Chapter 8

Hiukan noloksi kävi hän kuitenkin, kun Susanna kohta senjälkeen ehdotti, että minä tanssisin hänen kanssaan yhden vuoron, jotta hänen loukkaantunut jalkansa saisi levätä seuraavaa vuoroa varten.

Niin, minä tanssin hänen kanssaan, tuon suloisen täysikasvaneen valkeapukuisen naisen kanssa, jota vähää ennen en ollut tuntenut, siksi, että hänen oma ihanasti kehittynyt kauneutensa oli peittänyt hänet minulta.

Olimme kerran opettaneet toisemme tanssimaan ja luulen, että tanssimme harvinaisen hyvin yhdessä. Keveä seppel hienoine valkoisine kukkineen viheriäin lehtien lomassa sai hänen tukkansa näyttämään vieläkin tuuheammalta; pidin käsivarteni hänen vyötäisillään ja tunsin, miten joustavasti hän nojautui minuun liitäessään tanssissa iloisena ja turvallisena kuin lapsi.

Hänen otsansa oli lähellä huuliani, ja katseemme, jotka tanssiessamme etsivät toisiaan, kertoivat yhä uudestaan siitä, miten ihanaa on tavata silloin, kun kaksi pitkää vuotta koko sydämestään on toistensa luokse kaivannut.

Vietyäni hänet takaisin paikallensa, puristi hän kättäni ja loi minuun katseen, joka täydellisesti korvasi minulle hänen äitinsä tylyn kohtelun.

Minusta näytti, että Susanna sai ottaa vastaan moitetta välinpitämättömyydestään nuorta herra Martinezia kohtaan, mutta että vieressä istuva tohtori puolusti häntä.

Seisoin taas entisellä paikallani ja näin Susannan tanssivan Martinezin kanssa seuraavan vuoron.

Hänen koholla oleva ylähuulensa osoitti alussa jonkinlaista jälkeä lapsuuden uhmasta; mutta sitte ilme hänen kasvoissaan tyyntyi ja kävi vakavammaksi.

Seisoessani siinä syventyneenä katselemiseen ja luultavasti rasittuneena monista vaihtelevista mielenliikutuksista, tunsin yhtäkkiä tuota painostavaa, levotonta, onnettomuuden ja kauhun tunnetta, joka aina käy näkyjeni edellä.

Koetin päästä ulos salista, mutta Susannan tanssiessa Martinezin kanssa näin hänen kasvonsa kalpeina kuin ihmeen kauniin kuolleen kasvot, ja viheriä seppel keveine, valkoisine kukkineen riippui hänen hiuksissaan kuin märkä meriruoho. Näytti siltä, kuin valuisi hänestä vettä.

Veri syöksähti sydämeeni. Sali milloin musteni, milloin säkenöiden kuin tuhansista tulista pyöri silmieni edessä tanssivien parien mukana.

Olisin varmaankin pyörtynyt ovensuuhun, ellei tohtori olisi tarttunut käsivarteeni ja vienyt minut viileään käytävään ja sieltä pieneen vierashuoneeseen, missä hän antoi minulle vettä juodakseni ja pani minut vuoteelle lepäämään.

Kun hän puoli tuntia myöhemmin palasi luokseni ja huomasi minun toipuneen, istui hän ystävällisenä ja lempeänä vuoteeni ääreen ja alkoi vilpittömällä tavallaan puhua minulle, kuten hän sanoi, suoraan mitä hänellä oli sydämellään.

Hän oli tänä iltana -- kertoi hän, miettivästi niistäen saksilla kynttilää, jonka hän luultavasti voidakseen paremmin tarkastaa minua oli ottanut peilipöydältä ja nyt piti kädessään -- aina siitä asti kun astuin saliin pitänyt minua silmällä ja luuli ymmärtävänsä, että minä ihailin kaunista Susannaa ja olin mustasukkainen nuorelle Martinezille. Hän oli sitäpaitsi ennenkin kuullut vähän samasta asiasta huhuttavan.

Tämähän oli sellaista, joka nuorelle ihmiselle yleensä on vain hyväksi ja vaikuttaa häneen kehittävästi, mutta minun luonteelleni ja taipumuksilleni olivat tällaiset kiihoittavat mielenliikutukset vain mitä suurimmaksi vahingoksi; hänellä oli, ikävä kyllä, -- lisäsi hän hiljaa -- kokemuksia tältä alalta oman äitiraukkani elämästä. Sillä se seikka, että hän minun lapsena ollessani oli huomannut oman mielisairautensa menneen perinnöksi minulle, oli ollut vain satunnaisena syynä siihen, että hän menetti järkensä.

Lääkärinä ja ystävänä hän tahtoi puhua tästä minulle nyt, jolloin vielä saatoin estää tuon tunteen juurtumista sydämeeni. Ja hän tahtoi puhua tästä ei yksin minun, vaan myöskin Susannan tähden, josta hän piti paljon ja jonka hän ei mielellään näkisi joutuvan sellaiseen, josta ihmisten silmillä katsottuna johtuisi vain surua ja murhetta.

Erästä toista seikkaa oli minun myöskin mietittävä -- jatkoi hän hetken perästä, ikäänkuin ensin epäiltyään, puhuisiko hän asiansa loppuun asti -- nimittäin, että onneton perinnöllinen taipumukseni teki epäilyksenalaiseksi, oliko minulla oikeus ollenkaan ajatellakaan naimisiin menoa; sitä voisi -- hän valaisi asiaa liikkeellä aivan kuin hän kynttilän suhteen olisi toimittanut viimeisen, ratkaisevan leikkauksen -- tuomita samalla tavalla kuin jos pitaalitautinen menee naimisiin huolimatta siitä, että hänen tautinsa siten kulkee perintönä lapsille. Kuitenkaan ei minun pitäisi -- tätä sanoen hän nousi ja laski lohduttavasti kätensä olkapäälleni -- ottaa tätä asiaa kovin raskaasti. Karvaat lääkkeet -- ja karvas oli ikävä kyllä tässä tapauksessa totuus -- ovat useimmiten hyödyllisimmät, ja minun sairaaloiselle, haaveksivalle luonteelleni oli peittämätön kova todellisuus hänen varman ja kypsyneen vakaumuksensa mukaan ainoa pelastuksen ja parantumisen keino.

Kynttilän valossa minua hetkisen katseltuaan hän poistui, vakavasti minulle päätään nyökäyttäen. Hän kyllä ymmärsi, etten minä sillä hetkellä kyennyt vastaamaan enkä puhumaan hänen kanssaan.

Hän oli kaikessa ystävyydessä antanut kuoliniskun kaikille unelmilleni ja haaveilleni.

Isku oli huumannut minut, vaikken vielä ollut täysin tajunnut sen merkitystä. Elämäni vanha onnettomuusaavistus oli nyt vihdoinkin toteutunut. Susanna oli siis sittenkin ollut minulle vain lainattu auringonvalo, jonka todellisuus oli sammuttava.

Sillä aikaa kun minä, musiikin heikosti kaikuessa tanssisalista, enemmän sisällisellä katseellani näin kuin ajatuksillani tajusin tämän tosiasian, lepäsin minä täysin tyynenä tuntien vain jäätävän tuskallisesti, mitenkä minä vähitellen ikäänkuin kuolin pois kaikesta, mitä maailmassa olin rakastanut. Tuntui siltä, kuin koko ruumiini kangistuisi surusta ja Susannan kuolonkalpeat kasvot tuntuivat minusta nyt aivan luonnollisilta; eihän rakkauteni enään ollut muuta kuin mennyt tarina.

Maatessani siinä hämärässä horrostilassa, jolloin kaikki ulkonainen näyttäytyi minulle kuin sumun peittämänä, avautui ovi ja nainen astui huoneeseen. Hän kiinnitti peilin edessä muutamalla nuppineulalla nopeasti tanssipuvusta irtautuneen koristeen, mutta säikähti nähdessään jonkun puolipimeässä makaavan vuoteella.

Tunsin Susannan, ja näytti siltä, kuin hänkin aavistaisi minun olevan siinä, sillä hän lähestyi hiljaa ikäänkuin tarkastellen ja kuiskasi nimeni.

Luultavasti hän, kun ei vastausta kuulunut, arveli minun nukkuvan. Silmänräpäyksen hän seisoi hiljaa vierelläni ikäänkuin miettien, sitten hän kumartui minua kohti, niin että tunsin hänen lämpöisen hengityksensä, painoi keveän suutelon otsalleni ja poistui.

* * * * *

Joulukutsut kestävät täällä pohjoisessa tavallisesti pari päivää, monasti useampiakin. Tällä kertaa päätettiin, että me isäni ja herra Martinezin kiireellisten asiain vuoksi lähtisimme jo seuraavan päivän iltahämärässä tuolle viisi neljännespeninkulmaa pitkälle kotimatkalle, kun taas useammat muut vieraat jäivät vielä seuraavan päivän yli.

Pappilalaiset sitävastoin olivat kutsutut jäämään ylhäisten vierasten seuraksi koko viikon ajaksi aina lauantaihin asti.

Päivälliskestien jälkeisenä päivänä lähti pappi rouvineen vierailemaan erään lähistössä asuvan perheen luokse. Susanna jäi kotiin.

Kuten muut vieraat olin minäkin nukkunut kauan, aina aamupäivään saakka. Mutta koko ajan olivat tohtorin sanat, että minun asemani oli samanlainen kuin spitaalisen, tykyttäneet päässäni kuin paise, yhä kovemmin ja tuskallisemmin, voittaen kaikki muut ajatukseni, kunnes yhdellä iskulla niiden merkitys koko julmassa totuudessaan selveni minulle.

Rakastinhan Susannaa tuhat kertaa enemmän kuin itseäni -- mitenkä siis tahtoisinkaan itsekkäästi sitoa hänen nuorta elämäänsä mielisairaaseen mieheen vain siksi, että tämä mies olin minä itse! Ja voisihan tapahtua, että mielisairauteni ajan kuluessa kiihtyisi vielä pahemmaksikin.

Aloin tuntea, miten voimani uhrautua Susannan hyväksi kasvoi, ja samalla laskeutui virkistävä, kirkas rauha sieluuni. Olihan tämä sittekin vain parasta minkä tiesin, uhrata elämäni Susannalle, ja tämä ajatus kasvoi lopulta melkeinpä pyhäksi uhrautumishaluksi. Iltahämärässä, muiden ollessa kävelemässä, sain sitte tilaisuuden puhua hänen kanssaan.

Päätökseni oli kaikessa tapauksessa tehty; ja yksinkertainen aikomukseni oli puhua hänelle kaikki suoraan ja vakavasti. Sillä en millään ehdolla tahtonut häntä missään suhteessa pettää.

Susanna oli sinä päivänä puettuna mustaan silkkiseen rippihameeseensa, joka soveltui niin kauniisti hänen vartalolleen; hänellä oli pitsikaulus ja kapeissa hihoissa pitsikalvosimet. Hiukset olivat kiinnitetyt päälaelle hopeanuolella kuten tanssiaisissakin, vaan muita koristeita hänellä ei ollut.

Hän istui miettiväisenä kuunnellen minua vasta sytytetyn uunin edessä, johon molemmat olimme istuutuneet. Joka kerran kun hän nojautui eteenpäin uunissa leimuavaa tulta kohti, loi se valonsa hänen ilmeikkäille kasvoilleen, minun kuvaillessani hänelle totuudenrakkauden pakosta ehkä liiankin synkillä väreillä sairaaloista mielentilaani ja kertoillessani, mitä tohtori oli siitä sanonut.

Näin hänen kasvojensa puhuessani käyvän yhä kalpeammiksi ja vakavammiksi, kunnes hän vihdoin, käsivarret polvia vasten nojautuneina, peitti kasvot käsiinsä, niin etten saattanut nähdä muuta, kuin että hänen huulensa vapisivat ja että hän itki.

Kun olin ennättänyt tohtorin sanoihin, että asemani oli kuin spitaalisen, ja kun lohduttavasti koetin selittää hänelle, että Jumala siis itse oli asettanut esteen meidän yhtymisellemme ja että me oikeastaan kaiken aikaa, paitsi näitä kahta viimeistä vuotta, olimme rakastaneet toisiamme kuin veli ja sisar -- silloin hän yhtäkkiä kiivaasti kohotti päänsä, niin että saatoin katsoa suoraan hänen kyyneltyneisiin silmiinsä, kiersi käsivartensa kaulaani ja pakotti minut polvilleni eteensä.

Hän painoi kiihkeästi pääni sykkivälle rinnalleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut suojella minua kaikkia niitä vastaan, jotka tahtoivat tehdä minulle pahaa.

Sitte hän kädellään pyyhkäsi tukan otsaltani -- tunsin hänen kyyneltensä putoilevan kasvoilleni -- ja hän toisti uudelleen ja uudelleen, ikäänkuin hän olisi ollut suunniltaan, kiihkeän hyväilevästi sanansa, ettei kukaan maailmassa saisi riistää minua häneltä.

Tämä oli väsyneelle, kidutetulle mielelleni liiaksi; tarttuen molempiin hänen käsiinsä painoin kasvoni niitä vastaan ja itkin, pääni hänen sylissään.

Itkuni kävi yhä kiivaammaksi, kunnes se lopulta kiihtyi epätoivoisiin, kouristuksentapaisiin nyyhkytyksiin, joita en enää voinut hallita ja jotka varmaankin säikäyttivät Susannaa; sillä hän koetti minua rauhoittaa, kutsuen minua nimeltä ja suudellen minua kuin lasta, saadakseen minut tyyntymään.

Itkun tarve oli minussa kuitenkin niin ääretön, ettei se enää ollut hillittävissä.

Kun vihdoinkin aloin rauhoittua, kiersi hän taasen kätensä kaulaani tahtoen täten kääntää huomioni siihen, mitä hän aikoi sanoa, kumartui eteenpäin ja katsoi minua kauan silmiini, somissa, liikutetuissa kasvoissaan sydämellisen rukoileva, mutta samalla lujatahtoinen ilme.

Minun täytyi uskoa -- hän vihdoin vakuutti heittäen päänsä taaksepäin tavalla, joka aina antoi hänen sanoilleen suuremman ponnen -- että hän mitä meihin molempiin tuli, paljoa paremmin kuin kukaan lääkäri tiesi Jumalan tahdon, ja ainoastaan Hänen tahtoaan tuli meidän tässä asiassa kuunnella, eikä minkään lääkärin ihmisviisautta. Minä olinkin monessa suhteessa niin perin lapsellinen, että minulle saattoi uskotella melkeinpä mitä tahansa.

Sellaiset ihmiset kuin tohtori, hän väitti, eivät rakkaudesta mitään ymmärtäneet. Jos minä olisin ollut terve ja iloinen, olisi varmaankin Jumalan tahto ollut, että hän jakaisi kaiken hyvän minun kanssani -- lienee kai sitte myös Jumalan tahto, että hän samalla rakkaudella saisi jakaa myöskin suruni ja sairautenikin. Mutta juuri tässä suhteessa tohtori -- hänen suuttumuksensa tohtoriin nähtävästi kasvoi mitä enemmän hän häntä ajatteli -- oli toista mieltä Jumalan kanssa.

Sitäpaitsi hän varmasti uskoi -- hänen äänensä kävi tätä sanoessaan niin ihmeen sydämelliseksi ja lempeäksi, aleten melkeinpä kuiskaukseksi -- että meidän rakkautemme oli minulle parempi parannuskeino, kuin ikinä mikään lääkärin keksimä. Kaikessa tapauksessa hän tunsi, että hän itse joutuisi sekä sairaaksi että ihan epätoivon valtaan, jos minä en häntä enään rakastaisi, sillä sitähän me olimme tehneet aina pienestä pitäen ja siksi olikin nyt liian myöhäistä koettaa meitä erottaa.

Yksi asia oli myöskin nyt päätettävä -- tätä sanoessaan saivat hänen kasvonsa tuon lujan taipumattoman ilmeen, joka muistutti hänen isäänsä -- että tästä oli mahdollisimman pian ilmoitettava hänen isälleen. Molempien meidän tähden ei sitä enää saisi salassa pitää. Hänen isänsä piti hänestä niin paljon, ja pahimmassa tapauksessa hän vakavasti tahtoi sanoa isälleen, ettei siitä mitään hyötyä koituisi hänelle enempää kuin kenellekään toiselle -- hän tarkoitti äitiänsä -- jos he koettaisivat lääkärin avulla riistää minut häneltä.

Mistään sisaren ja veljen välisestä rakkaudesta, kuten hän halveksivan ivallisesti sanoi, hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan; ja ikäänkuin tehdäkseen tyhjäksi koko ajatuksen hän, nousten suoraksi eteeni ja hartaasti katsoen minua silmiini, pyysi minua suutelemaan häntä sen asian vakuudeksi, että kaikesta ja kaikista huolimatta aina pysyisimme uskollisina kihlautuneina, vaikka minä en koskaan tulisikaan niin terveeksi, että kerran täällä maan päällä voisimme mennä naimisiin.

Minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja suutelin häntä lämpimästi kerran, kaksi, kolme kertaa, kunnes Susanna irtautui minusta.

Hänen puhuessaan oli minulle selvinnyt, että hän voimakkaalla, terveellä, lempeällä luonteellaan taisteli meidän molempien puolesta, puolustaen oikeutta, jota ehkei sanoilla voitu todistaa, mutta jonka pyhyyden tunsin olevan kaikkien mutkikkaitten todistusten yläpuolella.

Omistin nyt Susannan paljoa syvemmin ja todellisemmin, kuin mitä koskaan olin uneksinutkaan; sillä nyt minä ymmärsin, että kaikki se, jota voisi sanoa ritarilliseksi uhrautumiseksi minun puoleltani, oli paljon alhaisempaa kuin meidän rakkautemme, oli yksinkertaisesti arvoton loukkaus sitä kohtaan.

Todellisessa rakkaudessa kantavat molemmat yhdessä ristiä, ja se, joka ritarillisesti tahtoo sitä yksin kantaa, riistää vain toiselta osan hänen pyhimmistä oikeuksistaan.

* * * * *

Tunti tämän uudistettuihin lupauksiin ja vakuutuksiin päättyneen kohtauksen jälkeen istuin minä melkeinpä pilkkosenpimeänä talvi-iltana, jota vain lukemattomien pienten, harmaitten pilvien takana kiertävä kuu valaisi, isäni ja molempien Martinezien kanssa viisihankaisen veneemme perässä.

Isäni istui harvasanaisena perää pitämässä, ja miehet soutivat venettä salmesta puhaltavaan kovaan vastatuuleen saadakseen loppumatkaksi tuulta purjeisiin.

Istuin hiljaa ajatellen kaikkea sitä, mikä tällä lyhyellä vieras käynnillä oli tapahtunut, ja minä tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi.

Keskiyön aikaan tulimme kotiin. Koetin pysyä valveilla saadakseni ajatella Susannaa ja sitä, mitä hän oli minulle puhunut, mutta vaivuinkin sikeään uneen ja heräsin mieli täynnä terveyttä, onnea ja iloa, sellaista, jota tuntee vain se, jolle on suotu onnellisen ihmisen virkistävä uni.

Näin kävi joka yö. Nukuin ennenkuin olin ennättänyt Isämeidän loppuun, aloin aamuni laulelulla ja olin koko päivän melkeinpä vallattoman iloinen, keveä ja työnhaluinen.

Kävi toteen mitä Susanna oli sanonut, että rakkaudestamme koituisi minulle terveydenlähde, tehokkaampi kuin mitä mikään lääkärin viisaus olisi voinut keksiä.

Kymmenes luku.

MYRSKY.

Loppiaisen jälkeisenä lauantaina nousi iltapäivällä tavattoman ankara, kaksi päivää kestävä myrsky, jonka moni vieläkin kertoo olleen kaikkein hirmuisimpia, mikä miesmuistiin on raivonnut Lofotenissa.

Rajuilma yhä kiihtyi yön tullessa; tunsimme, mitenkä rakennuksemme joka myrskyn vihurilta huojui, ähki ja ryski liitoksissaan, ja me istuimme kaikki kuin hiljaisesta sopimuksesta valvoen lampun ääressä.

Ikkunanluukut, ovet ja aukot suljettiin huolellisesti. Tuulen kiskomat kattotiilet romahtelivat jyristen kattoa pitkin, niin että pelkäsimme niiden murtavan sen rikki, ja savutorvet päästivät tuulessa kamalia, kumeasti törähtäviä ääniä, jotka sisälläolijoista milloin kuuluivat kauhealta yölliseltä jättiläiskirkunnalta, milloin taas muistuttivat rajua hätähuutoa.

Me istuimme kaikki vaieten tuvassa; äänettömyyden katkaisi vain silloin tällöin jokin huomautus ilmasta tai joku talonväestä, joka palasi tupaan kierrettyään tarkastusmatkalla talon ympäri.

Isäni istui levottomana, peläten myrskyn särkevän ranta-aitan ja lahdenpoukamassa olevan jahdin, vaikka se jo iltapäivällä oli kolmenkertaisesti kiinnitetty rantaan kovan aallokon tähden, joka sataman hyvästä asemasta huolimatta myllersi siellä.

Näin hänen vähän väliä liittävän kätensä ristiin ikäänkuin rukoillakseen ja sitte kotvan kuin virkistyneenä kulkevan edestakaisin lattialla, kunnes pelko taas sai hänet valtoihinsa ja hän istahti, synkkänä ja kalpeana tuijottaen eteensä.

Rajuilma yhä vain kiihtyi.

Kerran kuulimme kumean jyrinän, joka hyvin saattoi tulla ranta-aitasta päin. Huomasin, miten hikihelmet nousivat isäni otsalle, ja syvä tuska valtasi minut nähdessäni hänen ahdistuksensa, tietäen, etten voinut panna kortta ristiin häntä auttaakseni.

Tuokion kuluttua hän kynttilä kädessään läksi työhuoneeseen ja palasi tuoden mukanaan suurilla kirjasimilla painetun virsikirjan, josta hän haki esille rukouksen ja merihädässä laulettavan virren.

Kutsumatta kokoontui väki tupaan hartaushetkeä pitämään.

Isäni istui virsikirja suurissa, karkeissa käsissään, jotka hän oli pannut ristiin pöydälle molempien kynttiläin väliin. Hän luki ensiksi rukouksen ja lauloi sitte virren, värssy värssyltä, ja ne meistä, jotka osasivat säveleen, yhtyivät vähitellen loppukertoon.

Tämä muistutti täydelleen rukoushetkeä kajuutassa laivan ollessa vaarassa, ja varmaan johtuikin tällaisen rukoushetken pitäminen isän mieleen hänen muistellessaan samantapaisia vaaran hetkiä vaivalloisilta nuoruudenajoiltaan.

Hartaushetken aikana tuntui meistä kaikista, kuin myrsky sen kestäessä olisi tauonnut ja taas sen päättyessä alkanut kiihtyä.

Vanhemman Martinezin kerrottiin sillä aikaa yläkerrassa maanneen polvillaan vuoteensa ääressä ristiinnaulitun kuvan edessä, tehden lakkaamatta ristinmerkkejä. Hänellä oli kuitenkin vähemmän kuin meillä syytä pelkoon, sillä hänen prikinsä oli erityisen lujasti ankkuroituna lähellä rantaa pienessä lahdelmassa, joka oli suojassa sekä myrskyltä että merenkäynniltä. Hän katui kuitenkin nyt suuresti, ettei hän ollut mennyt laivaan poikansa ja laivaväkensä luokse.

Aamupuoleen yötä ilma hiukan asettui, ja kovin väsyksissä kun olimme, paneuduimme maata; ainoastaan pari talonväestä jäi edelleenkin valvomaan.

Vasta kun seuraavana aamuna klo kymmenen aikaan ilma seestyi, saatoimme nähdä myrskyn aikaansaaman hävityksen.

Päärakennuksesta irroittuneita kattotiilejä vieriskeli sadoittain pihalla, tuulenpuolella oli osa seinälaudoituksesta riuhtaistu irti, ja laiturin äärimäinen osa oli painunut veteen, sillä aallokko oli temmannut pari paalua paikoiltaan. Meriaittakin oli myrskyssä vahingoittunut.

Jahtimme oli nähtävästi joutunut pahimpaan vaaraan. Kaksi kiinnitysköyttä oli jo katkennut; kaikki riippui nyt kolmannesta ja pisimmästä, joka oli sidottu rautarenkaaseen lahdensuussa olevaan luotoon.

Aaltojen huuhtoessa keulan yli seisoi jahdin perällä, etukäpälät partaalla, valkoinen, iso, villainen laivakoira ulvoen surkeasti, vaikkemme myrskyltä voineet sen ääntä kuulla.

Asema oli epätoivoinen, sillä pitkä köysi oli pingoitettu kuin viulunkieli, niin että sen keskiosa tuskin kosketteli vettä. Tuuli puhalsi sitä paitsi niin vinhasti, että miehen oli melkeinpä mahdoton seisoa pystyssä, vaan hänen täytyi ryömiä pitkin tuulen pyyhkimää lumetonta maata, eikä siis apuun rientäminen ollut ajateltavissakaan.

Minä olin ryöminyt rakennuksen takana olevalle kalliolle ja seisoin tuulensuojassa erään kallionkielekkeen takana, mistä saatoin nähdä sekä merelle että alas lahdenpoukamaan.

Merellä pärskyvä vaahto peitti talvipäivän hämärässä Länsivuonon ikäänkuin hopeanharmaaseen usvaan. Rannalla kohosivat aallot suurina, vihreinä, vaahtoharjaisina vuorina, jotka tavattomalla jyrinällä niin voimakkaasti taittuivat rantaa vasten, että tämä kauas merelle jäi ihan kuivaksi.

Erään äkkijyrkän kallion rotkossa nousi, joka kerta kun aallot syöksyivät sisään, leveä, suunnattoman korkea vaahtosuihku suoraan ilmaan, kunnes tuuli hajoitti sen usvana maihin päin. Toisessa paikassa ryntäsivät aallot todellisella jättiläisvoimalla mereen kallistuvaa kalliota vastaan, joka vuoroin välkkyi vaahtoisena, vuoroin taas kohosi kuivana, ja siinä minä huomasin uupuneen harmaalokkiraukan, joka varmaankin oli vuorirotkostaan eksynyt myrskyyn ja sen heittelemänä kamppaili siinä siivet melkeinpä nurin väännettyinä.

Jännitetyin mielin seurasin tuskallisesti lahdessa keikkuvaa jahtia.

Hämmästyksekseni huomasin kannella miehen ja tunsin väkevän Jens-rengin, joka muutaman toverin seurassa oli uskaltanut soutuveneessä lähestyä alusta tuulenpuolelta.

Hetken laivassa viivyttyään astui hän yksin, köysi vyötäisillään, alas veneeseen ja ryhtyi hinaamaan sitä pitkin pingoitettua kiinnitysköyttä vasten aaltoja luodolle päin.

Odotin vavisten joka silmänräpäys, että aallot syöksyisivät veneeseen, ja minusta näytti, että se jo monta kertaa oli vettä täynnä. Kuitenkin se hitaasti selviytyi ja eteni köyttä pitkin, isän ja talonväen sitä jännitettyinä rannalla seuratessa.

Päästyään luodolle, jota aallot lakkaamatta huuhtoilivat, niin että hän usein seisoi polviin asti vedessä, sitoi Jens-renki veneen kiinni ja rupesi hinaamaan köyttä, samalla vetäen luokseen sen päähän kiinnitettyä paksua touvia, jota laivassa oleva mies vähitellen päästeli.

Hän oli vastikään ruvennut sitomaan sitä rautarenkaaseen eikä enään puuttunut kuin pari viimeistä tärkeätä solmua, kun me kaikki huomasimme kolme kauheata hyökyaaltoa, jotka näyttivät vyöryvän suoraan luotoa kohti.

Tässä oli nähtävästi kysymyksessä sekä Jens-rengin henki että jahti, joka kiinnitettynä ainoastaan tuolla yhdellä liiaksi jännitetyllä köydellä tuskin kestäisi aaltojen painoa.

Näin Ranskan-Marttiinan, Jensin rakastetun, ylös ojennetuin käsin juoksevan yhä kauemmas rantaan ikäänkuin tahtoisi hän heittäytyä mereen rakastettunsa luokse; enkä luule kenenkään muunkaan seisoneen siinä rauhallisena.

Näytti siltä, kuin Jens-renki itsekin olisi huomannut vaaran; hän kiiruhti veneeseen, jossa hän vielä olisi voinut pelastua, mutta vain tuodakseen sieltä köyden, jonka hän tyynesti moneen kertaan sitoi vyötäisilleen ja sitte rautarenkaaseen, koska hän ei enään luottanut omiin jättiläisvoimiinsakaan.

Tuskin oli hän tämän tehnyt, ennenkuin ensimäinen aalto, jonka vastaan hän asettui pää kumarassa, vaahtopäisenä huuhtoi sekä hänen että luodon yli.

Odottaessaan toista aaltoa, käytti hän loma-aikaansa solmiakseen kiinnitystouvin vielä yhden kerran rautarenkaaseen.

Taas ryntäsi aalto, ja taas seisoi Jens-renki väistymättä paikallaan, saaden vielä viimeisenkin kerran köyden pistetyksi renkaaseen jahdin lopulliseksi pelastukseksi.

Nyt oli hän kokenut tuollaisen hyökylaineen koko mahtavaa voimaa.

Hän heitti köyden selästä pyöreitten voimakkaiden hartioittensa ympäri, katsoi hetkisen taloa kohti, kasvot vakavina ja kalpeina, aivan kuin aavistaen, että hän ehkä nyt heitti sille viimeiset jäähyväiset, kumartui sitte vastaanottamaan kolmatta ja viimeistä aaltoa, joka vaahtoavine harjoineen, kuten tavallista molempia edellisiä isompana ja voimakkaampana, vyöryi häntä vastaan.

Kun jättiläis-aalto tyrskyineen oli huuhtonut yli luodon, ei Jens-renkiä enään näkynyt siinä.