Chapter 3

Tänne pohjoiseen on myöskin kansan mielikuvitus aina jumalaistarujen ajoilta asti sijoittanut kaikkien pahojen voimien tyyssijan. Siellä ovat lappalaiset noitatemppujaan harjoittaneet ja istuttaneet kalmistoja, ja siellä synkän, talvipimeän, hyrskyävän Jäämeren rannoilla elävät tavallaan vieläkin nuo muinaisaikojen, maailman viimeisiin ääriin karkoitetut jumalat, nuo pirulliset, hirvittävät, puoleksi muodottomat pimeyden vallat, joita vastaan Asajumalat taistelivat, mutta jotka vasta Pyhä Olavi voitokkaalla, välkkyvällä, ristikahvaisella miekallaan lopullisesti sai kukistetuiksi.

Kaikki tämä, minkä ihminen, eläessään keskellä sivistystä omalla varmalla konnullaan, niin helposti taikauskona työntää luotaan -- mutta joka sittekin yhä vielä luonnonvoimain tavoin elää kansassa -- muodostuu kansan mielikuvituksessa täällä etelämpänä aivan toisenlaiseksi, melkeinpä nukkemaisen pieneksi.

Pientä pelkoa herättävät täällä kaikenlaiset pikkupeikot, hyväntahtoiset menninkäiset tai lemmensairas Ahti, jotka siellä kotipuolellani pohjoisessa liikkuvat pihoilla kuin kesyt kotieläimet ainakin.

On sielläkin hyväntahtoisia maanalaisia, jotka ihmisten rinnalla kaikessa rauhassa harjoittavat kalastusta ja metsästystä.

Mutta sen lisäksi luo luonnonkauhu koko lauman pahoja henkiä, jotka houkuttelevat ihmisiä luokseen, hukkuneitten miesten haamuja, jotka ikävöivät lepoa kristityssä maassa hiisiä, meritursaita, jotka talviöinä veneenpuoliskoaan soutaen ilkeästi kirkuvat merellä. Moni todellisessa hengenvaarassa ollut on näitten tähden jäänyt pelastumatta, ja kaukonäkijöille ne näyttäytyvät.

Mutta joskin luonnon mahtava ylivoima musertavana ja ahdistavana uhkaa elämää näillä talvipimeillä, vaahtoisilla rajarannikoilla, jotka yhdeksän kuukautta peittää alituinen hämärä, niin että aurinkoa ei kolmeen kuukauteen kertaakaan näe ja ihmisten mieli käy pimeänaraksi -- niin on Ruijassa myöskin toisena äärimäisyytenä ihan vastakkainen luonto, on helteinen, läpikuultava, tuoksujen täyttämä, tuhansissa värivivahduksissa säteilevä kesäluonto, missä ääni kaikuu yli vedenpinnan 10--12 peninkulman päähän, missä tunturit peittää ruskeanvihreä ruoho aina huippuun asti -- Lofotenissa 2000 jalan korkeuteen -- missä matalakasvuiset koivut koristavat rinteitä ja vuorenhalkeamia kuin valkopukuiset, leikkivät nuoret tytöt, missä mansikan ja vadelman tuoksu voimakkaammin kuin missään muualla täyttää ilman ympärilläsi, kun paitahihasillasi kuljeskelet lämpimässä, ja päivä on niin helteinen, että mielesi tekee kylpemään tuonne läikkyvään, päivänpaisteiseen, pohjaan asti läpikuultavaan mereen.

Täällä tavattavien kasvien voimakkaan värin ja tuoksun ovat oppineet selittäneet johtuvan siitä kirkkaasta valosta, joka auringon ollessa taivaalla ympäri vuorokauden täyttää tunturi-ilman. Siksi ei myöskään missään saa poimia niin tuoksuvia mansikoita ja hallaimia eikä taittaa niin lemuavia koivunoksia kuin täällä.

Näissä Ruijan tunturilaaksoissa, jos missään, on kesän aikana ihana idylli löytänyt tyyssijansa.

Tuntuu siltä, kuin tahtoisi aurinko silloin suudella luontoa vielä herttaisemmin siksi, että aika, jolloin saavat olla yhdessä, on niin lyhyt, kuin tahtoisivat molemmat unohtaa, että kohta taas eron hetki lähenee. Silloin nousee yhtäkkiä kuin ihmeen kautta nurmelle ruoho, ja runsauttaan tuhlaten puhkeavat sinikellot, voikukat, päivänkakkarat, orjantappurat, mansikat ja hallaimet jokaisen puron reunalla, jokaisella mättäällä ja rinteellä; silloin surisee ruohossa sadoittain erilaisia hyönteisiä aivan kuin troopillisissa maissa; silloin viedään lehmät, hevoset ja lampaat läpi laaksojen ylös rinteille, ja tuntureiltaan saapuu lappalainen laaksoihin juottamaan porojaan joissa; silloin punertavat peninkulmanlaajat muurainsuot; silloin vallitsee päivänpaisteinen rauha jokaisessa majassa, missä kalastaja nyt istuu kotona perheensä luona paikkailemassa verkkojaan talveksi; silloin on Ruijassa ihana kesä, sellainen, jota harvassa seuduin tapaa, silloin siellä vallitsee luonnonilo ja rauha ehkä armaampi kuin missään muualla.

Tämä luonnon hivelevä hempeys on sekin painanut leimansa ruijalaiseen. Milloin hänellä vain on siihen tilaisuutta, hän mielellään elää ja pukeutuu hyvästi ja asuu hauskasti; mitä ruokiin tulee hän on oikea herkkusuu. Turskankielet, metsähanhenpoikaset, poronydin, suolatut kuningaskampelat, taimenet, lohet ja kaikenlaiset erinomaiset merikalat, jotka tarjotaan maksoineen mätineen, ovat hänen jokapäiväisenä ruokanaan.

Sekä lappalainen että ruijalainen talonpoika on sitäpaitsi lapsellisesti mieltynyt kaikenlaisiin makeisiin, ja hänen mieliherkkunsa »siirappi puuronkastikkeena» on yleisesti tuttu.

Kasvaneena luonnossa, jossa on niin monta mahdollisuutta ja vastakohtaa ja jonka sävelasteikossa on tuhansia odottamattomia vivahduksia, kaikkein villeimmästä ja suurenmoisimmasta alkaen aina kyyneliin saakka liikuttavaan, viehättävään ja hurmaavaan, on ruijalainen yleensä hyväpäinen ja sukkela, tapaapa hänessä usein sekä nerokkaisuutta että mielikuvituksen runsauttakin.

Ollen mielialoille altis hän helposti antautuu hetken vaikutuksille. Jos sinun kasvoillasi on päivänpaistetta, saa se helposti päivänpaisteen hänenkin kasvoilleen syntymään.

Mutta ei pidä hänen suhteensa erehtyä luulemalla hänen hyväntahtoisuuttaan yksinkertaiseksi herkkäuskoisuudeksi -- ja tämä erehdys on sangen yleinen täälläpäin. Hänen sielunsa sisimmässä väijyy hänen tietämättään aina hiljainen epäluulo aivan kuin valpas merilintu, joka sukeltaa mereen vielä sankkiruudin välähtäessäkin ja ennenkuin kuula on ennättänyt iskeä vedenpintaan siinä kohdin, missä se vielä äsken kellui.

Kaikkea odottamatonta, kaiken mahdollisen mahdollisuutta on hän, luonnon yhteydessä eletyistä lapsuus-vuosista asti, tottunut pitämään jokaista rauhallista hetkeä uhkaavana miekkana, ja tämä vaisto seuraa häntä hänen seurustellessaan ihmistenkin kanssa.

Sillä aikaa kun sinä puhut hänen kanssaan, hän ehkä siten sukeltaakin sieluusi, sinun aavistamattasi, kerta toisensa jälkeen, ja ilman että mieliala siitä häiriytyy.

Hän tekee sen, vaikka hän onkin kyyneliin asti liikutettuna -- se on hänen luontonsa ja sitä hän ei heitä vaikka olisikin vaihtanut luonnonelämänsä sivistyneihin oloihin. Hän väistyy syrjään, hiipii mielikuvituksellaan ja valppaalla epäluulollaan ajatuksiisi tarkastaen niitä joka puolelta -- niin, oikean nerokkaan ruijalaisen minä uskon -- itse olen sellaiseen liian väsynyt ja välinpitämätön -- sinun aavistamattasi kädet taskussaan voivan sukeltaa sisimpiin ajatuksiisi, otsasta sisään ja ulos takaraivosta.

Etsiväksi poliisiksi ja valtiomieheksi hän sopisi erinomaisesti, jos hänessä vain olisi hiukan enemmän tahdonlujuutta eikä hän olisi niin lapsellisen altis hetken vaikutuksille; mutta siinä onkin hänen heikko puolensa.

Puhun tästä syvälle juurtuneesta kansanluonteen piirteestä sellaisena, kuin se esiintyy tyypillisissä luonteissa, enkä sillä tahdo sanoa, ettei Ruijassa olisi lujaluontoisiakin miehiä -- sellaisia on, ja ne karaistuvatkin täällä ehkä paremmin kuin muualla ja kohoavat todelliseen suuruuteen.

Alkuperäisessä ruijalaisessa suvussa on luullakseni aina muutama pisara lappalaisverta.

Muutkin ovat tehneet sen huomion, että missä taru kertoo Helgelannin etevimpien talonpoikaissukujen polveutuvan puolihiiseistä ja vuorenjättiläisistä, tarkoitetaan sillä lappalaista syntyperää. Meidän kuningassukumme polveutuvat lappalaisista, ja »Fin» oli arvossa pidetty nimi, jota on kantanut moni maamme parhaita miehiä, kuten esim. Fin Arneson[1].

[1] »Fin»-sanalla tarkoittaa norjalainen lappalaista, suomalaista taas hän kutsuu »Kvæn»'iksi.

Harald Kaunotukka ja Erik Verikirves naivat lappalais-tyttöjä.

Tuo salaperäinen, puoleksi aistillinen vetovoima, jota pidettiin näille ominaisena, olikin vain suuren, läpi aikojen kahden vierasten kansanainesten välillä tapahtuneen yhtymisen eroottinen ilmaus: siinä olivat yhtyneet vaaleatukkainen, sinisilmäinen, ylevä ja arvokas pohjanmies ja tumma ruskeasilmäinen, vilkas, mielikuvitukselle altis, luonnon salaperäisyyttä uhkuva, mutta heikkoluontoinen, sorrettu lappalainen, joka vielä tänäkin päivänä suksillaan kuljeskellen laulelee surumielisiä laulujaan monen norjalaisen mielessä, vaikkei tämä rotuylpeydessään edes aavistakaan olevansa sukua sille kansalle.

Muuten ilmenee minun kokemukseni mukaan suuri eroitus, mikäli tuo sekoitus on tapahtunut heikon lappalaisen tai rotevan, voimakkaan, itsepäisen suomalaisen eli kainulaisen kanssa. Siinä on ero kuin mollin ja duurin välillä samassa musiikkikappaleessa.

Lappalaissekoituksella on ollut ratkaiseva merkitys nykyisen Norjan kansan henkisiin ominaisuuksiin nähden.

Kainulaisnorjalainen sekoitus on luonut tarmokkaita, loogillisia, uhkamielisiä ja toimintakykyisiä ihmisiä. Se on varmaankin suuressa määrin terästänyt meidän östlantilaisen ja trondjemilaisen heimomme. Ruijassa on sitävastoin pääasiallisesti lappalaissekoitus ollut vallitsevana ja sen mukaan on kansanluonnekin muodostunut. Kainulais-norjalainen on ruijalaisen luonnon herra, lappalaisnorjalainen taipuu sen alle ja kärsii sen ylivoimasta.

Ruijalaisen luonnon vastakohdat ovat siksi voimakkaat ja äärimäiset, että sen keskuudessa elävä ihminen aina on murtumisen vaarassa.

Synkkämielisyydellä ja surunvoittoisuudella, joka siellä valtaa itse kansanmiehenkin ja joka niin usein johtaa mielenvikaisuuteen ja itsemurhaan, on varmaankin syvät juurensa näissä luonnonsuhteissa: pitkissä pimeissä talvissa raskaine mahtavine näkyineen, jotka painavat sielun yksinäiseen valonkaipuuseen, voimakkaissa, äkkinäisissä vaikutelmissa, jotka sekä valoisana että pimeänä vuoden aikana liian syvästi järkyttävät sielun sisimpiä herkkiä kieliä.

Olen ajatellut näitä asioita ehkä enemmän kuin muut, samalla kun itse puolestani olen niistä kärsinyt, ja minä ymmärrän -- vaikka taasen, mitä itseeni tulee, en sitä ollenkaan ymmärrä -- miksi »second sight», kyky nähdä henkimaailmaan, »kaukonäköisyys», joksi sitä Ruijassa sanotaan, siellä kuten Själlannin-ja Orkney-saarillakin ilmenee sukuominaisuutena kulkien perintönä polvesta polveen. Ymmärrän, että se on sielunsairaus, jota ei voi lääkkeillä, ei järjen eikä tahdon voimalla parantaa.

Ihminen syntyy varustettuna paitsi kahdella terveellä silmällä vielä kolmannellakin ikkunalla sielunsa kammiossa, mistä hän voi nähdä maailmaan, jota muut vain aavistavat, mutta jonne hänen on pakko katsella, milloin se häntä kutsuu; sitä ikkunaa ei voi tukkia kirjoilla eikä millään järkeilyllä, sitä ei voi muurata kiinni edes keskellä valistunutta pääkaupunkia eläessä, korkeintaan sen voi hetkeksi peittää jollakin unohduksen verholla.

Oi, kun muistelen, miten minä kotona Ruijassa kuvittelin kuninkaan linnan Kristianiassa huippuineen ja torneineen mahtavana kohoavan yli kaupungin ja kuninkaan miesten kultaisena jonona kulkevan linnankartanosta aina valtaistuinsaliin asti, tai miten olin kuulevinani Akerhusin linnoituksesta tykkien jyskeellä ilmoitettavan kuninkaan tulon sotamusiikin ja kuninkaallisten käskyjen myrskyn lailla täyttäessä koko ilman. Kun muistelen, miten minä kuvittelin »valon korkeata suojaa», yliopistoa, suureksi, valkoiseksi liituvuoreksi, jonka ikkunoissa hohti alituinen auringonpaiste, tai miten minä mielessäni kuvailin suurkäräjäsalia ja niitä miehiä, jotka siellä toimivat ja joiden nimien maine mielikuvituksen suurentamana levisi tänne asti, mahtavasti kaikuen kuin olisi kunkin nimen kunniaa julistanut suuri, kajahtava kello --

Kun vertaan sitä, mitä silloin mielessäni kuvittelin, siihen »meidän pieniin olosuhteisiin nähden kylläkin hyvään todellisuuteen», jossa minä nyt elän ja liikun, niin tuntuu kuin kuvitelmieni muodostama tuulentupa, korkea kuin Snæhætten, kaatuisi ylitseni.

Olen siis parinkymmeneen ikävuoteeni asti elänyt yksinomaan ruijalaisessa satumaailmassa ja oikeastaan vasta äsken herännyt todelliseen elämään. Olen ollut omaan mielikuvitukseeni lumottu.

Jos minä kertoisin tämän kaiken jollekulle, niin hän, sitä varmemmin mitä järkevämpi mies hän olisi, arvelisi erinomaisen ylioppilastutkintoni suhteen ilmeisen erehdyksen tapahtuneen. Mutta mitä teoreettiseen väittelyyn ja mitä tietoihin tulee on minulla, Jumalan kiitos, yhtä hyvät lahjat kuin useimmilla muillakin. Tiedän myöskin, että minulla tässä suhteessa on pari notkeita airoja, joilla niin kauas kuin haluan, karille joutumatta soudan veneeni läpi käytännöllisen elämän.

Veneeni lastia, joka milloin on äärettömän raskas, milloin taas hurmaavan suloinen, ei kukaan saa nähdä.

Tunnen sanomatonta halua itkeä unohduksiin koko ruijalaisen tarinani, ja sen tekisinkin, jos samalla voisin itkeä koko elämäni kuiville. Mutta miksi minä toivoisin kadottavani kaiken kauniin, kaikki haaveeni, kun minun kuitenkin kuolemaani asti täytyy kantaa taakkaa, joka on hartioilleni pantu?

Helpoituksekseni olen minä hiljaisina hetkinä kuvaileva nuoruuteni muistoja tuolta kotiseudultani, jonka niin harva täälläpäin ymmärtää.

Tämä on sielultaan sairaan miesraukan kertomus, joka sisältää enemmän omia vaikutelmia kuin ulkonaisia tapahtumia.

KOLMAS OSA.

Ensimäinen luku.

KOTI.

Isäni oli maakauppias ja omisti ...venin kaupan Länsi-Lofotenissa. Oikeastaan hän oli kotoisin Trondjemista, mistä hän varattomana poikana oli tullut tänne pohjoiseen kauppalaivassa, joka kuten trondjemiläisten laivojen on tapana, oli lähtenyt kalastusajaksi Lofoteniin kauppaa tekemään. Nuoruudessaan hän oli saanut paljon kovaa kokea ja oli jonkun aikaa ollut tavallisena kalastajanakin muutamassa venekunnassa, kunnes hän vihdoin pääsi kauppa-apulaiseksi rihkamakauppias Erlandsenille, jonka vävyksi hän myös sittemmin tuli.

Isäni oli miehuutensa ijässä kaunis mies, tummaverinen ja mustatukkainen; terävät kasvojenpiirteet ilmaisivat tahdonlujuutta, kooltaan hän oli lyhyenlainen. Hän kävi aina puettuna ruskeaan paksuun merimiestakkiin sekä käytti kiiltonahkahattua. Luonteeltaan hän oli tyly ja itseensä sulkeutunut; sanottiinpa häntä kovasydämiseksikin mieheksi, jommoiseksi hänet lienee tehnyt elämän kova koulu. Tämä hänen luonteensa ei kyllä hankkinut hänelle montakaan personallista ystävää, mutta toiselta puolen se oli omiaan tuottamaan hänelle mitä suurinta luottoa kauppa-asioissa, joissa hän oli täsmällinen ja kätevä, vaikka hän viimeiseen asti pitikin kiinni siitä, mikä hänen käsityksensä mukaan todella oli hänelle tuleva. Häntä pelättiin eikä kukaan mielellään tahtonut joutua riitaan hänen kanssaan.

Se, minkä ihminen kokee ennen kahdeksatta vuottaan, jää tavallisesti hänen mieleensä vain ohivilahtavina kuvina, mutta sen sijaan nämä kuvat eivät koskaan elämässä hälvene.

Sellaisen kuvan minä olen säilyttänyt onnettomasta äitiraukastani. Tunnen hänet siitä kuvasta paljoa paremmin kuin kaikesta, mitä myöhemmin on minulle hänestä kerrottu ja minkä mukaan hän lienee ollut solakka, kalpea ja heikkorintainen nainen, jolla oli vaalea tukka ja suuret, lempeät silmät. Myöskin kuuluu hän olleen hyvin hiljainen ja surumielinen.

Hän oli Erlandsenin ainoa tytär ja joutui naimisiin isäni kanssa tämän vielä ollessa hänen palveluksessaan, ja kerrottiinpa, että Erlandsen itse oli pannut toimeen tämän naimis-kaupan, koska hän sen kautta luuli parhaiten voivansa turvata tyttärensä tulevaisuuden.

Oli lämmin kesäpäivä. Niityllä seisoivat heinämiehet paitahihasillaan kaataen heinää pitkillä viikatteillaan; minä seurasin äitiä, joka sukkaa kutoen kulki heidän ohitsensa. Yläpuolella aitaa kohosi paljas kalliolohkare, jonka toisella puolella äidillä oli istuinpenkki. Lähellä olevassa kiviröykkiössä kasvoi vadelmia, ja ihan penkin vieressä oli muutamia koivuja. Ryömiessäni siinä kivien välissä marjoja noukkiakseni kutsui isä äitiä luokseen.

Kun hän oli lähtenyt, lähestyi minua toiselta puolen pitkä, kalpea nainen, joka näytti olevan äitiä vanhempi; hänellä oli musta puku, kaulassa valkoinen poimutettu pystykaulus. Hän katsoi ystävällisesti minuun ja ojensi minua kohti orjantappuraruusun, joka hänellä oli kädessään.

En ollenkaan pelännyt häntä, eikä hän sitä paitsi tuntunut vähääkään vieraalta. Samassa hän nyökkäsi päätään surumielisesti aivan kuin jäähyväisiksi ja poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.

Kun äiti palasi, kerroin hänelle, että kiltti vieras nainen sillä aikaa oli käynyt luonani; mutta varmaan hän oli hyvin suruissaan ja nyt hän oli jo mennyt.

Äitini -- muistan sen kuin olisi se vasta äsken tapahtunut -- seisoi tuokion hievahtamatta, kalmankalpeana ja tuijotti minuun, silmissään ääretön kauhu, aivan kuin kuolema olisi meitä molempia uhannut; sitte hän äkkiä tavoitti päätään käsillään ja vaipui tunnottomana maahan.

Olin liian pelästynyt voidakseni huutaa, mutta olen muistavinani, että kun näin hänen makaavan siinä hengettömänä ruohikossa penkin vieressä, heittäydyin hänen vierelleen ja huusin: »Äiti!»

Kohta sen jälkeen olin juosten tullut isän luokse, joka paitahihasillaan seisoi niittämässä muiden joukossa, ja olin nyyhkyttäen kertonut, että nyt on äiti kuollut.

Siitä hetkestä asti oli äitini mielipuoli.

Useita vuosia täytyi häntä lakkaamatta pitää suljettuna omaan huoneeseensa, ja isällä oli varmaankin monta raskasta hetkeä.

Myöhemmin hänet vietiin Trondjemiin mielenvikaisten hoitolaan, missä hän kahden vuoden perästä kuoli tulematta silmänräpäykseksikään järkiinsä.

Siihen aikaan piti minusta huolta vanha Kainulais-Anna, rokonarpinen miesmäinen akka, jolla oli pienet ruskeat silmät, suorat harmaat hiukset sekä noitamaisen terävät piirteet ja joka tavallisesti kuljeksi savipiippu suussa. Hän oli hoitanut äitiä lapsena ja oli koko sielullaan häneen kiintynyt. Kun äitini joutui mielenhäiriöön, rukoili hän hartaasti, että saisi häntä vartioida ylhäällä sinisessä salissa; mutta huomattuaan, että hänen läsnäolonsa erikoisesti kiihotti sairaan mieltä, ei sitä enää voitu sallia. Isää ei äiti myöskään sietänyt nähdä, ja minua ei uskallettu viedä hänen nähtäväkseenkään.

Vanha Kainulais-Anna oli ollut äitini ainoa uskottu tässä maailmassa. Hän oli perin kummallinen ja ylenmäärin taikauskoinen. Hänen vakaumuksensa mukaan asustivat peikot ja meritursaat ranta-aitoissa ja venevajoissa yhtä varmasti kuin isäni asui päärakennuksessa, ja tunturin juurella sataman itäpuolella harjoittivat maanalaiset näkymätöntä kalastustaan ja metsästystään yhtä varmasti, kuin isäni julkisesti harjoitti sitä lahden poukamassa.

Kainulais-Anna oli varmaankin salaperäisellä taikauskollaan pannut äiti-raukkani pään pyörälle, samoin kuin minunkin. Aamusta iltaan asti oli lakkaamatta otettava huomioon kaikenlaisia merkkejä ja enteitä, ja hänen kasvoissaan oli aina jonkinlainen levoton ilme, aivan kuin hänen alituiseen olisi pitänyt olla varuillaan jotakin pahaa vastaan. Kun jokin vene oli tulossa, oli heti käännyttävä merelle päin, syljettävä sekä lausuttava muutamia loihtusanoja meripeikkoja vastaan. Hän saattoi nähdä jokaisen ihmisen haamun eli henkiseuraajan. Siksi ei koskaan heti jonkun lähdettyä saanut sulkea ovea hänen jälkeensä, ja aina hän edeltäpäin aavisti milloin isä oli palaava kotiin joltakin matkalta.

Kun Kainulais-Annaa ei enää laskettu siniseen saliin äidin luokse, hän salaa harjoitti kaikenlaisia noitatemppuja oven ulkopuolella. Muistan miten minä kerran portaissa seisoessani näin hänen kumartelevan ja notkistelevan polvia ja sillä välin vetäsevän sylkeä oveen sekä mutisevan jotakin, kunnes minä vihdoin kauhuissani juoksin tieheni.

Kuulin hänen usein loihtusanojensa joukossa mainitsevan permalaisten vanhan jumalan, joka näiltä pohjan periltä ei ole niinkään hävinnyt kuin ehkä luulisi, vaan jolla vielä tänäpäivänä siellä täällä Lapin tunturilakeuksilla on uhrikivensä. Lappalaisten jumalaa vastaan -- ja sen hän pelkäsi saapuvan jokaisessa maihin laskevassa lappalaisveneessä -- oli hänellä myöskin loihtusanansa. Nähtävästi hän salaperäisissä manauksissaan, joilla hän koetti voittaa lappalais-noituuden, sekoitti kainulaiset ja kristityt jumalat.

Tällaisten vaikutusten alaisena elin minä lapsuuteni ajan.

Pappila, jonka vieressä valkoinen kirkko tornineen kohosi, sijaitsi vain pienen matkan päässä meiltä, meren rannalla lahden oikealla puolella -- jos nimittäin katseli sitä meidän kaupasta käsin, joka taas sijaitsi aivan lahden perukassa.

Pappilassa oli kotiopettaja -- me kutsuimme häntä aina ylioppilaaksi.

Minä kävin siellä joka päivä lukemassa papin kahden lapsen seurassa, joista toinen, vilkasluontoinen poika Kaarlo oli vuotta minua nuorempi eli kolmannellatoista, kun taas hänen sisarensa Susanna oli minun kanssani aivan samanikäinen. Hän oli sinisilmäinen, vallaton tyttö, jonka tuuhea, kellertävä tukka aina valui otsalle ja joka, niin pian kuin ylioppilas käänsi selkänsä, iski silmää ja virnisteli meille toisille saadakseen meidät nauramaan.

Kotiopettaja oli näet hyvin ankara, ja me pelkäsimme häntä suuresti. Nauruhalu, joka tällöin kiusasi meitä ja jonka tähden emme uskaltaneet katsoa toisiimme, koska pelkäsimme purskahtavamme ilminauruun, oli oikeastaan kaikkea muuta kuin hauskaa, sillä joka kerta kun tuollainen naurunkohtaus meidät yllätti, tuotti se meille pahoja seurauksia; ensiksikin oli tukkamme vaarassa eikä korvapuustejakaan säästetty, ja toiseksi ilmestyi todistuskirjoihimme pitkiä valituksia huonosta käytöksestämme.

Susanna osoittautui tässä suhteessa usein aivan armottomaksi. Asia oli näet kehittynyt niin pitkälle, että hän toista silmää vain hiukan räpäyttämällä saattoi meidät sellaiseen jännityksen tilaan, että me kasvot tulipunaisina kuin heloittavat omenat istuimme siinä liikkumattomina kirjoihin tuijottaen, kunnes voimat vihdoin pettivät. Erittäinkin hän koetti saada minut viekoitelluksi, vaikka hän hyvin tiesi, että sain sen kotona kalliisti maksaa; sillä isäni oli ankara mies, joka ei ollenkaan ymmärtänyt lapsia.

Lomahetkinä leikimme me yhdessä hartaammin kuin monetkaan lapset.

Tuon synkän, ankaran elämän rinnalla kodissani, missä isä joko liikkui kauppa-asioissa tai istui työhuoneessaan, missä sinisestä salista vähän väliä kuului mielipuolen äiti-raukkani huuto ja kirkunta ja missä Kainulais-Anna peuhasi melkein kuin paha henki, -- olivat pappilanlasten seurassa vietetyt leikkihetket minulle kuin elämä jossakin toisessa, iloisessa, auringonpaisteisessa maailmassa.

Toinen luku.

RANNASSA.

Niin mieluisia leikkipaikkoja eivät Etelä-Norjan rannikot tarjoa lapsilleen kuin nuo pohjoiset rannat ruijalaisille. Erittäinkin luoteen aikana on siellä puolen merenpohja kuivana paljon pitemmälle kuin täälläpäin.

Saventapaisen hiekkapohjan on vesi silloin jättänyt aivan paljaaksi; ainoastaan siellä täällä on vesilätäkkö, jossa kalanmaimaset uiskentelevat, ja kauempana veden rajassa astuskelee jokunen rantalintu tai istuu yksinäinen kalalokki kivellä. Aaltojen uurtama hieno hiekka on täynnään pieniä kyhmyjä, joiden pinnalle suuri kastemato maahan kaivautuessaan on jättänyt kiemurtelevia jälkiä. Kivien tai ruohotukkojen suojassa piilottelevat pienet vikkelät, läpikuultavat katkantapaiset äyriäiset, jotka kiinnitavoiteltaessa nuolina sujahtelevat matalassa vedessä. Pikkupojat näet käyttävät niitä syöttinä onkiessaan turskanpoikasia nuppineulakoukuillaan.

Korkealle ruohoiselle rantatörmälle muutamien isojen kivien väliin rakensimme me kolmisin litteistä kivenlohkareista kauppatalon ranta-aittoineen, venevajoineen ja laitureineen.

Vajassa meillä oli kaikenlaisia veneitä, pieniä ja isoja, neliairoisesta ruuhesta aina viisihankaiseen asti, jotkut puusta tai kaarnasta, toiset veneenmuotoisista isoista näkinkengistä. Meidän ylpeytenämme oli iso alus, -- paikattu kaukalo, jossa oli masto ja puolikansi ja jota aina ja alati varustettiin Bergenin markkinoille purjehtimaan; se ei suinkaan ollut muodoltaan soreimpia, ja muistan vielä, miten useasti kirkossa istuessani kuvittelin mielessäni, että tuo komea, täydellisesti rikattu, tykeillä varustettu laiva, joka riippui ylhäällä kirkon holvikatossa, oli meidän, ja miten minä papin saarnatessa suunnittelin kaikenmoisia purjehdusretkiä, joita Kaarlo mutta erittäinkin Susanna suuresti ihmetellen katselivat. Tuo laiva oli ainoa, mikä siihen aikaan puuttui onnestani.