Chapter 5

»Kun saat viisihankaisen, niin varo itseäsi, Eljas!»

Kesti kuitenkin monta vuotta, ennenkuin Eljas sai sellaisen itselleen hankituksi, ja hänen vanhin poikansa Bernt oli silloin jo kahdeksannellatoista.

Sinä syksynä lähti Eljas koko perheineen Raneniin vaihtaakseen veneensä viisihankaiseen. Kotiin jäi vain vastikään rippikoulun käynyt lappalaistyttö, jonka he olivat ottaneet luokseen muutamia vuosia sitte.

Siellä oli myytävänä pienehkö viisihankainen vene, juuri sellainen, jota hän oli ajatellut, ja sen oli seudun paras veneenrakentaja vasta samana syksynä saanut valmiiksi ja tervatuksi. Siihen hän vaihtoi oman veneensä maksaen välirahoja.

Eljas hankkiutui nyt kotimatkalle, mutta kävi kuitenkin ensin kauppapuodissa varustamassa itsensä sekä perheensä joulua varten, ostaen muun muassa pienen viinalekkerinkin.

Tyytyväisinä kauppoihinsa ottivat sekä Eljas että hänen vaimonsa ehkä jonkun ryypyn liiaksi ja Bernt sai hänkin osansa.

Sitte he läksivät uudella veneellään purjehtimaan kotia päin.

Muuta painolastia ei veneessä ollut kuin hän itse, muija ja lapset sekä joulua varten hankitut tavarat.

Bernt istui mastonjuuressa, vaimo lähinnä seuraavan pojan auttamana piteli purjeen laskuköyttä ja Eljas itse piti perää, kun taas molemmat nuoremmat, kahdentoista ja neljäntoista vuotiaat pojat hoitelivat vuoron perään auskaria.

Heillä oli kahdeksan peninkulmaa avomerta kuljettavana, ja ulapalle tultuaan he kyllä huomasivat saavansa nyt jo ensimäisellä matkalla koettaa veneensä kelpoisuutta. Tuuli yltyi vähitellen myrskyksi, ja kovassa aallokossa alkoivat vaahtoiset harjat taittua.

Nyt sai Eljas nähdä mikä vene hänellä oikeastaan oli; se selviytyi kuohuissa kuin merilintu, ottamatta vähääkään vettä, ja siitä hän päätteli, ettei hänen tarvinnut vähentää purjetta, mikä tavallisessa viisihankaisessa olisi ollut aivan välttämätöntä tällaisessa myrskyssä.

Päivemmällä hän näki vähän matkan päässä merellä toisen veneen miehistöineen, jolla oli neljä reiviä ulkona, kuten hänelläkin.

Se kulki samaa suuntaa kuin hänenkin veneensä, ja hän ihmetteli, ettei hän ollut sitä ennen huomannut.

Se näytti tahtovan purjehtia kilpaa hänen kanssaan, ja sen huomattuaan Eljas ei voinut olla lisäämättä viimeistäkin reiviä.

Nyt kiidettiin nuolen nopeudella eteenpäin ohi niemien, saarien ja luotojen, niin ettei Eljas mielestään koskaan ennen ollut moisella uljaalla purjehdusmatkalla ollut, ja vene osoittautuikin nyt maineensa mukaan parhaaksi veneeksi koko Ranenissa.

Meri oli sillä välin kiihtymistään kiihtynyt, ja pari mahtavaa aaltoa oli jo huuhtonut veneen yli. Ne syöksyivät sisään keulanpuolelta, missä Bernt istui, ja vyöryivät ulos tuulen alapuolelta veneen perältä.

Hämärän tultua tuo toinen alus oli pysytellyt ihan heidän veneensä rinnalla, ja he olivat jo niin lähellä toisiaan, että olisivat voineet heittää auskarin toisesta veneestä toiseen.

Täten purjehtivat he rinnan, aaltojen yhä kasvaessa mitä pitemmältä ilta kului.

Reiviä olisi oikeastaan ollut otettava sisään, mutta Eljas ei mielellään tahtonut kilpailussa antaa perään, vaan koetti jättää reivaamisen niin kauan kuin suinkin, nähdäkseen mitä aiottiin tehdä toisessa veneessä, jossa tällainen toimenpide oli yhtä välttämätön kuin heilläkin.

Vähän väliä kulki viinalekkeri miehestä mieheen, sillä jokaisen oli suojeltava itseään sekä kylmää että märkää vastaan.

Merenhohde, joka kimalteli mustilla aalloilla Eljaksen veneen vierellä, välkkyi vieläkin voimakkaampana vaahtoreunaisilla laineilla tuon toisen aluksen ympärillä, joka ikäänkuin merta kyntäen vieritteli tulikuohuja molemmille sivuilleen.

Kirkkaassa fosforivalossa hän saattoi erottaa köydenpäät toisessa veneessä. Hän näki myöskin selvästi laivamiehet, sadelakit päässään, mutta koska heidän veneensä tuulenpuoli oli häntä lähinnä, joutuivat he kaikki selin häneen, ja syvälle kallistuvan aluksen korkea reilinki esti häntä sitä paitsi näkemästä heitä.

Äkkiä syöksyi jättiläis-aalto, jonka valkoisen harjan Eljas jo kauan oli nähnyt välkähtelevän pimeässä, yli keulan, missä Bernt istui. Se sai veneen silmänräpäykseksi aivan kuin paikalleen seisahtumaan, koko runko jytisi ja huojui sen painosta, ja sitten se taas vyöryi ulos peränpuolelta, kun vene, oltuaan hetken miltei kumossa, taas suoristui ja sai vauhtia.

Sillä välin hän oli kuulevinaan tärisyttävän karjaisun toisesta veneestä.

Mutta vaaran mentyä ohi huudahti vaimo, joka piteli kuuttia, sydäntä vihlovalla äänellä: »Herra Jumala, Eljas, tuo aalto vei Martan ja Nilsin mukanaan.»

Nämä olivat heidän nuorimmat lapsensa, toinen yhdeksän, toinen seitsemän vanha. He olivat istuneet keulanpuolella Berntin vieressä. Eljas vastasi vain:

»Älä päästä kuuttia, Kaarina, tai menetät vielä useampia.»

Nyt ei auttanut muu kuin reivaaminen, ja sen tehtyään huomasi Eljas viisaimmaksi ottaa vieläkin yhden reivin, sillä myrsky raivosi yhä kovemmin; mutta jotta vene voisi väistää yhä korkeammaksi kasvavia aaltoja hän ei kuitenkaan voinut purjetta vähentää enemmän kuin mitä oli ihan välttämätöntä.

Kävi kuitenkin niin, että purjepalasta oli vieläkin vähennettävä. Meri pyrskyi heitä vasten silmiä, ja Berntin sekä seuraavan veljen Antonin, jotka tähän asti olivat auttaneet äitiä kuutin hoidossa, täytyi nyt pitää kiinni puomista, mihin keinoon on turvauduttava silloin, kun vene ei enään kestä pienintäkään purjetta.

Vierusvene, joka hetken oli ollut näkymättömissä, sukelsi taas aalloista Eljaksen veneen viereen, vähennetyin purjein kuten tämäkin.

Mutta hän ei enää voinut oikein sietää sen veneen miehistöä.

Ne kaksi, jotka seisoivat puomin ääressä ja joiden kalpeita kasvoja hän vilahdukselta näki öljylakkien alta, näyttivät hänestä kuohujen kummallisessa valossa enemmän haamuilta kuin ihmisiltä, eivätkä ne puhuneet sanaakaan.

Vähän matkan päässä veneestään huomasi Eljas tuulenpuolella taaskin uuden hyökyaallon korkean valkoisen harjan, joka vyöryen syöksyi esiin pimeästä, ja hän varustautui ajoissa sitä vastaanottamaan.

Vene käännettiin keula vinosti sitä vastaan ja purjetta lisättiin mikäli mahdollista, jotta vene pysyisi vauhdissa ja siten väistäisi aaltoja.

Kohisten kuin koski syöksyi hyökylaine veneeseen, joka taasen hetkisen näytti olevan kumossa; mutta kun se uudelleen nousi, ei vaimo enää istunut laskuköyttä pitämässä eikä Anton seisonut puomin ääressä -- aalto oli heidät molemmat pyyhkäissyt.

Tälläkin kertaa oli Eljas kuulevinaan saman kauhean karjunnan ilmassa; mutta samalla erotti hän selvästi vaimonsa äänen, joka tuskissaan huusi hänen nimeään.

Kun hän ymmärsi, että meri oli vienyt hänet, hän vain virkkoi: »Jeesuksen nimeen».

Hänen olisi tehnyt mieli seurata vaimoaan, mutta samalla hän tunsi, että hänen oli pelastettava mitä vielä lastista oli jälellä, Bernt ja molemmat toiset, kahdentoista ja neljäntoista vanhat poikansa, jotka vähän aikaa olivat hoitaneet auskaria, mutta nyt istuivat perässä hänen takanaan.

Berntin oli nyt yksin pidettävä puomista, ja hän ja isä auttoivat toisiaan minkä voivat.

Peräsintä Eljas ei uskaltanut hellittää; hän puristi sitä lujasti rautaisella kourallaan, joka jo aikoja sitte ponnistuksesta oli käynyt tunnottomaksi.

Tuokion kuluttua vierusvene taas sukelsi aalloista; se oli kuten äskenkin hetken ollut kadoksissa.

Nyt hän saattoikin paremmin nähdä rotevan miehen, joka istui perässä kuten hän itse. Miehen kääntyessä pisti selästä niskan alapuolelta esiin korttelinpituinen rautapiikki, jonka Eljas heti tunsi.

Mutta samassa hänelle myöskin oli selvinnyt kaksi asiaa: ensiksi, että itse meritursas se oli, joka veneenpuoliskossaan tuossa hänen rinnallaan purjehti johtaakseen hänet turmioon, ja toiseksi, että kyllä nyt oli niin sallittu, että tämä oli hänen viimeinen matkansa.

Sillä ken merellä ollessaan näkee meritursaan, hän on kuoleman oma.

Eljas ei puhunut tästä mitään pojilleen, jottei heidän mielensä lannistuisi, mutta hiljaisuudessa hän uskoi sielunsa Herralle.

Viimeisten tuntien kuluessa hänen oli myrskyn tähden täytynyt laskea alemmaksi. Nyt nousi sitäpaitsi lumipyry, ja hän ymmärsi saavansa odottaa aina aamuun asti ennenkuin näkisi maata.

Täten purjehdittiin yhä eteenpäin.

Vähän väliä perässä istuvat pojat valittelivat palelevansa, mutta sille nyt, aaltojen yhä huuhdellessa venettä ei voinut mitään, ja Eljas oli sitäpaitsi vaipunut muihin ajatuksiin.

Hänessä oli herännyt sanomaton kostonhalu, ja ellei hänellä olisi ollut nuo kolme poikaa pelastettavina, hän varmaan olisi äkkinäisellä käännöksellä koettanut upottaa tuon kirotun veneen, joka yhä ikäänkuin pilkalla pysyttelihe hänen vierellään ja jonka pahan aikomuksen hän nyt hyvinkin käsitti.

Jos rautapiikki kerran ennen oli voinut haavoittaa hirviötä, niin kai nytkin puukko tai rautakoukku siihen pystyisi; ja hän tunsi tahtovansa ilolla menettää henkensä, jos vain saisi antaa oikein tuhoavan iskun sille, joka oli riistänyt häneltä hänen rakkaimpansa tässä maailmassa eikä siihenkään vielä tyytynyt.

Kolmen, neljän aikaan yöllä huomasivat purjehtijat taasen pimeästä niin korkean vaahtopäisen hyökylaineen syöksyvän, että Eljas ensin luuli heidän joutuneen rantatyrskyjen keskelle.

Mutta pian hän huomasikin, että se taas oli jättiläisaalto.

Samassa oli hän selvästi kuulevinaan jonkun toisesta veneestä ilkkuen huutavan:

»Nyt viisihankainen kaatuu, Eljas!»

Aavistaen turmion tulevan virkkoi Eljas ääneen: »Jeesuksen nimeen» ja käski sitte poikiaan veneen kaatuessa kaikin voimin pitämään kiinni vaulovitsoista eikä hellittämään ennenkuin vene taas oli noussut aalloille.

Hän käski vanhemman pojan istumaan Berntin viereen, itse hän piteli nuorempaa vierellään, silittelipä kerran salaa hänen poskeaan ja katsoi, että hän piti lujasti kiinni vaulosta.

Vene ihan hautaantui kuohuihin, nousi sitte hitaasti keula edellä ja kaatui.

Kun se taas uudelleen köli ylöspäin kohosi aalloille, kelluivat Eljas, Bernt ja kaksitoistavuotias Martti vedessä pidellen kiinni vaulavitsoista. Kolmas veljeksistä oli jäänyt aaltoihin.

Nyt oli ensiksi saatava vantit toiselta puolen katkaistuiksi, niin ettei masto lyödä jyskyttäisi veneen alla, vaan pääsisi kohoamaan sen sivulle, ja sitten kapuiltava ylös heilahtelevalle veneelle ja lyötävä tappi sisään päästääkseen ilmaa virtaamaan ulos, niin että vene painuisi syvemmälle veteen ja siten paremmin pysyisi alallaan.

Kovien ponnistusten jälkeen tämä Eljakselle vihdoin onnistuikin, ja päästyään ensin itse veneen kölille hän auttoi toisetkin sinne.

Siinä he nyt istuivat pitkänä pimeänä talviyönä, polvet ja kädet kouristuksentapaisesti puristettuina vasten köliä, jota aallot kerta toisensa perästä huuhtoivat.

Jo parin tunnin kuluttua kuoli Martti uupumuksesta ja liukui alas mereen; isä oli koko ajan voimansa mukaan tukenut häntä.

He olivat kyllä useita kertoja koettaneet huutaa apua, mutta jättivät sen siihen huomattuaan, ettei siitä mitään hyötyä ollut.

Kyyköttäessään siinä sitte kahden kölillä sanoi Eljas Berntille uskovansa, että hänkin tulisi seuraamaan äitiä, mutta että hän varmasti toivoi Berntin pelastuvan, jos tämä vain jaksaisi kestää kuin mies.

Sitte hän kertoi pojalleen meritursaasta, jota hän kerran oli pistänyt niskaan rautapiikkisellä atraimella ja kuinka tämä nyt kosti hänelle eikä hellittänyt, ennenkuin asia oli kuitattu.

Yhdeksän tienoissa aamulla alkoi päivä hämärästi sarastaa.

Silloin Eljas ojensi Berntille hopeakellonsa vitjoineen, jotka hänen oli täytynyt katkaista saadakseen kellon irti takkien alta.

Hän pysyi siinä vielä hetken, mutta päivän valjetessa huomasi Bernt, että isän kasvot olivat kuolonkalpeat, tukka oli monesta kohdin jakautunut, kuten kuoleman edellä usein käy, ja käsistä oli nahka hankaantunut pois hänen pitäessään kiinni kölistä.

Poika ymmärsi nyt, että isän loppu läheni ja koetti minkä merenkäynniltä saattoi päästä häntä lähemmäs tukeakseen häntä. Mutta kun Eljas tämän huomasi, sanoi hän: »Pidä vain lujasti kiinni, Bernt, Jeesuksen nimessä menen minä äidin luokse», ja näin sanoen hän heittäytyi taaksepäin aaltoihin.

Kun meri on saanut saaliinsa, se, kuten jokainen haaksirikossa ollut tietää, vähäksi aikaa tyyntyy.

Berntin oli nyt helpompi pysyä kölillä, ja päivä toi toivoa mukanaan.

Myrsky alkoi tyyntyä, ja päivän täydelleen valjetessa hän luuli tuntevansa seudut ympärillään ja huomasikin olevansa kotirantansa, Kvalholman edustalla.

Hän alkoi taasen huutaa apua, mutta parhaan toivonsa perusti hän kuitenkin virtaan, jonka hän tiesi vievän maihin erään aaltoja murtavan niemen kohdalta, missä siten oli tyven vesi. Vene ajelehtikin yhä lähemmäs rantaa, ja lopulta hän oli jo niin lähellä saarta, että sivulla uiva masto aaltojen noustessa ja laskiessa hankautui edestakaisin kalliota vasten.

Niin kangistuneet kun hänen jäsenensä istumisesta ja ponnistelemisesta olivatkin, hän kuitenkin suurella vaivalla pääsi pelastumaan rannalle, missä hän sai maston vedetyksi maalle ja veneen kiinnitetyksi.

Lappalaistyttö, joka yksin oleskeli talossa, oli parin tunnin aikana ollut kuulevinaan hätähuutoja, ja kun ne yhä jatkuivat nousi hän kalliolle katsomaan, mikä siellä oli.

Siinä hän näki Berntin rannalla ja ylösalasin kääntyneen veneen lyömässä edes takaisin kalliota vastaan. Hän juoksi heti venerantaan, työnsi vesille vanhan soutoveneen ja souti sen pitkin rantaa saaren ympäri Berntin avuksi.

Bernt makasi sitte tytön hoidonalaisena sairaana koko talven, eikä hän sinä vuonna voinut ottaa osaa kalastukseen.

Ihmisten mielestä hän myös tämän jälkeen oli hiukan omituinen.

Merelle hän ei koskaan enään halunnut, hän oli saanut siitä kyllikseen.

Hän meni naimisiin lappalaistytön kanssa ja muutti Malangeniin, missä hän sai maatilkun viljelläkseen ja nyt elää ja menestyy hyvin.

Neljäs luku.

MENNINKÄISSAARILLA.

Oli kesä. Susanna ja minä kävimme seitsemättätoista; oli päätetty, että me sinä syksynä pääsisimme ripille.

Juuri samana vuonna joutui isäni tuohon epätasaiseen riitaan paikkakunnan mahtavien -- m. m. voudin ja papin -- kanssa siitä, tulisiko meidän kauppapaikasta rannikkohöyrylaivan vakituinen pysähdyspaikka. Tästä kysymyksestä riippui isäni koko vastainen menestys, ja tämä riita, jota muuten mielenkiinnolla seurattiin koko piirikunnassa, oli vähitellen alkanut käydä hyvinkin katkeraksi.

Etupäässä tämän asian johdosta tuli vouti sinä kesänä käymään papin luokse, jolla yleensä oli sangen suuri vaikutusvalta näillä seuduin.

Ulkonaisesti eivät papin ja isän välit silloin vielä olleet rikkoutuneet, ja osoittaakseen tämän asianlaidan muillekin, kutsui pappi näihin aikoihin isääni pari kertaa pappilassa käymään.

Seurauksena tästä taas oli, että meitä, isääni ja minua eräänä kesäpäivänä kutsuttiin ottamaan osaa veneretkeen puolentoista peninkulman päässä oleville Menninkäissaarille.

Aikomuksena oli siellä ensin vähän aikaa kalastella ja sitte käydä viiliä syömässä Gunnarintalossa, joka vuokratilana kuului pappilaan.

Siinä oli aina jotakin juhlallista, kun papin valkoinen perhevene neljän miehen soutamana läksi ulos lahdesta, ja tavallisesti oli silloin rannalle kokoontunut joukko katselijoita. Sinä päivänä seisoi isäkin kaukoputkineen talonsa portailla. Hän oli itse kohteliaasti kieltäytynyt, mutta jottei isäntäväki loukkaantuisi, oli hän antanut minun lähteä mukaan.

Kajuutassa, jota lämmön takia pidettiin auki, istuivat papinrouva sekä voutilan pari naista, ja ulkona pappi ja vouti, kumpikin penkillään, imeskellen hopeahelaisia merenvahapiippujaan ja tuttavallisesti jutellen keskenään -- he olivat nuoruuden ystäviä ylioppilasajoilta.

Susanna ja minä sekä tilaisuutta varten koreaksi puettu trondjemiläinen sisäpiika olimme sijoitetut avaraan keulaan.

Papinrouva tahtoi valvoa ainakin sitä osaa taloaan, jonka hän oli tuonut mukanaan sangen painavassa ruokavasussa, joka todellakin oli kuin siirrettävä ruokasäiliö. Laiha papinrouva raskaine ruokavasuineen täytti kokonaan toisen penkin, kun taas molemmat toiset naiset tärkättyine pukuineen anastivat ahtaan kajuutan koko muun tilan.

Merellä ei liikkunut pienintäkään tuulenhenkäystä, ja Länsivuonolla kohoili pitkiä kimaltelevia maininkeja. Se lepäsi päivänpaisteessa tyynenä kuin sankari taistelun jälkeen. Ihmeellisen kuulakkaan ilman läpi saattoi silmä yli tunturiharjanteiden nähdä kauas aivan kuin ikuiseen avaruuteen, ja siniselle merenpinnalle loihti kangastus -- ylösalasin käännetty tunturi, jonka juurella näkyi talo sekä pari vettä purskuttavaa valaskalaa -- esiin ihmeellisiä satunäytelmiä.

Silloin tällöin tuli meitä vastaan merilintu keinuen kimaltelevalla mainingilla, ja vanavedessä teutaroi jokunen delfiini.

Vähää ennen päivällistä saavuimme Menninkäissaarille ja rupesimme heti kalastelemaan tyynessä vedessä. Ruokavasusta huolimatta oli näet päätetty, että meidän ensin oli itse hankittava itsellemme päivällinen.

Saarien ulkorannalla pauhasivat mainingit tyynenä kesäpäivänä muodostaen valkoisia vaahtoharjaisia hyökyaaltoja ja paeten taasen sylimäärin ulapalle joka kerta kun meri veti syviä, säännöllisiä henkäyksiään.

Vilkkaana kuten aina kumartui Susanna veneenlaidan yli, niin että kiharat melkein koskettelivat hänen omaa kuvaansa vedessä, katsellakseen kirkkaassa vedessä viidentoista, vieläpä kahdenkymmenenkin sylen syvyydellä uiskentelevia kaloja, jotka vaaleanvihreätä pohjaa vasten luikkivat läpi kaislikon ja parvissa kokoontuivat kaksinkertaisilla koukuilla varustettujen siimojen ympäri, joilla vanhemmat joukostamme usein saivat kaksikin kalaa kerrallaan.

Innoissaan kutsui hän minua umpisokeaksi joka kerta kun en nähnyt juuri sitä kalaa, jota hän tarkoitti. Ja olinhan minä kyllä likinäköinenkin, mutta yhtä varma on, että Susannan pieninkin liike kiinnitti minun mieltäni enemmän kuin kaiken maailman kalat.

Luonto ympärillämme oli todellakin hurmaava. Valkea perhevene keinui aivan kuin ilmassa riippuen, oman kuvansa yläpuolella. Gunnarintalokin oli aivan kuin veteen upotettu, alapuolella peltotilkku ja yläpuolella sekä ympärillä koivikkoa. Päivän helteestä ihan kosteaksi käyneen ilman täytti niin voimakas lehväntuoksu, että sentapaista täällä etelämpänä tapaa ainoastaan sateen jälkeen.

Vajaassa tunnissa oli meillä sankko täynnä kalaa, ja kun se riitti keitoksi, niin laskimme maihin.

Ruohikolle talon edustalle oli papinrouva sillä aikaa antanut kantaa pöydän, jolle oli levitetty hieno damastiliina ja kannettu useita viilipyttyjä. Marjapuuroakin oli keitetty ja pöydälle oli kannettu ruokavasusta herkkuja niin paljon kuin siihen mahtui.

Viini ja muut väkevät ruuat panivat voudin pään lopulta vähän pyörälle. Papinrouvan suureksi kauhuksi hän kertoi, että pappi, niin ankarana ja harmaatukkaisena kuin hän siinä nyt istuikin, nuorena oli ollut hyvinkin iloinen vekkuli ja että he molemmat yhdessä olivat keksineet monta hullua kepposta.

Kun hän huomasi puhuneensa liikoja, esitti hän asiaa parantaakseen vakavan maljan, toivoen koko piirin puolesta, että pappi voittaisi vehkeilevän naapurinsa kaikki juonittelut -- tässä keskeytti hän puheensa huomatessaan papin luovan merkitsevän katseen minuun, joka istuin pöydän päässä -- ja lopetti sitte muutamalla tyhjällä sanalla, joiden oli tarkoitus lieventää hänen puheensa kokonaisvaikutusta.

Tunsin miten kylmä hiki nousi otsalleni ja olin varmaankin kuolemankalpea.

Isäni tähden arvelin olevan parasta, etten ollut asiasta tietävinänikään, mutta ruoka tarttui kurkkuuni, niin etten enää jaksanut nielaista palaakaan.

Vilkaisin Susannaan; hän oli hehkuvan punainen.

Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin jokainen varmaan itsekseen mietti tapahtumaa, kunnes kesäpäivän väsymys valtasi mielet ja pappi ja vouti, jotka molemmat olivat tottuneet pieneen päivällisuneen, ehdottivat tunnin lepoa, jolloin jokaisen oli etsittävä itselleen varjoisa lepopaikka.

Sen jälkeen, mitä pöydässä oli tapahtunut, tunsin itseni kovin onnettomaksi. Seurassa oli ilmennyt niin loukkaava käsitys isästäni, että yhdessäolo heidän kanssaan oli minulle suuri kidutus.

Vähän matkan päässä talosta vietti mäkirinne alas kapeaan, pieneen laaksoon, jonka molemmin puolin kohosivat koivua ja pajua kasvavat harjut, ja sen läpi kiemurteli piikivien lomitse peilikirkas kimmeltävä pieni puro, jossa silloin tällöin välähti joku taimen.

Toisten nukkuessa minä läksin kävelemään puroa pitkin ja heittäydyin maahan yksinäisyydessä hautoakseni suruani.

En tiedä miten kauan olin siinä maannut, mutta kun katsahdin ylös, näin Susannan syvästi liikutettuna istuvan vierelläni.

Hänen mielestään he olivat olleet kovin pahoja minulle, hän sanoi, ja kerta toisensa jälkeen hän sitte mitään puhumatta pyyhkäsi hiukset otsaltani, aivan kuin hän ei olisi voinut nähdä minun olevan suruissani.

Tuossa pienessä kätösessä oli lämpöä, ja hänen itkun kanssa taistelevissa kasvoissaan oli ilme, jota minun rakkautta janoava mieleni ei voinut vastustaa.

En tiedä miten kävi, mutta muistan, että seisoin siinä painaen häntä lujasti rinnoilleni, poski hänen poskeaan vastaan ja rukoillen häntä pitämään minusta vain hiukkasen, niin pitäisin minä hänestä niin sanomattomasti koko elämäni ajan.

Muistan myöskin hänen vastanneen tähän myöntävästi ja että me molemmat siinä itkimme.

Hetken perästä seisoimme taas hymyillen käsi kädessä katsellen toisiamme.

Samassa syntyi meissä molemmissa uusi ajatus: että me siis nyt olimme kihloissa.

Susanna oli ensimäinen, joka tästä huomautti ja lisäsi, luoden uskolliset syvät sinisilmänsä vakuuttavasti minuun, että tästälähin minun aina oli muistettava, että hän piti minusta, olivatpa toiset minulle sitte miten pahoja tahansa.

Kuulimme toisten huutelevan meitä ja -- mikä ei koskaan olisi aikaisemmin samana päivänä päähämme juolahtanutkaan -- Susanna kiiruhti yksin vähän matkaa edeltäpäin, niin että kumpikin meistä erikseen saapui seuramme luo.

Aurinko loisti jo korkealla taivaalla, kun seuraavan päivän aamupuolella Kainulais-Anna, kuten hänen oli tapana lapsuudestani asti, ravisti minut hereille kertoen, että isäni aikasin aamulla oli matkustanut Tromssaan. Hän oli ennen lähtöään käynyt huoneessani ja takaisin tultuaan sanonut minusta, että »poikaparka hymyili unessaan ja oli niin onnellisen näköinen.»

Hyvin harvoin tapahtui, että sain isältä osakseni jonkun ystävällisen sanan, ja siksi nämä sanat jäivätkin mieleeni.

Tuo edellämainittu höyrylaivariita painoi raskaasti isäni mieltä; hän tahtoi nyt koettaa viimeistä keinoa: saada asian sanomalehdissä perinpohjin pohdituksi, ja tätä varten hän lähti Tromssaan kääntyäkseen henkilökohtaisesti jonkun lakimiehen puoleen.

Näistä talon asioista minä en kuitenkaan mitään tiennyt

Viides luku.

RIPILLEPÄÄSY.

Tällä kannalla olivat asiat vanhempaimme välillä, kun Susanna ja minä syksyllä pääsimme ripille.

Koska minut liian myöhään oli ilmoitettu rippikouluun, määrättiin että minä, paitsi yhteisissä kuulusteluissa maanantaisin kirkossa, kävisin myöskin perjantaisin pappilassa yksityisesti lukemassa.

Omalla lyhyellä tavallaan piti isäni minulle ennen pappilaan menoani pienen puheen, jolloin hän sanoi toivovansa, etten tuottaisi hänelle häpeätä papin edessä.

Tuo opetus ylhäällä papin lukuhuoneessa oli minulle jotakin aivan uutta ja vaikutti suuresti henkiseen kehitykseeni. Kookas, harmaapäinen mies leveine, tarmokkaine kasvoineen, paksut hopeakehyksiset silmälasit työnnettyinä otsalle tuuheitten kulmakarvojen yläpuolelle, istui sohvassa, iso merenvahapiippu suussaan ja selitti asioita minulle, joka juhlavaatteisiin puettuna tarkasti kuunnellen istuin häntä vastapäätä pöydän toisessa päässä.

Minulle kävi vähitellen yhä selvemmäksi, että papin täytyi olla läpeensä rehellinen ja totuutta rakastava mies, mutta samalla kova ja ankara; sillä hän puhui alituiseen velvollisuuksista, sanoen, ettei armo suinkaan ole annettu meille siksi, että pääsisimme velvollisuuksista vapaiksi.