Part 2

Luota niemen terhenisen, lahden laajimman perältä luodolta selälliseltä, astui paasi aallokosta, näkin kenkä kaislikosta, lainehilla keinuellen lailla purren parhaimman.

Nostin silmäni ylemmä, kohautin korkealle, kaitsin kämmenen avulla häikäisyä päivän hehkun, jotta saisi silmä nähdä, tajuaisi katsantani.

(Muistosta hurmaantuneena.)

Siellä souti lainehilla itse Ahti autereinen, jalo urho, veen valio, sileimmällä simpukalla, hopeaisen hohtavalla, kimmeltävän kultaisella, helmistä helottavalla.

Joutsen nuori, valkosiipi, kaula hiukan kaartununna, veti purtta purjehitta, säde päivän ohjaksina, kuolaimina kuunsakara.

Pursi laskihe läheltä lähemmäksi rantuetta, josta päässyt en poloinen askeletta ottamahan, väistymään vähintäkänä...

Jalka juuttui rantuelle aallon harjan huuhdeltavaks', silmä kiintyi kiinteästi silmäilyhyn säihkyvähän kuninkaani katsantahan.

Loisti kruunu kulmillansa lummekukista punottu, ulpukoista muovaeltu; kastehelmi otsallansa kuvasteli päivän kehrän värillä satehen-kaaren seitsemisin heiastuksin.

Toipa tuuli tuoksun kumman, oudon leyhkän lennätteli, joka viipyi viekotellen nuoren neitosen nenällä, huulilla humaltuvaisen.

Mitä tein, — — sit' en ma tiennyt Sieluhuni silmistänsä sima vuoti virtoinansa. — —

Kukka aukaisi kupunsa meden, juomaksi janoisen. — — Marja kaunis kypsynynnä jäi tuon poian poimittavaks'.

Silloin syttyi sieluhuni kaksi tunnetta tulista, toinen leyhki lemmen tulta, toinen raikui rakkautta... Ne ma poimin poialleni perinnöiksi puhtaimmiksi yhdynnästä ihmislapsen jumaluuteen suuren luonnon. Nyt on poikani poloinen lemmen lahjat vallassansa himon herjan ohjaksissa: ikävöiden itsellensä ihaninta impyettä, Saaren piikoa pyheä — — —

(Rukoillen.)

Oi Ukko, ylijumala, ota poika hoivahasi!

Kaitse kulkunsa katalat, Viittoittele viidat, korvet, heittele heteille soiden piorraspuiksi honganrungot, jot' ei eksyisi etonen, koito suohon suistuneisi...!

Tiedäthän, — — ei Kaukomieli poikanen tämän emosen oo parempi, tai pahempi, kuin on kaikki ihmislapset, joilla polku korven halki, tie on kaita kuljettava läpi lemmen sokkeloiden, umpikujien himojen, soudettava, — hukkumatta luodoille salakareille, — — valkamahan rakkauden...

Sulle Ukko huolein uskon, unehen surun upotan.

Tuli liedellä sammuu, hehkuen vain hiukan punertavana hiilloksena, näyttämö pimenee.

Äiti lähenee hiljaa vuodetta, jolle laskeutuu levolle. Hiljaisuus.

Hetken kuluttua häviää tuvan takaseinä, jolloin utuisen verhon takaa siintää ulappa vehmaine rantoineen ja kukkivine tuominecn. Keskellä ulappaa Saari, jolla Saaren nuoriso tanssimassa.

Tanssin tauottua asettuvat nuorukaiset kisaillen nurmikolle ja Kyllikki, helyihin koristettuna, istuutuu kivelle ylemmäksi toisia.

(Keskustelu käy keskellä leikin, naurun ja ilakoimisen.)

1:NEN SAARELAINEN:

Ompa tuokin Turjalainen, Karjalainen kerjäläinen, kun ei kuullut kielastusta, panettelua, pahasta meidän neidin sulhasesta.

Tullut Ahtolan on puolta veitikka ylen verevä nimeltänsä Kaukomieli Kyllikin kosintamaille, kilpasille meidän kanssa, — — (survaisten toista Saarelaista) sinut ensin suistamahan, mahtisi masentamahan.

2:NEN SAARELAINEN (loukkautuen):

Tuopa vasta kerskailija, — toisen onnen turmelija — — —!

Lienet itse illan suussa tullut onnen ongintahan, toivomalla sulhasiksi (ivalla) — — ehkä kelpo Kyllikille...

(Kyllikki ja tytöt purskahtavat nauruun.)

Jos se niiksi nyt tulevi, voin ma teille kertoella Ahdin maiden mahtavasta sankarista, sulhasesta, (kertoo vilkkain elein) kuink' ol' ensin empinynnä olla pois, tai lähteäkö, kuink' ol' etsimiä apua emoltansa, äidiltänsä.

(Pojat räjähtävät nauruun.)

Emo kielteä käkesi varoitteli vaimo vanha: (Äitiä matkien.) "Ellös menkö poikaseni parempihin itseäsi. Hi suvaittane sinua Saaren suurehen sukuhun."

Siitä sulho suuttununna, Kohahtanut riemuihinsa: (Matkien rehennellen Kaukomieltä.) "Jos en kooltani korea, suvultani aivan suuri, niin valitsen varrellani otan muilla muodoillani."

Taaspa kiellellyt emonsa: (Äitiä matkien.) "Siellä piiat pilkkoavat naiset nauravat sinua."

(Kaikki nauravat.)

Mitä huoli Kaukomieli, tyhmä, houkkio ja hurja vanhan vaimon estännästä! Purkihe sisunsa julki: (Kaukomieltä matkien.) "Kyllä häädän naisten naurun soppityrskyt tyttärien: poikasen pojan povehen käsikannon kainalohon."

ÄITI (unessa, aivan kuin painajaisen painamana):

Oi mikä katala valhe...! Voi poloinen päiviäni, polo poikanikin kurja! Nauraisitko Saaren naiset, pitäisit pyhäiset piiat? Tora tuosta tuiskahtaisi, sota suuri lankeaisi, saisi kaikki Saaren sulhot, sata miestä miekkoinensa päällesi sinun poloisen, yksinäisen ympärille...!

1:NEN NEITO (nauraen):

Voi mi riemu riehahtihe ajaessa Ahtolaisen sulhasiksi Saarelahan. Laski kummasti kujalle, kamalasti kartanolle, kaatoi korjansa kumohon, veräjähän vierähytti.

(Pojat nauravat.)

2:NEN NEITO (keskeyttäen edellisen puheen):

Siinä nauroi naidut naiset, piiat pisti pilkkojansa, väkättivät vänkäleuat, ikäpuolet ilkkueli.

1:NEN NEITO (anastaen uudelleen puhevuoron Kaukomieltä matkien):

Oisit nähnyt Kaukomielen! Murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa, eikä tuosta talttununna, sanoihin suin uskalsihe: "en oo tuota ennen nähnyt, ennen nähnyt, ennen kuullut, ett' ois naiset naurunansa, piiat pienet pilkkanansa mua konsana pitänyt... (Ylvästellen.) Onko Saarella sijoa maata Saaren mantereella minun leikki lyödäkseni, tanner tanhuellakseni Saaren impien iloissa, kassapäien karkeloissa?"

2:NEN NEITO:

Silloin saivat Saaren neidot kielenkannat irroillensa: sadat sylkivät sanoja, tuhat huusi huulillansa: (ilkkuen) "omp' on Saarella sijoa, maata Saaren mantereella sinun leikki lyödäksesi, tanner tanhuellaksesi, (nauraen) karjalaisna kaskimailla, paimenpoikana paloilla. Lapset laihat Saaren mailla lihavat hevosen varsat..."

2:NEN MIES:

Jopa teitä ilkkuniekat...! Iskittekös itkullanne, pilkallanne pistävällä, mielenmaltin miehen päästä.'

(Tytöt jäävät ihmetellen katsomaan kysyjään.)

1:NEN MIES (ilkkuen):

Taiko kääntynyt takaisin pilkka omaan nilkkahanne?

1:NEN NEITO:

Tuopa syytös — — —.

(Toiset tytöistä mykistyvät, toiset näyttävät suuttuvan.)

1:NEN MIES:

— — — Enne inha! Niin lie käynyt, kosk' ei naiset hiisku niin hiventäkänä, lausu luotua sanoa!

Mikäs tiesi, vaikka viestit, pahan kielen parjaukset eivät ehkä kielastele piikojemme pyhyydestä?

KYLLIKKI (kiivaasti):

Tietämäsi tuokiossa kerro joukon kuultaville...!

1:NNEN MIES:

Puhe käynyt on kylässä kielikellojen kerimä eukkojen elättelemä, ettei Saarella tytärtä, piikoa pyhintänä, kuta hän ei kosketellut, tai ois' vieressä venynyt. Päivysin on palkkalaisna, paimenena paikallansa, yöt on impien iloissa, kisailussa kiimaisessa...

KYLLIKKI:

Hyi, — — kun häpeä ei kieles' häijy, herjauksiesi, juorun kieltä julkeata, — — tässä tuotua esille...!

Mikä syytös Saarellemme? Ettei Saarellamme tällä, Saaren suuressa suvussa yhtäkänä, ainuttana, jok' ois' puhtaana pysynyt miehisihin mieltymättä...?

Moist' en usko muistakana siskoistani, piioistani, lapsikumppanuksistani, itsestäni kyllä tiedän, etten suostu sulhasihin, kotoisiin, en vierahisin, joilla suu on noin likainen, — — Pikaisemman mielen tulkki.

(Sovinnollisemmin.)

Valhetta sä laskettelit, pilaa vain pahannäköistä...?

ÄITI (unessa):

Minkä puollat piikojasi kasvinkumppanuksiasi, sen sä puollat poikoani, kosijata Kaukolaista...!

1:NEN NEITO:

Hän on vietävä tilille herja herjauksistansa, josko hän sanansa häijyt todistella voi tosiksi.

(Kaikki neidot hyökkäävät herjaajan kimpfuuu.)

1:NEN MIES (ottaen hyökkäyksen leikiksi):

Jopa nyt tukala tullut, — paha päälleni padonnut lailla sankan syksyusvan tyttölauman laahuksista, vimman puuskana puhuen!

Varsinko ma valhehia lasketellut, laittomia?

Puhun muiden muistamia, — toisten vaan on toistamia, kantamia viestin kielen...

Vioistanne vastatkaatte hälle, ken tulevi tuolta

(Osoittaa sormellaan niemelle päinₜ jonne kaikkien katseet kääntyvät.)

KAIKKI:

Kelle? Mistä?

1:NEN MIES:

— — — Katsokaattc, silmätkäätte loitommalle, — — (osoittelee sormellaan) tuonne tuomi-niemen taakse, vierustalle verkko-vaajan! (Ivaillen tytöille): Näettekö paimentanne kaunihissa korjassansa orhittansa ohjaellen kisailuhun kiirehtävän?

TYTÖT (vuorotellen):

Paimentanne! — — Voi tuo herja! Sinun paimen, — — mutt' ei meidän —!

POJAT (vuorotellen):

Totta vie! — — Epäilystäpä ei nyt tässä ensinkänä! Siellä kaunis Kaukomieli ajella karahuttavi karkeloihin kiiruhtavi.

KYLLIKKI (syyttäjälle):

Hänetkö sä huudattaisit tuohon naisten tuomariksi?

(Ylpeästi.)

Eipä ilmoisna ikänä sitä täällä sallittaisi...!

Sattui poika parhaiksi puolustamaan kunniaansa, — — tai jos syyllinen hän liene, — — tyttöjemme tuomittavaks'. (Tytöille): Hetki onkin oivallinen — — puolustaida, puhdistaida syyttehistä syntisistä, syljennästä suulastavan.

Itse tässä tuomariksi ryhdyn puutteessa paremman. (Leikkien vakavaa tuomaria.) Avojaloin, valppain mielin, astukaatte arvokkaasti valakiven vierustalle, alle pihlajan pyhäisen.

1:NEN NEITO (vihoissaan):

Pois on mielihalu multa käydä leikkisotasille kanssa halvan palkkaorjan, parrattoman paimenpoian.

2: NEN NEITO (pelon alaisena):

'Myöskin multa. Ei oo mulla himoa hituistakana.

KAIKKI NEIDOT (toiset vihoissaan, toiset häpeissään, ahvan kuin olisi heillä paha omatunto. Teeskennellyllä ivalla):

Jättäkäämme leikkikumpu Kauolle ja Kyllikille! Mitäpä iloa meillä — — moisen kanssa juoksennella?

KYLLIKKI (hämmästyneenä):

Mitä? Arkailette? onko epäilystä mielissänne?

Pelkoapa moinen puuska puhuu maille puolestanne!

Vapisette? Kalpeaksi käynytkö jo kirkas poski?

Onko teillä tunto sairas, kun ei löydy uskallusta innostusta, rohkeutta, jotta eessä Ahtolaisen kaiken kansan kuuluville tekisitte tunnustuksen puolustukseks' puhtauden, neitseytenne pyhäisen.

(Kyllikin puhuessa hajaantuvat Saarelaiset eri suuntiin. Kyllikki nousee ylpeästi ylös, ollen kuin kuningatar yksin kummulla.)

Minä vain en tästä väisty, minä Kyllikki kopea, kun ma puhdas tunnoltani, maire vielä mainehelta, tunnen voimaa uskallusta vastustella vierastamme, — — tässä pilkoin parjaamaanne.

Yksin seison ylvästellen pyhyytemme puoltajana...

Luovuta en kumpuanne joutavalle juoksijalle, mieron teillä kiertäjälle.

Tarkoin ensin tutkimalla asiansa aivotukset, pois on miehen poistuttava -mailta näiltä marjaisilta, sijoilta käen kukunnan.

Lausun hälle suorat suomet, sanat tiukat saarnaelen: "Mitä kehno kierteletkin. rannan raukuja ajelet, täältä tyttöjä kyselet, tinavöitä tiedustelet?"

(Kyllikin viime lauseiden aikana astun Kaukomieli paimenen asuun puettuna, sääret ja käsivarret paljaina, vuohen talja vyötäröillä, tammen lehdistä sidottu seppele päässä, paimentorvi heitettynä vasemman olan taa, hitain ja juhlallisin askelin Kyllikkiä kohden.)

KAUKOMIELI (nähdessään Kyllikin, hurmaantuneena):

Oi! On impeni sorea, Kyllikkini kaunokainen! Kukka vasta auennunna alla katsehen tulisen, lemmen hehkun Kaukomielen...

Ethän vain sanoja noita, kipinöitä kiehuvia — — — — kiihtymyksen keittämiä, — — minulle lie aikonunna?

Niissä viimeinen vihasi kieleltäsi kimmahtanut, huuliesi heittämänä haihtui maille maahisien Syöjätärten syötäväksi.

Eip' on puutu kiukun puuskat, takerru vihurit vimman, mielialat kiihtymyksen, purjehisin lemmen purren, raaka-puuhun rakkauden.

Lempeä ei leppymähän sammuta sanojen tulva, saastuta ei sairahaksi parkkineste parjauksen kyisen parjaajan purema, suulastavan sylkäsemä.

Jos sa kuunnellut oot- muita, — — kuppareita, kielijöitä, kallistanut korvalehden valhelorun laatijoille, — — kuule nyt myös sulhoasi, valittuasi vähäisen.

Vielä kun kotona viivyin Kaukoniemen kainalossa alla raidan rannallisen suojuksessa syksy-säiliä tuulen puuskilta pahoilta, — — niin en löytänyt lepoa, siimes-paikkaa sielulleni, katvea katehelleni, nähdessäni muiden nuorten onnellisna, autuaina, oman neitonsa keralla, enkä nähnyt neittä nuorta, ainuttaka impyettä, jok' ois mulle mielistynyt sielulleni siskoseksi.

Silloin tuuli tuomiansa vihurilla viskeskeli, myrsky vierti viestijänsä, — — henki mulle, heittiölle, vilussa värisevälle, tuskissa tukehtuvalle:

"Ompa Saari autereinen keskellä himojen merta ulapalla aukealla. Siellä istuu itseksensä ikävöimä impyesi, valittusi, valkoisesi, puhtoisesi, pulmusesi, varattuna varrellesi aina aikojen alusta."

Syttyi toivo tuntohoni, väistyi värjötys viluinen, tuska tuima tuiretuinen.

Intomielin taipaleelle läksin, uudelle uralle: sadat saappahat kulutin, sadat airot poikki soudin, sua kuunnella käköni, pääsky päivitelläkseni, perhonen pidelläkseni.

Nyt jo päässyt oon perille satamahan saapununna, missä immyt mielitietty lohdutusta loistelevi tähtösenä toivottoman.

Sulle aarteeni avajan, sydänkammioiden kätköt, sieltä ilmoille siroitan, viskon maille mantereille, jalan astunnan jälille, kantapääsi koskettaman kengän anturan alalle hopeoita lemmen hehkun, kunnon kultia kosolta, helmet kaihon kyyneleiden, — — timantit teräväsärmät tuskien tulen hiomat. — —

Jo on ukset auki lyöty, ovet selkoseljällensä pyhättöni tuon pyhimmän! Katso mi palavi liekki leimuavi loimu lemmen ylimmällä alttarilla. — '— (Kiihkeästi.) Sinä yksin sen sytytit — — sinä yksin ylläpidät — sinä öljy, — — liekki, loimu, sinä yksin sen olemus. Minkä loistat itsellesi — — valoa tuot toisellekin — —

(Kolkosli.)

Minä lamppu vain valotoin, yksin yössä sammuvainen ilman tulta, tuntehesi pyhän lempesi lemua.

(Ojentaa sylinsä Kyllikkiä kohden.)

Sinulla on sielussani olopaikka oivallinen' kehto keinuellaksesi!

Senpä oot sä valtakunnan valtiatar itsenäinen, sekä herratar helyinen... Valmis siellä valtaistuin hopesta hohtavainen, kullasta kumottavainen; istumahan joudu sille jalokivin kiiltävälle, sua siellä tottelevat, kumartavat kyynelsilmin himojeni hengettäret, haltiattaret haluni...

KYLLIKKI (jonka ylpeys on Kaukomielen puheen aikana lannistunut, joutuu nähtävästi yhä enemmän ja enemmän hämilleen):

En mä tästä ennen jouda, (etsien sanoja) — — kun kiven kuluksi jauhan, — — pieksän petkelen periksi, — — — — huhmaren suvuksi survon. — —

KAUKOMIELI:

Jopa tunnen ja tajuan soinnusta, sävystä, äänen, kuink' on lempi lauhduttanna mielesi kovan, kopean!

(Kyllikki luo katseen maahan. Kaukomieli ojentaa kätensä sitä ehkäistäkseen.)

Karkeaako katsehesi pimentoon, pakenemalla alle siljän silmäluomen? Sielusi sini avaja, nosta silmälautasesi, katso suurta sulhoasi muotoansa muhkeata, lemmenhehkuin leimuavaa poskea punaveristä!

KYLLIKKI (neuvotonna, uskaltamatta nostaa katsettaan):

Tahtoisin tasaisen varren tasaiselle varrelleni, tahdon muodon muhkeamman muhkealle muodolleni.

KAUKOMIELI (sulkien Kyllikin syliinsä):

Suoristaos varsi sorja minun kanssa mittasille! Mitta siinä, mi sopivi, — — tuki varma varrellesi kaunihiksi kasvaaksesi, elpyäksesi ehoksi.

(Puristaa Kyllikkiä rajusti ja yrittää viedä mukanansa.)

KYLLIKKI (hätäisenä):

Päästä jo minua poies, laske lasta valloillensa kotihinsa kulkemahan luokse itkevän emonsa...

KAUKOMIELI:

Sylini kotosi korja sieluni eho emosi.

KYLLIKKI (pelokkaana):

Viel' on viisi veljeäni, seitsemän setäni lasta jänön jäljen polkijaksi, neidon pään perilliseksi. Jos sota on syttynevi takia minun poloisen (kauhusta väristen) — — silloinpa tuho tulevi saapi surma myös sinulle.

KAUKOMIELI:

En oo pelkuri mä ollut ennen, enkä vastakana!

Kotona on mulla miekka säkenöivä säilärauta, jok' on Hiidessä hiottu jumalissa kirkastettu. Sillä suistan surman suuhun vihollisen jok'ikisen, sekä suurennan sukuni laajennan lajini kaiken.

KYLLIKKI (itkien):

Joutenpa poloinen synnyin, jouten synnyin, jouten kasvoin, jouten aikani elelin, jos nyt joudun joutavalle, miehelle mitättömälle, suojihin sodan kävijän, aina tuiman tappelijan.

KAUKOMIELI (Kyllikkiä hyväillen):

Kyllikki sydänkäpyni, minun maire marjueni, ellös olko milläkänä...! En sua pahoin pitäne: sylissäni syödessäni, käsissäni käydessäni, sivullani seistessäni, vieressä venyessäni.

Mitäpä sinä sureksit, mitä huolien huokaelet? Lehmittyyttä? Leivättyyttä? Vaiko muun elon vähyyttä?

Ellös olko milläkänä! Mont' on lehmeä minulla, monta maidon antajata: yks' on suolla Muurikkinen, toinen mäellä Mansikkinen, kolmas Puolukka palolla. Ne on syömättä soreat, katsomatta kaunokaiset, ei oo illoin kytkemistä, eikä aamuin laskemista, heinävihkon heittämistä, suolan suuruksen surua..

KYLLIKKI (ilostuen ja Kaukomieltä hyväillen):

Oi sä Ahti, lemmen poika, minusta jos neittä mielit ikuiseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi, niin valat ikuiset vanno et sotia käydäksesi kullankana tarpehella, hopeankana halulla.

KAUKOMIELI:

Vannonpa valan vakavan eessä julkisen jumalan, alla kasvoin kaikkivallan, etten ilmoisna ikänä tartu taistotapparahan, miekan kahvahan kajoa, itse jos valasi vannot, et kyliä käydäksesi hyvänkin hypyn halulla tanhujuoksun tarpehella...

KYLLIKKI (mairitellen):

Eessä kauniin Kaukomielen, eessä sulhoni sorean, lupauksen varman vannon hälle olla uskollinen, lemmen vaalija vakainen. (Hyväellen.) Sulle säilytän iloni, sulle tanssin tanssintani, sekä hyppyni hyvitän.

Nyt oon valmis korjahasi, valju varpu taljallesi; kunhan lausun ma hyvästit laajoille isoni maille:

"Hyvästi nyt Saaren nurmet kuusen juuret tervaskannot, ahot marjaiset, valoisat, joit' olen kesät kävellyt, talvet kaiket tallaellut — — (Kaukomieltä hyväillen) — — tätä pyytä pyytääkseni allia ajellakseni. — —"

(Kietoutuu Kaukomielen kaulaan, joka kantaa hänet pois. Etäämmällä ryhmittyneet Saaren nuoret nousevat hämmästyneinä ylös ja jäävät ihmetellen katsomaan Kyllikin häviämistä.)

(Saari häviää ja tupa on edelleen öisessä pimeydessä. Äiti nousee äkisti vuoteelta, herättää Ainikin, joka jää säikähtyneen näköisenä istumaan vuoteelle.)

ÄITI:

Kuulitko kuherrusääntä miniämme mielitietyn, sekä kauno Kaukomielen?

AINIKKI (hätkähtäen):

Enkä kuullut: painajainen lie vain painellut pahasti sinua sydänalasta, unet tuoden kummalliset vanhan mielehen höperön.

Peloittelet, säikyttelet sydänyöllä tyttäresi henkiheitoksi tilalle, kuoliaaksi vuotehelle.

ÄITI:

Tämä ei unennäköä, höperrystä, heikkoutta! Kotona on poika kohta kera nuoren morsionsa.

(Menee avaamaan akkunan, josta tulvii päivä sisälle. Kuuluu lintujen laulua):

Jo on päivä korkealla, aamu kirkas koittanunna, herännynnä heinikkokin, kukka nurmen nukkumasta. (Itsekseen.) Kovinpa nukuinkin kauan unen uutimien alla, kun en kuullut ensimäistä kukerikuun kieuntata.

(Menee ovelle, aukasee sen seljälleen, jolloin aamn-anringon valo virtaa huoneeseen.)

Toivehikas onnen päivä, Ukon itsensä jakama, mittapuulla mittelemä ikuisuuden ilmennestä, rannattomasta merestä, ihmislapsien iloksi, auvoksi on angervoisten!

Ennen maille laskuansa tuo se pieneen pirttihimme riemun, jommoista ei ennen nämät nähneet seinähirret, kuulleet kuusihonka orret!

(Kuuntelee ovelta.)

Tällä kertaa vanha korva pettänyt ei kuulijaansa. (Iloisena.) Tuttu on kavion kopse, tuttu ensi kuulemalta polven poljenta orihin, varsan astusta vakava.

(Aisukille):

Toimi kuntohon tupamme, lavitsamme laadullensa vallas-vierahia varten!

AINIKKI (siistien vuodetta ja häärien lieden totona. Itsekseen):

Jo lie mennynnä piloille äiti vanha vanhuuttansa, — — höpertynnä heikkouttansa — —

(Menee ovesta ulos, juoksee kohta takaisin hämmästyneenä.)

Tosia unia nähnyt lienet ehkä valveillasi! Kotona jo, kynnyksellä, vartomasi, vuottamasi...!

(Kaukomieli ja Kyllikki astuvat onnellisen näköisinä tupaan. Kyllikki muuttuu äkkiä nurpean näköiseksi.)

ÄITI (Kaukomielelle):

Viikon viivyit poikaseni, viikon mailla vierahilla...

58

KYLLIKKI (puoleksi itsekseen):

Ompa tässäkin tupanen nälkäraunion näköinen, hovi hornalle sopiva. — —

KAUKOMIELI (Kyllikille):

Ellös sä sure tuvista, huokaele huonehista! Tuvat toiset tehtänehe honkanummen hirsiköstä, parahasta parsikosla.

(Äidilleen):

Oi emoni, kantajani, äitini, ylentäjäni, mitä läksin, senpä sainkin, kuta pyysin, sen tapasin. Pane patjasi parahat, pehmoisimmat päänaluiset, maatani omalla maalla nuoren neiteni keralla.

ÄITI (kohottaen katseensa ylös):

Ole kiitetty jumala, ylistetty Luoja yksin, kun sa toit miniän mulle, toit hyvän tulen puhujan, oivan kankahan kutojan, aivan kenstin kehreäjän. (Kaukomielelle.) Itse kiitä onneasi! Hyvän sait, hyvän tapasit, hyvän Luojasi lupasi, hyvän antoi armollinen.

(Kyllikkiä hyväillen ja katsellen Kaukomieleen päin.)

Puhdas pulmunen lumella, puhtahampi puolisosi; valkea merellä vaahti, valkeampi vallassasi: sorea merellä sorsa, soreampi suojassasi; kirkas tähti taivahalla, kirkkahampi kihlattusi...

Laadi lattiat laveat, hanki ikkunat isommat, seisottele seinät uudet, tee koko tupa parempi: kynnykset oven etehen, ukset uudet kynnyksille, nuoren neidon saatuasi, kaunihin katottuasi...

(Esirippi laskee.)

2:nen kuvaelma.'

Pimentoian "kivikko mäki".

Näyttämön etualalla katsomoon päin avonainen, puoliympyrän muotoinen, maanalainen luola, jonka molemmilla sivuilla olevat kiviröykkiöt ja mäki kohoavat näyttämön taustaan päin. Luolan takaseinän ulkopuolella, oven kohdalla makaa Pimentoian koira, "Hurtta", vahtina.

Taustalla aution näköistä metsäseutua kulonpoltramine puunrunkeineen, yhtyen taampana pilviseen, öiseen, taivaanrantaan, josta välistä sukeltaa esiin kuun-käyrä.

Luolan seinät välkkyvät kiteistä, jotka antavat luolalle valaistuksen. Molemmin puolin sivustoilla kiertää tukeva kivipenkki. Taustalla keskellä ovi, varustettu vaskilangoilla, joista riippuu suuret vaskiset lukot. Penkeillä istuu kolme Tietäjää, yksi ovesta oikealle, Louhen vierellä, ja kaksi oven vasemmalla puolella, valkoisissa puvuissa, tiara päässä, tulta säihkyvät kiehkurat sekä rinnalla, että otsassa, korkeat silmikkoristillä varustetut riimusauvat kädessä.