Chapter 9

Olin tuskissani juossut toisten luokse. Sinne tultuani olivat he jo ehtineet korjata maihin sekä veneen, jonka aallot olivat tempaisseet irti luodolta, että tajuttoman Jens-rengin, joka nyt kannettiin sisään.

Köysi, joka hänellä oli ollut hartioillaan, oli luisunut yli niskan ja mennessään repinyt sekä ihon että vaatteet rikki. Hän makasi nyt tunnottomana, toinen käsi, jonka köysi oli veriseksi hangannut, vääntyneenä ja eräässä kohden luihin asti paljaana.

Isäni kulki kalpeana vierellä auttamassa, kun hänet kannettiin sisään vuoteeseen.

Kun Jens heräsi, sylki hän verta ja hänen oli vaikea puhua. Mutta tutkittuaan hänen rintaansa selitti isä iloisena, ettei vaaraa ollut olemassa.

Jens-rengistä tuli tämän urostyön kautta koko seudun sankari. Isäni talossa hän siitä päivästä asti oli arvossa pidetty mies, ja seuraavana keväänä hän vietti häitään Ranskan-Marttiinan kanssa.

Yhdestoista luku.

LOPPU.

Saatan nyt tyynesti panna paperille ne vähäiset, vaikka minulle itselleni niin suuret tapahtumat, jotka vielä ovat kertomatta -- on vierinyt monta vuotta, ennenkuin sen olen voinut tehdä.

Myrsky kesti lauantain keskipäivästä maanantaiaamuun asti, jonka jälkeen se aamupuolella vähitellen kokonaan asettui; merellä kävi kuitenkin vielä maininkeja.

Samana päivänä, maanantaina, ei pappilan venevalkamaan saapunutkaan papin valkoinen soutuvene, jota keskipäivän aikaan odotettiin kotiin tulevaksi, vaan tavallinen tervattu talonpoikaisvene, täynnänsä väkeä.

Neljä miestä kantoi hitaasti rannasta asuinrakennukseen jotakin taakkaa, ja heidän jälessään kulki kookas mies, käsi kädessä pienikasvuisen naisen kanssa, molemmat kumarassa päin. Ne olivat pappi ja hänen rouvansa.

Käsitin heti mitä oli tapahtunut, sydämeni riehui epätoivossaan.

Kauhea sanoma, joka kohta sen jälkeen saapui meille, ei kertonut minulle mitään uutta -- se vain todensi, että se, jonka he olivat kantaneet ylös rannasta, oli papin tytär Susanna.

Pappilan vene oli ollut vain kolmen neljänneksen matkan päässä kotirannasta, kun myrsky yhtäkkiä heidät yllätti. Tunturivihuri oli tavattomalla voimalla syössyt vuorirotkoista alas salmeen ja lennättänyt jotenkin lähellä rantaa olevan veneen kumoon.

Pappi oli nopeasti pelastanut vaimonsa veneen kölille, ja miehet pitelivät kiinni laidoista, veneen ajelehtiessa rantaan päin. Mutta turhaan pappi etsi lastaan pelastaakseen hänetkin.

Aaltojen hyrskyessä veneen ympäri hellitti tuo voimakas mies epätoivossaan kolme kertaa otteensa uidakseen sinne, missä hän luuli näkevänsä tytön aalloissa.

Vielä neljännenkin kerran hän teki saman yrityksen, mutta vaimon rukouksista pidättivät miehet häntä siitä.

Myöhemmin kerrottiin, että hiki oli virtana valunut papin otsalta hänen kelluessaan siinä jääkylmässä vedessä, pitäen kiinni veneenlaidasta, ja että hän usein oli ollut vähällä päästää otteensa seuratakseen tytärtään.

Liian myöhään kävi selville, että Susanna oli joutunut veneen alle. Köysi oli kääriytynyt hänen ympärilleen estäen häntä pääsemästä ylös.

Hänen kuolemansa oli ainakin ollut kepeä ja pikainen.

Myrskyn raivotessa vielä koko lauantai- ja sunnuntaipäivän oli heidän täytynyt jäädä läheiseen talonpoikaistaloon, missä papinrouva surusta ja uupumuksesta oli joutunut vuoteen omaksi.

Pappi oli miltei koko ajan istunut kylmässä salissa, jonne Susanna oli kannettu, puhuen Jumalansa kanssa. Sillä maanantai-aamuna, jolloin heidän oli lähdettävä kotiin, lepäsi hänen kasvoillaan kirkastunut rauha, hän järjesteli asiat ja lohdutteli sillä välin itkevää vaimoraukkaansa.

* * * * *

Koko iltapäivän ja koko pitkän yön minä olin maannut epätoivoisen surun vallassa, ja päätin seuraavana päivänä käydä Susannaa katsomassa vielä viimeisen kerran.

Aikaisin aamupäivällä pappi äkkiä astui meidän tupaamme ja pyysi saada puhutella isääni. Hän oli kalpean ja juhlallisen näköinen istuessaan keppi edessään sohvassa odottamassa.

Kun isäni astui huoneeseen, nousi pappi ja tarttui kyyneltynein silmin hänen käteensä.

Hetken kuluttua, jolloin hän näytti ikäänkuin kokoavan ajatuksiansa, hän virkkoi, että isäni nyt näki edessään onnettoman mutta nöyrän miehen, jota Jumalan oli täytynyt ankarasti kurittaa, ennenkuin hänen mielensä oli taipunut Hänen tahtoonsa. Tämän onnettomuuden nimessä hän nyt tahtoi pyytää isääni suomaan hänelle entisen ystävyytensä.

Hän ei nyt halunnut puhua heidän eripuraisuutensa syystä, siinä asiassa hän oli menetellyt parhaan vakaumuksensa mukaan. Mutta hänellä oli toinen asia sydämellään, ja näin sanoen hän laski kätensä olkapäälleni ja istuutuessaan taas sohvaan veti minut ystävällisesti luokseen.

Hänen tyttärensä Susanna -- hän jatkoi huokaisten, oli pari päivää ennenkuin Jumala otti hänet luokseen, uskonut isälleen, että hän oli pitänyt minusta aina lapsuudestaan asti ja että me olimme antaneet toisillemme uskollisuudenlupauksen, päättäen kertoa suhteestamme vanhemmillemme minun tultuani ylioppilaaksi.

Hän oli ensin alussa tätä ankarasti vastustanut monestakin syystä, ennen kaikkia minun sairaaloisuuteni ja molempien meidän nuoruutemme tähden. Mutta Susanna oli tässä suhteessa osoittanut niin syvää vakavuutta ja niin lujaa tahtoa, että hänelle, joka tunsi tyttärensä luonteen, oli käynyt selville, että tämä rakkaus oli vuosien kuluessa juurtunut häneen niin syvästi, ettei se enään ollut poiskitkettävissä. Ja nyt se oli hänen parhaana lohdutuksenansa onnettomuudessa, että hän samana aamuna, jolloin he lähtivät tuolle onnettomalle matkalle, oli antanut myöten, luvaten lisäksi vielä koettaa hankkia minunkin isäni suostumuksen.

Sen sijaan hän nyt oli tässä ilman tytärtä, ja isänikin taloon oli suru löytänyt tiensä kohdaten hänen ainoaa poikaansa. Hän tahtoisi isäni suostumuksella tästälähin aina pitää minua omana lapsenaan.

Isäni istui kauan kalpeana ja hämmentyneenä; näytti siltä, kuin hänen olisi ollut hyvin vaikea käsittää mitä puhuttiin.

Vihdoin hän nousi, ojentaen sanaakaan sanomatta papille kätensä.

Sitte laski hän kätensä olkapäälleni niin lujasti, että tunsin sen painon, katsoi minua silmiin ja sanoi hiljaisella, ihmeellisen lempeällä äänellä:

»Jumala auttakoon sinua, lapseni. Sinua on suru kohdannut nuorena; kunpa jaksaisit sen kestää.»

Hän aikoi lähteä jättääkseen meidät kahden kesken, mutta kääntyi ovella sanoen, että minun kai oli paras nyt seurata papin mukana jättääkseni Susannalle viimeiset jäähyväiset.

Vähän myöhemmin kuljin minä papin rinnalla pappilaan. Meidän suhteemme oli nyt hyvin läheinen, ja hän kertoi lohdutellen minulle kaikki, mitä Susanna oli puhunut taivuttaakseen hänet suostumaan.

»Tyttäreni tiesi, Jumalan kiitos», lopetti hän ikäänkuin helpotuksesta huoaten, »että hänellä oli ystävä, johon hän hädän hetkenä saattoi turvautua.»

Pappi vei minut saliin, missä uutimet olivat lasketut alas; hän seisoi hetkisen paarien ääressä, mutta silloin syöksyivät kyyneleet hänen silmistään, virraten rakeina pitkin hänen leveitä, voimakkaita kasvojaan; sitte hän kääntyi ja läksi.

Siinä hän makasi, neitsyeellisen kauniina valkoisessa puvussaan. Hänen päähänsä oli sidottu keveä seppele valkoisine kukkineen ja vihreine lehtineen, ja silmänräpäykseksi välähti mielessäni näky, joka minulla oli ollut joulutanssiaisissa. Hienot kädet olivat ristissä hänen rinnoillaan, ja vasemman käden sormessa minä kyynelsilmin näin oman vanhan vaskisormukseni pienine sinisine lasihelmineen, jota hän oli kantanut siitä asti, kun sai isänsä suostumuksen.

Entinen ilmeikäs, lujatahtoinen piirre suun ympärillä oli kuolemassa muuttunut hiljaiseksi, onnelliseksi hymyksi, joka yliluonnollisena kirkastuksena levisi hänen hienoille kauniille kasvoilleen, hänen leveälle, puhtaalle, marmorinvalkealle otsalleen.

Hän lepäsi niin lapsellisen turvallisena, kuin tietäisi hän nyt uskollisen, kaikkivoittavan rakkauden salaisuuden, ja kuin hän olisi mennyt vain edeltäpäin opettaakseen sitä minulle valkoisen enkelin hahmossa, koska Jumala ei ollut sallinut hänen yhdessä minun kanssani kantaa ristiäni täällä maan päällä.

Kun huomasin, että minua tahdottiin poistumaan, luin viimeisiksi jäähyväisiksi hiljaa Isämeidän, painoin keveän suudelman hänen otsalleen, hänen huulilleen ja yhteenliitetyille käsilleen siihen kohtaan, missä vaskisormus oli, ja läksin sitte katsomatta enää taakseni.

Kaksi päivää tämän jälkeen saatoin Susannan hautaan.

* * * * *

Eräänä aurinkoisena talvipäivänä, kun tapani mukaan kävin kirkkomaalla hänen haudallaan, oli lumi ajautunut ikäänkuin peitteeksi sen yli. Se kimalteli valkoisena ja puhtaana, ja hienot reunat välkkyivät auringonpaisteessa kuin läpikuultava marmori.

Tämän nähdessäni minä ajattelin, että Susanna oli tahtonut johtaa ajatukseni hänen kimaltelevaan taivaalliseen morsiuspukuunsa, antaakseen minulle rohkeutta pelkäämättä kulkemaan yksinäistä elontietäni siinä uskossa, ettei edes raskain koettelemus, mielisairaus, vaikka se saisikin minut valtoihinsa, voisi meitä koskaan eroittaa.

* * * * *

Kun minun sitte alkukesällä oli lähdettävä eteläänpäin papin ja hänen rouvansa seurassa, jotka molemmat lyhyessä ajassa olivat huomattavasti vanhentuneet ja joiden nyt tuli muuttaa uuteen eteläisempään seurakuntaan, kävin viimeisen kerran lukkarilla jättämässä hyvästi tuolle vanhalle kaihomieliselle ystävälleni.

Hän soitti minulle silloin vielä kerran tuon kauniin, iloisen, lempeä uhkuvan sävelmän, jonka hän kahdenkymmenen vanhana oli säveltänyt, ja joka minusta niin erinomaisesti oli sopinut meille, Susannalle ja minulle, mutta sitä seurasi toinenkin, ihmeellisen liikuttava ja surunvoittoinen, mutta samalla lohdutusta laulava kuin virsi.

* * * * *

Tähän päättyy ruijalaisen nuorukaisparan vaatimaton tarina; sillä kertoessani siitä, että minä isäni avulla suoritin kiitettävän tutkinnon -- hän kuoli samana vuonna kuin tulin ylioppilaaksi, arvossa pidettynä mutta varallisuutensa menettäneenä miehenä -- tai että minusta sittemmin tuli pieni kynäniekka, kotiopettaja ja kansakoulunopettaja -- en kerro muuta kuin yksinäisen elämän ulkonaiset ääriviivat, elämän, jonka koko sisällys on etsittävä entisyydestä.

Rakkauteni Susannaan on, kuten hän niin suurella varmuudella vakuutti, ollut se terveydenlähde, joka on pelastanut minut syöksymästä kaikkein kauheimpaan onnettomuuteen, -- mielenhäiriöön.

Kun rauhattomuus sai minut valtaansa ja minä kiihoittuneena kuljeskelin sinne tänne metsissä, päättyi tilani aina siihen, että näin Susannan valkoisessa puvussaan liitelevän edessäni, toisinaan lempeänä minua lähestyvänkin -- ja samassa oli vaarallinen mielentilani sillä kertaa voitettu.

Parina viimeisenä vuotena, jolloin keuhkotautini on yltymistään yltynyt, en ole voinut häntä nähdä, ja se on tuntunut raskaalta, aivan kuin toivoton pimeys olisi minut ympäröinyt.

Mutta maatessani sairaana täällä ullakkokamarissani tuli Susanna eräänä kuutamoisena yönä valkoisessa puvussaan ja kukkaisseppel tuuheassa tukassaan hymyillen vuoteeni ääreen ja viittasi minulle sormuksella koristetulla kädellään.

Minä tiedän, että hän kävi tuomassa minulle sen ilosanoman, että pian pääsen täältä näkemään jälleen tuolla ylhäällä nuoruuteni rakastettua.