Chapter 4

Miehistö oli samaa mieltä kuin päällikkö, ja enempää käskyä odottamatta lähti koko parvi liikkeelle, kääntyen oikealle metsään Braunfels'iin päin. He tahtoivat rosvota, ei taistella, ja yhtä rohkeat kuin olivat turvattomia vastaan, yhtä paljon pelkäsivät he aseellisia. Kun he sentähden puolen tuntia marssittuansa näkivät pienen joukon sotamiehiä Weilburg'ista tulevan vastaansa, hajosi koko vorojoukko hirveästi pakoon pötkien, ja Amoksen onnistui nyt pujahtaa pois vartijainsa kynsistä.

Hän riensi metsästä kaupunkia kohti. Mutta kummastukseksensa huomasi hän nyt, että kumpikin puoli pakeni. Sillä samassa hetkessä, jolloin rosvot olivat huomanneet sotamiehet ja lähteneet pakoon, näkivät myös nämä heidät ja kääntyivät säikähtyneinä takaisin. Sotamiehet, noin kolmekymmentä luvultaan, juoksivat kuin jänekset nilkkuvan Amoksen edestä, ja näytti melkein, kuin jos hän yksinänsä olisi karkoittanut heidät pakoon, ja kuitenkin oli hän taas pakosalla pakenevain rosvoin edestä. Tosin huomasivat sotamiehet pian, että vaan yksi ainoa mies heitä takaa ajoi; he asettuivat sentähden miehuullisesti sotarintaan, tähtäsivät kolmekymmentä muskettiansa häntä vastaan, vaativat häntä antautumaan ja tekivät hänet suurella melulla sotavangiksi, jos nimittäin saattaa vangita sitä, joka vapaehtoisesti juoksee perässämme. Turhaan vakuutti Amos itse olleensa ryövärien vankina ja päin vastoin hakevansa heiltä suojellusta. Sotamiehet -- juuri nuo harvat huonot palkkasoturit, josta rosvopäällikkö oli puhunut -- tarvitsivat vankia itselleen, todistukseksi onnistuneesta uloshyökkäyksestä, ja jos joku ihminen näytti rosvolta, niin oli se tuo ryysyinen, yksisilmäinen Amos. Siis sitoivat he hänet kiinni ja ajoivat häntä kirouksilla ja pyssynkolahuksilla kaupunkiin.

Turhaan huusi Amos olevansa porvarinpoika Weilburg'ista nimeltä Amos Hafelborn ja kysyi eikö kukaan tunne vanhaa räätäliä Hafelborn'ia? Yksikään ei tahtonut tietää tästä nimestä mitään. Se pelästytti Amosta kovin. Nämä vieraat palkkasotamiehet olivat vasta muutamia kuukausia olleet näillä seuduilla.

Sivumennen vakuutti kuitenkin yksi kuullensa, että yö ja vuosi sitte eräs räätäli Hafelborn vaimoineen oli kuollut ruttoon. Ja kun sotamiehet näkivät, kuinka syvästi tämä epäiltävä tieto koski heidän vankiansa, kohtelivat he häntä vähän leppeämmin ja puhuttelivat häntä muulla tavoin kuin jalanpoljennalla ja kolahuksilla.

Amos nimitti todistukseksensa useita porvareja, jotka häntä vielä kyllä tunsivat ja hänestä takaukseen menisivät. Mutta joka kerta vastattiin, että se jo oli kuollut tai tietämättömiin joutunut, ja sotamiehet eivät tienneet siitä mitään. Sata kertaa paloi koulumestarin Marthan nimi Amoksen huulilla, mutta hän ei saanut sitä kysymystä tehdyksi; hänestä oli, kuin jos viivyttämällä pahinta vastausta voisi viivyttää viimeistä, täydellistä kurjuuttansa. Niin vaikeni hän ja kaupunki, joka yhä läheni, lepäsi hänen kyyneltyneitten silmiensä edessä niinkuin iso hautausmaa.

Silloin tulivat he paaluituksen luo, jossa laskuportti julistuksineen oli. Sotamiehet pysähtyivät, katselivat hymyillen kirjoitusta, ja yksi huusi: "Ompa koulumestarin Marthalla kuitenkin ollut rohkeutta naulata ylös kreivin julistus!"

Tämä huuto avasi vangin kielen. "Koulumestarin Martha siis elää vielä?" kysyi hän vavisten.

"Tietysti! ja on sen lisäksi oikein pirumainen tyttö!"

Se oli kahdenkertainen lohdutus Amokselle, sillä pirumaisen tytön oli mahdoton olla naitu. Mutta kysyessänsä, minkätähden antoivat Marthalle juuri tämän liikanimen, vaikenivat miehet, juuri kuin olisivat hävenneet. Yksi sotamiehistä kuiskasi kuitenkin Amoksen korvaan: "Nämä arkamaiset konnat" (muuten oli hän itse juuri yhtä nopeasti juossut tiehensä kuin muut) "pelkäävät rosvojen kostoa eivätkä tahtoneet ripustaa portille kreivin proklamationia. Porvarit eivät myöskään uskaltaneet sitä tehdä. Silloin sanoi Martha: jos ei kukaan mies uskalla julkaista maaherransa julistusta, niin täytyy kai naisen se tehdä, ja riensi portin eteen paperin kanssa. Mutta kumppanini pelästyivät niin kovin tästä rohkeudesta, että pikeimmiten jättivät kaupungin ja pakenivat Braunfels'iin päin".

Nyt selveni Amokselle koko tämän päivän sotatapaukset. Rosvojoukko oli paennut proklamationin tähden; kun sitte molemmat pakenevat joukot kohtasivat toinen toisensa, luuli kumpikin itsensä päälle hyökätyksi, ja molemmat pötkivät toisiaan pakoon. Mutta Weilburg'issa ei ollut kreiviä eikä parempaa sotaväkeä, vaan Martha oli julistuksen ylös naulaamisella pelastanut kaupungin ja sitä paitse vapauttanut Amoksen rosvojen käsistä. Hänen urhokkaasta työstä tunsi tämä Marthansa taas, joka kerran niin rohkeasti oli astunut värvääjien keskeen pelastaaksensa häntä, ja hän arveli, että mitä silloin hänelle jäi onnistumatta, se oli hänelle tänään vihdoin onnistunut, Martha oli hänen nyt kuitenkin, ja varmaankin ainaiseksi, temmannut pois tuon raa'an sotaväen joukosta.

Kiitollisessa ilossa unhoitti Amos vanhempainsa kuolemankin; siitä huolimatta oli hänen mielensä erinomaisen raskas, astuessansa Weilburg'in kadulle, jossa häntä oli kohdannut niin monta surkeutta, ja hänestä tuntui, kuin jos tänäpänä saisi vielä paljoa pahempaa kärsiä.

Porvarit eivät ensinkään tervehtineet sotamiehiä voittajina, päinvastoin menivät he pois heidän tieltään puoleksi pelkäävällä puoleksi ylenkatseellisella silmäyksellä. Sillä pelokkaimmat palkkasotamiehet olivat tavallisesti myös ilkeimmät. Ainoastaan eräs vanha liinakankuri kysyi heiltä pilkallisesti: "Mitenkähän pulskea vanki tuo on, jonka tänään olette käsiinne saaneet?"

"Oh, hän on yksi teidän miehistä", vastasi vältvääpeli yhtäläisellä pilkalla, "Weilburgilainen porvarinpoika! Tahdotteko hänestä takaukseen mennä vai hirtämmekö hänet, kreivillisen julistuksen mukaan! Amos Hafelborn'iksi kirjoittaa hän itsensä".

Liinakankuri katsoi vankia kasvoihin ja naurahti. "Vanhan Hafelborn'in pahan pojan olen vuosia sitte tosin tuntenut, mutta tuo mies on yhtä paljon kauniin Amoksen näköinen, kuin nokikolari myllärin".

"Jumalan kiitos!" ajatteli Amos, "ihmiset huomaavat, että oikein perinpohjaisesti olen muuttunut".

"Jos muuten tahdotte tarkasti tietää", jatkoi liinakankuri, "onko tämä todellinen Amos Hafelborn vai ei, niin viekää hänet vaan koulumestarin Marthan luo, se oli minun tietääkseni tuon Amoksen kultanen ja on teille tänä iltana antava yhtä hyvää selkoa sotasaaliistanne, kuin tänä aamuna proklamationista".

Tämän sanoi liinakankuri vaan pilkalla; sillä hän arveli, että sotamiehet, kuullessaan Marthan nimenkin, punastuisivat häpeästä aina korviin asti. Mutta nämä olivat aikoja sitte unhoittaneet punastumisen, luulivat puolestaan kostavansa Marthalle, jos veisivät hänelle kotia maankuleksijan muinaisena lemmittynä, ja lähtivät siis torille päin, jonka varrella Martha äitinsä kanssa asui, sillä hänenkin isänsä oli pari vuotta takaisin kuollut.

Amos seurasi ääneti. Siitä hetkestä asti, kuin oli astunut kaupungin sisäpuolelle, oli hänen kielensä ikäänkuin suuhun kiinni kasvannut.

Iltahämärässä istui Martha kamarissaan, kun sotamiehet tunkivat sisään. Hän nousi ylös, osoittamatta vähintäkään pelkoa. Vältvääpeli lykkäsi vangin esiin ja kysyi: "Tunnetko tämän miehen?" Hämmästyen tarkasteli tyttö kauan tuota repaleista olentoa ja noita rouhittuja kasvoja, ja piteli silmiään ikäänkuin tahtoisi selvemmin nähdä. Muoto oli hänelle tuttu ja liikutti häntä syvästi, ja kuitenkaan hän ei tietänyt kenen se oli. Silloin kysyi Amos hiljaa ja vavisten: "Martha! Etkö mua enää tunne?"

Mutta tuskin oli tämä äänen kuullut, niin oli kuin valonsäde olisi lentänyt hänen kasvojensa yli ja hän huudahti säikähtyneenä takaisin astuen, sillä sydämen syvimmällä liikutuksella, johon korkein tuska ja korkein ilo on yhdistettynä: "Amos! Amos! se on Amos Hafelborn!"

Ja vaikka raa'at sotamiehet kohta purskahtivat suureen nauruun, lankesi hän vanki raukan kaulaan ja taisi itkusta ja kyynelistä tuskin tointua. Silloin vaikenivat itse sotamiehetkin ja muutamat heistä hiipivät hiljaa pois.

Amos ja Martha unhoittivat kokonaan, että vielä muitakin ihmisiä oli läsnä, ja tekivät toisiltaan niin ylenmäärin kysymyksiä, ettei molemminpuolisesta kertomisesta tahtonut mitään loppua tulla. Mutta kuin Amos kertoi, kuinka hän oli joutunut rosvojen käsiin ja Marthan ylös naulaaman proklamationin johdosta taas tullut vapaaksi, mutta sitä vastoin pakenevilta Weilburg'in sotamiehiltä kiinni otetuksi, pötki itse vältvääpelikin hiljaisesti ulos ovesta; sillä proklamationista ja sen seurauksista ei hän mielellään tahtonut kuulla puhuttavan, varsinkaan Marthan läsnä ollessa.

Oli tullut aivan pimeäksi tuvassa eikä kumpikaan olisi sitä huomannut, jos ei äiti olisi tullut kynttilää tuoden, ja nyt vasta huomasi Amoskin vielä olevansa sidottu, ja Martha avoi häneltä köydet. Niin istuivat he kaikki kolme yhdessä, ja Amos kertoi, kuinka hän Hanau'issa äkki-arvaamatta oli tullut ihan rutiin ruhjoituksi talonpoikain hirveistä iskuista, ja kuinka hänen sitte tautivuoteella yhtäkkiä oli tullut niin kovin ikävä Marthaa, ja kuinka hän suurimpain tuskain vaivatessa oli tullut ymmärtämään, että Martha kaikista ihmisistä oli osoittanut hänelle suurinta hyvyyttä, omaa etuansa katsomatta. Ja kuin hän sitte muisteli ja ajatteli häntä, silloin oli hänestä kuin kukoistaisi hänelle taas kadonnut nuoruus ja kauneus, kuin kukoistaisi hänelle uudestaan viattomuuden kadonnut paratiisi Marthan uskollisessa sielussa. Se vaan häntä ihmetytti, että Marthakin puolestansa oli pysynyt niin lujana rakkaudessa häneen, olematta sitä koskaan ilmottanut ja vastarakkautta saanut. Mutta Martha kertoi hänelle melkein samoilla sanoilla, että kaikessa hirmuvuosien hädässä muisto kovasta, kauniista, kevytmielisestä ja kuitenkin taas niin hyvästä Amoksesta oli hänelle ollut niinkuin lohduttava takaisin-vajoominen nuoruuden autuaisin aikoihin, ja että hän samanlaisessa ikävöivässä rakkaudessa Amokseen oli uneksinut itsensä tuonne, jossa muistelee viatonta nuoruutta aarteena, jota ei ikinä enää saavuta, mutta joka kuitenkin pysyy katoomatonna.

Mutta siihen sanoi Amos suruisesti: "Meidän sisälliselle onnellemme siis enää tuskin mitään on esteenä, sitä vastoin ulkonaiselle kaikki! Minun kiroukseni oli, että olin liian kaunis, liian ylpeä kauneudesta, ja että liiaksi paljon ajattelin ja puhuin kuinka kaunis olin. Jumalan kiitos! nyt en enää ole kaunis. Vaan minä en myöskään enää ole tarpeeksi kaunis sinulle, sillä sinä olet tullut kauniimmaksi, kuin milloinkaan olisin voinut luulla; sielun täysi voima on kukistanut ja kirkastanut kasvojesi kovaa muotoa. Tänään aamulla vielä luulin voivani jakaa kanssasi ritarihovin; nyt olen kerjäläinen. Minulla ei ole mitään virkaa, ei mitään omaisuutta ja Herra tietää, saanko koskaan enää takaisin jäsenieni täyden voiman, ja niin täytyy rakkautemme jäädä siksi, mitä se oli: unelma katoamattomasta eikä kuitenkaan koskaan enää saavutettavasta aarteesta!"

Vastauksen sijasta rupesi Martha kertomaan Amokselle hänen vanhempainsa viimeisistä päivistä. Ja hän jutteli nyt, että hän jo useat vuodet oli ollut niinkuin oma lapsi heidän luonansa, sukulaistunut ajan vaikean hädän kautta, jota hän koetti yksinänsä jätetylle pariskunnalle lievittää. Hän oli katsonut velvollisuudekseen lahjoittaa kumminkin vanhemmille sen rakkauden, jota hän ei voinut pojalle antaa. Heidän viimeisessäkin taudissaan oli hän hoitanut vanhuksia, ja kuoleva äiti oli antanut hänelle lopun tavarastansa, jotta Martha säilyttäisi sen kadonneelle pojalle. "Summa", päätti hän, "on tosin pienempi kuin vanhempiesi entisinä hyvinä päivinä, mutta kun jo koko maailma on tullut köyhemmäksi, niin on se vielä kyllä suuri, jotta sillä voit isäsi taloon ostaa puutarhan ja pellon ja kunnioitettuna porvarina elää käsiesi työstä".

"Sinä saatat minut tänään häpeälle kaikin puolin", vastasi Amos. "Aamulla luulin minä vielä voivani antaa sinulle ritarihovin, ja illalla lahjoitat sinä kerjäläiselle hänen äitinsä perinnön. Mutta jos en jakamatta olisi tahtonut nauttia edes ritarihovia, niin otan vielä vähemmin perintöä sinun kädestä, jos et sinä ja'a sitä kanssani ja sen lisäksi anna minulle tätä uskollista kättä".

Niin päättyi illan hiljaisessa rauhassa onnellisesti tämän päivän ja koko myrskyisen vuoden kaikki kovat kohtalot. Ja molemmista rakastavista tuntui, kuin olisi heille tässä rauhassa lupaus annettu, että he tämän kauhistavan nykyisyyden yli myöskin vielä tulivat näkemään koko isänmaan ikävöittyä rauhaa, niinkuin he sen uskoivat ennustetuksi Amoksen kastetekstissä: "Sillä minä käännän minun kansani Israelin vankeuksen, että he rakentavat autiot kaupungit ja niissä asuvat; istuttavat viinapuita ja niistä viinaa juovat; tekevät puutarhoja ja niistä hedelmiä syövät. Ja minä tahdon heitä heidän maassansa istuttaa; niin ettei heitä enään temmata pois maastansa, jonka minä heille antanut olen, sanoo Herra sinun Jumalas".

Melkein samaan aikaan kuin Amos ja Martha viettivät häitään, tuli Dillenburg'ista tieto kenraali Ramsay'n kuolemasta ja huhu lisäsi siihen: ylpeä kaunis skottilainen oli harmista kuollut nälkään. Amos tuli syvästi liikutetuksi tästä niin runsaslahjaisen ihmisen surkeasta lopusta ja tunnusti, että kauniin mies armeijassa, räätälinpoikana syntynyt, viimeiseksi kuitenkin voi nousta vielä suurempaan onneen, kuin kauniin kavalierinä syntynyt mies. Ja erittäin oli hän iloinen, ettei Ramsay nyt enää tarvinnut timantteja, sillä nämät rasittivat vielä vähäisen hänen omaatuntoansa.

Hän ei voinutkaan myöhemmin vastustaa viettelystä eräänä yönä vaimonsa seurassa mennä noitalävelle ja siellä yrittää isolla verkolla virrasta pyytää noita kahta ritarihovia. Mutta he eivät vetäneet muuta kuin hietaa, soraa ja lautasellisen särkiä rannalle. "Lähtekäämme taas hiljaa kotia", sanoi vihdoin Amos, "ja keittäkäämme kalat huomenna päivälliseksi. Särki on tosin halpa kala, mutta jos kaksi nuorta aviohenkilöä sitä yhdessä syö, jotka ovat toisilleen kylläksi kauniit ja kylläksi kyllin raakkaat sekä pitävät tarpeellista vaaria monista ruodoista, niin maistuu se toki paremmalta, kuin lihavin lohi kreivinnan tai prinsessan pöydässä -- Jumala olkoon äidilleni armollinen!"

Ja kun he näitten sanain jälkeen, kuutamon kirkkaassa valossa, katsoivat toinen toisensa silmiin, silloin ajattelivat molemmat itsekseen, että sydämmen hyvyys, joka loistaa esiin kasvojenuurteesta, tekee toki kaikkein kauniimmat niinkuin rumatkin kasvot täydellisesti kauniiksi, ja yksikään maalari ei voisi tätä kaikkein kauneinta kauneutta kuvailla, vaikkapa hän ymmärtäisikin kirkkoenkelejä maalata.

Mutta kumpikaan ei sanonut sitä tällä kertaa toisilleen.