Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KAUNIS JA SEN LAIT

Kirj.

Viktor Rydberg

Suomentanut

Eino Palola

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

SISÄLLYS:

Suomentajan alkusanat. I. Taiteen synty ja kehitysoppi. II. Yleispätevät esteettiset arvostelmat. III. Ei-esteettisiä tekijöitä. IV. Ulkonaisen luonnon vaikutelmat. V. Uskonnollinen tunne ja luonnonkäsitys. VI. Muotojen kauneuslait. VII. Symmetria. VIII. Värisymboliikka. IX. Vastavärit. X. Kaunis ja tarkoituksenmukaisuus. XI. Kaunis luonnossa ja taiteessa. XII. Luonnontutkimuksen merkitys. XIII. Idealismi, skematismi, realismi, naturalismi. XIV. Kuvaavien taiteiden elinehdot.

Suomentajan alkusanat.

Ruotsalainen kirjailija ja ajattelija _Viktor Rydberg_ syntyi v. 1828 Jönköpingin linnan vahtimestarin poikana. Hän kävi koulua kotikaupungissaan ja Vexiössä, mutta erosi ja suoritti sittemmin omin päin ylioppilastutkinnon. Yliopistossa hän ei kuitenkaan suuren varattomuutensa vuoksi opintojaan jatkanut, vaan hankki vapaalla opiskelulla itselleen hyvin huomattavat tiedot ja kunnioitetun nimen tiedemiehenä. Tästä tunnustukseksi hänet v. 1877 vihittiin kunniatohtoriksi ja otettiin kirjallisten ansioittensa takia Ruotsin akatemian jäseneksi. V. 1884 hänet kutsuttiin Tukholman korkeakoulun professoriksikin. Kun hän v. 1895 kuoli, oli Ruotsissa melkein maansuru, sillä Rydberg ei ollut ainoastaan aikansa edustavin vaan myöskin ehein persoonallisuus.

Rydbergin kirjallinen toiminta on kahdenlaista: -- kaunokirjallista ja tieteellistä. Edellisellä alalla hän on ollut maassamme tunnettu ja ihailtu jo kauan. Hänen "Viimeinen atenalaisensa", "Itämeren risteilijä", "Aseseppä", "Singoalla" sekä kaunismuotoiset ylevähenkiset runonsa ovat maassamme saavuttaneet suuren ystäväpiirin.

Hänen taiteellinen tutkimustyönsä on taas pääasiallisesti liikkunut sivistyshistorian ja filosofian aloilla. Näistä ovat tärkeimpiä teokset _Undersökningar i germanisk mytologi, Medeltidens kultur_ ja _Bibelns lära om Kristus_, joka ilmestyessään synnytti ankaran myrskyn kirkollisissa piireissä.

Kaikessa, mitä Rydberg on julkaissut, ilmenee hänen suuri sivistyksensä, johon kreikkalais-roomalaisten opintojen vaikutuksesta on liittynyt korkea ihanteellinen ja syvästi aatteellinen piirre. Kaunokirjallisistakaan teoksistaan Rydberg ei ole kirjoittanut ainoatakaan vain huviksi, vain taiteellisen luomistyön halusta. Niissä ilmenee kaikissa voimakas aatteellinen virtaus, kaikissa hän antaa lukijoille käsityksen omasta ihanteellisesta maailmankatsomuksestaan, kaikista oppii jotakin, alkaa käsittää elämän suuremmalta, korkeammalta kannalta kuin ennen.

Rydbergin kirjailijatoimi sattui aikana, jolloin Ruotsin romanttinen koulu enää eli vain heikkoa valhe-elämää ja realistinen ei vielä ollut tuonut julki mitään mainittavampaa. Tuon aukon täyttääkin hänen suurenmoinen persoonallisuutensa aivan yksin. Ajalle saattoivat hänen ihanteensa olla vieraita, mutta ikuisuuden kannalta ne ovat aina yhtä tosia ja kauniita. Ajan keskellä hän seisoo yksin kuin kaatumaton korkea pylväs, jota pikku kansa saattaa vain ihailla ja ihmetellä, ja johon kadehtijain hammastelu ei pysty.

Nyt suomennettuna ilmestyvää teosta ei Rydberg ole itse julkaissut. Se sisältää luennot, jotka hän Göteborgin korkeakoulussa v. 1881 piti taiteesta, ja jotka prof. Karl Warburg hänen kuolemansa jälkeen kirjaksi koottuina julkaisi.

"Kaunis ja sen lait" ei esteettisenä tutkielmana ole mikään käänteentekevä merkkiteos tämän tieteenhaaran alalla eikä siinä johdonmukaisesti esitetä mitään filosofista järjestelmää esteettisistä ilmiöistä. Tekijä käsittelee siinä vain omaan katsantokantaansa perustaen eräitä kauniin alkeellisia lakeja, esittäen värien ja muotojen kauneuden ensimäisiä perusteita. Sen vuoksi kirja onkin sopiva alottelijan käteen annettavaksi selvän ja helppotajuisen esitystapansa takia. Sellaisena sitä on myös käytetty meidän yliopistossamme taidehistorian opintovälineeksi.

Enemmän kuin monet muut Rydberg tehostaa ihanteellisen perusluonteensa mukaisesti sisällystä ennen muotoa. Hänen ylevä, syvällinen ajattelutapansa kiinnittää usein huomiotamme paljoa enemmän kuin saavutetut tulokset. Näin sekin omalla tavallaan voimakkaasti kuvastelee suuriaatteista, syvästi sivistynyttä, hienosti ja jalosti ajattelevaa ihmistä, jollainen Rydberg oli, ja tämä etu on suuri kirjan käytännöllisen merkityksen rinnalla.

_Suomentaja_.

I.

TAITEEN SYNTY JA KEHITYSOPPI.

Taide ei ole satunnaista. Se seikka, että ihmiskunnan historia on olemukseltaan kultuurihistoriaa, että kultuurihistoria vuorostaan esittää inhimillisen taidetoiminnan kehitystä, jonka vaiheissa kansojen erilaiset luonteenlaadut ja aikakausien erilaiset tunnusmerkit esiintyvät aisteillemme käsitettäviksi muodosteltuina -- se ei ole sattumaa, ei olosuhteiden leikkiä. Se perustuu samalla lailla maailman järjestykseen ja on yhtä eroittamattomasti yhdistynyt sen lakeihin kuin se, että kosmillinen usva tihenee aurinkokunniksi, että elämää on syntynyt auringon ympärille muodostuneilla kiertotähdillä, että näin syntynyt elämä on liikkunut yhä herkempänä, yhä tietoisempana yhä kehittyneemmissä elimistösarjoissa, ja että, mitä meidän maapalloomme tulee, ihminen on ilmautunut siellä toistaiseksi viimeisenä ja tietoisuudeltaan täydellisimpänä olentolajina.

Vaikka olemme asianosaisia ja siis käytämme puhevaltaa omassa asiassamme väittäessämme, että ihminen on täydellisempi kuin muut elimistöt tällä kiertotähdellä, ei meidän kuitenkaan tarvitse pelätä, että arvostelumme perustuisi itserakkauteen tai oman arvomme liioitteluun. Se perustuu todellisten olojen tarkkoihin vaarinottoihin, ja jos se sittenkin olisi väärä, olisivat kaikki arvopäätelmämme, kaikki käsityksemme paremmasta ja huonommasta, täydellisemmästä ja epätäydellisemmästä yhtä vääriä kuin sekin. Toisin sanoen: se tapa, millä henkinen elimistömme johtaa meidät näkemään ja arvostelemaan asioita ympärillämme, olisi silloin väärä, ja koko meidän henkinen elimistömme pilalla. Täten otaksumalla olisi tuomio langetettu kaikesta arvostelemisestamme, kaikesta harkinnastamme, kaikesta tutkimuksestamme.

Meidän täytyy senvuoksi pitää kiinni siitä vertaileviin huomioihin perustuvasta mielipiteestä, että luonnon kehitys on meidän kiertotähdellämme saavuttanut toistaiseksi korkeimman vaiheensa ihmisen esiintymisessä. Tähän mielipiteeseen sisältyy itsearviointi, jonka ei tarvitse johtaa ylpeyteen, koska sillä on varjopuoli, joka yhtä jyrkästi antaa meille tiedoksi, että ennenkuin ihminen tuli maailmaan, oli siellä tosin leppymättömän ankarana jatkuva taistelu olemassaolosta, mutta siellä ei ollut siveellistä pahuutta, ei alhaisuutta, ei halpamaisuutta, ei syntiä, koska siellä ei myöskään ollut vastuunalaisuutta ja koska taistelevien joukossa ei ollut ainoatakaan, jonka aivoissa tietoisuuden hämärän läpi olisi häämöittänyt mallikuvia, ajattelemisen ja toiminnan ihanteita.

Juuri siitä, että olemuksemme perusteella tietoisuudessamme ennemmin tai myöhemmin välttämättä hohtaa ajattelemisen ja toiminnan ihanteita, juuri siitä ja ainoastaan siitä riippuu etevämmyytemme eläinten rinnalla. Ihmisen suurempi tai pienempi ruumiillinen yhtäläisyys niiden kanssa viittaa selvästi siihen, että ne ja hän ovat saman kehityssarjan jäseniä, että hän ja ne ovat lehtiä, jotka ovat kasvaneet ja vieläkin kasvavat samassa Yggdrasil-puussa. Aistillisen luontonsa puolesta on ihmisellä samanlaisia tarpeita kuin niilläkin, ja senvuoksi hänelläkin on paikkansa taistelussa ruumiillisesta olemassaolosta. Esikuvitta, ihanteitta hän olisi samanlainen kuin _ne_: hän olisi eläin, ei muuta kuin eläin ja luultavasti viekkain ja julmin kaikista niistä lajeista, joissa eläinten elämä ilmautuu. Se, että hän on jotakin muuta ja korkeampaa, johtuu siitä, että hän on taipumuksiltaan idealisti, kun eläimet taas ovat realisteja.

Niille eläimille, joille on suotu jokseenkin samanlaiset aistimet kuin meille, aukenee enemmän tai vähemmän samanlainen ilmiömaailma kuin meillekin. Mutta niistä tavattoman monista ajallisista ja paikallisista ilmiöistä, jotka vaikuttavat niiden hermoihin samoin kuin meidänkin, kiinnittävät niitä yksinomaan tai melkein yksistään ne, jotka niiden täytyy ottaa huomioon tyydyttääkseen ruumiillisia tarpeitaan, hankkiakseen turvaa, suojellakseen henkeään. Tämän piirin ulkopuolella ei ilmiöillä ole mitään merkitystä niille. Enempää ne eivät kysy eivätkä vaadi maailmalta. Ne eivät välitä siitä yhteydestä, mikä ilmiöiden välillä on, niiden syysuhteista ja keskinäisistä vaikutuksista. Ne eivät pidä tuota kuvien, värien, sointujen vaihtelua, mikä koskee niiden näköön ja kuuloon, kokonaisuutena, maailmana, kaikkeutena; niillä ei ole vähääkään halua ottaa selville, missä kaikkien noiden ilmiöiden lähde on, kuinka tämä maailma on syntynyt, mikä sen tarkoitus on, jos sillä se on, ja mikä sen päämäärä on, jos sillä se on. Vielä vähemmin eläin kysyy tai saattaa kysyä itseltään sellaista kuin: mikä _sen_ oma alkuperä, _sen_ tarkoitus ja _sen_ päämäärä saattaa olla.

Ihminen taas alkoi jo aikaisin kysellä tätä itseltään. Vanhimmat inhimillisen ajatustoiminnan muistot, mitä tuleville sukupolville on pelastettu, todistavat, että nuo kysymykset liikkuivat heidän mielessään. Ihmiskunnan meille jääneet vanhimmat runot ovat kosmografisia, sen vanhimmat runolliset unelmat kertovat maailmoista, missä sielut löytävät päämäärän, joka on aisteilla tajuttavien ilmiöiden takana. Eräs vanhimpia vaikutelmakokoomuksia kuvaa maailmankaikkeuden puun muotoiseksi, siis elimelliseksi kokonaisuudeksi, Yggdrasiliksi, joka iti avaruudessa olleesta siemenestä ja kasvoi yhä korkeammaksi ja levitteli aikojen ja paikkojen äärettömyyteen oksia, joiden haarat ja lehdet ovat maailman aikakausien vaihtelevia olomuotoja.

Sehän on, voisi sanoa, symboolinen tai runollinen kuva Darwinin kehitysopista. Sellainen onkin todella asianlaita, sillä eroituksella ainoastaan, että kehitysajatus, kun se ensi kertaa ja hyvin aikaisin pääsi kuuluville, oli kuin sisäinen näkemys, niinkuin mielikuvituksen laatima kokoomus maailman ihmishenkeen jättämistä vaikutelmista, kun se meidän päivinämme taas on esiintynyt järjestelmällisen tutkimuksen laatimana kokoomuksena tosiseikoista, joita tutkijajoukko on sanomattomalla vaivalla, useiden sukupolvien aikana todennut, käsitettyinä yhteydessä toistensa kanssa. Sen esihistoriallisen Darwinin, joka ensi kertaa näki maailman ajallisesti ja paikallisesti siemenestään kehittyvänä äärettömänä elimistönä, ja yhdeksännentoista vuosisadan Darwinin välillä, joka piti sitä sielulliskoneellisten voimien kehittämänä muotosarjana, on vuosituhansia, joitten aikana ihmissuku on kaivannut _tietoa_, halunnut laajentaa sitä tietomäärää, jonka se oli saavuttanut, pyrkinyt käsittämään asioiden olemusta joko runollisella innoituksella tai uskonnollisella luottamuksella tai ilmiöiden täsmällisellä, kiihkottomalla tutkimuksella ja yhdistämällä filosofisesti kaikki eri teillä saavutetut kokemukset.

Tiedon halu, totuuden vaatimus on ollut yleinen sukukuntamme keskuudessa tänäkin taistelun aikana, jota senkin niinkuin eläinten tulee olemassaolonsa puolesta käydä, ja se on vaikuttanut aikomattakaan voittaa sitä, minkä se todella on totuuteen pyrkimyksen sivutuotteena voittanut, nimittäin uusia, iskevämpiä aseita olemassaolon taistelua varten. Tietämisen kaipuu, totuuden vaatimus on ollut yleinen tietämisen, totuuden itsensä takia, ja monet ovat ne meidän vertaisemme olleet, jotka olisivat sysänneet luotaan ravitsevan leivän ja uhranneet maisen olemassaolonsa, jos he sillä olisivat voineet ostaa pienenkin tietomäärän lisän.

Tässä on yksi ihmisen ja eläimen eroavaisuuksia. Edellisellä on mallikuvia, ihanteita, jälkimäisellä ei, ja se mallikuva, se ihanne, joka tässä on vaikuttanut, on maailman kaikkeudetkin läpitunkevan ja käsittävän tietämisen mallikuva, on ihanne sellaisen totuuden, missä ajatus on korkean, syvän todellisuuden peilikuva. Sellaista tietämistä ei ihmiskunta milloinkaan tule saavuttamaan; mutta mallikuvaa se ei koskaan petä, sillä se osoittaa, niinkuin tähdet osoittavat purjehtijalle tietä, matkan oikean suunnan, vaikkei tähtiä milloinkaan voi saavuttaa.

Toiset mallikuvat, jotka sisältyvät ihmisen olemukseen ja ennemmin tai myöhemmin, heikommin tai voimakkaammin, kirkastuvat ja vaikuttavat hänen tietoisuudessaan, ovat _eetilliset_ ja _esteettiset_ esikuvat, hyvän ihanne ja kauniin ihanne. Ihminen laatii itselleen mielleluokkia jostakin, jonka _pitäisi_ olla, mutta jota _ei ole_. Hän ei omaksu sitä todellisuutta, mihin hänet on asetettu, täydellisen alistuvasti ja arvostelematta, kuinka vaativalta, voimakkaalta ja valtaavalta häntä ympäröivä maailma näyttäneekin. Hän tahtoo itseharjoituksella ja itsensä voittamalla jalostua, kasvatuksella tehdä lapset alttiiksi parantaville vaikutuksille ja yhteiskunnallisessa elämässä notkistaa täysi-ikäiset ja taivuttaa heidän itsekkäät vaistonsa oikean ja yleisen hyvän ohjenuoran mukaan. Hänessä syntyy tunne, jonka vaikuttaessa esineet näyttävät kauneilta tai ei-kauneilta, hän ei tahdo uudistaa todellisuutta ainoastaan siten, että se paremmin tyydyttäisi hänen aineellisia tarpeitaan, vaan myöskin siten, että se tuntuisi hänestä viehättävämmältä ja sopusointuisemmalta. Ja hän haluaa -- ja sitä ei yksikään eläin ole halunnut -- luoda itse, muodostaa itse, asettaa silmiensä eteen jäljennöksiä niistä kuvista, joita aistimusten ja mielikuvituksen yhdistelmien välityksellä on syntynyt hänen sielussaan, ja hänen näin vaistomaisesti sellaiseen luomistyöhön joutuneena piirtäessään ja muovaillessaan syntyy _taide_.

Näitten kolmen ihanteen, totuuden, hyvyyden, kauneuden mallikuvien yhtyessä, niitten toimiessa luonteessamme tulee ihmisestä _kultuuri-ihminen_ ja siten jokin eläimiä korkeampi. Jolleivät nämä ihanteet olisi päässeet ilmoille hänessä, ei se ajankohta, jolloin ihminen esiintyi kiertotähdellämme, olisi tehnyt minkäänlaista käännettä aurinkokuntien elämän kehityshistoriassa. Ihmisen esiintyminen olisi silloin ollut vain uuden luurankois- ja nisäkäsmuodon esiintymistä niiden monien eläinlajien rinnalle, jotka ovat syntyneet, elävät, taistelevat ja kuolevat tällä pallolla. Vasta sitten kun ihanteet olivat niin sanoakseni ladelleet maahan ja asettuneet niiden asunnoiksi luotuihin sieluihin, nousee eläimellinen elo täällä korkeammalle itseään ja muuttuu sivistyselämäksi. Ja vasta silloin voi kokonaisuudessa huomata jotakin suunnitelmaa ja tarkoitusta muistuttavaa.

Onko meillä tieteellisesti oikeutta puhua suunnitelmasta ja tarkoituksesta maailman kehityksessä, on kysymys, johon saanen myöhemmin palata. Mutta olkoon se sitten totuus tai vain totuuden varjo, että maailman kulkuun vaikuttaa järki, joka on ottanut suorittaakseen tehtävän, on kuitenkin kieltämätöntä, että kultuuri-ihminen on toistaiseksi geologisten aikakausien lukemattomia vuosituhansia jatkuneen luomistyön viimeinen ja huomattavin tulos. Tämä luomistyö pyrkii, muutamalla sanalla sanoen, kehittämään hermostoja, jotka antavat tietoisuudelle -- tajunnalle, tunteelle, mielle-yhtymille, ajatukselle -- laajemman ja voimakkaamman toiminnan, ja tuo työ johtaa ennakolta edellytetyllä välttämättömyydellä siihen tulokseen, että lopulta syntyy olentolaji, joka kaipaa ja tahtoo löytää Jumalan; joka hakee selitystä maailmallisen olemisen arvoitukselle; joka sitä varten tutkii luontoa koettaen selvitellä sen syysarjat ja samassa tarkoituksessa tutkii itseään, koettaen selittää mietteittensä synnyn ja suhteet, ajatustapansa lait, tietämisvoimansa rajat; olentolaji, joka eroittaa pahan hyvästä eikä koskaan voi olla sitä tekemättä, vetäköön hän näiden vastakohtien rajaviivat kuinka hyvänsä, ja jolta ei sen vuoksi voi puuttua käsitystä siveellisestä maailmanjärjestyksestä, kuinka hän sitten epäröineekin sen käsityksen oikeutta; olentolaji, joka erottaa kauniin ja ruman ja jolla on vastustamaton halu voimiensa mukaan muodostella ympäristönsä sopusuhtaiseksi; olentolaji, joka lopuksi hakee ja jossakin määrin löytääkin keinot, joilla rajoittaa olemassaolon taistelun ahtaampiin rajoihin, korvatakseen sen, niin suuressa määrässä kuin suinkin on mahdollista, rauhallisella yhteistyöllä olemassaolon puolesta.

Luonnon suuri uudistustyö pyrki kehittämään, ennenkuin se vielä ehti ihmisen luomiseen saakka, yhä hienommalla elimistöllä varustettuja olentoja, joilla kuitenkaan tuskin oli muita taipumuksia ja kykyjä kuin mukautua ja alistua niihin oloihin, joihin heidät oli asetettu. Kun sitten ihminen oli luotu, oli maailman järjestelmään tullut olento, joka sovittaa olosuhteet älynsä mukaan, muuttaa luonnonsuhteet harkittujen suunnitelmien mukaan -- joka toisin sanoen ei tyydy itse mukautumaan oleviin oloihin, vaan myös koettaa sovelluttaa näitä käsitteittensä mukaisiksi.

Kehitysopin pintapuolisen käsittämisen johdosta on meidän päivinämme levinnyt harhaluulo, jolla on osoittautunut olevan arveluttavia käytännöllisiä seurauksia. Niiden enemmistö, jotka ovat kuulleet kehitysopista puhuttavan, on käsittänyt sen niin, ettei kultuurielämä olisikaan niiden kehitysoppijaksojen määrätty jatko, joitten kautta elämä alhaisemmissa muodoissaan kulki, ennenkuin kultuuri-ihminen syntyi. He eivät näytä pitävän kultuurielämää ennen olleen luonnollisena jatkona, vaan jonakin vieraana, jonakin epäoleellisena, joka on syntynyt, vaikea sanoa kenen, erehdyksen vuoksi. He näyttävät pitävän älyllisiä, siveellisiä ja esteettisiä lakeja, jotka vaikuttavat kultuurielämässä, jonakin keinotekoisena, epäperäisenä verrattuna siihen, mitä he sanovat luonnonlaeiksi. Näillä herroilla ei näytä olevan aavistustakaan siitä, että ne lait, jotka johtavat henkistä elämäämme, myöskin ovat luonnonlakeja, vaikkakin asteeltaan korkeampia, saaden juuri maailman kehityksen välityksellä paikan toisten rinnalla ja yläpuolella, että kultuurielämäkin on luonnonjärjestelmä, vaikkakin lajiltaan korkeampi, ja että ne johdonmukaisuuden, siveyden ja kauneuden aatteiden mallit, jotka johtavat tätä kultuurielämää, ovat ilmestyksiä, joilla nyt on oma paikkansa maailman kehityksessä yhtä hyvin kuin muinoin niillä hämärillä mietteillä, jotka liikkuivat kivihiilikauden sammakkoeläinten, trias-kauden pussieläinten ja Jura-kauden liskoeläinten aivoissa. He vetävät viivan siihen, mihin heistä parhaalta näyttää, kehityssarjan läpi, niin että heidän sättimänsä kultuurielämä jää sen toiselle, niinsanottu luonnonelämä toiselle puolelle, ja hartaudella, mikä saisi itse luonnonelämää ihannoivan Rousseaunkin hämmästymään, he notkistavat polvensa kehityksen edessä sillä puolella viivaa, missä luonnonlait, riippumatta siitä, mitä he väittävät vääriksi vaikutteiksi, saivat olla voimassa.

Oikea, väärentämätön ihminen on sen vuoksi heidän mielestään se, joka elää yhtä vapaana esteettisistä ja siveellisistä laeista kuin Jura-kauden liskot tai liitukauden hampaalliset, liskomaiset eläimet; oikea, väärentämätön ihminen on näiden herrojen mielestä se, joka antautuu himoillensa yhtä alttiisti kuin luolahyena ja kunnioittaa soveliaisuutta ja hyviä tapoja yhtä paljon kuin se. He eivät kiellä, että ihmisen on alistuttava lakiin, mutta siihen, joka oli voimassa rajoittamattomana ja loukkaamattomana vanhaan hyvään aikaan, jolloin ihmislaitteet eivät olleet saastuttaneet luonnon järjestystä, siihen, jota sanotaan taisteluksi olemassaolosta, lakiin, joka on itsekkyyden periaate, julistaa pannaan sääliväisyyden ja rinnastaa lain ja väkivallan.

Omituista kyllä, ja kaikkein vähimmän uskottavaa, on se, että monet niistä, jotka sanovat puolustavansa heikkojen asiaa, vetoavat tähän lakiin ja pitävät sitä ainoana, joka saa johtaa meidän tekojamme. Näillä heikkojen puolustajilla ei ole, sittenkun he ovat asettuneet tämän lain kannalle, mitään johdonmukaista oikeutta tuomita belgialaisia tehtailijoita, jotka riistävät työläisensä luita ja ytimiä myöten, sillä tehtaanomistajathan voivat puolustautua olemassaolon taistelun lailla. Minä otaksun, etteivät he heitä tuomitsekaan, vaan pitävät heidän menettelyään luonnollisena ja oikeana, ja että he myös, samalta kannalta katsoen, pitävät luonnollisena ja oikeana, että belgialaiset työmiehet, taistellessaan _oman_ olemassaolonsa puolesta, sytyttävät tehtaat tuleen tai räjäyttävät ne ilmaan dynamiitilla. Kehitysopin pintapuolinen käsitys johtuu siis johdonmukaisesti pitämään yhteiskuntaelämää periaatteeltaan taisteluna yhteiskuntaluokkien välillä, missä voimakkaammalla on oikeus imeä viimeinen veripisara heikommasta ja heikommalla taas oikeus ryhtyä mihin keinoihin hyvänsä raivatakseen voimakkaamman pois tieltä. Samalla johdonmukaisuudella joutuu tämä käsitys kehitysopista siihen tulokseen, jota eräs sen kannattaja äsken kuuluu julistaneen, että paheella, joka seuraa himojaan, on oikeus käydä kunniallisesta; sehän seuraa siinä samaa luonnonlakia, joka hyenaakin johtaa.

Sanalla sanoen: _ihmiseläin_ nousee kultuuri-ihmistä vastaan nojaten käsitteiden sekaannuksen laatimaan kehitysoppiin ja vaatii palaamista siihen alkutilaan, joka on ominaista maan kehityshistorian menneille aikakausille.

Tässä huomautettakoon kuitenkin, että tuossa suurenmoisessa historiassa ei itsekkyyden periaate ole milloinkaan ollut yksin vallitsevana. Sokea itsesäilytysvaisto, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin itsesäilytys, on tosin jo alusta alkaen esiintynyt toimivana jokaisessa niistä lukemattomista atoomeista ja voimakeskuksista, jotka ovat niinsanotun aineen perusosia. Se on esiintynyt toimivana kaikissa atoomien elimellisissä yhdistymissä, toimivana protoplasmaattisen elämänvirran molekyyleissä sen virratessa geologisten aikakausien läpi. Mutta tuo periaate on aivan kaaosmainen eikä olisi koskaan omin voimin voinut luoda järjestynyttä maailmaa.

Kun ainoastaan olemassaolon taistelusta koetetaan hakea selitysperustetta elimistöjen kohoavalle kehittymiselle ja elämän korkeammalle luomistyölle, on siinä menetelmävika, jonka osoittaminen ja selvittäminen ei kuitenkaan tässä ole paikallaan. Mutta paitsi tätä periaatetta vaikuttaa vielä toinen, _järjestävä_, jolla on tai näyttää olevan suunnitelma ja tarkoitus.

Voimme jättää ottamatta huomioon, millä nimellä tuota järjestävää periaatetta olisi nimitettävä. Jos sanoisimme sitä absoluuttiseksi, pelkäisi moni, että me siten väistyisimme kokemuksen alalta metafysiikkaan; jos sanoisimme sitä Jumalaksi, voitaisiin sanoa, että me siirtyisimme tieteelliseltä kannalta uskon kannalle. Yhden seikan saatamme kuitenkin varmasti lausua: sen näet, että meidän oma ajattelumme on tavallaan sukua maailman järjestävälle periaatteelle. Se meissä, mitä sanomme ajatuksemme laeiksi, se, mitä sanomme loogilliseksi kyvyksemme ja mikä sommittelee aistimuksemme järjestyneiksi mielleryhmiksi kooten ne tietoisuutemme persoonalliseksi yhteydeksi, tämä sisäinen elimistömme on jollakin lailla sukua maailman järjestävälle periaatteelle.

Sillä jollei niin olisi, ei logiikkaamme ja logiikasta kehittämäämme matematiikkaa voitaisi sovelluttaa siihen maailmaan, josta järjestävä maailmanperiaate on tehnyt sen, mikä se on. Logiikkaamme ja matematiikkaamme voi kaikissa tapauksissa sovelluttaa siihen ilmiömaailmaan, joka on varsinaisen maailman kohdiste meidän tietoisuuteemme. Senvuoksi saatamme laskemalla määritellä maailmankappaleiden liikkeitä ja ennustaa niiden keskinäiset asemat kaukaisina tulevina aikoina; senvuoksi saatamme laatia fysikaalisia otaksumia, jotka tulevaisuudessa, jatkuvien tutkimusten selvittelyn mukaan, vastaavat asioiden todellista fysikaalista kulkua. Ajatustoiminta järjestää suuren maailman ulkopuolellamme, samoin kuin ajatustoiminta järjestää oman pienen maailmamme meissä itsessämme. Se ajatustoiminta, joka järjestää suuren maailman, kuuluu sen olemuksen; se ajatustoiminta, joka järjestää oman sisäisen maailmamme, on taas sille ominainen. Molempien suhteellisen yhdenmukaisuuden todistaa se, mitä olen sanonut, ja ilman sitä olisi tiede mahdoton.