Chapter 7

Kun jahti seuraavana aamuna nosti purjeensa, heilui pappilan salinikkunasta nenäliina ja laivasta vastasi kiiltolakki.

Seitsemäs luku.

TRONDENÆS.

Senjenissä Hindön pohjoispuolella sijaitsee Trondenæsin kirkko ja pappila.

Tämä kirkko on kerran ollut kristinuskon pohjoisimpana rajalinnana, on seisonut siinä valkoisine torneineen, kauas kaikuvine kelloineen ja pyhine lauluineen mahtavana kuin jättiläispiispa valkeassa messukaapussaan, kantaen pyhän Olavin kristittyä vihkimistä ja pyhää alttarinvaloa kauas lappalaispeikkojen pimeyteen.

Minä muistelen mielelläni tätä kirkkoa ja sen ympäristöä, sillä niinä kahtena vuotena, jolloin oleskelin Trondenæsissä, tämän paikan herättämät mahtavat mielikuvat vaikuttivat voimakkaasti mieleeni. Ontto maa, jossa luultiin maanalaisia holveja olevan, oli minusta suljettu luola, täynnä salaisuuksia, ja kirkossa, jonka hiljaisuutta usein etsin, loi päivänvalo välistä kummallisia varjoja käytäviin ja komeroihin, aivankuin olisi niissä liikkunut olentoja muinaisilta ajoilta.

Hyvällä menestyksellä luin latinaa ja kreikkaa rakastettavan, tietorikkaan papin johdolla, jonka luona minä asuin, ja muita aineita opetti minulle eräs seminaarinopettaja. Mutta lomahetkinä etsin aina noita paikkoja, joissa mielikuvitukseni niin erinomaisesti viihtyi, ja tästä syystä ei Trondenæs suinkaan ollut sairaaloiselle mielelleni soveltuva paikka.

Hermostunut haaveilevaisuuteni oli, kuten myöhemmin olin huomannut, jossakin yhteydessä kuunvaihdoksen kanssa. Sellaisina aikoina vaikuttivat mainitut paikat minuun vastustamattomalla vetovoimalla; salaa minä hiivin pois yksinäisyyteen ja saatoin istua siellä tuntikausia, vaipuneena kaikenlaisiin mielikuvitukseni luomiin hämäriin haaveiluihin. Näiden joukossa ilmestyi Susannankin hento olento, jonka minä välistä näin liitelevän suoraan minua kohti, ilman että kuitenkaan koskaan sain selvästi nähdä hänen kasvojaan.

Toisen vuoden kevätpuolella istuin kerran keskipäivällä tuollaisen sairaaloisen mielentilan valtaamana kirkossa eräällä pääalttarin lähellä olevalla korokkeella, mietteisiin vaipuneena Susannan sininen risti kädessäni.

Silloin kiintyi katseeni erääseen suureen, hämärään kuvaan alttarin toisella puolella olevassa seinässä, minkä kuvan usein olin nähnyt, ilman että se minuun oli tehnyt erityistä vaikutusta. Se esitti luonnollisessa koossa marttyyria heitettynä orjantappurapensaaseen, jonka terävät piikit, pitkät kuin tikarit, monessa kohden tunkeutuivat hänen ruumiiseensa; mutta siitä huolimatta hän ei voinut valittaa, sillä suuri, hirmuinen, tuskaa tuottava piikki tunkeutui sisään leuan alapuolelta pistäen ulos hänen avonaisesta suustaan.

Näitten kasvojen ilme kävi minulle yhtäkkiä kauhistuttavaksi.

Se kohdistui minuun jonkinlaisella salaisella ymmärtämyksellä, aivan kuin olisin ollut tuolle marttyyrille tuskien toveri, joka oli perivä hänen paikkansa, kun hän kerran oli loppuun taistellut. Oli mahdoton irroittaa katsetta kuvasta, se sai eloa, milloin lähestyen yhä lähemmäksi, milloin häviten kauas hämäryyteen, jonka omat hämmentyneet aivoni loivat ympärilleni.

Tuntui siltä, kuin tätä kuvaa katsellessani olisi paljastunut osa oman sieluni salaisuuksia, ja ainoastaan suurella tahdon ponnistuksella, jonka pelko liiallisesta syventymisestä omiin mielikuvituksiin aiheutti, kykenin siitä irtaantumaan.

Kun taasen käännyin, seisoi keskellä kirkasta valoa, joka etumaisen kirkonpenkin luona olevasta ikkunasta tulvi sisään, ruusua kantava nainen.

Hänen katseensa oli sanomattoman surullinen, aivan kuin hän olisi tuntenut minun ja tuon taulun välillä olevan yhteyden, ja kuin tuo ruusu hänen kädessään vain olisi ollut pienoiskuva siitä orjantappurapensaasta, jossa marttyyri mateli.

Kirkon yksinäisyydessä valtasi minut äkkiä sanomaton näkymättömien henkien pelko, silmitön kauhu, joka sai minut kiireesti pakenemaan ulos vapaaseen ilmaan.

Ulos päästyäni huomasin kadottaneeni Susannan sinisen ristin. Se oli varmaankin pudonnut kirkossa korokkeelle, jolla olin istunut. Tällä hetkellä, jolloin kauhu vielä kuohui veressäni, en mistään hinnasta olisi lähtenyt takaisin kirkkoon -- paitsi Susannan sinisen ristin tähden.

Löysin sen lattialta, kun vihdoin täysin tyyntyneenä etsin sitä siltä kohdalta, jossa olin istunut.

Toisen kerran, syksyllä pari kuukautta ennen kotiinlähtöäni, kävi hermostoni sairaaloisuus samalla tavalla ilmi.

Käydessään asialla papin luona oli muuan talonpoika sitonut maitosilmä-hevosensa kirkkomaan aitaukseen. Minä jäin sitä katselemaan; mutta sen kuollut ilmeetön katse seurasi minua sitte koko päivän. Minusta tuntui, etteivät tuon hevosen silmät katselleetkaan ulospäin, vaan sisäänpäin näkymättömään maailmaan, ja että se oli valmis, jos ajaja vain unohti ohjakset, heti poikkeamaan varsinaiselta maantieltä tuonen tielle, jota kuolleet kulkevat.

Kun sitte nämä kuvat mielessäni iltapäivällä istuin papin luona, missä keskusteltiin kaikenlaisista asioista, näin yhtäkkiä edessäni kotoa tutut kasvot, kalpeat ja rasittuneet, ja kohta sen jälkeen selveni minulle, että nämä kasvot olivat miehen, joka paraikaa taisteli epätoivoissaan päästäkseen meren kuohuvasta aallokosta tarttumaan kiinni kallioon.

Tämä mies ei voinut olla kukaan muu kuin meidän Antti-renki.

Hän kiinnitti puoleksi lasimaiset, puoleksi sarvimaiset silmänsä minuun taistellessaan siinä kykenemättömänä pelastamaan itseänsä; sillä jokin hänen jaloissaan, jota minä en voinut nähdä, esti häntä siitä. Hän näytti myöskin tahtovan sanoa minulle jotakin.

Näky kesti vain silmänräpäyksen. Mutta tuskallinen, melkeinpä sietämätön tunne siitä, että sillä hetkellä jokin onnettomuus oli tapahtumassa kotonani, ajoi minut ulos huoneesta levottomana kuljeksimaan metsässä koko loppupäivän.

Kun palasin kotiin, kysyttiin minulta, mikä minuun oli tullut, kun aivan kalmankalpeana olin rynnännyt ovesta ulos.

Kaksi viikkoa tämän jälkeen tuli kotoa surullinen kirje. Isäni jahti »Toivo», joka senaikaisen tavan mukaan oli vakuuttamaton ja suurimmaksi osaksi kuljetti lastina kalaa, jonka hän omaan laskuunsa oli ostanut, oli matkalla Bergeniin tehnyt haaksirikon Stat-merellä. Laiva oli saanut vuodon, ja myöhemmin iltapäivällä se oli kuljetettava satamaan. Miehistö oli pelastunut, mutta Antti-rengiltä olivat molemmat jalat katkenneet.

Tämä haaksirikko antoi isäni varallisuudelle ensimäisen tuntuvan iskun. Seuraavana vuonna sattui toinen, kun »Sovinto»-niminen jahti samalla tavalla hävisi, ja kolmas ratkaiseva isku kohtasi meitä hallituksen vihdoin päätettyä, ettei meidän kauppapaikasta tulisikaan höyrylaivasatamaa.

Kahdeksas luku.

KOTONA.

Joulukuussa olin taasen kotona, missä pinnalta katsoen kaikki oli entisellään, ellei mahdollisesti viimeisten tapahtumien johdosta vieläkin hiljaisempaa ja painostavampaa.

Isä puuhaili väsymättömänä, mutta ei kenellekään ilmaissut ajatuksiaan. Luultavasti hän ei pitänyt minua soveliaana jakamaan hänen huoliansa.

Susanna, joka kuten minäkin jo oli täyttänyt yhdeksäntoista, oli käymässä erään perheen luona, joka asui muutaman peninkulman päässä meiltä, ja vasta jouluksi piti hänen palata kotiin.

Minä kaipasin häntä sanomattomasti.

Viimeisenä joulun edellisenä pimeänä ja myrskyisenä viikkona laski espanjalainen priki Santa Maria myrskyn pakottamana jokseenkin vioittuneena satamaan lähellä meidän kauppapaikkaa, ja huonojen työvoimien tähden täytyi sen viipyä siellä korjattavana lähes kuusi viikkoa.

Kapteeni, joka omisti sekä laivan että lastin, oli kookas, tummaverinen, komeasti puettu espanjalainen, tukka harmahtava, silmät mustat ja kasvojenpiirteet jyrkät. Hänellä oli mukanaan poikansa, Antonio Martinez, kaunis nuori mies, jolla oli oliivinruskeat kasvot ja tuliset, mustat silmät kuten isälläkin.

Isäni oli ollut herra Martinezille suurena apuna pelastus-ja korjaustöissä ja pyysi häntä nyt pohjoismaalaisella vieraanvaraisuudella asumaan meidän luonamme.

Vaikka emme erittäin sujuvasti voineet puhua toistemme kanssa, vieraat kun ymmärsivät vain muutamia norjalaisia sanoja ja sentähden käyttivät tulkkia, huomasimme kuitenkin pian, että he molemmat olivat erittäin hyvänsävyisiä ihmisiä. Päivät päästään he vain paperossejaan pyöryttelivät ja polttelivat sekä valvoivat korjaustyötä satamassa.

Pimeä vuodenaika vaikuttaa pohjoisessa monen mieleen painostavasti, erittäinkin sellaisina päivinä, jolloin työtä on vähemmän.

Jouluna ja erittäinkin juuri jouluaattona oli isäni siksi tavallisesti hyvin alakuloisella mielellä. Jouluilon ollessa ylimmillään ja väen viettäessä aattoa kolmihaaraisella talikynttilällä varustetun ruokapöydän ääressä keittiössä, istui hän tavallisesti omiin ajatuksiinsa vaipuneena konttorihuoneessaan eikä sallinut kenenkään häiritä itseään.

Tänä jouluaattona hän kuitenkin herra Martinezin tähden vietti hetkisen salissa, mutta pysyi koko ajan äänettömänä ja alakuloisena, aivan kuin olisi hän vain kaivannut yksinäiseen konttorihuoneeseensa, jonne hän myöskin heti illallisen jälkeen vetäytyi.

Yhdeksäs luku.

JOULUKESTIT.

Joulunaikaan oleskeli sinä talvena Lofotenin seuduilla joukko muukalaisia, suurimmaksi osaksi merikapteeneja, jotka, kuten meillä asuva Martinez, levottoman ilman tai merivahingon tähden majailivat eri paikoissa mailla.

Sitä paitsi oli etelästä saapunut virka-asioissa ylhäisiä vieraita.

Seurauksena tästä taasen oli joukko seurakutsuja, joissa isännät kilpailivat suurenmoisessa vieraanvaraisuudessa.

Kolmantena uudenvuodenpäivänä me siten olimme kutsutut päivällistanssiaisiin varakkaan nimismiehen Rostin luo, missä edellämainitut ylhäiset herrat sillä kertaa majailivat.

Meiltä ei ollut sinne kuin puolentoista peninkulman matka, mutta oli niitäkin, joiden oli kuljettava 6--8 peninkulmaa, vieläpä suurin osa siitä meriteitse.

Nimismiehen avarassa asunnossa oli tilaa suurelle vierasjoukolle, mutta sillä kertaa hän oli, valmistaakseen yösijaa lukuisille kutsuvieraille, ottanut haltuunsa naapurinkin talon.

Käydessäni kuvaamaan näitä kutsuja, joista minulle muodostui tapahtumista rikkaat päivät täynnä mielenliikutuksia, päätän kertoa asiat lyhyesti ja aijon sentähden jättää pois piirteitä ja kohtauksia, jotka muuten kuuluisivat täydelliseen kuvaan sikäläisestä elämästä.

Kutsukirjeen mukaan oli päivällinen syötävä klo 3, mutta useimmat veneet saapuivat jo pari kolme tuntia aikaisemmin. Naisten muuttaessa pukuja yläkerrassa, herrat kokoontuivat alakertaan erääseen tahallaan heikosti valaistuun saliin, missä tarjottiin ryyppy suupalan kera, mikä todellakin oli tarpeen matkan jälkeen.

Siellä myöskin kohtelias isäntä esitti vieraat toisilleen.

Kun kauan oli turhaan odotettu pappia perheineen, päätettiin vihdoin lähteä päivällispöytään ilman heitä.

Ovet avattiin selkoselälleen suureen, juhlallisesti valaistuun ruokasaliin yläkerrassa, vieraat tulvivat portaita myöten, ja kauan kursailtuaan ovensuussa sekä kohteliaasti riideltyään arvojärjestyksestä, he vihdoin istuutuivat paikoilleen suuren, upeasti katetun hevosenkengänmuotoisen pöydän ääreen, jolla komeilivat tiheät viinipullorivit, kolmihaaraiset kynttiläjalat, korkeat kaakkulaitteet ja etenkin pöydän yläpäässä olevan kunniapaikan kohdalle pinotut raskaat pöytähopeat.

Pappilalaisille varattiin kolme paikkaa yläpäässä huomatuimpien vieraitten seurassa.

Isäni istui herra Martinezin rinnalla pääpöydän ääressä, ja minulle oli vaatimaton paikka alempana olevassa sivupöydässä.

Pöytäseurue oli tuota vanhaa, hyvää ja hauskaa lajia, joka ikävä kyllä nykyään käy yhä harvinaisemmaksi. Syötiin kyllä veitsellä eikä hopeahaarukkaa tunnettu, mutta sen sijaan vallitsi seurassa todellinen ilo, ja kauan kutsujen jälkeen antoi pöytäkeskustelu aihetta moneen hauskaan kaskuun.

Alussa, kun vielä istuttiin vakava juhlallisuus ja valkean pöytäliinan herättämä viileä tunne mielessä, oli kaikki kyllä vielä hyvin jäykkää.

Pöytänaapurit uskalsivat tuskin kuiskaillenkaan keskustella, ja tanssipukuiset nuoret naiset, jotka kaikki kuin magneettisen vetovoiman vaikutuksesta olivat joutuneet toistensa viereen, istuivat kauan kainosti vaijeten yhdessä rivissä, muodostaen aivan kuin sinipunavalkoisen kukkaislehdon, jossa ei yksikään lintu uskaltanut visertää.

Päivälliset alotti isäntä lausumalla vieraitaan tervetulleiksi.

Parissa pitkänlaisessa, hyvin laaditussa puheessa hän senjälkeen esitti läsnäolevien virkaherrojen maljat, joihin nämä vastasivat.

Tämän jälkeen tuntui jokaisesta, kuin olisi astuttu varsinaisen virallisen kynnyksen yli iloisemmalle taipaleelle.

Isäntä esitti sitte muutamalla lyhyellä, keveällä sanalla maljat poissaoleville, joiden joukossa hän ensiksi mainitsi rakastettavan papin perheineen.

Tätä maljaa esitettäessä kiinnitti kyllä moni muu kuin minä huomionsa siihen, että isäni jätti lasinsa koskematta.

Sillävälin tarjottiin ruokalaji toisensa perästä, ja sitä myöten kuin viini pulloissa laskeutui, nousi iloinen mieliala seurassa.

Siinä nyt huomattiin monta teräväjärkistä leikinlaskijaa, jotka täällä näyttivät olevan oikeassa olossaan, ja nuo rakeina sinkoilevat sukkeluudet, hauskat sanansutkaukset ja iloiset puheet -- viimemainitut usein hyvinkin mehevien kaskujen muodossa -- kuvastivat elävästi omituista ruijalaista luonnetta.

Pöydästä noustessa kyllä yksi ja toinen vähän horjahteli ja toiset sittemmin hävisivät näkymättömiin, mutta tämä oli näihin aikoihin kesteissä jotakin aivan tavallista.

Viimemainittujen joukkoon oli sen pahempi minutkin laskettava.

Hetken vaikutukset ovat aina saaneet suuren vallan minuun nähden, ja tottumattomana sekä tällaiseen iloisuuteen että väkeviin juomiin olin varomattomasti antautunut ympärilläni kohisevaan iloiseen mielialaan.

Luulen, etten koko elämässäni yhteensä ole nauranut niin makeasti kuin näissä päivällisissä.

Vinosti minua vastapäätä istui punatukkainen kauppamies Vadel pitkine kuivanlystikkäine kasvoineen, singautellen räiskyvän sukkeluuden toisensa jälkeen, ja minun vierelläni kuiskaili kyttyräselkäinen konttoristi Gran, joka koko ympäristössä oli tunnettu terävästä päästään ja peljätty purevan kielensä takia. Hänen sattuvat arvostelunsa eri pöydässä istuvista henkilöistä kävivät yhä purevammiksi sen mukaan kuin hän joi, ja jos vain hänen sanansa olisivat kuuluneet, olisivat varmaan monet säteilevät kasvot synkistyneet.

Luulen myöskin, että hän tämän ohella kaikessa hiljaisuudessa koetti saada minut juomaan liiaksi, ainakin hän koko ajan lakkaamatta täytti lasinsa etenkin senjälkeen, kun väkevät viinit tuotiin esille.

Hänen vilkkaat, terävät käärmeensilmänsä ja muutamat kuiskaten lausutut sanat saivat minun muuten koko lailla hämmentyneen huomioni kiintymään kaikenlaisiin naurunalaisiin kohtauksiin.

Minusta tuntui lopulta, kuin koko huone ja pöytä keinuisivat ylös ja alas aivan kuin olisimme merenkäynnissä istuneet suuressa kajuutassa.

Himmeästi muistelen myöskin, että tuossa huojuvassa salissa ihmiset tunkeutuivat toistensa ohi kahdessa vastakkain kulkevassa rivissä ympäri, pöydän seinän ja tuolien välistä, kiittääkseen isäntäväkeä ruuasta.

En muista tämän jälkeen enää mitään, ennenkuin pilkkopimeässä heräsin kuin raskaasta, levottomasta unesta ja tunsin makaavani pehmeillä höyhenpatjoilla. Vähitellen muistui sitte mieleeni mitä oli tapahtunut, ja minulle selveni, että minut oli viety erääseen naapuritalon vierashuoneeseen. Tätä miettiessäni ja tuntiessani itseni äärettömän onnettomaksi, tuli vanhempi herra Martinez kynttilä kädessään minua katsomaan.

Huomasin silloin, että kello kävi kolmatta yöllä ja että siis olin nukkunut 6--7 tuntia yhteen menoon, jota seikkaa minun oli kiittäminen siitä, etten enää tuntenut ruumiillista pahoinvointia; sitä syvemmin kalvoi sieluani häpeän tunne.

Sen mukaan kuin minä siinä pukeutuessani saatoin huomata, oli naapuritalosta tehty kaikkien minunkaltaisteni päivällispöydässä kaatuneitten sankarien sairashuone. Näiden joukossa huomasin jonkinlaisella kostonhimoisella ilolla konttoristi Graninkin, kyttyräselkäisen, vahingoniloisen pöytätoverini.

Herra Martinez ilmoitti minulle kaikenlaisilla vilkkailla liikkeillä, että salissa paraikaa innokkaasti tanssittiin ja että minunkin oli mentävä sinne.

Silloin välähti salaman nopeudella läpi aivojeni, että Susanna jo aikoja sitte oli saapunut ja oli minua turhaan odottanut.

Mitenkä minä todella olin voinut häntä silmänräpäykseksikään unohtaa, se oli minulle arvoitus; mutta tieto siitä painoi minua raskaasti.

Ruokasali oli nyt muuttunut tanssisaliksi, ja iloisesti oli jo monta tuntia karkeloitu, viulun, klarinetin ja viulonsellon soittaessa reippaita tanssisäveliä.

Sopivana hetkenä pujahdin keskellä tanssia huomaamatta saliin.

Seisoessani alhaalla ovensuussa, josta kuumuus sumuna virtasi kylmään eteiseen, ahtaat valkeat hansikkaat käsissäni, kalpeana ja häpeissäni, kärsin alussa kovasti luullessani, että kaikki katsoivat minuun ja muistivat sopimatonta käytöstäni.

Sillä välin pari toisensa jälkeen pyöri ohitseni niin läheltä, että naisten vaatteet hipasivat minua, ja aloin vähitellen, mikäli likinäköisyydeltäni saatoin, kotiutua salissa.

Papinrouva istui ylinnä salissa muutamien vanhempien naisten seurassa, innokkaasti keskustellen kaljupäisen pienen tohtorin kanssa.

Pappi itse pelasi luultavasti korttia alakerrassa, mutta Susannaa en huomannut missään.

Salin yläpäässä nuori Martinez paraikaa kasvot säteilevinä pyöritti polkassa huomattavan kaunista nuorta valkeapukuista tyttöä, jolla oli liehuva sininen nauha vyötäisillään. Hänen kaunis, tuuhea, kullanhohtava tukkansa oli suurella nuolentapaisella hopeaneulalla kiinnitetty niskaan, ja päässä hänellä oli keveä kukkaisseppele.

Karkeloidessaan hän loi silmänsä alas lattiaan.

Tyttö oli pitempi ja täyteläisempi kuin Susanna, mutta hänen vartalossaan oli omituinen sulous, joka muistutti häntä.

Keveä, melkeinpä ylhäisen hieno tapa tanssiessa liikutella somia jalkojaan -- hän näytti ihan liitelevän eteenpäin -- muistutti myöskin Susannaa, ja siksi seurasin jonkinlaisella tiedottomalla jännityksellä nuorta paria.

Likinäköisyyteni esti minua erottamasta heitä tarkoin, ja sitäpaitsi heidän tanssiessaan ohitseni en nähnyt tytön alastaipunutta päätä hänen käsivarreltaan, joka tuttavallisesti nojasi nähtävästi ylen onnellisen nuoren Martinezin olkapäälle.

Näin vain leveän, puhtaan, siunatun otsan, sellaisen, jonkalaista tässä maailmassa ei ollut kuin yhdellä, ja kiharan, joka oli irtautunut tukasta ja valunut valkeille, pyöreille olkapäille.

Tunsin polvieni vapisevan. Tuo pitkä, solakka, hieno nainen -- olisiko _hän_ Susanna!

Mustasukkaisena seurasin lakkaamatta heidän karkeloaan, kunnes he seuraavalla kertaa tanssivat ohitseni.

Tultuaan suoraan eteeni kohotti Susanna hymyillen silmänsä, hänen katseensa sattui minuun, ja hehkuva puna peitti äkkiä hänen kasvonsa ja niskansa aina puseron reunapitsiin asti.

Se oli Susanna!

Niinä kahtena vuotena, jotka olimme olleet erossa, oli hänen kauneutensa kehittynyt niin ihmeellisen täyteläiseksi. Hento seitsentoista-vuotias nuppu oli lyhyessä ajassa puhjennut ihanaksi täysikasvuiseksi naiseksi.

Nuoret istuutuivat paikoilleen salin yläpäähän, lähelle vanhempien naisten riviä.

Käsitin nyt, että nämä kaksi paraikaa tanssivat illan viimeistä pitkää tanssia, kotiljongia, jossa tavallisesti lukemattomat vuorot vaihdellen seuraavat toisiaan, ja mieleeni johtui heti, että nuori Martinez luultavasti pitkin iltaa oli nauttinut Susannan suosiota, senjälkeen kun hän oli saanut hänen suostumuksensa tähän tanssiin.

Huomasin miten papinrouva selvästi osoitti hänelle huomiotaan, ja katkeruudella ajattelin, että olihan hän rikas mies ja sitäpaitsi, vaikkakin vartaloltaan lyhyempi, kuitenkin sekä vanhemman että miehekkäämmän näköinen kuin minä.

Läpi sydämeni viilsi kuin olisi siihen veitsellä pistetty. Olin siis maannut juopuneena kuin eläin ja sallinut toisen valloittaa Susannan!

Mustasukkaisuuden raivotessa sydämessäni huomasin, mitenkä tuo kaunis, mykkä, ainoastaan mustilla, tulisilla silmillään puhuva Martinez hymyillen ja kaikenlaisten vilkkaitten kumarrusten ja liikkeitten avulla koetti Susannalle selvittää uutta vastalkavaa vuoroa, miten hän toisinaan aivan kuin tuttavallisesti kuiskaillen kumartui hänen puoleensa ja kuinka taas tyttö katsoi häneen hymyillen niin iloisesti, kuin vain Susanna saattoi hymyillä.

Martinez tarttui Susannan käteen ja sai hänet siinä heidän tuoliensa edessä koettamaan uutta vuoroa, ja tämä näytti olevan tavattoman hauskaa.

Nuori Martinez oli nähtävästi herättänyt hänen mielenkiintonsa, ja meidän entinen suhteemme ei siis ollutkaan muuta kuin lastenleikki, jonka täysikasvanut nainen mieluimmin toivoi unohtuvan.

Olimmehan me sopineet kahdesta koetusvuodesta, ja olihan siihen nähden siis kaikki välillämme selvää, niin että me nyt täysikasvuisina sopivassa tilaisuudessa saatoimme hyvällä omallatunnolla laskea leikkiä koko asiasta.

Veri kuohui päässäni ja tunsin, että minun täytyi kostaa.

Ennenkuin olin ennättänyt tuumia millä tavalla tämä oli tapahtuva, pälkähti äkkiä päähäni ruveta vilkkaaseen keskusteluun vierustoverini kanssa, niin että saattaisi näyttää siltä kuin liehakoitsisin kauppias R:n kaunista tytärtä, joka sattumalta oli joutunut seisomaan vierelleni.

Kun Susanna hetken kuluttua tanssiessaan pyöri ohitseni, katsoi hän ikäänkuin ihmetellen ja tutkivasti minuun.

Seuraavalla kertaa pudotti hän kuin erehdyksestä nenäliinansa aivan minun kohdalleni.

Otin sen lattialta ja astuin suoraan papinrouvan luokse antaakseni sen hänelle, mutta -- lieneekö sitten aikaisemman käytökseni tähden vaiko muusta syystä -- hän otti minut vastaan huomattavan ynseästi ja kylmästi. Kumarsin hänelle yhtä jäykästi ja palasin paikalleni, missä taas jatkoin keskeytynyttä iloista puhetta neiti R:n kanssa.

Hetken kuluttua tanssi Susanna taas ohitseni, ja hän vilkaisi silloin minuun, silmissään vakava mutta epäröivä ilme, aivan kuin hän ei olisi ollut ihan selvillä siitä mitä ajattelisi. Senjälkeen hän ohitanssiessaan joka kerran aivan kuin tahallaan loi silmänsä alas.

Tyytyväisenä tein sen huomion, että Martinez sittekin tanssi sangen kömpelösti. Samalla kun siinä yhä kiihtyvällä iloisuudella juttelin ja naureskelin kauniin toverini kanssa, heräsi minussa salainen halu huomaamatta pistää jalkani esille niin, että Martinez kompastuisi siihen.

Enkä oikein tiedä miten tuo tapahtui, mutta kun Martinez seuraavalla kertaa tanssi ohitseni, kaatui hän pitkälleen lattialle ja loukkasi itseään varmaankin kovasti. Hän oli nimittäin kaatuessaan kyllin ritarillinen irtaantuakseen tanssitoveristaan, ja siten Susanna vain puoleksi tempautui hänen mukanaan.

Noustessaan hän iski raivoisan katseen minuun, onnettomuuden viattomaan aiheuttajaan, mutta minä seisoin siinä näennäisesti liian kiintyneenä vierustoverini seuraan, jotta edes olisin tullut huomanneeksi mitä ympärilläni tapahtui.

Katse, jonka nyt vuorostani loin häneen, ilmaisi kuitenkin epäilemättä hänelle koko totuuden, sillä hän oli juuri syöstä minua vastaan, kun Susanna hiukan kalpeana mutta maailmannaisen ryhdillä pidätti häntä, asettuen hänen tielleen ja tyynesti ojentaen hänelle käsivartensa lähteäkseen hänen kanssaan paikoilleen.

Kulkiessaan sitte ontuvan Martinezin rinnalla salin yläpäähän käänsi Susanna yhtäkkiä kasvonsa minuun niin ilosta säteilevänä, että minä yhdellä kertaa tunsin kohoavani syvimmästä epätoivosta onnellisimpaan, riemukkaimpaan varmuuteen.

Hän oli nähtävästi ymmärtänyt, että Martinezin onnettomuus oli ollut kosto minun puoleltani hänen tähtensä, ja tämä oli vapauttanut hänet siitä raskaasta epäluulosta, johon tämäniltainen käytökseni oli antanut hänelle aihetta; sillä hän oli pian kyllä huomannut, etten ollut juopunut, ja hänen omalle avonaiselle, totuutta rakastavalle luonteelleen oli keimailu niin vierasta, ettei hän voinut ajatellakaan sellaista minussa. Tässä suhteessa hän oli vain hienostunut naisellinen toisinto isänsä vakavasta luonteesta.

Menin nuoren herra Martinezin luokse, ja Susannan istuessa hänen vierellään pyysin häneltä mitä hartaimmin anteeksi kömpelöä käytöstäni, kunnes hän, hyväluontoinen kun pohjaltaan oli, vihdoin leppyi.