Chapter 6

Joskus hän myöskin saattoi ruveta selittämään asioita, jotka tuskin kaikki olivat minulle tarkoitetut; hän yritti silloin tavallisesti kumota kaikenlaisia epäilyksiä uskonasioissa erittäinkin mitä tuli ihmeisiin, jotka hän mielellään selitti luonnonmukaisesti. Hän saattoi tällöin osoittaa erinomaista kekseliäisyyttä sommitteluissaan, ja usein luulin huomaavinani hänen tarmokkaissa kasvojenpiirteissään sellaista, jota olin nähnyt Susannankin luonteessa.

Pienet, sirot kätensä ja hienon, sopusuhtaisen vartalonsa oli Susanna, nähtävästi perinyt isältään sekä sen lisäksi tuon omituisen päänheiton milloin hän tahtoi antaa sanoilleen tavallista enemmän pontta. Mutta Susannan luonteessa oli samalla jotain lämmintä, melkeinpä tulista, sellaista, jolle isän silmissä ilmenevä kirkas, kylmän järkevä katse oli vallan vieras.

Pappi kiitti minun ajatuskykyäni, mutta usein hän suuresti nöyrrytti minua väittämällä, että minun oli tapana karttaen luoda katseeni maahan, mistä tavasta minun välttämättömästi oli luovuttava. Epäilemättä hän luuli minun olevan ylenmäärin ujon tai myöskin kärsivän isäni ja hänen välisestä suhteesta.

Asian todellinen laita oli kuitenkin se, että hänen jääkylmät tai harmaan terävät silmänsä lakkaamatta tuijottivat minuun, aivan kuin niiden katse olisi tunkeutunut ihan lävitseni jaoitellen minut kappaleiksi kuin apelsiinin, lopuksi kaivaen esiin Susannan ja minun välisen salaisuudenkin.

Tunsin itseni kavaltajaksi, joka petin hänen luottamuksensa, ja kuvittelin tuskissani, miten hän kerran, saatuaan tietää kaiken, ajattelisi minusta, joka keskellä ripillepääsyvalmistuksiani olin voinut istua hänen edessään valheellisena ja röyhkeänä.

Sitä paitsi alkoi minulle katkismusta lukiessani käydä yhä selvemmäksi, että Susannan ja minun suhteessamme oli jotakin kieroa, niin kauan kuin salasimme sitä hänen vanhemmiltaan; ja kuitenkin aijoin nyt, tämä ilmeinen synti sydämmelläni, kylmäverisesti ja ehdoin tahdoin polvistua Jumalan armopöydän ääreen.

Nämä omantunnon epäilykset seurasivat minua kotonakin ollessani ja kävivät minulle lopulta todelliseksi kidutukseksi. Kaikki synnit -- niin olin lukenut katkismuksesta -- voidaan anteeksi antaa, paitsi syntiä Pyhää Henkeä vastaan.

Mitä enemmän mielikuvitukseni hautoi tätä salaperäistä rikosta, joka oli ulkopuolella taivaan armoa ja jota Jumala siis ei voinut anteeksi antaa, sitä voimakkaammaksi kasvoi minussa kauhistuttava pelko siitä, että se synti, johon nyt ehdoin tahdoin ja kylmäverisen harkinnan jälkeen olin antautua, kuului ehkä juuri tällaisiin anteeksiantamattomiin.

Epäilykseni koski erittäinkin pyhää ehtoollista, jonka siten empimättä ja tahallani häpäisisin peittääkseni petokseni sitä miestä kohtaan, joka sen minulle tarjosi.

Turhaan koetin vapautua näistä ajatuksista tai ainakin lykätä ne syrjään ripillepääsyn edelliseen päivään.

Mieleni kävi päivä päivältä yhä tuskallisemmaksi; ja kiihoittunut mielikuvitukseni loi eteeni kuvia, jotka eivät enää olleet tahtoni alaisia, vaan syöksivät minut helvetinpelon kaikkiin mahdollisiin kauhistuksiin.

En uskaltanut yrittääkään puhua näistä asioista Susannalle, vaikka se olisikin mieltäni rauhoittanut; sillä niin kauan kun hän ei tiennyt, että se mikä nyt oli täyttymässä, oli syntiä, hän ei myöskään ollut osallinen siihen, ja mieluimmin kannoin taakkaani yksin kuin syöksin hänetkin syntiin.

Jos viime hetkessä ilmaisisin kaikki ankaralle papille, niin -- puhumattakaan siitä sietämättömästä häpeästä, jonka tällaisen lasten välisen kihlauksen ilmaiseminen meille molemmille tuottaisi -- olisi seurauksena siitä vain se, että kadottaisin Susannan, ja siihen en uskaltanut tehdä itseäni syypääksi ilman hänen suostumustaan. Koko asia muodostui minulle siten vähitellen mahdottomuuksien ympyräksi, josta ulospääsy oli suljettu ja pelastus mahdoton.

Kahtena viimeisenä maanantaina, jolloin olimme kirkossa papin kuulusteltavina, katsoin usein vakavasti Susannaan. Hän seisoi siinä terveenä, hymyilevänä ja tarkkaamattomana; hän ei mitään aavistanut eikä siis voinut minua auttaa.

Ripillepääsyn edellisenä päivänä kasvoi levottomuuteni kuumeentapaiseksi tuskaksi, jonka valtaamana monasti olin kuin järjiltäni ja tunsin itseni sanomattoman onnettomaksi.

Lopulta tuntui minusta, että olin uhraamaisillani autuuteni Susannan tähden. Kauhistuneena säikähdin yöllä unestani, jossa olin nähnyt itseni polvistuneena alttarin ääreen Susannan rinnalla -- hän oli niin viattoman näköinen ja niin yliluonnollisen kaunis -- ja pappi seisoi siinä, kasvoissaan tuomiopäivän ankaruus, aivan kuin tietäen, että paraikaa yksi sielu oli hukkumaisillaan ja että hän ehtoollisleipää antaessaan pani Herran tuomion täytäntöön.

Eräänä toisena yönä heräsin siihen, että mielestäni joku ilkkuen nauroi sänkyni alla, ja olin siinä varmassa uskossa, että paholainen ison käärmeen hahmossa kiemurrellen makasi siinä vaanien minua. Kauhusta sykähtävin sydämin piilouduin patjoihin, kunnes aamun sarastaessa kuulin ihmisten liikkuvan pihalla, jolloin uskalsin nousta paetakseni makuuhuoneesta.

Koitti sitte ripillepääsypäivä.

Aamulla ennen kirkko-aikaa pukeuduin uusiin mustiin vaatteisiini seisoen kuvastimen edessä sinisessä salissa, johon äitini oli ollut suljettuna sairautensa pitkinä vuosina. Läpi pieniruutuisten ikkunoitten näin minä veneen toisensa perästä täynnä juhlapukuista rippinuorisoa ja heidän vanhempiaan kirkkaana syyspäivänä soutavan lahteen ja laskevan maihin joko meidän laiturillemme tai pappilan rantaan.

Tämä juhlallinen näky täytti minut yhtäkkiä epätoivolla. Ajattelin, että nämä kaikki saattoivat päästä Jumalan autuuteen yhtä helposti, kuin he nyt tyynenä pyhäaamuna soutivat auringonpaisteiseen lahteen, kun taas minulla yksin ei ollut mitään autuuden toivoa.

Samassa johtui mieleeni, että minä täällä synkässä, henkisesti pimeässä kodissani aina lapsuudestani asti olin sisimmässäni kantanut tunnetta siitä, ettei onni ja autuus ollut minua varten ja että kaikki se todellinen onni ja ilo, mikä tähän asti oli osalleni tullut, oikeastaan oli ollut vain pappilasta lainattua päivänpaistetta.

Tuo kuolemansynti omallatunnollani en Susannaakaan voinut saada muuta kuin lainaksi siksikun kuolema tuli, jolloin meidän oli erottava ja minun oli palattava niiden pahojen henkien luo, jotka elämäni ensimäisestä hetkestä asti olivat minut ikäänkuin omakseen anastaneet.

Minä käännyin seinään päin ja purskahdin itkuun.

Kun taas hetken perästä aijoin jatkaa pukeutumistani ja katsahdin kuvastimeen, saatoin pelkäämättä, vieläpä levollisenakin kiinnittää katseeni tuohon lapsuuteni näkyyn: ruusua kantavaan naiseen, jonka näin seisovan takanani huoneen avonaisessa ovessa, kalpeana ja surullisesti katsellen minua, kunnes hän yhtäkkiä taas hävisi.

Kellot alkoivat soida ja kansa virtasi kirkkoon. Sinä päivänä oli myös Kainulais-Anna sekä muu talon väki lähdössä sinne. Isä seurasi minua ja tervehti kohteliaasti pappia, kun he ohimennen tapasivat toisensa kirkon ovella.

Edellisenä maanantaina oli määrätty, missä järjestyksessä rippilasten tuli seisoa kirkossa. Minun piti olla etumaisena poikain puolella, ja Susannan tyttöjen.

Ensimäinen virsi oli jo veisattu, kun Susanna äitinsä seurassa tuli kirkkoon, täysikasvuisten tapaan puettuna mustaan silkkihameeseen, kaulassa ja käsivarsilla pitsit ja rinnalla kultakoriste. Hän jäi istumaan papinpenkkiin äitinsä viereen, kunnes vaikuttava saarna oli lopussa.

Olin luultavasti kovin sairaan ja rasittuneen näköinen, sillä alkaessaan kuulustelunsa minusta keskeytti pappi yhtäkkiä kysymyksensä ja katsoi minuun ikäänkuin kysyen mikä minua vaivasi.

Vastasin oikein, ja nyökyttäen minulle päätään hän kääntyi sitte Susannan puoleen, joka seisoi kädet ristissä ja silmät maahan luotuina, itkettyneenä, ja jännityksestä hieman kalpeana.

Isän kuulustellessa katsoi Susanna häneen noilla siunatuilla sinisillä silmillään niin luottavaisesti ja uskollisesti, ettei saattanut epäilläkään hänellä sinä hetkenä olleen pienintäkään syntiä omallatunnollaan.

Kun kuulustelu oli päättynyt ja pappi siirtyi seuraavalle riville, hymyili Susanna minulle keventyneenä, mutta samalla vakavasti, kuin olisin minä ollut isän rinnalla toinen ystävä, johon hän tällä hetkellä saattoi turvautua.

Katsoin häneen niin usein kuin sen huomaamatta saatoin tehdä; hän seisoi siinä solakkana ja sorjana, tuuhea tukka täysikasvuisten tavoin päälaella.

Silloin tällöin hänkin vilkaisi minuun, mutta minä aina vältin hänen katsettaan.

Minulle oli jokainen hänen silmäyksensä vain uusi synti, samoin kuin jokainen pyhä sana, minkä kuulin, lisäsi minun syntitaakkaani eikä minulle siten mitään siunausta tuottanut.

Jumalanpalvelus kesti kauan, ja hermostunut jännitys vaikutti kuten niin usein myöhemminkin elämässäni, että päätäni alkoi huimata ja kaikki silmieni edessä musteni tummiksi pilkuiksi. Minne ikinä katseeni loin, ilmestyi kauhistuksekseni musta pilkku, ja tuskissani ajattelin, että tämä ehkä onkin jo kirouksen alku.

En enään uskaltanut Susannaan katsoa, jotten häneenkin saattaisi mustaa merkkiä, enkä voinut olla tarkastamatta lattiaa jalkojen alla nähdäkseni, oliko ehkä siihenkin jäänyt mustia jälkiä.

Ajattelin merimiestä, joka Vaagenin kirkossa oli lumonnut papin tyttären ja jonka omatunto oli pakottanut lähtemään kirkosta papin lukiessa siunausta, kun sitä vastoin minä olin tuomittu jäämään paikoilleni.

Muistan vain hämärästi, että kun lupaus oli tehty, pidettiin taaskin puhe ja laulettiin muutamia virsiä.

Kun sitte vihdoin kuljin kotiinpäin isäni rinnalla, joka huolestuneena tuki minua, oli viimeinen muistoni kaikesta tapahtuneesta se, että Susanna, joka varmaankin oli huomannut minun olevan sairaana, jumalanpalveluksen loputtua oli katsonut minuun juuri samalla tavalla kuin aamulla tuo nainen ruusuineen -- hiljaa ja surunvoittoisesti, aivan kuin se, joka tahtoo auttaa mutta ei voi.

Luultavasti oli isäni varoitus, etten häntä papin edessä häpäisisi, suuressa määrin auttanut minua viimeiseen asti pysymään pystyssä; sillä samassa kun tulimme kotiin menin tainnoksiin ja jouduin vuoteen omaksi. Isäni, joka nyt täydellä todella alkoi pelätä tilaani, lähetti heti paikalla lääkäriä noutamaan.

Kun lääkäri seuraavana päivänä saapui luokseni, makasin minä rajuissa kuumehoureissa.

Mielikuvitukseni kuohui yli äyräittensä kuten virta, josta kaikki sulut ovat poistetut, ja mielessäni myllersi mitä sekavimpia mielikuvia.

Minusta tuntui kuin vuoteeni ympärillä tanssisi päätään nyökäyttäen joukko helvetinhenkiä, joista yksi kantoi kädessään pitkää sinetillä varustettua tuomiokirjettä, ja Kainulais-Anna mulkoili tuijottavilla silmillään, Susannan katsellessa minuun tuskallisesti, aivan kuin hänellä ei olisi ollut valtaa pelastaa minua kadotuksesta.

Sen mukaan minkä myöhemmin sain asiasta tietää, oli lääkäri ensin arvellut minun sairauteni olevan hermokuumetta, mutta eräänlaiset taudinoireet sekä omituiset hourailuni, joista Kainulais-Anna, jolla oli omat ajatuksensa asiasta, piti välttämättömänä kertoa lääkärille, saivat tämän kokonaan muuttamaan mielipiteensä.

Hän oli hoitanut äitiäni tämän mielisairaana ollessa ja nyt hän huomasi pojassa saman käsityksen tuosta naisesta ruusuineen ja saman pelon joutua pahojen henkien valtaan.

Kolme viikkoa tämän jälkeen minä taasen olin jalkeilla, vaikkakin kalpeana ja heikontuneena pitkällisen, kovan hermokohtauksen jälkeen.

Synnintaakkani koko painava myllynkivi oli kuin poisnostettu rinnastani ja saatoin ilman omantunnon epäilyksiä käydä Herran Ehtoolliselle.

Olin mielestäni oikein arvokas henkilö lähtiessäni seuraavana pyhänä mustaan hännystakkiin puettuna pappilaan ripillepääsyn jälkeen tavalliselle vieraskäynnille.

Susanna istui -- hiukan kuin komeillakseen minun edessäni -- täysikasvaneen naisen tavalla oman ompelupöytänsä ääressä ikkunan edessä olevalla korokkeella. Papinrouvan mentyä viinimarjamehua ja leivoksia hakemaan, täytyi minun hänen pyynnöstään pikimmältään käydä katsomassa hänen kallisarvoista pöytäänsä kaikkine laatikkoineen; tarkastelin sekä etumaisia että salalaatikoita, jotka tulivat näkyviin kun hän veti pois edelliset.

Eräässä salalaatikossa, jonka hän veitikkamaisesti hymyillen avasi, mutta salamannopeudella taas sulki äidin tullessa sisään, oli parin vanhan lapsuudenajalta minulle tutun paperilapun vieressä vaskisormus lasikivineen, jonka kerran olin hänelle antanut.

Lähtiessäni pappilasta sykähteli sydän ilosta rinnassani; sillä odottamattani oli minulla ollut Susannan kanssa kohtaus, jolloin hän oli ilmaissut minulle uskollisuutensa paljoa voimakkaammin, kuin minkään suullisen vakuutuksen kautta.

Olin ruvennut ajattelemaan, että jotakin erikoista viime aikoina oli tapahtunut kotonani; sillä isäni tyly, jäykkä kohtelutapa oli huomattavasti muuttunut. Muun muassa hän lahjoitti minulle kaksipiippuisen pyssyn hylkeennahkakotelossa sekä sen lisäksi vielä kellon ja ehdotti aivan itsestään, että minä nämä päivät ennen poislähtöäni saisin käyttää Jens-renkiä sekä soutovenettä, milloin minua vain halutti lähteä kalastelemaan tai metsästämään.

Kun lääkäri eräänä päivänä tuli meille ja pyysi saada seurata minua huoneeseeni, selveni minulle mikä oli tapahtunut.

Kaljupäinen, tanakka pieni tohtori karkeassa takissa ja teräskehyksiset lasisilmät tylppänenällään oli yksi noita vuoristoseutujemme karaistuja lääkäreitä, jotka pitävät kunnianaan liikkua matkoilla missä ilmassa hyvänsä. Hän oli aina mitä parhaimmalla tuulella tullessaan sisään suoraan rajuilmasta.

Hän oli järkähtämätön, lujaluontoinen mies, jonka sanat ehdottomasti herättivät luottamusta, mutta hänessä oli samalla jotakin lämmintä ja vilpitöntä, joka milloin hän vain itse tahtoi teki hänet hyvin miellyttäväksi. Hän oli perhelääkärinä sekä meillä että pappilassa ja molempien perheitten uskottu ystävä.

Kun tulimme ylös ullakkohuoneeseeni, pyysi hän minua istumaan häntä kuuntelemaan; itse hän tapansa mukaan etsi itselleen sopivan kävelyalan lattialla, missä hän puhuessaan, kädet selän takana, käveli edestakaisin.

Hän oli -- virkkoi hän -- tarkkaan punninnut, salaisiko hän minulta sen, mikä hänellä oli sydämellään, vai puhuisiko siitä minulle suoraan; hän oli nyt kuitenkin päättänyt puhua, koska paranemiseni riippui siitä, olinko itse täysin selvillä sairaudestani.

Viimeinen sairauteni oli nimittäin ainakin osaksi ollut ilmaus siitä taipumuksesta mielisairauteen, joka äidin puolelta oli kulkenut perintönä jo monessa polvessa. Että se nyt oli minussa puhjennut oli kyllä aiheutunut siitä, että liiaksi olin antautunut kaikenlaisiin mielikuvituksiin sekä myöskin siitä tyhjäntoimittajan elämästä, jota hän tiesi minun aina kotonani viettäneen.

Ainoa varma keino estää tämän taipumuksen kehittymistä oli varmaan päämäärään tähtäävä työ, esimerkiksi luvut, joihin hän luuli minulla olevan taipumusta, ja sen lisäksi terveet elämäntavat, kävelyt, kala- ja metsästysretket, toverit ja hyvät pyrinnöt; mutta kaikenlainen vetelehtiminen tuli minun jättää, kaikki jännittävät romaanit ja sairaaloiset haaveilut. Hän oli puhunut isäni kanssa ja ehdottanut sopivana valmistuksena tuleville luvuilleni lähtöä Trondenæsin seminaariin, mikä matka samalla tuottaisi nykyiselle elämälleni välttämättömän vaihtelun.

Kun lääkäri hetken kuluttua poistui, jäin istumaan, sydän syvästi liikutettuna.

Että täten olin päässyt selville itsestäni ja löytänyt oman arvoitukseni ratkaisun, oli sanomattomasti keventänyt mieleni; voin sanoa, että se oli merkkitapaus elämässäni.

Tuo henkisen sairaaloisuuden tunne, joka hiljaisena mielenahdistuksena, jonkinlaisena onnettomuuden aavistuksena aina siitä asti, kuin saatan muistaa, oli piillyt sydämeni syvyydessä, joskin yhdessä-olo Susannan kanssa valoisina kesäaikoina oli sitä hetkeksi hälventänyt -- se ei siis ollutkaan synnin tuntoa, ei pahanteon taakkaa, ei mikään salaperäinen, hämärä poikkeus luonnon kaikesta muusta järjestyksestä, vaan ainoastaan tauti, yksinkertaisesti vain tauti, joka oli parannettavissa sopivalla luonnollisella hoitotavalla.

En olisi uskonut kenenkään saattavan ilostua kuin onnensanoman saaja kuullessaan, että hän on hullu tai ainakin helposti voi tulla hulluksi; mutta nyt tiedän, että tämäkin on maailmassa mahdollista.

Rukoilin nyt mielestäni ensimäisen kerran vapaalla ja luottavaisella sydämellä Jumalaa, johon siis olin samassa suhteessa kuin muutkin ihmiset tai jota, jos siinä jotakin eroa oli, minä olin vieläkin lähempänä siksi, että olin tällainen sairas raukka.

Tuntui siltä, kuin Jumalan aurinko, pitkän, raskaan sadepäivän jälkeen taas loistaisi minulle. Rukoilin itseni puolesta, Susannan ja isäni puolesta, ja nauttien tästä uudesta varmasta suhteestani Jumalaan, rukoilin yhä edelleen, ensin jokaisen puolesta erikseen kotona ja pappilassa, sitte lukkarin ja vihdoin muitten puutteessa aivan kuin kirkossa kaikkien sairaitten ja kärsivien puolesta, joiden joukkoon minä nyt, sydämeni pohjasta iloisena, itsekin lukeuduin.

Kuudes luku.

LUKKARIN LUONA.

Oli kaksi päivää jälellä siksikun minun oli matkustettava Trondenæsiin jahdilla, joka oli valmiina lähtemään pohjoiseen.

Neuvotonna miettiessäni keinoa päästä Susannan puheille vielä kerran ennen lähtöäni, saapui lukkarilta sana, että minä välttämättömästi tulisin käymään hänen luonaan seuraavana päivänä täsmälleen klo 11; myöhemmin hän ei ollut kotona.

Samana aamupäivänä kun tämä kutsu saapui, oli Susanna käynyt lukkarilassa. Hän oli sanaakaan sanomatta istuutunut pöydän ääreen, kasvot käsien peitossa.

Kun säikähtynyt lukkari sitte alkoi tutkistella sydänkäpyänsä joksi hän nyt huolissaan tyttöä nimitti -- oli hän vihdoin kohottanut kyyneltyneet silmänsä ja sanonut itkevänsä siksi, että hän oli niin kovin, niin perin onneton.

»Mutta miksikä niin, rakas Susanna?»

»Siksi», puhkesi hän äkkiä puhumaan, »siksi että David pitää minusta ja minä hänestä, ja me olemme kihloissa, mutta kukaan ei saa siitä tietää paitsi Te, lukkari -- ja ettehän Te tahdo meitä ilmaista?»

Tätä kysyessään hän heittäytyi itkien tytön tunnustuksesta säikähtyneen ja hämmentyneen lukkarin kaulaan, joka kuitenkin jo tunsi itsensä voitetuksi, ennenkuin hän edes oli selvillä siitä, minkä asian puoleen hän antautui.

Hän asetti Susannan taas istumaan, puhutteli ja lohdutteli häntä, kunnes hänessä itsessään alkoi kypsyä viisas vastaus, että näitä kahta lähestyvää eron vuotta meidän nyt oli käytettävä koetusvuosina, ja että meidän sillä ajalla siis ei pitäisi toisillemme kirjoittaa.

Sen sijaan oli lukkarin kuitenkin luvattava, että me seuraavana aamupäivänä saisimme edes hetkisen tavata toisiamme, tehdäksemme viimeisen sopimuksen ja jättääksemme toisillemme jäähyväiset; vielä lupasi lukkari minun poissaollessani kertoa Susannalle kaikki, mitä hän minusta sai kuulla.

Kun seuraavana päivänä tulin lukkarin luokse, tapasin hänet istumassa keinutuolissaan hyvin vakavana ja miettiväisenä, käsivarret polviin nojautuneina ja tuijottaen alas hiekalla peitetylle lattialle, jolle ikäänkuin juhlaa varten oli sirotettu kuusenhavuja.

Minun tuloni ei näyttänyt häiritsevän häntä hänen mietteissään, vaikkakin pieni päännyökkäys minun sisäänastuessani osoitti, että hän kuitenkin oli huomannut minut.

Hän heilutteli viuluansa hitaasti edestakasin kädessään, joka heilahdukselta sitä hiljaa näpäyttäen, niin että se muistutti vienoa kirkonkellojen soittoa. Hänen lempeät harmaat silmänsä katselivat miettien ja tutkien minua, ikäänkuin hän nyt vasta olisi ensi kerran minut nähnyt, ja hieno hymy todisti, ettei hän ollut aivan tyytymätön tutkimisensa tulokseen.

Kohta sen jälkeen ilmestyi varjo ovelle ja hämmästyksekseni astui Susanna sisään.

Hän tuli nopeasti ja punastuen suoraan luokseni, ja tarttuen käteeni hän sanoi:

»Rakas David, lukkari tietää kaiken; hän on sallinut meidän täällä sanoa toisillemme jäähyväiset.»

»Niin, sen olen kyllä tehnyt, lapseni», virkkoi lukkari, »mutta vain lyhyet, koska Susanna sitä niin hartaasti pyysi, ja siksi, että te molemmat tietäisitte mitä minä, tätä asiaa tarkoin punnittuani, siitä ajattelen.»

Ja sitte hän piti meille pienen puheen selittäen, ettei hän meidän rakkaudessamme mitään pahaa nähnyt, vaikka me tietysti olimme sellaiseen vielä kovin nuoria.

Se seikka, ettemme tästä suhteestamme mitään vanhemmillemme ilmoittaneet oli, hän toivoi -- ja hän oli tätä asiaa perinpohjin ajatellut -- myöskin anteeksiannettava, koska he tuskin olisivat asiaa edes vakavalta kannalta ottaneet ja niin muodoin ehkä vain meidän tunnettamme loukanneet.

Minkäänlaisten salaisten rakkauskirjeitten välittäjäksi, kuten Susanna oli pyytänyt, hän ei tahtonut ruveta, ei itsensä eikä meidän vuoksemme, sillä meidän tuli nyt käyttää näitä kahta koetusvuotta tutkiaksemme, oliko meidän rakkaudessamme vakavuutta vai oliko se vain noita lapsellisia mieltymyksiä, jotka pian taas mielestä haihtuvat.

Näin sanoen poistui vanha hyväntahtoinen lukkari huoneesta.

Kun olimme jääneet yksin, kertoi Susanna minulle kuiskaten, miksi hän oli uskaltanut ilmaista salaisuutemme lukkarille.

Kotona hän näet oli kuullut, että lukkari kerran nuoruudessaan oli ollut onnettomasti rakastunut ja että tämä oli syynä siihen, ettei hän koskaan ollut tahtonut mennä naimisiin ja että hänestä sittemmin oli tullut niin omituinen mies.

Tämän jälkeen hän kiireesti otti taskustaan -- hän käytti vielä vanhaa, siniruutuista, lyhyttä hamettaan, joka oli loppuun kulutettava, mutta tukka oli kääritty aikuisten sykerölle -- pienistä sinisistä lasihelmistä tehdyn ristin, jota minun tuli kantaa kaulassani lähinnä rintaa silkkinauhassa; senkin hän veti esiin taskustaan.

Tuosta sisältörikkaasta piilopaikasta hän sitte myöskin suurella vaivalla sai esiin pienet sakset.

Hän tahtoi minulta hiussuortuvan -- juuri tuon mustan tuolla ohimollani, jota hän jo kauan oli katsellut ja jota hän aikoi kantaa ripillepääsypäivänä saadussa medaljongissaan.

Kun minä korvaukseksi pyysin häneltä kihermäänsä, jota minä puolestani myöskin kauan olin katsellut, hän ei pitänyt sitä tarpeellisena, koska helmiristi, jonka vastikään olin saanut, oli pujotettu hänen hiuksiinsa.

Sitte oli vielä eräs asia, joka minun oli hänelle luvattava ja jonka hän oli keksinyt istuessaan kotona ompelunsa ääressä, missä hän aina ajatteli niin paljon.

Minun oli näet ylioppilaaksi tultuani lahjoitettava hänelle kultainen kihlasormus, jonka sisään toiselle puolelle oli piirrettävä: David ja Susanna ja toiselle puolen: Kuten David ja Jonatan.

Vanhempiemme riitaisuus oli johtanut hänet tähän ajatukseen.

»Mutta», keskeytti hän puheensa, »ethän sinä kuuntelekaan mitä minä sanon, David.»

Minä seisoin todellakin siinä aivan toista ajatellen; mietin, uskaltaisinko suudella häntä jäähyväisiksi. Muistin kesäpäivää Menninkäissaarilla.

Samassa kuului oven ulkopuolelta askelten rapinaa portailla, mikä merkitsi, että lukkarin mielestä meidän jo oli aika lopettaa, ja pettymyksekseni Susanna heti kiirehti pistämään lahjat, joita hän vielä piteli kädessään, povitaskuuni.

Hän oli töin tuskin ennättänyt sen tehdä, kun lukkari astui sisään sanoen, että nyt oli meidän erottava.

Susanna katsoi ensin lukkariin, sitte minuun, kalpeana ja kyyneltyvin silmin. Tuntui siltä, kuin olisi hänelle nyt vasta täysin selvinnyt, että eronhetki oli tullut.

Hän teki äkkinäisen liikkeen -- nähtävästi hän aikoi langeta kaulaani, mutta hillitsi itsensä lukkarin läsnäolon vuoksi.

Hän vain tarttui käteeni, vei sen sanaakaan sanomatta silmilleen ja kiiruhti pois.

Tämä oli enemmän kuin mitä minä jaksoin kestää, ja luulen, että se oli sitä vanhalle lukkarillekin. Hän käveli edestakaisin hiljaa näpäytellen viuluaan ja minä itkin pöydän ääressä suruni valtaamana.

Ennenkuin lähdin soitti hän minulle kauniin laulun, jonka hän oli sepittänyt kaksikymmenvuotiaana.

Laulu vaikutti minuun syvästi, sillä minusta tuntui, että se lauloi Susannasta ja minusta; se kaikui mielessäni vielä kauan sen jälkeen, niin että lopulta osasin sen ulkoa.

»Tähän kuuluu kyllä vielä toinenkin», selitti hän lopetettuaan, »mutta, jatkoi hän hetken mietittyään kuin raskaan muiston valtaamana, »se toinen ei ole iloinen eikä se nyt sovi sinulle.»