Chapter 2

Hän soitteli silloin kaikenlaisia pikkukappaleita, jotka vähitellen yhä enemmän siirtyivät hänelle ominaiseen surumieliseen sävyyn ja lopuksi päättyivät omituiseen kaihomieliseen sävelmään, jonka minä kuitenkin kuulin hänen vain muutaman kerran ja silloinkin ikäänkuin tietämättään kokonaisuudessaan soittavan.

Tällaisina hetkinä tuntui minusta aina, että hän uskoi minulle jotakin kaunista, jonka hän elämässään oli kadottanut ja jota hän ijäti suri.

Tuollaisen mielentilan kauemmin kestäessähän kävi yhä säännöttömämmäksi ja oli harvoin kotona tavattavissa; hän saattoi silloin myös toisinaan katkerasti ivata tovereita, professoreja ja olosuhteita, vieläpä tilaisuuden sattuessa oikein verisestikin.

Minulla oli oikeus ottaa avain ja käydä ystäväni huoneessa hänen poissaollessaankin. Jos hänen viulunsa silloin riippui seinällä virittämättömänä, tiesin, ettei hänen laitansa ollut hyvin ja että hänen tilansa oli jotenkin sama kuin hänen viulunsakin. Sillä taas entiselleen palattuaan hän aina ensi työkseen huolellisesti pani viulunsa kuntoon.

En kuitenkaan koskaan entisinä aikoina nähnyt tätä hänen aarrettaan niin runneltuna ja pahoinpideltynä kuin sen nyt kahdenkymmenen vuoden perästä pölyisenä ja haljenneena löysin kirjahyllyn takaa. Lukija ymmärtänee siis nyt, että minä, löytöni johdosta aavistaen synkkää elämäntarinaa, vaivuin surullisiin mietteisiin, ja toivoakseni hän samalla suo minulle anteeksi, vaikka veinkin hänet niin kauas nuoruudenmuistojeni maailmaan pois David Holstin huoneesta, missä istuin odottelemassa hänen palaamistaan juomatarpeiden kera.

Kolme vuotta olimme joka päivä olleet yhdessä. Sitten David Holstin oli pakko ruveta kotiopettajaksi ja meidän tiemme erosivat, kuten niin usein elämässä käy.

Täällä nyt tänä iltana tapasimme toisemme.

Käytävästä kuului kilinää, ja kohta sen jälkeen David Holst varovasti avasi oven palvelustytölle, joka kantoi höyryävää kannua sekä siihen kuuluvia tarpeita, mitkä olivat kylläkin mieluiset miehelle, joka kuten minä tänä iltapäivänä useita tunteja oli kuljeskellut ulkona myrskyssä.

David löysi minut istumasta hänen sohvassaan, poltellen hänen piippuaan ja jalassani hänen tohvelinsa, kaikki aivan kuten entisinäkin aikoina -- ja tämän minä itsekseni luin noitten viekkaitten sotatemppujeni joukkoon; sillä näitten molempien esineitten, hänen piippunsa ja hänen tohvelinsa avulla, minä muitta mutkitta saatoin asettua sille kannalle, kuin olisi meidän suhteemme nyt yhtä läheinen kuin ennenkin.

Olin ylpeä kuin sotapäällikkö, joka heti taistelun alussa onnistuu voittamaan kokonaisen maakunnan.

Tavallisen sohvapaikkansa puutteessa David Holst nosti tuolin pöydän ääreen ja istuutui suoraan minua vastapäätä, asettaen totitarjottimen välillemme pöydälle.

Istuimme jälleen molemmat tuon saman ilonvirran äärellä, missä nuoruudessamme niin monet kerrat olimme teutaroineet; mutta nyt me molemmat ammensimme siitä varovaisemmin.

Keskustelun kuluessa hän usein nojautui eteenpäin minua kohti ikäänkuin tarkemmin kuunnellakseen, ja silloin hänen päänsä joutui lampun kirkkaaseen valokehään.

Huomasin silloin, että hänen tukkansa oli käynyt ohueksi ja jotakuinkin harmaaksi, ja että hänen ryppyiselle otsalleen kohosi pieniä hikihelmiä. Harmaankalpeat terävät kasvojenpiirteet ja omituinen kiiltävä ilme, jota en ennen ollut nähnyt hänen silmissään, ilmaisivat minulle, että hänessä sekä ruumiillisesti että henkisesti paloi maanalainen tuli, joka ei enään ollut sammutettavissa.

Kun tämän lisäksi yhä uudistuneista yskänkohtauksista luulin ymmärtäväni, että hänen kumartumisensa minua kohti saattoi johtua yhtä hyvin siitä, että hän oli väsynyt ja etsi lepoa nojautumalla pöytää vasten, kuin keskusteluinnosta, päätin arkailematta käydä käsiksi hänen terveydentilaansa ja siten voittaa hyvinkin tärkeän varustuksen hänen luottamuksensa linnassa.

Minä nousin äkkiä päättäväisenä ja vakavana virkkoen, että minä kokeneena lääkärinä ikäväkseni näin hänen olevan sairaamman kuin mitä hän itse ehkä luulikaan, ja että hänen nyt heti, koska hän nähtävästi oli lopen väsynyt -- osoitin hikihelmiä hänen otsallaan -- oli istuttava mukavaan sohvaan, jonka minä tähän asti yksin olin anastanut.

Hän myönsi, että hän luultavasti ei ollut kestänyt kaksinkertaista vaeltamista portaissa -- ensi kerralla hän oli lähtenyt vain päästäkseen tuosta talossa käyvästä kauheasta vedosta -- ja suostui toivomukseni mukaan istumaan sohvaan.

Keuhkoissa hänellä oli vika, hän lisäsi. Kuulotorven ja koputuksien avulla sainkin selville, että hän ikävä kyllä oli oikeassa.

Hänellä oli keuhkotauti, vieläpä siihen määrään asti, että kysymyksessä oli enään vain ajan voittaminen eikä hengen pelastaminen; sillä toinen keuhko oli kokonaan pilalla ja toiseenkin oli tauti jo iskenyt.

Lopun illasta vietimme yhdessä yhtä läheisinä ystävinä kuin ennen muinoin. Lääkärinä oli minulla sitä paitsi nyt jonkinlainen pieni ylivoima hänen suhteensa.

Kello yhdeksän selitin hänelle, että hänen oli pantava levolle ja lupasin seuraavan päivän aamupuolella tulla uudestaan, antamaan hänelle tarpeelliset määräykset. Kansakoulussa, hän kertoi, oli hänellä tunti vasta yhdeltätoista -- siihen asti hän lupasi pysyä huoneessaan. -- -- -- --

Kotiin tultuani löysin vaimoni levottomana minun tähteni. Hän ei voinut ymmärtää, että järkevä mies ja lisäksi vielä lääkäri, joka muita kehoitti varovaisuuteen, kauemmin kuin mitä oli ihan välttämätöntä kuleksi ulkona tällaisessa jumalanilmassa. Olinhan ollut ulkona miltei päivällisistä asti.

Tähän ei minulla ollut mitään sanottavaa; minä vain hänen puhellessaan mietin, mitenkä parhaiten voittaisin hänen myötätuntonsa sille asialle, joka nyt oli sydämelläni.

Vaimollani ei ollut aavistustakaan kuolonsairaasta ystävästäni, ja jos tunsin hänet oikein, voisi ehkä sen lisäksi sattua, että hän loukkaantuisi kuullessaan, että tuo ystävä tavallaan ennen häntä oli omistanut nuoruuteni rakkauden.

Kävi todella niin kuin olin luullut; sillä vasta arveluttavan pitkän vaitiolon jälkeen vaimoni äkkiä tuli luokseni sanoen, että minun paras ystäväni tietysti on hänenkin sydämelleen rakas.

Ja siitä hetkestä asti ei kukaan voinut olla innokkaampi kuin hän. Siihen, mihin hän kerran ryhtyy, antautuu hän nimittäin aina koko innollaan, ja vielä samana iltana hän rupesi suunnittelemaan, mitenkä asia olisi järjestettävä.

Kello kymmenen seuraavana aamupäivänä menin vaimoni kanssa ystäväni luo, ja esittäessäni hänet sanoin vaimoni toivovan, että hän pitäisi häntä yhtä vanhana ystävänä kuin minuakin.

Ilmoitin hänelle niin rohkaisevasti kuin mahdollista -- vaikka vaimoni minun puhuessani kääntyi poispäin -- että hänen sairautensa ehdottomasti vaati hänet pysyttelemään sisällä lääkärinhoidon alaisena kuusi kuukautta, kunnes kesä lämpöineen ennätti tulla hänet täydelleen parantamaan. Ja minä toivoin hänen suostuvan siihen, että ottaisin järjestääkseni hänen asiansa kansakoulussa.

Hän oli nähtävästi sekä hämmästynyt että liikutettu.

Elämä ei ollut tarjonnut hänelle ystävyyttä, hän sanoi; hän oli aivan tottumaton sellaista vastaanottamaan, vaikka sitä tarjottiinkin hänelle niin vilpittömästi ja hyvästä sydämestä kuin nyt.

Hetken aikaa vastusteltuaan hän vihdoin antautui vaimoni vaikutuksesta, joka yleensä ei suostu tappiolle joutumaan.

Hän ei kuitenkaan tahtonut muuttaa meille asumaan, kuten minä olin ehdottanut, koska tämä pieni huone oli käynyt hänelle rakkaaksi ja -- kuten hän suoraan tunnusti -- hänestä tuntuisi pahalta sekoittaa asiaan taloudellisia uhrauksia, kun hän kerran ei ollut niiden tarpeessa.

Siitälähtien kävin säännöllisesti joka aamupäivä hänen luonaan ja koetin vähän väliä johtaa puheen kaupungin pieniin kuulumisiin, joiden arvelin voivan häntä huvittaa tai ainakin tuottaa hänelle vähän viihdytystä.

Vaimoni otti asian omalta kannaltaan. Päinvastoin kuin mitä minä olin pelännyt hän ei pannut toimeen minkäänlaista perinpohjaista muutosta ystäväni taloudessa tai elintavoissa. Tämä ei aavistanutkaan, että palvelustytöllä oli omat syynsä, miksi hän niin usein pistäytyi häntä katsomassa, ja että hän joka päivä peloissaan odotti, kunnes vaimoni oli käynyt tarkastamassa, oliko pölyt huolellisesti poistettu ja huone täydessä kunnossa. Ainoa, minkä vaimoni ihan julkisesti pani toimeen, oli kaikenlaisten vahvistavien ruokien lähettäminen. Tytön viedessä ne hänelle seurasi hänen mukanansa aina mielellään joku lapsista, jota hän sitte huvikseen hetken piti luonansa leikkien ja jutellen sen kanssa.

Tämä uusi, hänelle outo suhde näytti myöskin tuottavan hänelle viihdytystä. Mutta kuukauden kuluttua hänen mielensä taas alkoi synkistyä. Huomasin selvään, että meidän käyntimme hänen luonaan vaivasivat häntä, ja siksi me myöskin vähäksi aikaa jätimme ne sikseen. Hän vietti kaiket päivänsä leväten sohvallaan huoneen pimeimmässä sopukassa.

Eräänä iltana palvelustyttö kertoi kuulleensa huoneesta itkua ja nyyhkytystä; hän ei siksi tahtonut mennä sisään, vaan jäi seisomaan oven ulkopuolelle. Hetken kuluttua hän luuli kuulevansa sairaan hartaasti rukoilevan, vaikkei hän sanoja eroittanut. Seuraavana iltana hän kuuli hänen soittavan hiljaista säveltä aivan kuin viululla, josta ei ääni oikein ottanut lähteäkseen.

Kun seuraavana aamupäivänä tulin hänen luokseen, oli hänen mielensä kokonaan muuttunut; ja ihmeekseni minä huomasin, että viulu, joka kuten ennenkin haljenneena ja jousi vierellään riippui seinällä, nyt oli puhdistettu ja että siinä oli uudet kielet. Pöydällä vuoteen ääressä näin myös vanhan raamatun, jota en koskaan ennen ollut huomannut, luultavasti siksi, että hän aina oli pitänyt sitä kuten pyhää esinettä kätkettynä kaappiinsa.

Hän näytti tavallista raukeammalta ja rasittuneemmalta; mutta hänen kasvoillaan oli kirkastunut ilme kuten miehellä, joka on taistellut kohtalonsa kanssa ja vihdoin saavuttanut rauhan ja tyydytyksen.

Jos kävisi päinsä, hän pyysi, niin tahtoisi hän mielellään vielä samana päivänä puhutella vaimoani; minun kanssani puhuisi hän mieluimmin heti, ja siksi pyysi hän minua hetkeksi jäämään hänen luokseen.

Hymyillen -- tuota samaa hiljaista hymyä, hänen oman kauniin salaisuutensa hymyä, jonka tunsin niin hyvin entisiltä ajoilta, mutta jota hänen nyt ei enään tarvinnut peittää -- hän kääntyi minun puoleeni ja laskien kätensä olkapäälleni katsoi minua vakavasti silmiin ja sanoi:

»Rakas hyvä Fredrikini! En voi sanoa sinulle miksi, mutta tiedän varmaan, etten elä niin kauan, että näkisin kevään koittavan. Sitä, mikä minulta puuttuu, et sinä eikä kukaan muukaan ihminen voi minulle antaa, vaan Jumala yksin. Mutta kaikista ystävistäni olet sinä ollut minua lähinnä ja sinun ystävyytesi on ulottunut syvemmälle, kuin mitä voit aavistaakaan. Sinulla on oikeus tuntea se, joka on ollut ystäväsi. Kun minä olen mennyt -- ja se on varmaan tapahtuva vielä tänä talvena, ehkä pikemmin kuin sinä sairauteni kannalta katsoen luuletkaan -- löydät kaappini laatikosta joukon muistiinpanoja. Ne sisältävät nuoruuteni tarinan, mutta niin vaatimaton kuin se onkin, on sillä kuitenkin ollut ratkaiseva merkitys koko elämälleni. Se on kertova sinulle, että maailma on ollut minulle raskas, ylen raskas, ja että olen iloinen kuin vapautettu lintu saadessani sen ijäksi jättää.»

»Oli aika», hän lisäsi hetken mietittyään, »jolloin toivoin saavani viimeisen leposijani erään pienen kirkon vierellä Ruijassa; mutta nyt minä uskon, ettei paikka mitään merkitse ja että voin levätä yhtä rauhallisesti täälläkin.»

Näin puhuttuaan hän puristi kättäni ja pyysi minua käymään vaimoani hakemassa.

Kun tämä saapui, hämmästyi hän nähdessään ystäväni niin keveällä ja valoisalla mielellä, ettei hän sellaiseksi olisi voinut häntä kuvitellakaan. Ystävyyden nimessä pyysi hän vaimoltani nyt pientä palvelusta. Se oli oikeastaan vain päähänpisto; mutta jos hänet kutsuttaisiin pois, täytyi vaimoni luvata keväällä istuttaa hänen haudalleen orjantappurapensas.

Miten surullinen hänen pyyntönsä oli ymmärsi vaimoni vasta minun kerrottuani hänelle, mitä ystäväni sitä ennen oli minulle uskonut. Sillä vaimoni kanssa puhuessaan oli David Holst näyttänyt niin iloiselta ja onnelliselta, että kaikki surullisuus ikäänkuin hälveni.

Ystäväni ennustus näytti liiankin pian toteutuvan. Vaikka hänen mielentilansa muuttui yhä valoisammaksi, ikäänkuin uusi elämäninto olisi sitä kirkastanut, kulki hänen tautinsa kuitenkin päivä päivältä kohti kuolemaa.

Eräänä päivänä löysin hänet vuoteesta, missä hän nykyisin suurimmaksi osaksi vietti päivänsä, innoissaan katselemassa, miten pikku poikani Anton hänen kannettomasta viululaatikostaan oli tehnyt höyrylaivan, jota hän kuljetti lattialla, käyden milloin missäkin vieraassa satamassa. Kun tulin hänen luokseen, kertoi hän hymyillen, että hän oli käynyt kotonaan Ruijassa ja taas leikkinyt sen rannoilla.

Vaimostani oli vähitellen tullut hänen ainoa sairaanhoitajansa. Hän kävi ystäväni luona pari kertaa päivässä ja jäi istumaan hänen vuoteensa ääreen. Hän piteli silloin mielellään vaimoani kädestä tai pyysi häntä lukemaan jotakin vanhasta raamatusta. Hän etsi siitä tavallisesti sellaisia kohtia Vanhasta Testamentista, missä puhutaan kahden ihmisen välisestä rakkaudesta. Erityisen mielellään hän kuunteli kertomusta Jaakobista ja Raakelista.

Vaimoni, joka vähitellen koko sydämellään oli kiintynyt sairaaseen ystävääni, uskoi minulle eräänä päivänä, että hän luuli tietävänsä, mikä häntä vaivasi; se ei voinut olla muu kuin onneton rakkaus.

Niin liikuttavan kauniina, kuin hän siinä lepäsi kuoleman lähestyessä, hän ei koskaan ollut toista ihmistä nähnyt.

Hymy huulillaan makasi hän niin hiljaa, kuin olisi hän ajatellut suloista kohtausta, johon hän oli kutsuttu tulemaan heti, kun hän oli valmis jättämään ystävänsä täällä maan päällä.

Eräänä iltana hän pyysi vaimoani jäämään hänen luokseen.

Kello yhdeksän tultiin minua hakemaan, mutta päästyäni sinne hän ei enään ollut elävien joukossa.

Hän oli pyytänyt vaimoani lukemaan hänelle erään kohdan Korkeasta Veisusta, jonne hän oli pannut merkin. Se oli toinen luku, jossa sulho ja morsian puhuvat keskenään ja joka alkaa sanoilla:

»Olen Saaronin ruusu ja laaksojen lilja» ja loppuu näin: »Kunnes päivä päättyy ja varjot häipyvät, kulje, ole kuten metsävuohi, minun rakkaani; tai kuten nuori peura Betherin vuorilla.»

Hän oli tahtonut kuulla tämän kahteen kertaan, mutta keskellä lukemista hän oli hiljaa vaipunut ikuiseen uneen.

Ja siinä hän nyt lepäsi kauniina kuolemassa, hiljaa hymyillen kuin tervehtisi hän pyhää lehtoa Betherin vuorien tuolla puolen.

Seuraavana keväänä oli eräällä haudalla kaupungin hautausmaalla puuristi, jonka juurella kasvoi orjantappurapensas.

Siinä lepää ystäväni David Holst.

* * * * *

Ikäänkuin johdatukseksi ystäväni elämäntarinaan löysin minä siihen liitettynä erään luvun, josta osa näyttää olevan kirjoitettu myöhemmällä ijällä. Se todistaa, miten syvästi hänen mielensä oli juurtunut kotiseutuun ja millä rakkaudella hän oli kiintynyt siihen.

TOINEN OSA.

David Holstin muistiinpanot.

RUIJA JA RUIJALAINEN.

Jos ihminen, joka elää niin synkässä todellisuudessa kuin minä, uskaltaa puhua mielikuvituksesta -- miten monta ja miten kaunista kuvitelmaa onkaan särkynyt minulta täällä Kristianiassa, senjälkeen kun pari kolme vuotta sitte jätin kotini Ruijassa ja tulin ylioppilaaksi -- miten harmaa ja väritön onkaan maailma täällä etelässä, miten pienet ja pikkumaiset sekä ihmiset että olot sen rinnalla, mitä olin kuvitellut!

Kävin eräänä iltapäivänä muutamien ystävien seurassa vuonolla kalastamassa, ja me pidimme tietysti kaikki hyvin hauskaa -- kaikki paitsi minä, vaikka erinomaisen hyvin osasin ikäväni peittää.

Minulla ei todellakaan ollut hauskaa!

Istuimme litteäpohjaisessa leveässä veneessä, jota he sanoivat »proomuksi» ja joka muistutti pesuammetta. Me ongimme koko iltapäivän sameassa vedessä muutaman kyynärän syvyydellä hienolla siimalla, ja saimme yhteensä seitsemän, sanon seitsemän valkoturskaa -- ja sitte me soudimme sangen tyytyväisinä kotiin.

Tämä kaikki ihan inhoitti minua; sillä samanlainen kuin tämä proomu vailla köliä, jonka avulla se voisi kulkunsa ohjata, vailla purjeita, joita ei voi ajatella siihen kunnolleen asetetuiksikaan, ilman aallokkoa, jota se ei voisi edes kestääkään ja samanlainen kuin tämä harmaa, samea, tyyni meri, jossa korkeintaan muutama pieni valkoturska loiskii -- on minusta pohjaltaan koko elämä täälläpäin. Ei sillä missään suhteessa ole muuta tarjottavana kuin tuollaisia pieniä turskanpoikasia.

Toisten siinä jutellessa muistui mieleeni kalaretki, jonka pienessä kolmihankaisessa veneessämme kerran teimme kotiseutuni rannikolla oleville Menninkäissaarille, kalaretki, missä _hän_ oli mukana -- miten toisenlainen päivä, miten toisenlainen vene, miten toisenlaiset seikkailut! Kuinka köyhää, yksitoikkoista ja seikkailutonta onkaan kotiseutuuni verraten elämä näillä rikkailla, viljaa kasvavilla savipelloilla, tällä höyrylaivasavun peittämällä Kristianian selällä tai itse täällä kaupungissa!

Mutta jos minä lausuisin julki ajatukseni, niin nämä ylpeät ihmiset saisivat suuret silmät.

Kun täällä puhutaan kalastuksesta, tarkoitetaan sillä muutamia laihoja apajia, vähän turskaa ja muuta pientä kalaa.

Ruijalainen käsittää kalastuksen kuten kaiken muunkin tuhatkertaiseksi, hän tarkoittaa Lofotein ja Ruijan miljoonia, ja sen lisäksi vielä lajien ylenmääräistä moninaisuutta, valaskaloista alkaen, jotka suuret, kohisevat kalaparvet edessään vettä ruiskuttaen temmeltävät salmissa, aina kaikkein pienimpiin kaloihin asti.

Ainoa harvinainen kala, jonka täällä olen nähnyt ja jota siksi myöskin aina katselen missä sen vain tapaan, on kulta-ja hopeakala, jota pidetään lasikuvussa kuten kanarialintua häkissä; mutta sehän on kotoisin toisesta, eteläisestä seikkailumaasta.

Puhuessaan linnuista ei ruijalainen myöskään, kuten ihmiset täälläpäin, tarkoita jotakuta syötäväksi aijottua linturaukkaa, vaan hän ajattelee ääretöntä, taivaantäyteistä karjaa, joka valkoisena hyökylaineena kaareilee ilmassa lintuvuorien ympärillä ja suurena, kirkuvana, temmeltävänä lumiryöppynä peittää hautomapaikat.

Hän ajattelee haahkaa, sorsaa, ranta-harakkaa uimassa vuonoilla ja salmissa tai parvissa luodoilla istumassa, kalalokkeja, merikotkia, kuikkia ilmassa kiitämässä, hän ajattelee sarvipöllöä ilkeästi ulvomassa tunturirotkoissa -- sanalla sanoen, hän tarkoittaa kokonaista lintumaailmaa, ja hänen on vaikea rajoittaa käsityksensä johonkin yksinäiseen metsoparkaan, jonka sydämetön ihminen yllättää ja tappaa, kun se auringon noustessa yli honkaisen harjan lemmitylleen kuhertelee.

Tämänseutuisten laihojen marjamaitten asemesta on ruijalaisella peninkulmanlaajat muurainsuonsa.

Simpukoista pitkin pituuttaan köyhien rantamien sijaan muistuu hänen mieleensä rannikko, jonne meri on mitä runsaimmin siroitellut ihmeteltävän monimuotoisia, kaikenkirjavia näkinkenkiä.

Ruijassa ovat yleensä kaikki luonnonsuhteet ylen voimakkaat ja usein äärimmäisyyteen asti toistensa vastakohtia.

Sillä on erämaansa, äärettömät, yksitoikkoiset kuten alkuaikoina, jolloin siellä ei vielä ihmisiä asunut, mutta keskellä näitä erämaita on sillä myöskin äärettömät luonnonrikkautensa. Sillä on aurinkonsa ja kesäinen ihanuutensa, jonka päivä ei kestä kaksitoista tuntia, vaan lakkaamatta yöt päivät kolme kuukautta, jolloin usein saa käyttää naamaria suojana sääskiparvia vastaan.

Mutta tämän vastakohtana on sillä myöskin pimeä ja peloittava, yhdeksän kuukautta kestävä yönsä.

Kaikki on siellä jättiläismäistä, mutta siellä ei ole äärimäisten vastakohtien välillä noita vähäpätöisiä välimuotoja, joille rauhallinen elämä täällä etelässä on perustettu; nuo suhteet soveltuvat, toisin sanoen, paremmin mielikuvitukselle, seikkailuhalulle, uhkarohkeudelle, kuin kylmälle järjelle ja hiljaiselle, tasaiselle toiminnalle.

Ruijalainen saattaa sentähden tänne tultuaan alussa tuntea olevansa jonkinlainen Gulliver, joka on joutunut Lilliputtien maahan, eikä hän yleensä oikein sovi yhteen asukkaitten kanssa, ennenkuin hän on muodostanut vanhat totutut käsityksensä tämän köyhän, järkevän todellisuuden mittakaavan mukaan, toisin sanoen, ennenkuin hän on oppinut käyttämään järkeänsä mielikuvituksen asemesta.

Suksilla kuljeskeleva lappalainen poroineen, kainulainen, venäläinen -- puhumattakaan tuosta alati kiertelevästä, maalla hitaasta mutta veneessä notkealiikkeisestä ruijalaisesta -- kaikki he ovat epäilemättä paljoa mieltäkiinnittävämmät kuin yksitoikkoinen, kauraa viljelevä talonpoika, jonka mielikuvitus tuskin ulottuu oman pellon ulkopuolelle muuta kuin ihmettelemään, mitenkähän kaukaa hevonen sillä kertaa on takalistolta haettava.

Rajuilmasta tai aalloista puhuessa ajatellaan täällä pientä myrskyä tai aallokkoa, joka korkeintaan saattaa jossain määrin vahingoittaa satamaa, ja mieltä järkyttävänä tapahtumana pidetään jonkun kömpelön merimiehen hukkumista.

Minun mieleeni johtuu aivan toisenlainen kuva: tunturilta äkkiä vyöryvä hirmu-myrsky, joka tempaa talot mukanaan -- senpätähden ne sielläpäin sidotaankin köysillä kiinni kallioon -- Jäämerestä hyökkääviä aaltoja, jotka hyrskyihinsä hautaavat luodot ja saaret ja monen sylen syvyydellä taittuvat pohjaan ulottuviksi tyrskyiksi, niin että alus yhtäkkiä voi keskellä merta tärähtää pohjaan ja pirstoutua.

Näen mielessäni joukon uljaita miehiä, jotka henkensä edestä laskettavat myötämyrskyyn, pelastaakseen ei ainoastaan itsensä, vaan, ponnistellessaan vaivalla hankitun, kalliin lastin puolesta, myöskin kotona odottavien hengen; miehiä, jotka keskellä kuolemanvaaraakin koettavat kumoon purjehtiville tovereille ojentaa auttavan käden. Minä ajattelen lukemattomien pursien ja laivojen haaksirikkoa pimeinä talvi-iltoina tyrskyjen ja kuohuvien laineitten keskellä, -- niin, olisipa kerrankin hauska nähdä näitten aaltojen -- joita tavallisesti tulee kolme peräkkäin, kolmas pahimpana -- tulla rynnistävän, vaahtopäiset harjat korkeammalla kuin tullirakennusten katot, ja, ehkäpä harjallaan vielä maihin pyrkivä purje-alus, kiitävän Kristianian rauhalliseen, kapeaan satamaan, lennättäen laivat mukanaan keskelle kaupunkia ja tuoden seurassaan mahtavan, huikean puhurin, joka pyyhkäisisi talot katottomiksi.

Jos ne kerran tulevat, niin tiedän kyllä, että minua ne hakevat, minua, kaupungin sivistykseen hautautunutta kaukonäkijää, jonka he arvelevat itselleen kuuluvan. Mutta kaikesta huolimatta ehkä minä silloin, hetkeksi unohtaen kuolemankauhun, tervehtisin niitä kotiseudulta saapuvina ystävinä, vaikka ne tulevatkin vieritellen ruumiita ja hylkyjä hartioillaan.

Ne näyttäisivät kerrankin kaikille näille sivistyneille pikkueläjille täällä kaupungissa mahtavan meren koko kaameassa suuruudessaan, ja valaisisivat hiukan merensuolaamaa kuolemankauhua heidän elämänsä kelmeyteen.

Tekisipä mieleni nähdä valaskala puserrettuna Prinssi-ja Tullikadun väliin tuijottamassa jonkun ylimmässä kerroksessa asuvan perheen huoneisiin tai haaksirikkoutunut merihirviö, jota hienot, kultakalunaiset konstaapelit koettavat kuljettaa raastupaan.

Tahtoisin myös nähdä kaupungin teatteriarvostelijani, jotka ovat tottuneet kerran pari viikossa laulunäytelmissä näkemään mitä pöyristyttävimpiä tapahtumia, lornetti nenällään seisovan katselemassa tuollaista merinäytelmää, joka yhdellä kertaa tulvaansa hautaisi kaikki heidän arvostelijakäsitteensä ja mustepullonsa, näyttäen heille kuolemankauhun koko musertavassa vakavuudessaan.

Mitenkähän paljon kasvaisikaan sellaisen arvostelijan kyky käsittää mitä runoudessa ja sen kaipuussa on suurta ja mahtavaa, jos hän kerrankin elämässään näkisi »Ratsastajan»[1] myrskypäivänä 1,700 jalan korkuisena rynnistävän etelään päin suoraan merentyrskyihin, jolloin hänen hartioillaan vaippa liehuu pohjoista kohti ja katselija aivan selvään on näkevinään paitsi itse mahtavaa urosta myöskin hevosen pään, korvat, kaulan, suitset ja mahtavan rinnan.

[1] merkillinen tunturivuori Ruijassa.