloin saamme realistisen kasvatuksen vaikuttaessa odottaa aineellisen ylellisyyden nousua, sen katkeruuden yltymistä, joka on alkanut ilmetä luokkien uudistuneessa taistelussa toisiaan vastaan, rikollisten lukumäärän lisääntymistä ja yhä syvempää laskua taiteen ja tieteen alalla. Mutta meidän ei tarvitse tätä odottaa kaikille ajoille määrättynä kohtalona. Taidevaisto ja kauneuden kaipuu ovat ihmisluonteen oleellisia piirteitä, ja ennemmin tai myöhemmin tulee terveellinen vastavaikutus, joka palauttaa ne oikeuksiinsa.

IV.

ULKONAISEN LUONNON VAIKUTELMAT.

Sen kysymyksen yhteydessä, jota edellisissä luennoissani käsittelin, -- ovatko yleispätevät esteettiset arvostelmat mahdollisia, -- on toinen: voiko keksiä mitään tuntuvampaa yhtäläisyyttä niissä vaikutelmissa, joita ulkonainen luonto on jättänyt ihmiseen hyvin etäällä toisistaan olevina ajankohtina ja hyvin erilaisilla sivistysasteilla?

Tähän kysymykseen tulee ennen kaikkea kirjallisuuden vastata; tämän asian tutkimus voi ulottua niin pitkälle kuin kirjallisuuskin, mutta ei pitemmälle, ja se voi siis käsitellä vain pientä osaa ihmissuvun kehityshistoriasta. Ne kokeet, joita on tehty yritettäessä tutkimalla nyt elävien, n.s. villikansojen luonnontunnetta tehdä taannehtivia johtopäätöksiä kirjallisuutta aikaisempien kansojen ja miespolvien luonnontunteesta, ovat laadultaan perin epävarmoja. Ja vaikka sellaisten johtopäätösten soveltaminen olisikin oikeutettua -- ja siitä voi olla eri mielipiteitä --, puuttuu kuitenkin vielä luotettava menettelytapa n.s. villikansain sielunelämän tutkimisessa, ja pahoja erehdyksiä on siinä melkein mahdoton välttää -- eikä vähimmin nykyaikana, jolloin monessa tutkijassa on voittamaton taipumus koettaa päästä otaksuttujen, syvälle ulottuvien muutosten perille, jotka kehitys muka on ehtinyt aiheuttaa sinä lyhyenä aikana, minkä ihmiskunnan kirjoitettu historia käsittää.

Lähimmät tutkijapolvet Newtonin jälkeen pyrkivät selittämään melkein kaikki hänen keksimiensä painolakien perustalla; samoin on yhdeksännellätoista vuosisadalla, sittenkun Darwin oli julkaissut oppinsa, koetettu sitä soveltaa siihenkin, missä sellainen soveltaminen oli ennenaikaista. Tässä tarvinnee viitata vain erääseen tohtori Hugo Magnuksen julkaisemaan teokseen [Vrt. Hugo Magnuksen teoksiin: _Die geschichtliche Entwickelung des Farbensinns_, Leipzig 1877, ja _Die Anatomie des Auges bei den Griechen und Römern_, Leipzig 1898], jossa hän koetti todistaa, että ihmissilmän kyky erottaa värejä on suuresti kehittynyt runoilija Homeroksen päivistä asti, siis noin 2700 vuoden mittaisessa lyhyessä ajassa. Silmä oli muka edistynyt niiden värien erottamisesta, joita aiheuttavat pitkät värähdysaallot, tajuamaan sellaisia, joiden aallot ovat lyhyemmät, ja runoilijain isän Homeroksen aikalaiset eivät muka vielä osanneet erottaa sinistä vihreästä.

Magnuksen teoria on täydellisesti kumottu, ja hän on sen itsekin tunnustanut. Kuitenkaan ei hänen ennenaikainen olettamuksensa ollut tieteelle aivan hyödytön. Hänen erehdyksensä syy oli siinä, että se sanavarasto, jolla värejä ja värivivahduksia ilmaistaan, on aikojen kuluessa tullut rikkaammaksi, ja Magnus on tehnyt sen aivan oikean huomion, että nimitykset ovat kehittyneet väreistä, joilla kuten punaisella ja oranssilla on pitkät eli lämpimät värähdysaallot, lyhyt- eli kylmäaaltoisiin väreihin, jollaisia ovat sininen ja sinipunerva.

Magnus on itse huomannut, että milloin jollakin kansalla ei ole eräiden värien nimiä, ei siitä suinkaan seuraa, etteivät sen kansan silmät erottaisi mainittuja värejä, vaikka sillä ei olekaan ollut käytännöllistä syytä antaa niille erikoisia nimiä. Niinpä esim. eräillä afrikalaisilla kansoilla ei ole nimiä kaikille pääväreille, kun taas tutkimus, joka rakentuu samalle pohjalle kuin professori Holmgrenin tutkimus värisokeudesta, osoittaa, että samat luonnonkansat erottavat värit ja vivahdukset yhtä selvästi kuin eurooppalaisetkin. Ovathan eurooppalaistenkin kansain kielet perin köyhiä värien nimistä, jos näitä vertaamme niihin värivivahduksiin, jotka kykenemme erottamaan. Vatikaanin mosaikkitehtaalla Roomassa on käytettävänään yli kahdeksantoista tuhatta erilaista väriainesta, mikä lukumäärä lienee kuitenkin pieni verrattuna kaikkiin silmän erottamiin värivivahduksiin. Asiain näin ollen on parasta olla varuillaan ja harjoittaa itsearvostelua, kun tutkitaan ihmiskunnan kirjallisia muistomerkkejä aikeissa löytää niistä todistuksia siitä, että ulkonaisesta luonnosta ihmisen tunne-elämään jääneet vaikutelmat ovat tuntuvasti muuttuneet historiallisen ajan kuluessa.

Kaksi vuotta sitten ilmestyi Skotlannissa eräs _Proudfoot Beggin_ teos, jossa tutkitaan esteettisen maun kehitystä, etenkin luonnon kauneuden käsittelemiseen nähden, ja vaikka hänkin mielestäni näyttää olevan taipuvainen jossakin määrin liioittelemaan eri aikakausien välillä tässä suhteessa vallitsevaa erilaisuutta, johtuu hän sentään siihen lopputulokseen, jota minä puolestani pidän oikeana, että makuvivahdukset näkyvät paljoa enemmän pinnalla kuin tunkeutuvat syvälle tunne-elämäämme, ja että maun kehityksen historia vahvistaa, kuten kokeillakin voi näyttää toteen, että kauneudessa on objektiivisia kohtia, ja että yleispäteviä makuarvostelmia on olemassa siinäkin mielessä, että samat makuarvostelmat voivat olla päteviä Homeroksen aikalaisille kuin meillekin.

Aion nyt esittää muutamia todisteita luonnonkäsityksestä niiltä ajoilta, jotka ovat jokseenkin kaukana meistä. Otan aluksi eräitä esimerkkejä klassillisesta, kreikkalaisten ja roomalaisten kirjallisuudesta, joista muutama vuosi sitten, roomalaisesta sivistyksestä luennoidessani, tein selkoa, ja siirryn sitten seuraavassa luennossa vielä kauemmaksi esittääkseni eräitä piirteitä arjalaisten esi-isiemme luonnonkäsityksestä, sellaisena kuin sen tapaamme _Rigvedassa_, Intian arjalaisten ikivanhain pyhien laulujen kokoelmassa.

Antiikkisen elämän nuoruudessa ja kreikkalaisen kultuurin kukoistusaikoina tapaamme luonnonkuvauksia vain poikkeustapauksissa. Vanhimpia meille säilyneitä on Kalypso-jumalattaren saaren ja luolan kuvaus siinä mainiossa Homeroksen runossa, jossa kerrotaan Odysseus sankarin harharetkistä merellä Troijan hävityksen jälkeen. Hänen aluksensa oli myrskyssä särkynyt, ja aallot olivat heittäneet hänet itsensä sille saarelle, missä Kalypso-jumalatar asui. Tämä otti haaksirikkoisen miehen ystävällisesti vastaan ja koetti pidättää häntä sillä yksinäisellä meren kalliolla, joka oli hänen asuinpaikkanaan. Odysseus oleskeli siellä kauan, mutta vihdoin hänet valtasi ankara koti-ikävä, ja sen sijaan, että olisi istunut luolassa jumalattaren vieressä tämän kultasukkulalla kutoessa taidokkaita kankaita, harhaili sankari rannan louhikoissa ja katseli merta kyyneltynein silmin. Jumalien isä armahti häntä ja lähetti Olymposta maahan sanansaattajansa Hermeen ilmoittamaan Kalypsolle, että Odysseuksen täytyi lähteä pois hänen saareltaan.

Runoilija kuvailee ensin Hermeen laskeutumista Olymposta. Avaruuksien eetterin halki hän syöksyy merta kohti ja leijailee aution vesiaavikon laineiden yli kuin kalalokki, kun tämä saalista väijyessään lentää sinisten aaltojen yläpuolella ja joskus kastelee siipeään niiden suolaisessa vaahdossa. Kun Hermes vihdoin on joutunut saarelle, näkee hän, kertoo runoilija, näyn, joka ilahuttaa hänen silmäänsä ja herättää hänen ihmettelyään.

Sen luolan ympäri, missä Kalypso asuu, kiertää tuoreenvihreä ja viileänvarjoisa vaahterain, poppelien ja sulotuoksuisten kypressien lehto, joiden latvoissa monilla linnuilla on pesänsä. Nykyaikainen kirjailija olisi tässä ajatellut ensi sijassa laululintuja, mutta muinaiskreikkalaisella runoilijalla on toisenlainen maku. Ne lehdon siivekkäät asukkaat, joista hän kertoo, ovat sellaisia, jotka väkevillä siivillään joustavasti lentäen piirtyvät taivasta vasten sen sinen keskikohdalla: haukkoja, joilla on metsästysmaansa saaren louhikoissa, ja vesilintuja, jotka kalastellen elähyttävät rantatyrskyjen yksinäisyyttä.

Laulusta huolehtii jumalatar itse. Luolaa lähestyessään Hermes kuulee Kalypson sointuisan äänen, sillä hän laulaa kangaspuittensa ääressä, kahdelle puolelle avautuvan kallioholvin perällä, ja sillä kohtaa, minne päivänvalo ei voi tunkeutua, valaisevat luolaa liekit liedeltä, mistä palavat setripuut levittävät hyvää tuoksua kauas ympärille.

Luola on sisustettu mukavasti kuin palatsi, mutta verhojen tai muiden koristeiden asemesta peittävät reheväkasvuiset viiniköynnökset, rypäleterttu tertun vieressä, hänen kallioseiniään. Luolan sisäänkäytävien edessä solisee aivan lähetysten neljä lähdettä, joista yhtä monta kirkasvälkkeistä puroa oikullisesti kiertelee orvokkien peittämien niittyjen halki.

Sellainen on yksi niistä harvoista seikkaperäisemmistä luonnonkuvauksista, joita tavataan Homeroksen runoissa. Tavallisesti hän tyytyy vain yhdellä ainoalla sattuvalla sanalla kuvaamaan ympäröivää luontoa, joka hänen mielestään kuulijan tai lukijan oman mielikuvituksen tulee loihtia hänen henkilöittensä ympärille. Kun hän, kuten tässä tapauksessa, rikkoo tätä sääntöä vastaan, käy monisanaisemmaksi ja pysähtyy tarkkaamaan yksityiskohtia, tahtoo hän kuvata tyynenkaunista, sievää ja kaihoisaa, eikä suurenmoista ja ylevää. Ja tätä emme huomaa ainoastaan hänen, vaan kaikkien kreikkalaisten kirjailijain teoksissa antiikkisen elämän terveeltä kukoistusajalta.