Part 2

Kun Chingachgook ja tyttäret, nähtyään ettei vihollisesta hyökkäyksestä tullutkaan mitään, saivat kuulla Huroonein tulleen keskustelemaan ja hieromaan kauppaa vankein lunastamisesta, niin tunsivatpa sydämensä kevenevän. Judith ja Hetty riensivät majataloon, toivat kaksi komeasti kirjaeltua pukua hienoimmasta punaisesta kankaasta ynnä kaksi hopealla taiteellisesti silattua pistoolia. Intialaisia nämät kapineet näkyi miellyttävän, sillä hymysuin sanoivat tästä vievänsä ilmoituksen päällikölleen ja ennen päivän laskua tuovansa vastuun.

Molemmat sotilaat laskeutuivat sitten lautalleen ja soutivat takaisin vähän matkan päässä majatalosta olevalle rannalle.

Tunti toisensa perästä kului ja jo koskettelivat auringon säteet läntisiä kukkuloita ilman että mitään merkkiä palaavasta lautasta voitiin huomata. Vihdoin Haukansilmä huomasi lähestyvän lautan, jolla näki nuo äsköiset intialaiset ja näiden jaloissa kahlehdittuina makaavan Hutterin ja Hurryn.

Lautta rantautui ja intialaiset lähettiläät, vaadittuaan rannalla seisovia riisuutumaan aseista, irroittivat vankein kahleet, jättääksensä heidät luvattuja lunnaita vastaan omaisilleen.

Rivanoak tovereineen taas palasi kiiruhtaen takaisin heimolaistensa luo.

Seitsemäs luku.

Uusia tuumia. -- Kova onnettomuus.

En tarvinne kertoa iloisesta yhtymyksestä majatalossa tuon ikävän eron jälkeen. Illallista syödessä Haukansilmä molemmille miehille lyhyesti kertoi kaikki, mitä heidän poissa ollessansa oli tapahtunut, samaten Hutterkin antoi uskollisen kuvauksen omasta ja ystävänsä vankeudesta, josta eivät koskaan toivoneet pääsevänsä.

"Olen kuitenkin utelias tietämään, tahtovatko villit tästälähin sotaa vaiko rauhaa kanssamme", arveli Hurry. "Vapauttamisemme näyttää puhuvan rauhan puolesta; mutta noihin intialaisiin ei ole luottamista, sen olen kylläkin oppinut tuntemaan, pelkään vaan että Rivanoak seurueinensa tänään vaan on tarkoittanut saada tietoja majatalostamme ja varustuksistamme".

"Mahdollista kyllä", vastasi Haukansilmä, joka, tullen ovelle, näytti heille hirvennahkanauhalla sidottua ja vereen kastettua pientä puukimppua. "Tämä on intialainen sodanjulistuksen merkki", selitti hän heittäen kimpun pöydälle.

Suuri hämmästys valtasi kaikki läsnäolijat, ja arkkiin pakeneminen näkyi heistä parhaimmalta, sillä luultavaa oli vihollisen piankin lähestyvän lautoillaan ja siinä tapauksessa ei majatalo enään tarjonnut kyllin suojaa. Oli myös mahdollista että he tällä tavoin voivat välttää hyökkäyksen.

Tuota pikaa koottiin kaikki irtaimisto arkkiin, eikä tuntiakaan kulunut, kun majatalon asujamet jo olivat järvellä. Hutter ohjasi alusta läntiselle rannalle, jossa sangen varovasti noustiin maihin. Miehet, asetettuaan pyssynsä vireille, jättivät kaikessa hiljaisuudessa aluksen ja jättäen tyttäret arkkiin hiipivät hiljaa metsän tiheikön läpi löytääkseen vihollisen jäljet. Neljänneksen tuntia kuljettuansa he yhtäkkiä kaukaa huomasivat tulta tuikkavan, jonka tähden voitiin pitää varmana että vihollinen oli täällä leirissä. He lähestyivät tätä hiipien ja Chingachgook huomasi tarkalla silmällään kymmenkunnan sotilasta tulen ympärillä joutilaina makaavan. Muutaman askeleen eteenpäin kuljettuaan olivat miehemme saapuneet erään tammen ta'a, kun yksi intialaisista kuivain oksain ritinästä heräten kavahti ylös ja huomasi Haukansilmän. Huutaen kirkeällä huudolla tovereilleen merkin vihollisen läheisyydestä nämät nuolen nopeudella pyssyinensä riensivät osoitettuun suuntaan. Miehemme päättivät palata arkkiin, koska vihollinen oli heitä lukuisampikin.

Chingachgookin ja Hurryn onnistui päästä pakosalle, kun sitä vastaan Haukansilmän, joka juostessaan kompastuen tuli viivähtämään, jättiläis intialainen juuri arkin läheisyydessä sai kiinni ja vei vankina leiriin. Asiain näin ollen oli arkin asujainten mahdoton ystävätänsä pelastaa ja kun he itsekin olivat suuressa vaarassa, niin, jättäen Haukansilmän surullisen kohtalonsa nojaan, työnsivät kiiruusti aluksensa rannasta vesille.

Suuri riemu vallitsi intialaisleirissä vangitun saapumisen johdosta. Mutta se katse, millä häntä tarkastivat, oli ylevän ihmettelyn sekainen. Nuori mies oli nimittäin näillä seuduin kunnon pyssymiehenä saavuttanut hyvän maineen, jonka tähden häntä, kuten vankeja tavallisesti, ei sidottu käsistä eikä jaloista, vaan, pyssyn ja veitsen otettua pois, sai vapaana liikkua leirissä.

Kahdeksas luku.

Kotiin tulo. -- Ojasta allikkoon.

Sillä välin kun Haukansilmän kävi näin surullisesti, ohjasi Hutter alustansa majataloon nähdäkseen oliko se vihollisen hyökkäykseltä säilynyt. Alus saattoi olla noin pari sataa askelta talosta -- yltympäri vallitsi syvä hiljaisuus, missäkään ei vihollismielisten intialaisten jälkiä ollut nähtävissä. Hutter päätti tovereinensa sentähden rantautua. Chingachgook oli tuskin ehtinyt aluksen keulalle kun Hurry ja Hutter jo olivat tasangolla.

"Tulkaa", sanoi jälkimmäinen, "avatkaamme talossa ovet ja akkunat, jotta täällä viihtyisimme yhtä hyvin kuin ennenkin". Miehet astuivat sisään. Huoneissa vallitsi syvä hiljaisuus, mutta sitä seurasi räiske, joka tuosta muuten niin pelottomasta Chingachgookista, hänen samassa ovea lähestyessään, tuntui jokseenkin salaiselta. Päällikkö kuunteli. Mutta samassa kuului kova intialaiskiljunta, jota seurasi Hurryn kiroileminen, ja sitten kuului siltä, kun vuorotellen olisi ankarasti painia lyöty. Chingachgook ei tiennyt mistä alottaa. Aseet kaikki olivat arkissa; sillä kukapa voi huomata että vihollinen oli tunkeutunut sisään niin tarkoin suljettuun taloon. Delawarelainen oli juuri lähtemäisillään aseitansa hakemaan, kun ovi yht'äkkiä aukesi ja Hurry, neljän Huroonilaisen saattamana, kädet sidottuina, tuli näkyviin.

Taistelu pysähtyi hetkeksi, jota minä käytän kertoakseni, miten intialaiset olivat tunkeutuneet majataloon. Yksi niistä, jotka vangittua Hutteria ja hänen onnettomuuden toveriansa Hurrya olivat tuoneet lunastettavaksi, oli tätä tilaisuutta käyttänyt hyväkseen tarkastaaksensa majatalon rakennustapaa ja asetovereineen asujainten poissa ollessa tunkeutunut sisälle. Noustuaan talon katolle ja poistettuaan muutaman kattopuun oli heidän helppo laskeutua huoneesen Hutterin paluuta odottelemaan.

Mutta luokaamme silmäyksemme tuonne tasangolle, jonne jätimme Hurryn sidottuna vihollisten keskelle. Villejä sotilaita tervehdittiin muutamalla laukauksella jonkun sadan askeleen päässä olevasta aluksesta, sillä seurauksella, että kaksi intialaista kaatui ja hetkisen kuluttua kaatuivat toisetkin koettaessaan venheellä lähestyä arkkia.

Häiritsemättä saattoi Chingachgook nyt rantautua. Noustuaan tasangolle molempain tytärten seuraamana hän alkoi päästämään Hurryn kahleista kun sillä välin Judith ja Hetty riensivät isänsä luo huoneesen. Täällä oli aivan hiljaista, yhdestä huoneesta vaan kuului haikeata valitusta. Tyttäret avasivat sykkivin sydämin oven; vaan mikä näky tässä heille tarjoutui. Isänsä oli huoneen nurkassa kyyryssä pää rintaa vasten vaipuneena. Salaisen tunteen valtaamana meni Judith hänen luokseen ja aikoi paljastaa hänen päästään hatun, joka oli syvään painettuna. Mutta -- oi kauhistusta -- onnettoman Hutterin päälaesta oli nahka poisriistettynä. Myöskin Chingachgookiin ja Hurryyn, jotka saapuivat paikalle, tuo surkea tila, missä kuoleva vanhus oli, koski hellästi. Vanha Tuomo koki saada puhetta suustaan, vaan ei voinut muuta kuin raskaasti huoahtaa; nyökäytti vaan päätänsä -- ja hänen henkensä jätti ainiaaksi maallisen kotelonsa.

Surullisen liikutuksen valtaamina seisoivat tyttäret kuolleen isänsä vieressä. "Kunnon mies hänessä erosi meistä", sanoi Hurry ja vedet tunkeutuivat Chingachgookinkin silmiin.

Samana päivänä vielä toimitettiin Hutterin hautajaiset. Peitteesen pantu ruumis upotettiin samaan paikkaan järveä, missä vuosikausia sitten vaimonsakin oli leposijan löytänyt.

Chingachgook ja Hurry huomasivat kyllä yksinänsä ajan pitemmyyteen ei voivansa pitää majataloa hallussaan; sillä aivan selvää oli että intialaiset näin onnistumattoman taistelun perästä tekisivät uuden hyökkäyksen. Hurry päätti sentähden lähteä englantilaisesta linnastosta hakemaan apua taistelussa saaliinhimoisia Hurooneja vastaan. Seuraavan päivän aamulla tapaamme hänet jo matkalla sinne, mutta Chingachgook jäi majataloon orpojen tyttösten suojelijaksi.

Yhdeksäs luku..

Intialaisleirissä kahleissa. -- Odottamaton apu. -- Jumalan sallimus.

Mutta palatkaamme takaisin intialaisleiriin, jonne Haukansilmän jätimme. Tuon onnettoman taistelun jälkeen Hutteria ja hänen tovereitansa vastaan oli vangilla huonot päivät. Eräänä aamuna kokoontui villien koko seurue hänen ympärilleen ja yleinen vaitiolo, syvän hiljaisuutensa tähden sitä uhkaavampi, vallitsi. Haukansilmä huomasi vaimoin ja lasten vuoleskelevan pihkaisia kuusenjuurilastuja, jotka hän tiesi pistettävän ruumiisensa ja sytytettävän, kun sillä välin kolme nuorta miestä sitoi hänet köysiin. Vanhemmat soturit sivelivät sormillaan tomahawkiensa kärkiä, ikäänkuin niiden terävyyttä koetellaksensa.

Haukansilmä ei ottanut vastarintaa. Rauhallisena, kädet sekä jalat kahleissa, hän antoi nahkahihnalla sitoa itsensä puuhun. Nämä olivat mitä tuskallisimpia silmänräpäyksiä, jotka varma kuolema olisi päättänyt, ellei yht'äkkiä jotakin odottamatonta olisi tapahtunut.

Metsästä kuului yhtaikaa outo ääni, jota kaikki intialaiset suurella jännityksellä kuuntelivat. Ääni tuntui säännölliseltä ja jykevältä, kuin olisi nuijalla maahan lyöty. Taustalla puitten välissä ilmestyi vähitellen olentoja ja järjestetyssä kulussa lähestyi nyt englantilainen sotaväen-osasto, jonka punaset takit loistivat vihreän lehdistön läpi. Kohtausta, joka nyt seurasi, on vaikea kertoa. Unhottaen puuhun sitomansa vangin villit sotilaat epätoivon valtaamina pakenivat suurimmassa epäjärjestyksessä. Saarroksiin joutuneet Huroonit nostivat kauhean huudon, jota englantilaisten sotamiesten riemuhuudot seurasivat. Harva heistä vaan pääsi pakoon, useimmat joko kaatuivat taikka otettiin vangiksi. Mutta tulipa tappiota englantilaistenkin osaksi. Kaatuneitten joukossa oli kunnon Hurrykin, intialainen oli tomahawkillaan hänen päänsä halaissut. Sittenkuin Hurry oli erittäin juhlallisesti haudattu ja Haukansilmä kiusallisesta asennostaan päästetty, lähtivät sotamiehet majataloon, jonne Chingachgook lautalla heitä saattoi.

Täälläkin kohtasi surullinen näky, sillä Hetyn, toisen sisarista, he löysivät kuoleman kielissä vuoteellaan. Hirveä kuume kalvoi viimmeisiä voimiaan ja Chingachgookin sekä Haukansilmän huoneesen astuessa kuolon enkeli kirkasti jo kasvonsa piirteitä. Surullisena seisoi Judith kuolinvuoteella ja muittenkin oli nähdessään tuon niin aikaiseen poislähteneen vaikea pidättyä itseään liikutukselta. Muutaman tunnin kuluessa oli Hettykin rakkaitten vanhempainsa viereen upotettu ja Judith vuodatti katkeria kyyneleitä sisarensa kostealla haudalla.

Tällä, hiljaisella hautajaisjuhlallisuudella päätettiin päivä ja muutaman tunnin kuluttua oli koko majatalon asujaimisto syvään uneen vaipuneena. Olivat näet aikaisin menneet levolle, sillä päivänkoitteessa tahtoivat englantilaiset soturit palata takaisin. Yksinkertaisen aamiaisen nautittuaan sotilaat laskeusivat arkkiin, joka heidät vei niemekkeelle, mistä sitten jalkaisin jatkoivat taipaletta. Englantilainen upseeri Warley, osaston johtaja, kehoitti Judithin muuttamaan kanssansa osaston kaupunkiin, jossa hän tahtoi ystävyydellä vastaan ottaa hänet perheesensä. Tätä kutsumusta hän mielellänsä seurasikin; sillä mitäpä oli, joka häntä, kaikki rakkaansa kadotettuaan, voi tässä yksinäisessä seudussa pidättää ja jossa hän intialaisten hyökkäyksistäkään ei koskaan ollut varmana.

Majatalon huolellisesti suljettua Judith ystävällisen upseerin ja muitten miesten seurassa nousi veneesen. Äänetönnä istuen Haukansilmän rinnalla, venheen tyvenellä järvellä kiitäessä, hän yhtämittaa loi katseensa majataloon, jossa suurimman osan elämätänsä oli viettänyt ja jonka hän niin monen katkeran kokemuksen jälkeen kentiesi ainaisesti jätti. Vihdoin saavuttiin rantaan. Maallenousupaikalla Chingachgook erkani Judithista ja Haukansilmästä heimonsa leiriin mennäksensä, jonne seuraavan päivän illalla saapui. Suurella ilolla ottivat toverinsa häntä vastaan ja vastakin tuo oiva intialainen taisteluissa, joita delawarelaiset naapuri-heimoja vastaan kävivät, kunnosti monesti itseään. Kansansa keskuudessa Chingachgook saavutti yhä enemmän mainetta, kunnes hänenkin vuoronsa tuli. Eräässä taistelussa Hurooneja vastaan hän kaatui, ja makaa juuri lähellä mainittua järveä haudattuna. Haukansilmä, joka oli englantilaisten joukkoon liittynyt, kunnosti monissa verisissä tappeluissa itseään ja kohosi suureen maineesen. Viisitoista vuotta sai kuluneeksi ennenkuin hän tuli tilaisuuteen käydä majatalossa.

Rannassa vielä seisovalla venheellä, jonka ensin laati käytettävään kuntoon, hän sousi yli järven. Jäljettömästi eivät olleet vuodet vierineet vanhan majatalon yli. Katto oli myrskyjen hävittämä ja seinähirret mädäntyneet. Muutama ankara myrsky voi vähitellen koko rakennuksen syöstä järveen.

Surumielin Haukansilmä jätti tämän seudun, johon niin monet muistot häntä kiinnittivät. Hän ei sitä enään koskaan nähnytkään, sillä muutaman vuoden kuluttua tästä käynnistä hän vihollisen luodin lävistämänä kaatui kunnian tantereelle, ja Judith, joka koko myöhemmän elinaikansa vietti jalon Warleyn perheessä, itki tuota kunnon miestä ja säilytti häntä uskollisessa muistossa.

KIVISYDÄN.

Ensimmäinen luku.

Erämaan ratsastaja. -- Eräs kohtaus.

Oli heinäkuun päivä vuonna 1857, noin kolme tuntia ennen auringon laskua, kun eräs ratsastaja istuen komean hevosen seljässä, Meksikon alueella seurasi Rio-Vermejo-joen rantaa, joka noin 70 peninkulmaa erämaan läpi juostuaan laskee Rio Grande-del-Norte jokeen.

Ratsastaja, kantaen meksikolaista metsästäjäpukua, oli arviolta noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies. Ollen pitkä, hoikkavartaloinen hänen liikkeissään oli jotakin miellyttävää ja kasvonpiirteissään kuvastui avomielisyys ja lempeys. Vieno katse sinisissä silmissään, vaalean tukkansa sakeat kiehkurat, jotka ympäröivät hatun lievettä, ja laskeusivat epäjärjestyksissä hartioille, kasvoinsa kalpeus, joka meksikolaisten omituisesta ihokarvasta erosi, kaikki tuo saattoi päättämään ett'ei ratsastaja ollut espanjalaisen Amerikan polttavan auringon alta syntyisin.

Tämä ulkomuodoltaan niin rauhallisen näköinen mies kätki sydämessään leijonan urhoollisuuden, jota mikään ei voinut järkähyttää, jonkatähden seudun asujamet eivät syyttä olleet antaneetkaan hänelle "Kivisydämen"-nimeä.

Juuri silloin, kuin lukijalle häntä esittelimme, poikkesi ratsastajamme erämaasta tiheään metsään, joka ulottuu aina Rio-Vermejo-joen rantaan.

Tämä kaukaisen lännen erämaa oli niitä, joiden yksinäisyyttä ei kaiku ainoastakaan kirveen iskusta ollut häirinnyt. Puut täällä kasvoivat omin tahtoinsa, risteilivät ja kiemuroivat toistensa yli ja ympäri, siellä täällä joskus jättäen avoimen, oksissa ja kaatuneilla puurungoilla sullotun paikan. Vuosituhansia kaatuneitten puitten muodostama maaperä on jyrkkää, milloin se kohoaa kukkuloina ja vuorina, milloin taas alenee mutaisiin soihin, joissa hirvittävät sisiliskot ja käärmeet vihreässä limassa rypien asuskelevat, samalla kun miljoonia myrkyllisiä hyönteisiä näiden kostealla pinnalla suristen lentelee ympäri. Kivisydän mahtoi olla tavallinen vieras näissä erämaissa, koskapa hän niin rohkeasti oli sinne uskaltanut, vieläpä semmoisella hetkellä, kun taivaalta pakeneva aurinko peittää maan pimeydellä, joka jättiläispuiden tiheiden oksain muodostaman peiton kautta tulee yhä sakeammaksi. Kivisydän jatkoi matkaansa, tarkasti tähystäen ja kuunnellen eteenpäin niin nopeaan kuin maanlaatu hänen hevosensa salli kulkea.

Yli useiden jokien ja jyrkkäin rotkojen hänen täytyi mennä, kun samalla joka taholta kuului milloin jaguaarin ulvominen milloin taas viekkaan tiikerikissan naukuminen, jotka näkyivät hänen jälkiänsä seuraavan.

Näistä häntä ympäröivistä vaaroista hän ei paljoakaan huolinut, tunkeutui vaan rohkeasti eteenpäin, vaikka metsäkin askel askeleelta tuli jylhemmäksi ja ikävämmäksi.

Saavuttuaan vihdoin kukkulan juurelle Kivisydän pysähtyi, ja laskeutumatta alas heitti tarkastelevan silmäyksen ympärilleen.

Ylt'ympäri vallitsi syvä hiljaisuus. Petoeläinten ulvonta poistui kauemmaksi; ainoastaan kallioita myöten juoksevan veden lirinä kuului.

Tummansinervä taivas oli lukemattomissa tähdissä, valkoisissa pilvissä uiva kuu heitti hopeisia säteitänsä yli kukkuloiden, joiden valaistut rinteet tekivät niin omituisen vastakohdan paikkakunnan täydelliseen pimeyteen.

Kivisydän seisahtui hetkiseksi ja kuulusteli tarkkaan pienintäkin ääntä, ollen, pyssyynsä nojaten, samalla valmiina joka silmänräpäyksessä antamaan tulta.

Huomattuansa, että kaikki oli kunnossa, hän teki liikkeen laskeutuaksensa hevosen selästä, kun hevonen yht'äkkiä pää pystyssä ja korvat pörhössä muutaman kerran syvään nuuski.

Kivisydän kuunteli ja muutaman hetken kuluttua hän kuuli useampain paikkaa lähestyväin ihmisten askeleita.

Peruuttaen nopeasti hevosensa muutaman askeleen kukkulan juurelle, hän hypähti maahan ja, suojaten itseänsä hevosensa ruumiilla, veti pyssynsä vireisin. Koska kuitenkaan ei ennustanut vaaran lähestymistä tulijoiden puolelta, niin vetäytyi turvapaikastaan pois, ja, heittäen ohjakset käsivarrelleen sekä pyssynsä maata vasten, odotteli tulijoiden lähestymistä.

Vihdoin aukeni lehdikkö ja viisi ihmistä tuli näkyviin.

Toinen luku.

Kuolemasta pelastus. -- Vanhuksen tiedonantoja.

Matkamiehiä, jotka pimeässä yössä erämaan läpi kulkivat, oli neljä miestä, joista kaksi horjuvin askelin taluttivat erästä naisihmistä, ja omituisinta oli kaikista että matkustajoilla, jotka näkyivät olevan valkoihoisia, ei ollut hevosta eikä tavaroita matkassaan.

Tuokiossa eivät huomanneet ratsastajan läsnäoloa, joka surkuttelun sekaisella tunteella näki heidän lähestyvän. Yht'äkkiä muuan heistä, joka näytti olevan talutettavan naisen isä, huudahti, huomatessaan Kivisydämen: "Jumala olkoon kiitetty! Olemme pelastetut, tuolla on vihdoinkin ihmisolento".

Matkailijat pysähtyivät, ainoastaan vanhus, joka nuo äsköiset sanat oli lausunut, lähestyi Kivisydäntä sanoen kohteliaasti: "Suokaa, herrani, minun pyytää teiltä, mitä ihminen toiseltaan erämaassa ei voine kieltää, turvaa ja apua".

Kivisydän ennen vastaamistaan tunnusteli tarkalla silmällä vierasta.

Hän näytti kuudennellakymmenennellä olevalta mieheltä, kasvonpiirteensä jalolta ja käytökseltään ylevältä. Hiuksensa olivat ohimoilta hieman harmaat, mutta käyntinsä ja tuli tummissa silmissään niin elokasta, kuin olisi ollut vasta kolmenkymmenen ikäinen. Vaatetuksensa komeudesta ja käytöksensä ylevyydestä voi päättää hänen olevan korkeata meksikolaista sukua.

Kivisydän ei ehtinyt vieraalle vielä sanaakaan virkkaa, kun muutamia askeleita sivussa seisovain keskestä kuului heikko kuolemaisillaan olevan naisen ääni.

"Isäni! Hyvä isäni!" hän huudahti. "Missä olette? Älkää minua jättäkö!"

"Täällä olen, tyttäreni!" vanhus hellästi vastaten kääntyi ja kiiruhti kutsuvan luo.

Apua tarvitsevan äänen kuullessaan ratsastajan otsa synkistyi ja silmissään välähteli tulinen liekki. Hieman viivyttyään hän lähestyi ja laskien kätensä vieraan olalle kysyi: "Kenen ääni se on?"

"Kuolemaisillaan olevan tyttäreni, joka huutaa minua apuun", vastasi vanhus haikeasta surusta värähtelevällä äänellä.

Kivisydän astui lähemmäksi. Maassa oli nuori nainen pitkällään; kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleen, silmänsä ummessa ja ainoastaan heikko hengitys osoitti, ettei elämä vielä ollut sammunut.

Läsnäolijat tyttöraukkaa katselivat liikutettuina, joka Kivisydämeenkin näkyi koskevan.

"Oo", huudahti isä vaipuen polvilleen tyttärensä viereen, tarttuen hänen käteensä sitä suudellen: "omaisuuteni, elämäni annan sille, joka rakkaan lapseni vaan pelastaa".

Kivisydän tarkasteli miettivästi tyttöä, kääntyen sitten isään hän kysyi: "Mikä tauti häntä vaivaa?"

"Oi", vastasi isä, "parantumaton tauti, hän sai käärmeen pureman".

"Kauanko siitä on", Kivisydän kysyi.

"Juuri äsken!" isä vastasi.

Nuoren miehen katse kirkastui ja hetkisen ajateltuaan hän läsnäolijoille, vastaustansa vartooville, sanoi toivoa herättävällä äänellä: "Hetkinen vaan, niin pelastus on mahdollinen?"

Isä huudahti ilosta ja Kivisydämeen kääntyen, hän sanoi: "Oi, pelastakaa, pelastakaa! Minä olen teitä, ken lienettekään, siunaava".

"Kiiruhtakaamme", ratsastaja sanoi, "tässä ei ole viivytteleminen", ja lähestyi erästä puuta, jota tarkoin, ikäänkuin jotakin siitä hakeakseen, tutkisteli. Yht'äkkiä hän veti puukkonsa, jolla katkoi muutaman puunrunkoja kiertelevän kasvin oksia, joitten kanssa sitte palasi matkailijain tykö, jotka rauhattomina seurasivat hänen liikkeitään.

Karsittuaan kasvista lehdet ja isän riisuttua silkkisukan tyttärensä jalasta, Kivisydän avasi haavan veitsellään ja vuodatti huolellisesti siihen kasvin mehua.

Onneksi kuukin tätä tehdessä valaisi seudun kirkkaalla valollaan, jotta voi nähdä yhtä selkeästi kuin päivällä.

Koetta tehdessä lapsiparka tunsi kauheita kipuja.

Haavan päälle asetteli Kivisydän sitten lehtiä, jotka nauhalla sitoi kiinni. Näkyi heti että tytär tunsi helpoitusta, kouristukset lakkasivat, silmät ummistuivat ja hetkisen kuluttua vaipui sairas makeaan uneen.

"Jumala olkoon kiitetty", huudahti isä, "hän on siis pelastettu!"

"On!" vastasi Kivisydän, "ellei vaan kipu palaa takaisin, niin ei mitään ole pelkäämistä. Voitte nyt minuttakin tulla toimeen. Auttaessani tytärtänne olen tehnyt velvollisuuteni ja tahdon nyt poistua. Voikaa hyvin!"

"Ei, ennenkuin saan tietää nimenne", huusi isä tarttuen nuoren miehen käteen.

"Minkätähden sitä tahdotte?" Kivisydän kysyi.

"Säilyttääkseni sitä miestä muistossani, jolle olen kiitollisuuden velassa", vanhus vastasi.

"Turhaa on että tiedätte nimeni", nuori mies virkkoi.

"Olkoon niin", sanoi isä, "en tahdo enempää nimeänne tutkistella, Sallikaa toki minun sanoa omani, jotta tiedätte, kenen olette itsellenne saattaneet kiitollisuuden velkaan, Nimeni on Don Pedro ja asuntoni on täällä aivan lähellä. Olen San Antonio nimisen, suuren meksikolaisella alueella sijaitsevan espanjalaisen siirtolan omistaja".

"Sen omaisuuden kyllä tunnen", keskeytti Kivisydän; "mutta sanokaa, kuinka olette keskellä yötä joutuneet tänne erämaahan?"

Don Pedro kertoi nyt lyhyesti koko tapahtuman. "Olen", sanoi hän, "tyttäreni Hermosan, jonka hengen näin pelastitte, ja muutamain ystäväini kanssa pienellä matkustuksella täältä kahden päivämatkan päässä olevaan siirtolaan nyt palaamassa. Illan pimetessä pysähdyimme metsän laitaan, koska pelkäsimme yöllä eksyvämme tieltä ja olimme juuri ehtineet asettua väsyneitä jäseniämme lepuuttamaan, kun yht'äkkiä joukko villejä miehiä hyökkäsi päällemme ja, ennenkuin ehdimme käyttää aseitamme, sitoivat meidät. Eikä siinä kylläksi, rosvoilijat peittivät vielä päämme naamioilla ja laahasivat meidät kauas metsään, varmaankin siinä tarkoituksessa että kuolisimme nälkään taikka joutuisimme petoeläinten saaliiksi. Senjälkeen he hevostemme ja kapineittemme kanssa katosivat jättäen meidät oman onnemme nojaan".

Kivisydän, joka kertomusta oli tarkkaan kuunnellut, rypisti otsaansa, sillä hän näkyi arvaavan, keitä nuo rosvoilijat olivat, kuitenkaan hän ei keskeyttänyt Don Pedroa, joka jatkoi:

"Olimme epätoivon tilassa ja ellei ystäväni ja onnettomuuden toverini Don Estevanin, joka omistaa jättiläisvoimat, olisi onnistunut siteitänsä katkoa ja meitä irroittaa kahleistamme, niin kurjasti olisimme joutuneet hukkaan. Kaikki kapineemme riistettyinä jatkoimme matkaamme jalkasin, mutta mahdotonta oli tästä aivan tuntemattomasta metsästä löytää ulos. Harhailtuamme ympäri antauduimme vihdoin kärsivällisesti kohtalomme huostaan".

"Onnettomuus tulee kuitenkin harvoin yksin -- sillä yht'äkkiä huudahti tyttäreni kivusta -- hän oli saanut käärmeen pureman. Silloinpa vasta epätoivomme nousi korkeimmilleen. Nyt oli ajatuksemme kuumeentapaisesti kiintyneinä siihen, kuinka saisimme lapsiraukan pelastetuksi".

"Tässä epätoivon hetkessä Jumala lähetti teidät pelastavana enkelinä luoksemme".