Part 3

Kivisydän seurattuaan osaaottavaisesti Don Pedron kertomusta tahtoi nyt sanaakaan lisäämättä poistua seurueesta.

"Oi, jääkää tänne!" rukoili vanhus kääntyen Kivisydämeen, "elkää jättäkö meitä tänne erämaahan!"

Kivisydän ei mielinyt heitä kauemmaksi seurata, vaan antoi sen neuvon että odottaisivat täällä aamun tuloa, koska yön pimeydessä matkustaminen oli arveluttavaa. Mutta kun toisetkin häntä kiihkeästi pyysivät saattamaan heitä metsästä pois, niin hän siihen suostui, sanoi kuitenkin: "Olen teitä varoittanut vaan en vastaa siitä kaikesta, joka vielä voi tapahtua".

Kolmas luku.

Hyökkäys ja voitto. -- Ero.

Matkailijat valmistautuivat nyt jättämään tämän paikan jossa edellinen kohtaus oli tapahtunut. Hermosa nukkui vielä sammalikolla, ja herättää häntä olisi ollut sangen varomatonta, joka olisi hänen paranemisellensa mitä arveluttavimpia seurauksia vaikuttanut. Kivisydän katkoi sentähden vahvan puunoksan, josta valmisti jonkunlaisen kantopaarin, jolle sitten kaksi Don Pedron palvelijaa Hermosan nostivat.

Noustuaan ratsullensa antoi Kivisydän merkin lähtöön. Nuori ratsastaja katsasti alinomaa levottomasti ympärilleen, kuin olisi odottanut jotain hirveätä tapahtuvan. Hän otti kulkunsa eräälle kukkulalle päin, jonka juurelle pian saavuttiin. Matkailijat seurasivat noin kymmenen minuutin matkan päässä saattajasta, joka aina ratsasti hyvän matkaa edellä, kun yht'äkkiä kova laukaus kuului.

Matkailijat katsahtivat taakseen. "Mitähän tämä merkitsee", Don Pedro sanoi levottomana. "Epäilemättä kavallusta!" Don Estevan vastasi katsahtaessaan tarkkaavasti ympärilleen ja nähdessään Kivisydämen loitolla katoavan pensaikon taakse.

Tätä peloittavaa ääntä seurasi hiljaisuus. Mutta tuskin oli muutama minuutti kulunut kun tiheätä ampumista eri haaroilta alkoi kuulua silminnähtävästi vastauksena aikaisemmin annettuun merkkiin. Kohta tämän jälkeen tuli Kivisydän matkailijain luo, jotka hänen poissaolonsa oli tehnyt levottomaksi.

Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja liikkeensä levottomat.

"Teidän tahtonne mukaan on tapahtunut", hän sanoi kiukustuneena. "Minä en vastaa siitä onnettomuudesta, joka nähtävästi teitä kohtaa".

"Mikä se on? Mikä vaara meitä uhkaa", Don Pedro kysyi kavahtaen ylös.

"Intialaiset ovat meidät huomanneet", vastasi Kivisydän, "Tiikerikatin villi seurue on meidän läheisyydessämme".

"Oi!" Don Pedro huudahti kauhistuksella, "minkä nimen lausuitte? Tiikerikatti, tuo peloittava rosvoilija, jonka lukemattomat rikokset vuosikausia on tämän seudun täyttäneet kauhulla, lähestyy meitä. Oi meitä, olemme hukassa!"

"Ei hän itse", Kivisydän rauhoittaen vastasi, "vaan osa hänen rosvojoukkoansa. Nyt tarvitaan kylmäverisyyttä ja miehuutta". Hänen annettua merkin laskeutuivat kaikki nyt maahan ja alkoivat hiljaa käydä konttaamalla eteenpäin; Hermosakin oli niin paljon virkistynyt että saattoi tähän outoon kulkuun voimiansa myöten ottaa osaa. Hän tahtoi ennen viimmeisetkin ponnistuksensa käyttää, kun joutua vihollisten kynsiin. Askel askeleelta tulivat matkailijat, aseet käsissä, eteenpäin, kunnes aivan lähellä huomasivat intialaiset. Neljä heistä, jotka vasemman korvansa yli pistetystä korppikotkan sulasta voi tuntea päälliköiksi, olivat nuotiovalkean ääressä kyyryssä äännettöminä polttaen piippuansa.

Kivisydämen käskystä nousivat matkailijat hiljaa ylös ja kukin heistä haki puurungon takaa suojan.

"Jätän teidät tänne", sanoi Kivisydän hiljaa, "minä menen leiriin, rauhoittukaa, ja mitä tapahtuneekaan, niin elkää ennen ampuko, kuin näette minun heittävän hattuni maahan".

Matkailijat nyökäyttivät myöntyväisesti päätään ja Kivisydän katosi pensaikkoon. Siitä paikasta, mihin matkailijat olivat laskeutuneet, saattoi helposti huomata kaikki, mitä leirissä oli tekeillä, saattoipa tarkasti kuuntelemalla kuulla keskustelunkin. Kumarruksissa eteenpäin, sormi pyssyn hanassa ja katse leiriin tuijottaen matkailijat nyt kuumeentapaisesti odottivat sitä hetkeä, jolloin saisivat lauaista.

Saavuttuaan leiriin Kivisydän astui esille nuotiotulen ääreen. Hitaasti hän lähestyi intialaisia ja siitä ystävällisyydestä, jolla nämät häntä tervehtivät, saattoi huomata, että mies, jonka huostaan matkailijat olivat antautuneet, oli villeille jo vanhastaan tunnettu. Don Pedro piti ensimmältä tätä onnena, sillä hän toivoi Kivisydämen mahdollisesti voivan vaikuttaa heidän pelastukseksensa, mutta sitte hän rupesi epäilemään luullen nuorta miestä petturiksi. Matkailijat eivät tienneet vielä, kuinka tämän turvaajansa käytöstä oikein selittelisivät, kuin leiristä alkoi kuulua vilkasta keskustelua, josta seuraavan selvästi saattoi huomata: "Minun veljeni on varovainen", sanoi yksi päämiehistä, "hän on valkoihoiset hyljännyt, koska hän tietää, että Tiikerikatti on heidät intialaisten keihäille pyhittänyt".

"Valkoihoisia en ole hyljännyt", Kivisydän vastasi päättävästi, "intialaiset siinä pettyvät, minä olen vannonut valkoihoisia veljiäni suojella, ja olenkin heitä puolustava voimieni mukaan".

"Tiikerikatin käskyt ovat sitä vastaan!", huudahti yksi päälliköistä.

"Minä en ole velvollinen tottelemaan Tiikerikatin käskyjä", Kivisydän vihastuen vastasi, "minä vihaan kavaltamista enkä ole salliva punaihoisten täyttää murhaavia aikomuksiansa".

"Ooh!" huudahti ensimmäinen päälliköistä. "Tiikerikatti tahtoo, että valkoihoisten päänahka on heiltä otettava".

"Te kurjat", metsästäjä kiljaisi vihastuen, "minäkin olen valkoihoisia, niin ottakaa minunkin päänahkani!" ja silmän räpäyksessä hän heitti karvaisen hattunsa maahan, hyökkäsi samalla intialaisen päällikön päälle ja syöksi veitsensä syvälle hänen rintaansa. Samassa kuului kuin yhdestä pyssystä neljä laukausta ja toisetkin nuotiovalkean ääressä olleista päälliköistä ketertyivät veriinsä hiekalle.

Nyt alkoi hirveä viiden miehen viittätoista vastaan taistelu, joka yltyi sitä kiivaammaksi, kun kukin tiesi ettei tässä ollut armoa odotettavissa. Onneksi matkailijoilla oli pistoolit, jotka ensin vastustajoitansa vastaan laukasivat ennenkuin sapeleillaan ryntäsivät. Kahdestakymmenestä sotilaasta kaatui kaksitoista, kahdeksan jälelle jäänyttä pötkivät pakoon.

Taistelun melske tunkeutui Hermosankin korviin, joka sivussa pensaissa sen taukoomista odotti. Pistooli kädessä tuo urhokas nainen oli joka hetkenä valmis puolustaimaan. Vihdoin tuli isä kertomaan koko tapauksen, sitten nousi koko seurue ratsailleen ja lähti matkaan.

Vinhaa vauhtia ratsastaessa yökin sai kuluneeksi. Auringon nousussa matkailijat saapuivat tien risteykseen, jossa Kivisydän tahtoi heistä erota. "Teillä on tästä ainoastaan muutaman peninkulman taival siirtolaan ja tie sinne on helppo löytää", hän sanoi.

"Elkäämme kuitenkaan näin erotko toisistamme", Don Pedro vastasi, "minulla on velvollisuuksia Teitä kohtaan".

"Unhottakaa ne!" keskeytti Kivisydän. "Te palaatte kotiinne, minä taas harhailen erämaassa ja säilytän teistä muiston, joka koskaan ei ole katoova. -- Jääkää hyvästi!" Näin sanoessaan hän ojensi kätensä kaikille, käänsiin ja ratsasti täyttä laukkaa pois.

Neljäs luku.

Siirtolassa. -- Selityksiä.

Kaksi tuntia Kivisydämen erottua matkailijat vihdoinkin saapuivat Don Pedroksen siirtolaan, jossa kotiväki oli suuresti iloissaan heidän tulostansa.

Hermosa vetäytyi huoneesensa, jossa lankesi polvilleen kiittämään Jumalaa heidän onnellisesta pelastumisestansa erämaassa. Lopetettuaan hän vaipui syviin mietteisiin istuimelleen. Yht'äkkiä, ikäänkuin unesta kavahtaen, hän tarttui kelloon kutsuakseen jotakin luokseen. Ovi avautui ja sisään astui kaunis tummaihoinen nainen. Ystävällisesti tervehtäen hän notkistui nuoren rukoilijattaren jalkoihin ja, kiinnittäen mustat silmänsä häneen, hän kysyi: "Mitä haluatte, Hermosa?"

"Tahdoin sinua nähdä, kanssasi vähän jutellakseni", nuori hallitsijatar vastasi.

"Oi, mikä onni", huudahti Nina -- se oli tytön nimi -- lyöden ilosta käsiänsä yhteen. "En ole kaukaan aikaan teitä nähnyt; kuten kuulen, olette matkallanne olleet suuressa vaarassakin".

"Ken sanoi sen teille?" Hermosa kysyi. "Don Estevan kertoi kaikki, mitä erämaassa oli tapahtunut", vastasi Nina, "hän kertoi myös siitä miehestä, joka niin urhokkaasti oli teitä puolustanut, ja Don Torribio, hovimestarinne, sanoi tuntevansa Kivisydämen, vaan vakuutti myös, että hänen hyvyytensä vain oli näennäistä, jonka takana pirullinen petos piili".

Kuin salaman satuttamana Hermosa nämät sanat kuullessaan kavahti ylös huudahtaen: "Mahdotonta! Missä on Don Torribio? Käske häntä luokseni!"

Hetkisen kuluttua tuli Torribio, keskiaikainen kaunis mies, viehättävä ja notkea käytöksessään, sisään. Nöyrästi kumartaen hän tervehti hallitsijatartansa, joka ystävällisesti ojentaen kätensä sanoi: "Olen onnellinen Teidät nähdessäni. Istukaa ja kertokaa minulle jotakin tuosta miehestä, joka kutsuu itseään Kivisydämeksi ja joka erämaassa niin paljon meitä hyödytti. Kuten olen saanut tietää, kuulutte tuntevan hänet".

"Oi, jotta voisin sanoa Teille totuuden!" Don Torribio huudahti. "Kivisydän tuo nuori seikkailija, jonka olette nähneet, on villin Tiikerikatin, tuon peloittavan rosvoilijan poika, jonka nimeäkin koko seudussa mainitaan kauhulla".

Ikäänkuin käärmeen pistämänä Hermosa vaipui istuimellensa, kasvonsa kalpenivat ja vapisevalla äänellä hän sanoi: "Mahdotonta! Se mies, joka niin jalosti meitä kohteli, ei voi olla mikään pelottava rosvoilija".

"Olen kuitenkin kertova, mitä henkenne pelastajasta tiedän", Torribio jatkoi. "Kivisydän on tuon kuuluisan Tiikerikatin poika, niinkuin jo mainitsin. Isän maine on luonnollisesti siirtynyt poikaan ja tehnyt tämän yhtä peloittavaksi, kuin hänenkin. Kuitenkin on minun tunnustaminen, että vaikka häntä monesta rikoksesta ja häpeällisestä teosta syytetään, ei vielä ole ollut mahdollista saada häntä syytteen alaiseksi. Kaikki, mitä hänestä kerrotaan, on läpitunkemattomaan salaisuuteen kiedottuna. Kivisydän lienee noita tunnetuita mehiläis-metsästäjöitä, joiksi muutamia puolivillejä kutsutaan, jotka ympäri heinäaavikoita ratsastelevat ja tuontuostakin ystävällisessä sovussa liittyvät intialaisiin".

"Kuinka mielelläni enkö riistäisi sitä salaisuuden huntua, joka henkenne pelastajata ympäröi! Kentiesi joskus tähän tilaisuus tarjoutuu".

"Oi, kuinka olisin teille kiitollinen siitä", Hermosa vastasi ojentaen kätensä hovimestarille, joka kohteliaasti tervehtäen poistui.

Viides luku.

Eräs yhtymys. -- Vastenmielisiä havaintoja.

Erottuaan matkailijoista, jotka, kuten olemme kuulleet, onnellisesti saapuivat kotiinsa, Kivisydän käänti hevosensa tiheässä metsässä olevaan vuoren luolaan, joka oli useinmainitun rosvoilijan, Tiikerikatin, suosima olopaikka.

Vaivaloisen kulun jälkeen hän vihdoin saapui piilopaikalle, jonka aukon sakea pensasto peitti. Kytkien hevosensa puuhun, hän pensaikkoa raottaen astui maanalaiseen huoneesen, jonka nurkasta löytämällään soihdulla valaisi. Neljänneksen tuntia varrottuaan kuului hevosen kavioiden kopsetta, joka seisahtui rotkon edustalle. Heti jälkeen astui Tiikerikatti sisään.

Tämä villi rosvoilija oli hämmästyttävän kookas mies. Leveät hartiansa ja jäntevät jäsenensä osoittivat, että voimansa, vaikka jo useita vuosia keski-ikäänsä pitemmälle ehtineenä, olivat vielä käyttämättömässä kunnossa. Ilman vaikuttamasta tulipunaiseksi muuttuneesta iho karvastaan voi huomata Tiikerikatin kuuluvan valkoihoisiin. Pukunsa oli puoleksi meksikolaisten ja punaihoisten; kuitenkin todistivat piikkisijan piikeillä ja lasihelmeillä koristetut mokkasiininsa hänen mieltymystään intialaispukuun.

Leveäteräinen veitsi, sotakirves ja kuula- sekä ruutipussi riippui nahkaisessa kireälle vedetyssä vyössään.

Korvallisensa yli hän kantoi valkopäistä kotkankynää, päällikön tuntomerkkiä, ja kädessään hän piteli suuren suurta, hopealla hienosti kirjaeltua pyssyä.

Tämä siis oli nyt se mies, jolle intialaiset olivat antaneet Tiikerikatin nimen.

Synkkä pilvi laskeutui hänen leveälle otsalleen ja kääntyen poikaansa hän lausui: "Näyt unhottaneen että olen isäsi; sillä päättäen kaikesta, mitä olen kuullut, olet tuohon Don Pedroon, jota kuolemaani asti vihaan, ystävällisesti liittyneenä".

Näin sanoen hän heitti ankaran katseen Kivisydämeen, joka närkästyksissään iskien pyssynsä maahan ja kääntyen isäänsä kiljasi: "Olette siis todellakin hätyyttäneet matkailijoita, jotka rauhallisesti kulkevat pitkin tietä. Tämä on kovin minua vihastuttanut. Kutsutte itseänne isäksi, suokaa anteeksi, jos olen pakoitettu nyt sanomaan, ett'en voi teitä rakastaa".

"Mitä minuun tulee, niin ei ainoatakaan sanaa suustanne joko synnyinpaikastani tai muista perheellisistä suhteistani ole todistamassa, niin että ylimalkaan alan epäillä olevan sukulaisuuden siteitä välillämme ollenkaan".

"Haluan puhua suuni puhtaaksi!" Kivisydän kiljaisi vihaisena. "Silmäni ovat avautuneet. Olette lapsuudestani saakka koettaneet sydämestäni kaikki säälivät tunteet tukahuttaa; siinä ette, kiitos Jumalan, ole onnistuneet, ja nyt olen päättänyt elää omin nokkini, saattakoon tämä päätös mihin hyvänsä". Näin sanoen Kivisydän suuresti kiivastuen poistui. Hampaitaan purren rosvoilija vanhus seurasi nuorta ratsastajaa, joka ratsullaan pian katosi sakeaan metsään.

Kuudes luku.

Hyökkäys siirtolaan. -- Vihollisen tappio.

Kivisydämen poistuttua rosvoilija nousi ratsullensa ja ratsasti intialaistensa leiriin. Villisoturit olivat Tiikerikatin saapuessa istuallaan tupakoiden nuotiotulen ympärillä. Nähdessään hänen he kunnioittavasti nousivat seisoalleen, merkki, että häntä pidettiin suuressa kunniassa. Ystävällisesti vastattuaan heidän tervehdykseensä hän viittoi heitä kokoutumaan ympärilleen, jonka jälkeen kuuluvalla äännellä lausui: "Apaakkein päälliköt, te urholliset soturit! Elkäämme kauempaa viivytelkö kukistaa vihollisemme Don Pedron ylpeyttä. Kukin asettukoon paikalleen, Urubuksen huuto on oleva hyökkäyksen merkkinä".

Hyväksymisen merkiksi päälliköt kumarsivat Tiikerikatille, jonka johdolla sitten teltat otettiin pois ja lähdettiin Don Pedron siirtolaa kohti. Päivän koitteessa saavuttiin lavealle pitkää heinää kasvavalle aavikolle, jota kesti hyvän aikaa, sitten tultiin taas sakeaan metsään ja vasta seuraavana päivänä yön pimetessä lähestyttiin San Antonio siirtolaa.

Vahtimies, joka läpi yön oli siirtolan turvallisuuden takia valveilla, oli kuullut askeleita, jotka vaikka olivatkin hiipiviä, tyynenä yönä sitä selvemmin kuuluivat. Hän laukasi heti pyssynsä siirtolan asujamille merkiksi, että vihollinen oli läheisyydessä. Don Pedros nousi peljästyksissään vuoteeltaan ja aavistaen lähestyvän vaaran, puhalteli sotatorveen, joka kutsui kaikki näillä tiluksilla olevat miehet aseisin. Muutamassa minuutissa oli melkoinen joukko miehiä koolla, jotka päivää ennen olivat saapuneet siirtolaa suojelemaan intialaisten hyökkäyksiä vastaan.

Kului hetkinen ilman että yön rauhallisuutta mikään häiritsi. Silloin yht'äkkiä Urubuksen kiljunta kuului tyynessä yössä. Toistamiseen kuului kiljunta, miesten riveissä syntyi nyt eloisuutta. Kolmannen kerran vielä huuto uudistui ja silloin vasta nousi hirvittävä melu joka taholta; intialaiset hyökkäsivät siirtolan äärimmäisiä varustuksia vastaan, joille koettivat kiivetä, mutta kovan vastustuksen perästä siirtolaiset heittivät heidät takaisin tulipommeilla ladatuilla pyssyillänsä, levittäen kuoloa ja hävitystä intialaisten leirissä.

Taistelua jatkettiin läpi yön vähillä loma-ajoilla ja loppui vasta sitten kun aurinko oli ehtinyt korkealle taivaalla. Ilohuudolla intialaiset tervehtien aurinkoa syöksivät uudessa vimmassa eteenpäin. Siirtolaiset jättivät, ikäänkuin pakosalle lähtevinään, asemansa julmistuneitten sotilasten seuraamina.

Mutta, oi kauhistusta, mitä tapahtui? -- Yht'äkkiä kuului hirvittävä räjäys. Tanner jymisi heidän jalkainsa alla ja ilmaan heitetyt intialaiset putosivat kappaleina maahan. Siirtolaiset olivat, näet, kaivaneet maahan alaisia käytäviä, jotka he täyttivät ruudilla, jonka intialaisten lähestyessä sytyttivät. Peloittava oli vihollisten kauhistus. Mielettöminä he pakenivat joka haaralle. -- Valkoihoiset pelastuivat.

Kun murhaavan taistelun perästä Don Pedros ystävineen meni taistelutantereelle, he täällä löysivät hävityksen seassa pahoin haavoitetun sotilaan, joka näytti heistä sangen oudolta. Ihokarvaltaan valkoinen hän sekä pukunsa että aseittensa puolesta näytti päälliköltä.

Don Pedros käski viedä miehen majaan häntä vielä viimeisillä hetkillään kunnioitettavaksi. "Tämä ei ole kukaan muu, kuin Tiikerikatti, tuo peljätty rosvoilija", sanoi Don Estevan nähdessään haavoitetun. Niin olikin. Kuullessaan rosvoilijan nimen pääsi läsnäolijoista pelästyksen huuto. Tiikerikatti, jonka monista haavoista verta vuoti, heräsi vihdoin kuumeen tapaisesta unestaan. Don Pedros oli juuri häntä lähestymäisillään puhutellaksensa, kun ulkoa kuului hevosen kavioin kopsetta. Ratsastaja ajoi samassa pihalle, jonka Don Pedros pian tunsi samaksi uskolliseksi saattajakseen erämaassa. "Kivisydän" hän ilosta huudahtaen riensi nuorta ratsastajata vastaan. Kuullessaan Kivisydämen nimen Tiikerikatti hämmästyksestä äännähtäen vaipui liikkumatonna vuoteelleen.

Seitsemäs luku.

Havaintoja. -- Onnettoman kuolema.

Erottuaan isästään luolassa ei Kivisydän ollut häntä sen koommin tavannut. Aavistaen intialaisten aikovan Don Pedrosta vahingoittaa hän pysytteliin siirtolan läheisyydessä voidakseen tarpeen tullessa tälle nyt rakkaaksi tulleelle ukolle olla apuna.

"Onnetoin!" Kivisydän huudahti nähdessään verissään makaavan Tiiketikatin.

"Kivisydän!" vastasi rosvoilija kohottautuen vuoteeltaan ja tuijottavin silmin nuorukaiseen katsahtaen. Kooten kaikki voimansa hän kaikkien läsnäolijoiden kuullen huudahti: "Saatte kuulla salaisuuden! -- Vuodet ovat varmaankin paljon minun muuttaneet, koskapa tähän asti olen voinut pysyä tuntemattomana".

Tarttuen Don Pedrosta käteen hän lausui: "Minä olen -- Fernando, veljesi, joka yli kolmenkymmenen vuoden olen epäsovussa ja vihassa ollut sinusta eronneena".

"Mitä sanottekaan?" huudahti Don Pedros ja hämmästyksen huuto pääsi kokoutuneista. "Olen totuuden sanonut", sanoi Tiikerikatti kylmästi vastaten. "Nimeni olen sanonut. Olen Fernando". Heikommalla äänellä hän jatkoi: "Kolmekymmentä vuotta olen erämaassa harhaillut; tullut itse villiksi, liittynyt intialaisiin, jotka pian minun valitsivat päälliköksensä. Heidän avullaan tahdoin sinulle kostoa, kun katala onneni minun saattoi tähän tilaan, sinun käsiisi". "Jumalan sallimus tässä on!" lausui Don Pedros lauhkeasti, mutta Tiikerikatti viitaten kädellään jatkoi: "Voimani katoavat. Kuulkaat siis kaikki, ennenkuin silmäni ainiaksi ummistuvat", ja Kivisydäntä osottain hän sanoi: "Sinä et ole minun poikani -- olet Don Carlos, veljeni Don Pedroksen poika. Pienenä poikasena sinut salaa ryöstin isältäsi ja vein erämaahan. Lapsesi on tässä, Don Pedros!" huudahti hän ponnistaen kaikki voimansa, jonka jälkeen voimattomana vaipui vuoteelleen.

"Lapseni", kuului kuin kaiku isän suusta ja sydämellisesti hän puristi nuorukaista rintaansa.

"Veljeni!" huudahti Hermosa tuolilta hypähtäen, jolle liikutuksesta oli vaipunut. "Sinäkö, veljeni, olit siis henkeni pelastaja, saattajamme erämaassa aavistamattamme rahtuistakaan, mitkä sisälliset siteet meitä yhdistivät. Jumalani, kuinka kaiken tämän piti tapahtua!"

Tämän kohtauksen kestäessä Tiikerikatti yhä oli kuolontapaiseen uneen vaipuneena. Kerran raotti kuoleva silmäänsä ja yhä kalpenevilta huuliltaan kuului ainoa sana: "Anteeksi!"

Huulet ummistuivat ja hetkisen kamppailtuaan Tiikerikatti jäi liikkumattomaksi. -- Hän oli kuollut.

"Jumalan sormi on tässä!" lausui Don Pedros syvästi liikutettuna. "Rukoilkaamme onnettoman sielun puolesta!"

Ja langeten sitten ruumiin viereen polvilleen hän rukoili ja kaikki läsnäolijat seurasivat esimerkkiänsä.

WITUH.

Ensimmäinen luku.

Nuori siirtolainen. -- Saapumus. -- Talon ystävä.

Kesällä vuotta 1814 lähestyi laiva Etelä-Amerikan itärannikolla olevaa Buenos-Ayres nimisen melkoisen kauppakaupungin satamaa, ja mukanaan oli suuri joukko matkailijoita. Siirtolaisten joukossa oli myös eräs Thomas Mahr niminen nuorukainen, jonka keskustelusta katteinin kanssa saattoi huomata hänen muutama viikko sitten jättäneen synnyinkaupunkinsa Frankfurtin lähteäkseen ensin mainitussa kaupungissa asuvan Robert Warren nimisen enonsa luo. Tämä harjoitti suuremmoista kauppaa eläinten nahoilla, joita Pampas-nimisiltä heinä-aavikoilta kuljetti ja kuultuansa eräältä kauppaystävältään että sisarensa pojasta tulisi aimo kauppias, kutsui hän tämän jälkimmäisen tulemaan luoksensa. Thomas, joksi tahdomme nuorukaista lyhyesti nimittää, seurasi kutsumusta sitä halukkaammin, kun vanhempansa jo kauan sitten olivat kuolleet.

Peninkulmia leveän La Plata-joen ranta tarjosi Thomakselle omituisen näyn. Pitkät matkat olivat sakeata pensaikkoa, joitten yli siellä täällä milloin mahtavat palmupuut leveine lehtikatoksinen milloin taas aloekasvin jättiläisoksat kullankeltaisen karvaisine kukkineen kohosivat ilmoihin. Lukematon monenkarvainen lintuparvi liikkui niiden oksilla, kun samalla koko rantamaa vilisi mitä erinkaltaisimmista vesilinnuista.

Lukematon paljous aluksia ja venheitä ilmoitti vihdoinkin Buenos-Ayresin sataman läheisyyden, jonne pian saavuttiinkin. Astuessaan maihin Thomas ihmisjoukosta suureksi ilokseen kohta huomasi rakkaan enonsa. Sukulaiset ajoivat nyt vaunuilla kaupunkiin, jonka matkan kestäessä Thomaksella oli erittäin äitinsä kuolemasta paljon kertomista.

Sillä välin lähestyttiin varsinaista kaupunkia. Tässä tarjoutuva maisema ei Thomaksesta ollut niinkään ihanaa, sillä La Platan varrella olevat äärettömät Pampas-nimiset heinä-aavikot ulottuvat peninkulmamääriä sisämaahan.

Hitaasti vierivät vaunut pitkin katuja, kun omituinen joukko ihmisiä tullen sivukadulta seisattui erään puodin edustalle. He olivat kauniita, tummaihoisia miehiä rintoihin asti ulottuvalla parralla.

Kauan Thomas tarkasteli näitä komeiden ratsuin seljässä istuvia miehiä.

"Tuletpa heidät lähemmin tuntemaan", sanoi Warren erästä ratsastajoista ystävällisesti tervehtäessään. "He ovat nimeltä Gauchos, tuon suuren juuri näkemäsi Pampas-aavikon asujaimia. Omistaen monilukuisia karjalaumoja he minulle luovuttavat eläintensä nahkoja; jonka tähden olen aina heidän kanssansa tekemisissä".

Pian saavuttiin talon edustalle, joka sekä kokonsa että komeutensa puolesta paljon erosi muista. Tämä oli Warrenin perheen asunto, jonka kesti-ystävälliset ovet nuorelle sukulaiselle nyt avautuivat.

Talonisäntä esitteli sukulaisensa kotiväelleen ja tarjottua ruokaa sekä juomaa vieras vietiin huoneesensa, jossa hyvässä levossa sai virkistää matkan vaivoista rasittunutta ruumistansa.

Herätessään Thomas kuuli enonsa vilkkaasti keskustelevan erään miehen kanssa, jonka tunsikin samaseksi Gaucholaiseksi, jota enonsa matkalla oli tervehtänyt.

Thomas meni huoneesen, missä molemmat miehet keskustelivat. Gaucholainen nimeltä Wituh, tarkasteli mielihyvällä koreata nuorukaista, ja tultuaan esitellyksi, pyysi häntä ottamaan osaa keskusteluun, joka koski suuremmoista nahkojen hankintaa. Keskustelun molemminpuolisella menestyksellä loputtua Wituh otti sydämellisesti jäähyväiset.

Toinen luku.

Vanhuksen neuvo. -- Matkaanvalmistus ja hyvästijättö.

Vuosi oli kulunut umpeen mitään erinomaista Warrenin talossa tapahtumatta. Thomas tuli enonsa kauppaliikkeessä, joka laajenemistaan laajeni, aivan hyvin aikoihin. Peräänkysymys nahoista tuli niin suureksi, että Warren katsoi parhaimmaksi vuosittain lähettää mies nahkain ostoa varten aavikoille. Kysymys vaan oli, ken olisi niin rohkea, tälle pitkälle matkalle lähtemään, seuduille, joilla intialaisten hyökkäyksistä ei ollut varmaa.

Kukapa muu kuin Thomas oli tähän kuin luotu. Mutta tässä asiassa oli Wituh'inkin mielipidettä kuultava.