Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed Proofreaders.

KAUKONÄKIJÄ ELI KUVAUKSIA RUIJASTA

Jonas Lie

Suomentanut Tekla Lampén

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1914.

_JONAS LIE_

_on suurimpia pohjoismaisia kirjailijoita. Rinnan Ibsenin ja Björnsonin kanssa hän on ollut luomassa norjalaisen kirjallisuuden suuren loistoajan, ja rinnan heidän kanssaan hän edustaa vuosisatansa parasta realismia, sen syvää totuudenrakkautta, sen suurta elämäntuntemusta ja sen erinomaista taitoa kuvailla luontoa ja todellista elämää._

_Ja kuitenkin nämä kolme runoilijaa olivat nuoruudessaan käyneet romantiikan koulua; he olivat syventyneet isänmaansa hämärään mutta suuripiirteiseen muinaismaailmaan ja sen tarumaisten muistojen perustalle rakentaneet unelmansa kansansa uudesta suuruudenajasta. Mutta Ibsenin ja Björnsonin tarmokkaat luonteet selviytyivät pian näistä epämääräisistä unelmista, oivaltaen todellisuuden vaatimuksia. Ennen pitkää he ryhtyivät, kumpikin omalla tavallaan, herättämään kansaa todelliseen työhön ja toimintaan ja selvittelemään sille -- ja samalla koko maailmalle -- ajan polttavia kysymyksiä. Mutta paljoa kauemmin harhaili kolmas heistä, Lie, romantiikan hämärässä, etsien selvyyttä sekä oman itsensä että ympäröivän maailman suhteen._

_Jonas Lie eli näet koko nuoruutensa ajan, kuten hän itse sanoo, lumottuna pohjoisen kotiseutunsa herättämiin salaperäisiin, ristiriitaisiin mielikuvituksiin. Kasvaneena Pohjois-Norjassa, hän oli tuomarin poika Tromssasta -- missä mahtava tunturiluonto samalla hurmaa ja ahdistaa, viehättää ja peloittaa, missä kaikki on tarumaisen suurta ja salaperäisen hämärää, muodostui hänen mielensä äärettömän herkäksi, vaikutuksille alttiiksi ja mielikuvituksiin taipuvaksi. Toiselta puolen taas kansan ankara elämä noilla pohjan rannikoilla, vaaralliset talviset kalastukset, rohkeutta ja taitoa kysyvät purjehdukset ja kaupankäynnin monenlaiset vaikeudet herättivät hänessä kovakouraisen todellisuuden ihailua ja aineellisen työn kunnioitusta, samalla kun tuo mahtava, oikullinen meri houkutteli nuorukaisen mieltä seikkailuihin ja uhkarohkeisiin yrityksiin. Kaiken tämän lisäksi oli hänen suoniinsa äidin puolelta eksynyt muutamia pisaroita taikauskoista lappalaisverta -- eipä siis ihme, että hän elää lähes neljänkymmenenikäiseksi, ennenkuin hän ihmisenä ja kirjailijana on täysin selvillä itsestään ja todellisen elämän asettamista vaatimuksista._

_Hänen ensimäinen kertomuksensa, »Den Fremsynte», Kaukonäkijä, on ikäänkuin tämän mielikuvituksen maailmassa eletyn nuoruudenajan tunnustus. Se on osaksi hänen oman sielunsa tarina, osaksi sen kansan, jonka keskuudessa hän vietti nuoruutensa. Ja samalla se on mitä kaunein kuvaus siitä omituisesta luonnosta, jonka helmassa hän oli kasvanut ja kehittynyt ja johon hän läpi koko elämänsä oli syvästi kiintynyt. Salaperäisestä romanttisesta hengestään huolimatta se kuvaa Norjan kansaa ja luontoa sekä senaikuisia oloja ja elintapoja paljoa todellisemmin, kuin muut sen ajan hienonrunolliset talonpoikaiskertomukset._

_Tämän rinnalla kuvaa Lie mitä hienoimmalla ymmärtämyksellä ihmissydäntä nuorine heräävine tunteineen, aavistuksineen, uskoineen ja epätoivoineen. Hän osoittautuu jo näissä ensimäisissä kuvauksissaan siksi verrattomaksi ihmiselämän ja ihmissielun tuntijaksi, joka sittemmin niin monessa kertomuksessa on käsitellyt mitä erilaisimpia ihmisluonteita ja elämänkohtaloita, ei ainoastaan erinomaisella taidollaan kuvaillen niitä meille, vaan tutkien ja valaisten niiden salaisia syvyyksiä. Hänellä on omituinen kyky ikäänkuin salaa hiipiä ihmisen sydämeen, valaista sitä jonkinlaisella kaukonäkijän taikavalolla ja löytää sieltä sekä pahan peikot että myöskin hyvän haltijat. Sillä hän uskoo elämään ja ihmisiin ja hän tietää, että he kykenevät voittamaan sielunsa pimeät vallat, jos vain pääsevät niistä selville._

_Tämä syvään ymmärtämykseen perustuva usko antaa Jonas Lien kertomuksille, verrattuina realismiin tuotteisiin yleensä, sen terveen, vapauttavan voiman, joka synkistä kuvauksista huolimatta niin virkistävästi vaikuttaa lukijaan. Se on voima, joka, erilaisista elämässä ja kirjallisuudessa kulkevista virtauksista riippumatta, aina on pysyvä raikkaana ja vastustamattomana ihmismielen kohottajana._

_Suomentaja._

ENSIMÄINEN OSA.

JOHDANTO.

Tunnen useita ihmisiä, joilla on ollut sama halu, mikä toisinaan valtaa minutkin, valita juuri rajusää kävelyilmakseen. Nämä ovat etupäässä sellaisia, jotka vietettyään lapsuutensa maalla ulkoilmassa, ovat joutuneet työalalle, joka vaatii yhdessä kohden istumista, ja joille huone toisinaan käy liian ahtaaksi ja ahdistavaksi -- tai ovat he myöskin runoilijoita. Heidän ajatuksensa ja mielikuvituksensa pyrkivät, enemmän tai vähemmän heidän tietämättään, alituisesti kaihoten pois sisäilmasta ja kaupungin kasarmielämästä.

Kun sitte jonakin päivänä maalaiselämä saapuu kaupunkiin oikean rajumyrskyn muodossa, joka riuhtaisee irti kattotiilet, vähän väliä lennättäen jonkun niistä jälkeesi, joka muuttaa kadut virroiksi ja nurkkaukset väijymäpaikoiksi, missä vihuri hyökkää sateenvarjosi kimppuun ja, enemmän tai vähemmän pitkän ja onnistuneen kamppailun jälkeen, kääntelee ja vääntelee sitä, kunnes vihdoin käteesi jää vain kehilö ja varsi -- silloin sattuu joskus, että hiljainen, arvokas liike- tai virkamies sen sijaan että hän, koko päivän työssään aherrettuaan, iltapäivällä tapansa mukaan istuisi omassa kodikkaassa huoneessaan, vaimolleen sanookin täytyvänsä, ikävä kyllä, lähteä hetkeksi kaupungille. Tietystikin ne ovat asiat, jotka vaativat hänet lähtemään. Sillä eihän toki vakavan, arvokkaan miehen, joka ehkä on pormestari ja kaupungin isä, sovi edes itselleenkään tunnustaa olevansa niin lapsellinen, että hän lähtisi rajuilmaan haaveilemaan ja taivaltaisi alas laivasillalle nähdäkseen, miten kuohut huuhtelevat laituria ja laivat satamassa leikkivät haaksirikkoa. Tietysti hänellä siellä pitää olla jotakin toimitettavaa, ellei muuta niin yleensä noin vain pitää silmällä, ettei »quid deprimenti capiat respublica», toisin sanoen, ettei vain kaupunki, jonka menestystä hänen tavalla tai toisella on valvottava, myrskyssä tuhoutuisi.

Asia on näet se, että kaduilla on kapina -- ei kuitenkaan valtiollinen, jumala varjelkoon häntä ottamasta osaa sellaiseen -- mutta tuollainen, joka nyt kerta kaikkiaan häntä houkuttelee siksi, että se herättää hänessä eloon kaikki vanhat muistot ja jota näkemään hän, häpeä kyllä, aina kiertoteitse hankkiutuu, vaikka sekin kapina tavallaan uhmaa kaikkia poliisimääräyksiä, särkee ikkunoita, sammuttaa lyhtyjä, repii katoilta tiilejä, rikkoo laitureita ja kiinnitysvehkeitä ja ajaa vartijat ja poliisit pesiinsä.

Se on luonnon mahtava sotahuuto keskellä sivistynyttä kaupunkia, luonnon herätyshuuto kaikille hänen lapsuudenmuistoilleen, hänen mielikuvituksilleen ja luonnonvaistoilleen, ja hän tottelee sitä kuin vanha torvenpuhaltajan hevonen, joka kuulee nuoruudestaan tutun torventörähdyksen ja äkkiä loikkaa aitauksen yli.

Kun hän on pari tuntia kävellyt ulkona myrskyssä, on poltto hänen veressään asettunut, ja kotiin palaa taasen tyyni, arvokas mies, joka varovasti asettaa kepin ja kalossit tavalliselle paikalleen eteiseen ja jota vaimo säälien tervehtii kertoen olleensa hänen tähtensä levoton ja auttaen märät vaatteet hänen yltään. Itse hän sinä iltana, ihmeellistä kyllä, vastuksista huolimatta on erinomaisella tuulella, ja hänellä on tuosta myrskystä niin kovin paljon kerrottavaa, tietysti kaikki siinä valossa, kuin pelkäisi hän vaaran tai tulipalon sinä iltana uhkaavan kaupunkia.

Juuri tällaisessa myrskyssä minä, jolla lääkärinä sekä itseeni että muihin nähden on riittävää aihetta liikuskella ulkona kaupungilla kaikkina vuorokauden aikoina -- kerran eräänä sateisena, sumuisena ja myrskyisenä lokakuun iltapäivänä kuljeskelin Kristiaanian katuja ja annoin sateen vapaasti piestä kasvojani, samalla kun oivallisella sadetakillani suojelin koko muun ruumiini.

Ilta oli sillävälin pimennyt, ja sytytetyt kaasulyhdyt loimahtelivat tuulenpuuskien käsissä, muistuttaen ulkorannikon vilkkumajakoita sumuisena iltana. Lukitsematon portti heilahteli edestakaisin, kiinnilentäessään paukahdellen kuin hätälaukaukset. Tämän johdosta päättelin, että meidän hermostuneena aikanamme sittekin mahtoi olla ihmeteltävän suuri joukko ihmisiä, joilla ei ole hermoja; sillä tällaiset paukahdukset jyrähtävät läpi koko talon aina ullakolle asti, alhaalta ylös uudestaan ja taas uudestaan, tuuli täyttää käytävät ja ovet lentävät selälleen; kaikki kärsivät tästä, mutta kukaan ei viitsi lähteä sulkemaan pahan alkua. Portinvartija on kaupungilla, ja niin kauan saa rauhakin olla talosta poissa.

Juuri tuollainen lukitsematon, alituiseen paukahteleva portti antoi minulle aiheen tähän kertomukseeni.

Kulkiessani portin ohi kuulin nimittäin äänen, joka tuntui minusta hyvin tutulta, vanhan rakkaan äänen -- vaikken alussa muistanut, missä sen olin ennen kuullut -- kärsimättömänä huutavan portinvartijaa. Tuo edestakaisin heilahteleva portti oli syynä huutoon. Selvästi mies oli ainoa hermostunut henkilö koko talossa; ainakaan ei portinvartija sitä ollut, sillä hän ei näyttänyt välittävän enempää portista kuin miehestäkään, joka portista piti melua ja paraikaa turhaan koetteli siihen avainta, mikä ei ottanut sopiakseen.

Vihdoin portinvartija astui ulos maanalaisesta luolastaan, ja kuunnellessani pientä sanakiistaa, joka syntyi tuon vähitellen leppyvän, omaa ärtyisyyttään pelästyvän äänen ja nurisevan portinvartijan välillä, virisivät taasen eloon vanhat muistot ja minä tunsin entisen ystäväni ylioppilasajoilta, David Holstin, jonka kanssa olin elänyt kolme nuoruuteni rikkainta vuotta.

»Jos sinä siellä olet, David, niin saat päästää minut sisään ennenkuin suljet oven», huusin hänelle aivan kuin vanhaan hyvään aikaan kaksikymmentä vuotta sitte.

Portti avautui selkoselälleen ja ulos astuvan synkän miehen kädenpuristuksesta ymmärsin, ettei hänen ollut yhtä kauan kuin minun tarvinnut harhailla muistojensa varastossa, vaan että hän heti oli sieltä löytänyt minun kuvani.

»Seuraa minua», hän vain lausui -- ja sitte minä hänen johdollaan vaieten nousin pimeitä portaita ylös kerroksen, toisen, kolmannen, ja sitte yhä korkeammalle pitkin vieläkin kapeampia portaita. Siellä hän tarttui käteeni ohjatakseen minua, mikä todella olikin tarpeellista, sillä mikäli saatoin päättää me nyt kuljimme läpi pimeän vinttikerroksen, jonne oli vedetty kuivatusnuoria -- hän kehoittikin minua kulkemaan kumarassa.

Kulkiessani tein huomioitani.

Hänen kätensä -- mieleeni johtui, että hän ennen muinoin oli ollut sangen ylpeä käsistään -- oli kostea, ehkä mielenliikutuksesta, ja vähän väliä hän pysähtyi portaissa aivankuin hengästyneenä. Pimeät ullakkoportaat ilmaisivat minulle myöskin, että David-ystäväni, jota aikoinaan oli pidetty sangen lahjakkaana, sittekään ei liene pitkälle päässyt maallisen edistyksen tiellä.

Hän avasi oven ja pyysi minua ensiksi astumaan sisään.

Pitkulaisella pöydällä oli lamppu, jonka varjostin kokosi valon lampunjalan ympärille noin puolen metrin laajuudelle, niin että se voimakkaasti valaisi siinä olevia kirjoitusvehkeitä ja papereita, mutta ensi näkemältä näytti jättävän pöydän ulkoreunat kokonaan pimeään. Sen takana näytti minusta musta hauta avautuvan, minkä kuitenkin silmäni totuttua lampun kirkkaaseen valoon huomasin sohvaksi, jonka edessä seisoi jotenkin samanpituinen nelisnurkkainen maalattu työpöytä.

Kun kaksi nuoruudenystävää tällä tavoin tapaa toisensa, on heillä, ulkonaisesta tuttavallisuudesta huolimatta, kuitenkin jonkinlainen salainen kainous voitettavana; monivuotinen kerrostuma erilaisia kokemuksia on ikäänkuin muokattava syrjään.

Hetkisen vaiettuamme meni ystäväni, kuin olisi hän äkkiä tehnyt päätöksen, reippaasti pöydän luo ja nosti pois lampunvarjostimen, niin että koko huone tuli valaistuksi.

»Kuten näet», hän virkkoi, »elän minä täällä aivan kuin entisinä aikoina, sen verran vain on eroitusta, että minulla nyt on kaksi ullakko-ikkunaa yhden asemesta, useampia hyllyjä kirjoja sekä hiukan paremmat kuukautiset tulot, jotka saan, kun minulla kansakouluopettajavirkani rinnalla on pieni epämääräinen sanomalehtitoimi. Siinä onkin kaikki mitä minä tarvitsen. Vasta viime keväänä muutin tänne Bergenistä ja olen kyllä aikonut käydä sinua tervehtimässä, vaikken vielä ole tullut sitä tehneeksi. Kun olen tavannut sinut kadulla, on sinulla aina näyttänyt olevan kiire sairaittesi luo. Mutta nyt kun olen saanut sinut tänne ullakkokamariini, voimme jutella vanhoista ajoista ja minä saan kuulla miten sinun on käynyt. Riisu päällysvaatteesi, minä sillä aikaa käyn katsomassa saisinko meille vähän totia.»

Näin puhuen hän pani varjostimen paikoilleen ja katosi ovesta.

Tämä ystäväni hieman kiihoittunut alkupuhe ei mielestäni ollut oikein luonnollinen; tuntui siltä, kuin hän olisi tätä tuttavallista puhelutapaa käyttänyt enemmän minun tähteni kuin omasta sisällisestä halusta, ja koko hänen käytöksensä teki minuun sen vaikutuksen, kuin olisi hän heti alusta tahtonut torjua luotaan kaikki tarpeettomat kysymykset.

En todella vielä ollut vaihtanut hänen kanssaan kunnollista kädenlyöntiäkään enkä ollut saanut sanaakaan hänelle sanotuksi, niin, oikeastaan en ollut vielä nähnyt hänestä muuta kuin hiukan vilahdukselta hänen kasvonsa, kun hän kääntyi lamppua kohti asettaakseen varjostimen takaisin paikoilleen.

Tunsin kuitenkin, vuosien aikaansaamasta muutoksesta huolimatta, samat laihat, hienonkalpeat kasvot, joihin ennen muinoin oli leimansa painanut tuo kaunis surumielinen ilme, mikä minun muistossani ijäti on yhdistynyt hänen kuvaansa -- mutta piirteet olivat muuttuneet huomattavan teräviksi, ja hänen katsahtaessaan minuun huomasin hänen silmissään toisen ilmeen, samalla kertaa kärsivän ja tutkivan, joka sanomattomasti koski minuun.

Olen nähnyt sairaitten kiinnittävän minuun samanlaisen katseen, kun ovat pelänneet leikkauksen olevan kysymyksessä, ja luulin siitä nyt sen verran ymmärtäväni, että ystäväni vanhan luottavaisuuden suhteen oli toimitettava leikkaus, joka vaati kaiken taitavuuteni.

Olen kerran ollut herkkäuskoisin ihminen auringon alla; mutta lääkäriksi tultuani ja nähtyäni minkälaiset ihmiset oikeastaan ovat sekä huomattuani, ettei maailmassa ole mitään, jota ei saattaisi edellyttää parhaimmissakin ihmisissä olevan, jos nimittäin tahtoo välttää erehtymistä taudinmäärittelyssä, on minusta tullut täydellinen epäilijä.

Epäilen kaikkea ja kaikkia, vieläpä niitäkin arvokkaita miehiä, jotka käyvät rajuilmassa kävelyillä.

Intiaani ei sen viekkaammin, hiljaisemmin ja salaisemmin hiivi läpi aarniometsänsä, kuin minä tarpeen vaatiessa potilaani luottamukseen. Ja David-ystävästäni olin minä yhtäkkiä saanut uuden potilaan.

Minua hän ei enää voisi pettää puhumalla vanhoista ajoista ja tarjoamalla lasin punssia vaatimattomassa ullakkokamarissaan.

Ensimäinen sotajuoneni oli jatkaa huoneentarkastusta, jonka alkamiseen ystäväni äsken oli tarjonnut minulle pienen tilaisuuden. Otin lampun ja rupesin katselemaan ympärilleni.

Sohvaa vastapäätä olevalla seinällä, kaltevan katon muodostamassa komerossa oli hänen vuoteensa ja sen edessä pieni pyöreä pöytä. Nurkassa vuoteen jalkapäässä seisovalla kirjahyllyllä näin Henrik Vergelandin rintakuvan, jonka leuka ja nenä olivat entistään vieläkin puutteellisemmat ja joka sitä paitsi oli menettänyt toisen silmänsä; se oli miltei yhtä huonossa kunnossa kuin vanha piipunpää, jota olin poltellut ja jonka myöskin tunsin, vaikka siihen oli ilmestynyt kaikenlaisia naarmuja ja piirroksia lisää sekä pitkin että poikin.

Ystävälläni oli näet tapana piirrellä siihen ajatusviivojaan, samalla kun hän veteli siitä haikuja ja silloin tällöin pisti keskusteluun jonkun yksikantaisen sanan ylläpitääkseen sitä kuten tulta, johon vähän väliä heittää halon -- tuntui siltä, kuin hän enemmän olisi välittänyt mielialasta ja siitä, että yleensä pakina pysyi vireillä, kuin itse puheen aiheesta. Sellaisina hetkinä hänellä olikin kasvoillaan tuo hiljainen, surumielinen ilme, ikäänkuin hän olisi hymyillyt jollekin kauniille, jota emme me toiset nähneet.

Vuoteen ja hyllyn välissä minä huomasin muutamia aivan halpoja pulloja, ja salaman nopeudella välähti mieleeni epäilys -- olen, kuten jo sanoin, ihan piintynyt epäilijä, en luonnostani, vaan monen pettymyksen opettamana -- että ystäväni oli vajonnut juoppouteen. Asetin lampun lattialle. Yhdessä pullossa oli mustetta, toisessa paloöljyä ja kolmannessa, pienimmässä, oli kalanmaksaöljyä, jota hän siis nähtävästi keuhkotautinsa takia nautti.

Minä muistin hänen kostean kätensä, hänen lepäilynsä ja hengästymisensä portaissa, ja minä häpesin kuin koira ajatellessani, että olin voinut asettaa nuoruuteni rakkaan ystävän ja -- miksen sitä sanoisi -- ihanteeni tavallisten renttujen rinnalle, niiden, joiden elämä ehdottomasti on epäiltävä.

Pyysin ajatuksissani häneltä anteeksi silmäillessäni kirjoja hänen hyllyllään ja huomatessani niiden joukossa monta tuttua nimeä. Tämä hylly sisälsi nähtävästi kirjoja hänen ylioppilasajoiltaan. Vedin sieltä esille paksun kirjan, vanhan Saxo Grammaticuksen, jonka muistin kerran ostaneeni eräästä huutokaupasta ja lahjoittaneeni hänelle -- mutta kohta sain muuta ajattelemista.

Minun kävi nimittäin kuten sen, joka murtaessaan muurista kiven löytääkin salaisen sisäänkäytävän -- minä tunsin äkkiä seisovani ystäväni salaisuuden portilla, tosin vielä kuin syvän, pimeän huoneen ovella, jonka läpi kyllä mielikuvituksessa saattoi vaeltaa, mutta josta todellisuudessa en voinut mitään nähdä, ellei ystäväni itse minua lyhdyllä valaissut.

Se, mikä niin suuressa määrin veti huomioni puolelleen kiinnittäen kaikki ajatukseni ja muistoni tähän paikkaan, ei kuitenkaan ollut mikään salainen muurinaukko, vaan viulunkaula, joka pölyisenä pisti esiin hyllyn takaa, kielet yhdessä sykkyrässä ruuvien välissä.

Höltynyt bassokieli oli riipuksissa, liiaksi kiristynyt kvintti oli katkennut ja käpertynyt kaulalle ja otettuani hyllystä useampia kirjoja ja tunnustellessani viulua keksin sen kahden ehyen kielen alla kaatuneen tallan. Tutkistelin viulua, jonka vain vaivalla sain esiin, yhtä varovasti kuin vanhaa ystävää, jonka olin tavannut sairaana ja nälkäisenä -- sen rinnassa oli korjaamaton halkeama. En voinut sille mitään, että vanhat muistot herättivät minussa syvän surumielisyyden.

Suljin muuriaukkoni kirjoilla, asetin lampun takaisin pöydälle ja istuuduin sohvaan, jossa savuavan piipun ääressä -- huomasin siinä muun muassa omat nimikirjaimeni, jotka kerran itse olin siihen piirtänyt -- antauduin muistoille, jotka tässä tahdon kertoa, vaikka helposti saattaakin tapahtua, että lukijan mielestä ystäväni viipyy kovin kauan juomatavaroita hakemassa. Näitten muistojen kautta hän astuu esiin sellaisena, kuin minä näin hänet nuoruudenmuistojeni valossa ja sellaisena, kuin lukijan on hänet minun kanssani nähtävä, jos mielii hänet oikein ymmärtää.

Ylioppilastuttavuutemme sai luonnollisesti alkunsa siitä, että me molemmat olimme ruijalaisia.

Hän oli kolme neljä vuotta minua vanhempi, ja tieto siitä, että hän oli H ... lehden suosittu vaikka salanimellä esiintyvä teatteriarvostelija, antoi jo sellaisenaan hänelle minun silmissäni jonkinlaisen julkisen etevämmyyden, jonka ihaillen tunnustin.

Vielä voimakkaammin vaikutti kuitenkin hänen olentonsa nuoreen mielikuvitukseeni. Hänen solakassa vartalossaan ja hienoissa, kapeissa, vakavissa kasvoissaan, joiden korkeaa otsaa ohimoiden kohdalta kaartoi tuuhea, tumma, kihara tukka, oli jotakin harvinaisen ylevää. Tuuheat kulmakarvat ja jyrkkäpiirteinen roomalaisnenä estivät huomion kiintymästä vaaleansinisiin silmiin, jotka paremmin soveltuivat parrattomien kasvojen kalpeuteen kuin piirteiden tarmokkuuteen. Tämä tarmokkuus se kuitenkin ensi näkemältä voimakkaimmin painui mieleen. Myöhemmin opin toisella tavoin hänen piirteitään selittämään, opin ymmärtämään, että niihin oli leimansa painanut ensi sijassa sen kaksoisluonteen ristiriitaisuus, joka vähitellen repi hänen elämänsä pirstaleiksi.

Hieno hymy, joka hänen puhuessaan levisi hänen kasvoilleen, sekä yleensä koko hänen vaatimaton olentonsa antoi hänelle jonkinlaisen ylhäisen hienouden leiman, joka herätti minussa kunnioitusta.

Hän oli ainoa minun ylioppilastuttavistani, joka ei käyttänyt ylioppilaslakkia -- hänellä oli tavallisesti vain matala pieni lippalakki, joka soveltui hänelle erinomaisesti.

Kun hän innostui, mikä saattoi tapahtua hänen jouduttuaan väittelyyn jonkun kanssa -- hän oli näet terävä loogikko, joka väitellessä pani liikkeelle kaiken älynsä antamatta kuitenkaan, mikäli minä saatoin huomata, sydämelleen tai syvemmille tunteilleen valtaa -- ei hänen äänensä kestänyt; se kaikui rasittuneena ja särkyneenä kuin olisi se lähtenyt heikosta rinnasta. Sellaiset kiistelyt rasittivat häntä myös suuresti, ja kauan niiden jälkeen vaivasi häntä hermostunut levottomuus.

Eräs hänen omituisuuksiaan oli, että hän tuon tuostakin teki monipäiväisiä jalkamatkoja maalle, huolimatta siitä, oliko kesä vai talvi. Seuraa hän ei näille matkoilleen halunnut. Jos hän olisi sitä tahtonut, olisi hän varmaankin pyytänyt minua seurakseen, sen minä tunsin, ja siksi ei myöskään koskaan johtunut mieleeni tarjoutua hänen mukaansa.

Näille matkoilleen hän lähti ilman matkalaukkua; sen huomasin minä kerran, kun sattumalta näin hänet vaeltamassa parin peninkulman päässä kaupungista, missä olin ollut käymässä.

Kotiin tultuaan hän sitte oli mitä loistavimmalla tuulella, kun hän taas ennen lähtöään aina oli harvapuheinen ja synkkämielinen, niin että minä tavallisesti yksin sain pitää huolta pakinoimisesta. Melkeinpä määräajoin uudistuivat tällaiset mielentilat hänessä.

Minä saatoin aina hänen viulustaan päättää, milloin tällainen mielentila oli hänet vallannut, tuosta samasta viulusta, jonka nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin kielet katkenneina löysin piiloitettuna hänen kirjahyllynsä taakse.

Sellaisena kuin sen siinä näin, kertoi se minulle samaa kuin ennenkin, kuitenkaan ei enää päiviä vaan vuosikausia kestäneestä synkkämielisyydestä.

Tätä viulua piti hän kerran suuressa arvossa, ja jousi vierellään riippumassa oli sillä kunniapaikka hänen seinällään. Hänelle oli sen kerran perinnöksi jättänyt eräs ystävä hänen kotiseudultaan Ruijassa, vanha lukkari, joka oli opettanut häntä soittamaan ja joka oli ollut noita soitannollisia neroja, jotka eivät saa tunnustusta tässä maailmassa.

David oli aina mielellään haaveillut, ei ainoastaan viulullaan -- hänellä oli hyvä korva ja hän oli taitava soittaja -- vaan myöskin viulunsa vaiheista: mistä se oikeastaan oli kotoisin ja miten vanha se voisi olla? Epäselvän leiman sen pohjassa tahtoi hän kovin mielellään selittää siten, että se »mahdollisesti on cremonalainen». Tämän asian suhteen hän oli hyvin arka, ja se seikka, että viulun syntyperä antoi sijaa arvaamiselle, lisäsi sen viehätystä hänen silmissään.

David Holstin ohjelmassa oli pari pitempää kappaletta, joita hän sanoi klassillisiksi ja jotka hän soitti nuoteista. Tämä hänen soittonsa ei minua niin suuresti viehättänyt, se tuntui minusta aina kuuluvan siihen puoleen hänen luonteestaan, joka ilmeni hänessä hänen esiintyessään loogikkona. Siinä oli enemmän tarkkaa henkistä koulutusta -- ja hän soittikin nämä kappaleet yhtä virheettömästi kuin hän kirjoitti tai väitteli -- mutta sydämestä tämä soitto ei tuntunut lähtevän.

Niinä aikoina, jolloin klassillinen musiikki ja kriitillinen väittely vallitsivat ystäväni ylioppilaskammiossa, hän kyllä itse oli jotenkin tasapainossa. Samalla hän kuitenkin oli vähemmän sydämellinen, vieläpä minuakin kohtaan.

Mutta tuli sitte aikoja, jolloin nuottiteline oli siirretty nurkkaan.

Hän saattoi istua tuntikausia tuijottaen eteensä kuin mietteisiin vaipuneena, ja sitte viulullaan purkaa mielialansa kaikenlaisiin haaveiluihin, jotka aivan toisella tavalla kuin hänen n. k. klassillinen musiikkinsa viehättivät minun soitannollisesti kyllä jotenkin vähän kehittyneitä aistejani.