Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KAUKAISESTA LÄNNESTÄ

Kolme kertomusta

Kirj.

ERNESTI TURVAMÄKI [Albin Järvinen]

Helsingissä 1891, G. W. Edlund, kustantaja. J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa.

SISÄLTÖ:

I. Haukansilmä: I. Yhtymys metsässä. II. Käynti majatalossa. -- Eräs keino. III. Vihollisen jäljillä. -- Kahleissa. IV. Tukala tila. -- Eräs seikkailu. V. Ikävä yhtymys. -- Päätetty yhteentulo. VI. Keskustelu. -- Vankeudesta. VII. Uusia tuumia. -- Kova onnettomuus. VIII. Kotiin tulo. -- Ojasta allikkoon. IX. Intialaisleirissä kahleissa. -- Odottamaton apu. -- Jumalan sallimus.

II. Kivisydän: I. Erämaan ratsastaja. -- Eräs kohtaus. II. Kuolemasta pelastus. -- Vanhuksen tiedonantoja. III. Hyökkäys ja voitto. -- Ero. IV. Siirtolassa. -- Selityksiä. V. Eräs yhtymys. -- Vastenmielisiä havaintoja. VI. Hyökkäys siirtolaan. -- Vihollisen tappio. VII. Havaintoja. -- Erään onnettoman kuolema.

III. Wituh: I. Nuori siirtolainen. -- Saapumus. -- Nuori ystävä. II. Vanhuksen neuvo. -- Matkaan valmistus ja hyvästijättö. III. Rohkea ratsastus. -- Levähdys. IV. Hyökkäys. -- Voitto. V. Majassa. -- Vaarassa. -- Urhoollinen puolustus. VI. Hauska kotiintulo. -- Ero. VII. Kuolon kielissä. -- Ijäinen ero.

HAUKANSILMÄ.

Ensimmäinen luku.

Yhtymys metsässä.

Tämän kertomuksen tapahtumat sattuvat 1740 ja 1745 vuosien väliselle ajalle; ne johdattavat lukijan New-Yorkin siirtokunnan asutulle alueelle, Hudsonin joen varrella sijaitsevan erämaan kaitaiselle maankaistaleelle.

Oli ihana kesäkuun aamu, kun tämän äärettömän metsän sakeimmassa paikassa kaksi miestä kohtasi toinen toisensa; kappaleen matkaa kuljettuansa he seisahtuivat kukkulan rinteellä olevalle avonaiselle saarekkeelle. Asettuen kaatuneelle puunrungolle he ryhtyivät tarpeellisiin tavallisen, vaan voimakkaan ateriansa valmistuksiin.

Tämän ajan käytän lähemmin tutustuttaakseni lukijan näihin molempiin miehiin, joilla tässä kertomuksessa on varsin tärkeä osa.

Hurry, toinen heistä, jonka varsinainen nimi oli Heinrich March, joka nimi, kuten intialaisten rajanaapurein on tapa, oli hänen itsensä ottama, oli keskikokoinen, voimakas, luonteeltaan rauhaton ja levoton mies. Käytöksensä oli vapaa ja teeskentelemätön, tekemättä kuitenkaan mitään alhaisenlaista vaikutusta.

Haukansilmä, toinen heistä, oli sekä ulkomuotonsa että luonteensa puolesta paljoa erilaisempi toveriansa. Ollen hoikka ja pitkä vartaloltaan hänen jäsenissänsä oli notkeutta ja kasvonsa ilmaisivat teeskentelemätöntä avomielisyyttä.

Molemmat raja-asukkaat olivat vielä elämänsä keväimessä. Hurry oli 26, Haukansilmä 24 vuoden ijässä.

Heidän pukimensa oli suurimmaksi osaksi hirven nahoista tehty ja, mitä Haukansilmän pukuun tulee, oli se erinomaisen huolellista tekoa, samalla kun hänen aseensakin olivat somemmat ja hienommat, kuin toverinsa. "Tule Haukansilmä, käykäämme käsiksi!" kehoitti Hurry valmistettuaan aterian. Haukansilmä noudatti kutsumusta ja maistettuaan palasen hän kyllälti oli alkanut ylistää kylmän riistapaistin hienoa makua.

"Eikö ole totta, että palanen hirvivasikkaa on erinomainen ruoka metsämiehelle", sanoi Hurry mielihyvästä suu hymyssä ja sitten veitikkamaisesti jatkaen: "Montako tällaista eläintä etkö ole ottanutkaan hengiltä! -- Sinä olet, kuten olen kuullut, tarkka pyssymies; syyttäkös delawarelaiset olisivat sinua nimittäneetkään -- Haukansilmäksi".

"Paljon mahdollista!" vastasi puhuteltu; mutta nyt elämmekin toisissa oloissa, jolloin pyssyn käyttäminen minun mielestäni sota-aseena on edullisempi. Kaiketi tiedät nuo alinomaiset intialaisten ja siirtolaisten väliset rauhattomuudet?"

"Kyllä hyvin tiedän", vastasi Hurry, "enkä näille tienoille ole tullutkaan muuta varten, kuin auttaakseni ystävääni, Hutter ukkoa, joka tuonne järven rantaan on rakentanut itselleen linnoituksen tapaisen majatalon, hänen taisteluissaan intialaisia vastaan. Sanopa minulle", hän uteliaasti jatkoi: "mikä sinut tänne erämaahan johdatti?"

"Odottelen täällä erästä hyvää ystävääni", vastasi Haukansilmä.

"Vai niin, eihän liene vaan tuota Chingachgookia, Delawaresta", keskeytti Hurry, "tuota jaloa intialaispäällikköä, josta jo minulle puhuit. Mihin paikkaan olet yhtymisesi hänen kanssansa määrännyt?"

"Tuonne järven rantaan, kalliolle", vastasi Haukansilmä, "missä heimokuntain sanotaan tavallisesti kokoontuvan rauhan sopimuksiansa hieromaan".

"Niimpä menemme sitten yhdessä", Hurry jatkoi: "Minä saatan sitten sinua Hutter vanhuksen majaan, joka molempain tytärtensä kanssa kestiystävällisesti on ottava sinut vastaan".

Näin sanoen Hurry nousi ylös ja Haukansilmä seurasi hänen esimerkkiänsä. Tarttuen pyssyihinsä he jättivät avonaisen ruokailupaikkansa ja katosivat sakeaan metsään.

Toinen luku.

Käynti majatalossa. -- Eräs keino.

Hetkisen saivat seikkailijamme kulkeneeksi, kun Hurry äkkiä pysähtyi kaadetun jättiläislehmuksen kohdalle. Lähestyen sen tyvipuolta ja poistaen muutaman karvapalasen hän koverretusta puusta Haukansilmän suureksi ihmeeksi veti ilmoihin pienen venheen tuhtoineen ja airoineen. Hurry, nostaen toverinsa avulla venosen hartioilleen, kantoi sen järven rantaan, joka jo kotvasen aikaa oli ollut näkyvissä. Ollen metsäisten kukkuloiden ympäröimänä tarjosi tämä järvi viehättävän näköalan, jota Haukansilmä ei kyllin voinut ihmetellä.

Laskettuaan veneen järveen toverukset nousivat siihen ja työnsivät sen rannalta vesille. Puolen tunnin matkan rantaa pitkin soudettuaan tuli Hutterin majatalo yhtäkkiä näkyviin. Vahvain varusten ympäröimänä se pilarein päällä seisoi ylhäällä veden pinnasta, ja Hurry selitti toverilleen, minkätähden Tuomo Hutter asuntonsa näin oli varustanut.

"Kolmasti ovat ryöstöhaluiset intialaiset vanhuksen majan polttaneet poroksi maalla", sanoi Hurry, "ukko Tuomo haki sentähden turvaa järveltä. Kukaan ei voi veneettä tulla hänen luoksensa, ja veneestä hyökätessä on epäiltävää, kumpiko kääntyy tappiolle, kumpi voitolle. Sillä Hutter on kaukaisiksi ajoiksi sekä aseilla että ampumavaroilla varustettuna ja majatalokin on, niinkuin näet, rakennettu vahvoista tammipuista, jotka vihollisen kuulia vastaan muodostavat hyvän varustuksen".

Hurryn näin kertoessa läheni vene majataloa ja tuhtolauta sai toimittaa maalleastuttavan tointa. Kiinnitettyään veneen rantaan nousi Hurry Haukansilmän kera kallion törmälle vastapäätä majataloa. "Niinpä näkyy olevankin, kuin ajattelin", hän sanoi, "talossa ei ole yhtään ihmistä, koko perhe on löytöretkellä ja kaiketi vasta iltayöllä palaa kotio".

Sillä välin kun Hurry majatalon eteisessä katseli onkivapoja, verkkoja ja muita kalastusesineitä, astui Haukansilmä sisemmälle majataloa, jonka ovet Hurry oli saanut auki. Kaikki täällä sisällä oli hyvässä järjestyksessä, kuin maan kaukaisemmissa osissa olevilla siirtolaisilla ainakin. Haukansilmä, tarkastettuaan kaikkia, lähti ulos majatalon ulkopuolella olevalle tasangolle, missä Hurry oli rasvatyynen järven katseluun vaipuneena. Heitettyään silmäyksen vesille päin Haukansilmä etäällä huomasi veneen, jonka Hurry tunsi "arkiksi", kuten Hutterin laivaa tavallisesti nimitettiin.

"Tämä on nyt se Hutterin perheen uiva asunto", sanoi Hurry ystävälleen. "Se on liitetty kokoon vahvoista hirsistä ja huoneita siinä on useampia, kuin missä muussa talossa hyvänsä. Majatalon asujamet voivat ottaa pakonsa laivaan ja soutaa järvelle, kun rannalta huomaavat uhkaavan vihollisen".

Sillä välin tuli arkki lähemmäksi. Taisi olla vaan pari sataa askelta rannasta ja samassa laski arkki majatalon rantaan.

Huomatessaan ystävänsä sivulla vieraan, aivan tuntemattoman miehen, Hutter hämmästyi. Jätettyään tyttärensä laivaan hän meni Hurryn luo, joka lyhyen tervehdyksen jälkeen esitteli toverinsa. "Katsos, Tuomoseni, tämä on Haukansilmä, tuo kuuluisa metsästäjä, joka turhaan ei kannakaan nimeänsä. Suuren osan nuoruudestaan hän on delawarelaisten keskuudessa oleskellut, voipi sentähden intialaisten hyökätessä olla meille erinomaisena apuna".

"Olkaa tervetullut, nuori mies!" sanoi Hutter ystävällisesti vieraalleen, ojentaen hänelle kovan, jäntevän kätensä. "Minä luotan sinun apuusi", hän jatkoi, "ja toivon sinusta lapsillenikin oivaa turvaa".

"Sen lupaan teille", vastasi Haukansilmä ojentaen lupauksensa vakuudeksi oikean kätensä.

"Mutta kerropa", pyysi Hutter nuorukaista, "kuinka näihin kaukaisiin seutuihin olet tullut? Mikä on varsinaisesti syynä tänne tuloosi?"

"Tuopa on pian sanottu, Hutter ukkoseni", Haukansilmä vastasi. "Saattepa kuulla kertomukseni: Olen nuorimies, tähän asti vielä saamatta sotakenttää polkea. Delawarelaisten luona oleskelin useampia vuosia, he ovat rauhallisia intialaisia, jotka paljon eroavat sotaisista Hurooneista. Delawarelaiset pyysivät minua menemään valkoihoisten kansalaisteni luo pyytämään näiltä neuvoa ja apua. Sen tein ja nyt täällä järvellä odottelen Chingachgookia, tuota jaloa puna-ihoa, ilmoittaakseni hänelle keskusteluni päätöksen valkoihoisten kanssa. Voinko tässä teitä hyödyttää on se minua ilahuttava. Chingachgookikin, minun uskottuni, kuten varmuudella voi arvata, on mielellään oleva teille apuna".

Haukansilmä oli tuskin lopettanut kertomuksensa, kun Hetty ja Judith, molemmat Hutterin tyttäriä, jotka miesten keskustellessa olivat keittiössä olleet puuhailemassa, tulivat tasangolle käskemään isää vierainensa tulemaan illalliselle. Miehet kävivät majaan ja nautitsivat mielihyvällä mehukasta riistapaistia.

Sillä välin tuli hämärä, mutta Hutter kielsi tyttäriänsä sytyttämästä valkeata, jott'ei viholliset, jotka öisin tavallisesti ilmaantuivat järvelle, huomaisi majataloa,

"Kirkkaalla päivällä", hän varovasti muistutti, "en näiden paksujen hirsien suojassa pelkää tuhansiakaan villeistä, sillä olen sekä aseilla että ampumavaroilla hyvin varustettu, mutta öinen hyökkäys on vaarallinen. Salaa he voivat veneellä lähestyä majataloa ja silloin voimme olla hukassa kaikista varokeinoista huolimatta".

Tämän kuultua miehet nousivat ylös ja Hettyn ja Judithin poistuttua makuuhuoneesensa, Hutter ilmaisi tovereilleen tuumansa.

"Meidän asemassamme", hän sanoi, "on päähuomio laskettava siihen, että täydellisesti pidämme järven vallassamme. Venhe on meille samasta arvosta kuin sotalaiva. Sellaisia laivoja on täällä neljä. Kolme niistä on täällä luonamme ja neljäs tuolla järven rannassa onteloon puuhun kätkettynä. Lienee parasta hakea sekin pois, sillä villeillä on koiran vainu ja helposti voisi venhe joutua heidän käsiinsä".

Tämä oli Hurrysta ja hänen ystävästään aivan selvää, jonkatähden päättivät heti lähteä venettä tuomaan.

Kolmas luku.

Vihollisen jäljillä. -- Kahleissa.

Seurueen etunenässä meni Hutter. Ilmoitettuaan tyttärilleen aikomuksestaan hän tovereinensa nousi venheesen ja kaikessa hiljaisuudessa soudettiin ulos järvelle. Tämmöinen matka yön pimeydessä oli vaarallinen, kuitenkin saattoi Hutter vakavalla kädellään ohjata veneen puolen tunnin kuluttua määräpaikkaan.

Ensinnäkin oli jokataholta tutkittava, näkyisikö missään tulta tuikkavan. -- Koska ei mitään huomattu, niin päätettiin laskea rantaan. Hurry ja Hutter nousivat pyssyinensä hiljaa maihin ja Haukansilmä jäi venettä vartioimaan.

Koverrettu puunrunko, jossa pieni venhe oli kätkettynä aivan lähellä vuoren rinteellä. Syvä hiljaisuus vallitsi metsässä ja vaaratta saapuivat etsijät määräpaikalle. Hutter veti sangen varovasti veneen puun sisästä, nosti sen hartijoillensa ja molemmat lähtivät nyt kulkemaan mäen rinnettä alas rantaan päin. Tänne saavuttuansa he laskivat kevyen veneen toisen viereen veteen. Tällä tavoin saatuansa kaikki venheensä valtoihinsa, oli tarkka vaarinpito näistä tarpeellinen. He soutivat nyt sellaiseen paikkaan, mistä koko rannalle voi nähdä. Mutta yht'äkkiä taukosivat soutamasta, sillä jonkun matkan päästä huomasivat valoa, joka lähemmin katsellessa näytti sammuvalta kekäleeltä. Aivan varmalta näytti, että tässä oli intialaisten leiri ja koska he kaikessa tapauksessa seuraavana aamuna saivat tältä puolen odottaa hyökättävän, niin tahtoivat saada tiedon villien sotilasten sekä lu'usta että varustuksista.

Haukansilmä pysytteliin venheessä rannan läheisyydessä sillä aikaa kun Hurry ja Hutter salaista polkua myöten hiljaa hiipivät tulelle päin.

Lukija voi ajatella missä jännityksessä nuori mies venheessä, yksin istuen, odotteli mitä tuleman piti.

Hetkinen oli jo toverein lähdöstä kulunut, kun Haukansilmän huomion herätti ääni, joka hänen täytti pelolla. Hän kuulusteli ja kuulikin kohta läpitunkevan äänen, joka ilmaisi jotakin kauheata. Haukansilmä laski aironsa veteen ja samassa, kun venheellä lähestyi rantaa, hän selvästi kuuli kuivain oksain ritinää, jopa askeleitakin. Hetkisen oltuaan epäilyksissä, ken tulija mahtoi olla, kuului yhtäkkiä viisi tai kuusi laukausta. Hurja huuto seurasi sitä ja lehdistöstä kuului räiskettä, josta selvään voi huomata, että mies miestä vastaan taisteltiin.

"Heittäkää irti, te maalatut käärmeet!" Hurry kiljui vihasta. "Eikö siinä jo ole kyllä että olen vallassanne, tahdotteko kai vielä minut tappaakin?"

Haukansilmällä oli nyt se surullinen tieto että toverinsa uskallettuaan liian pitkälle olivat joutuneet villein käsiin ja tietämättömänä, mitä tehdä, hän antoi veneestä merkin.

"Pysy rannasta loitolla", huusi Hutter Haukansilmälle. "Me olemme kahleissa ja minun lasteni turvallisuus riippuu kokonaan sinusta. Sinun on varovasti koettaminen päästä villejä pakoon. Jumala ei ole toki sinua hylkäävä, vaan onnellisesti vievä majataloon takaisin. -- Hän sinua siunatkoon!"

"Olkaa huoleti!" huusi Haukansilmä rauhoittaen. "Minä olen tyttäriänne suojeleva niin hyvin kuin voin".

"Niin, Haukansilmä, tee mitä vallassasi on!" huusi Hurry, joka kahden intialaisen vartioimana, kädet kahleissa, seisoi muutaman askeleen päässä Hutterista. "Mutta", lisäsi hän, "minun mielestäni on parasta, että soudat majataloon, otat molemmat tyttäret ja vähän muonavaroja mukaasi ja tulet siihen paikkaan järveä, josta tänään nousimme maihin. Siitä voit löytää tien delawarelaisten luo; sillä, mitä minuun ja Tuomo ukkoon tulee, niin tietämätöntä on, eivätkö intialaiset jo tänä yönä meiltä ota päänahkaamme".

Tässä Hurryn keskeytti karkealla kädellä suuta vasten lyönti, merkki, että yksi villeistä ymmärsi niin paljo englannin kieltä, että hän miehen puheesta vähäisen ymmärsi. Heti sen jälkeen loittonivat intialaiset rannalta syvemmälle metsään, ja Hurry ynnä Hutter seurasivat heitä estelemättä.

Neljäs luku.

Tukala tila. -- Eräs seikkailu.

Haukansilmä oli nyt yksin kohtalonsa nojassa. Tilansa oli sangen tukala. Kaukana metsässä olivat toverinsa, joita ei voinut auttaa ja majatalossa molemmat tyttäret avuttomina, joiden luo synkässä yössä oli vaikea päästä. Sidottuaan molemmat venheet yhteen hän souti järven keskelle päin. Täällä hän levähtääkseen heittäysi pitkäkseen veneesen, jonka jätti aaltojen ajeltavaksi. Edellisten hetkien jännitys väsytti Haukansilmää niin että muutamassa minuutissa vastoin tahtoansa vaipui makeaan uneen, josta vasta aamun koitteessa heräsi.

Yön kuluessa hän oli lähestynyt vuoren juurta, joka kohosi jyrkkänä järven itäisellä rannalla, niin lähelle, että selvään voi kuulla lintujen laulavan. Vinha tuuli puhalsi niin ankarasti että ajoi veneen rantakiville, eikä kaikin voiminkaan hän voinut saada sitä rannasta ulommaksi. Sekin toivo, että hän tässä paikassa voisi intialaisten huomaamatta pysytellä, oli vähäinen. Neuvotonna, mitä tehdä, laski hän airon veneesen ja tarttui pyssyyn. Olipa juuri nostamaisillaan asettaan, kun kuula lensi niin läheltä päätänsä että hänen täytyi kyyristyä ja heittäytyä pitkälle pituuttaan veneen pohjalle. Tätä seurasi huuto ja seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi intialainen lehdiköstä, jossa oli ollut piiloutuneena, avonaiselle paikalle sitä nientä, jonka kivikolle vene oli ajautunut. Haukansilmä, huomaten vaaran, nousi yht'äkkiä ylös ja tähtäsi pyssyllään. Kuitenkin -- hän maltti silmänräpäyksen; oli näet ensimmäinen kerta, jolloin hän ihmistä tähtäsi. Mutta kun näki, että tässä oli valikoiminen sen välillä joko tappaa taikka tulla tapetuksi, niin hän laukaisi ja -- surkealla huudolla kaatui intialainen maahan. Oudot tunteet valtasivat tässä silmänräpäyksessä Haukansilmän. Katumus sekoittui voittoriemuun. Ladattuaan pyssynsä uudestaan hän juoksi venheestä kaatuneen intialaisen luo, joka rentonaan makasi seljällään. Tämä ei ollutkaan hengetönnä, sillä silmänsä käännähtivät sinne tänne jokaisesta voittajan askeleesta ottaen vaarin. Nähtävästi hän odotteli sitä kuolettavaa pistosta, joka päänahkan riistämisen edellä tavallisesti käypi, vaan Haukansilmä, joka arvasi intialaisen ajatukset, rauhoitti hänen pelkonsa.

"Ei puna-iho", hän sanoi, "ei sinulla ole mitään pelkäämistä; päänahkan riistäminen ei ole minun asiani, tahdon ennemmin vaan sinua auttaa niin hyvin kuin voin". "Vettä", huusi kuoleva janoissaan, "anna intialaisraukalle vettä!" "Sitä saat", vastasi Haukansilmä lauhkeasti ja nostaen käsivarsilleen hän kantoi hänet rantaan, jossa asetti hänen ruumiinsa sellaiseen asentoon, että saattoi palavata janoaan sammuttaa.

Muutaman minuutin intialainen istui selkä kallion suojassa rannalla, kun yht'äkkiä nyökäyttäen päätään sulki silmänsä ainiaasti. Viimmeisen silmäyksensä, jossa laupeus ja anteeksianto kuvastui, hän loi Haukansilmään.

"Hänen henkensä on haihtunut", sanoi Haukansilmä surullisesti ja nosti maahan vaipuneen ruumiin istuvaan asentoon kallioseinän nojaan. "Minä en tahtonut sinun kuolematasi, punaiho", hän sanoi lohdullisesti, "vaan itsepä annoit minulle vallan valita joko tappaa tai tulla tapetuksi, ja silloin tein minkä jokainen asemassani olisi tehnyt. Luulenpa olevani viaton".

Nämä sanat osaksi ääneen osaksi supisten lausuessaan hän ajatuksissaan keskeytyi, kun parin sadan askeleen päässä maaniemekkeeltä huomasi toisen intialaisen. Hän oli luonnollisesti vakooja, jonka pyssyn laukaus nähtävästi oli saanut liikkeelle. Intialainen, huomattuaan hänen, antoi kuulua kiihkeän huudon, johon ainakin tusina villejä eri paikoilta vuoren harjannetta vastasi. Haukansilmä, tämän uhkaavan vaaran huomatessaan, juoksi muutamalla hyppäyksellä venheesensä, jonka muutamalla voimakkaalla aironvedolla sai ulommalle rannasta. Tuulikin oli kääntynyt, joten hänen onnistui ennen villein tuloa soutaa syvemmälle järveä, jonne mitkään pyssynluodit eivät voineet kantaa.

Intialaiset, nähdessään toverinsa hengetöinnä kallion nojassa, joutuivat hirveään raivoon ja vannoen kauhean koston Haukansilmälle he vetäytyivät metsään takaisin. Aurinko oli jo ehtinyt korkealle taivaalle kun Haukansilmä lähestyi Hutter-vanhuksen majataloa. Judith ja Hetty olivat tasangolla suuressa jännityksessä ja huolessa odottamassa hänen tuloansa.

Viides luku.

Ikävä yhtymys. -- Päätetty yhteentulo.

"Missä isämme on?" molemmat sisaret huudahtivat, kun näkivät Haukansilmän yksin tulevan luoksensa.

"Hänen kävi onnettomasti!" nuori mies vastasi yksinkertaisesti ja peittelemättä. "Hän ynnä Hurry joutuivat villein käsiin; ja taivas tietäköön, mikä tästä lopuksi tuleekaan. Metsässä kätkössä olleen venheen olen tuonut mukanani, niin että ainoastaan lautoilla taikka uiden voivat villit sotamiehet meitä lähestyä. Illampana on Chingachgook'kin yhtyvä meihin ja silloin voimme, kuten toivon, sekä arkkia että majataloa suojella, kunnes läheisen linnaväen upseerit, näistä tapauksista tiedon saatuansa, saapuvat avuksemme".

"Oi toki!" huokasi Judith, "että tämä kumminkin piti tapahtuman! -- Kertokaa edes tarkemmin vangittuin kohtalosta!"

Haukansilmä antoi nyt lyhyen ja selvän kertomuksen kuluneen yön tapauksista, jota Judith ja Hetty, näyttämättä mitään liikutuksen merkkiä, jännityksellä kuuntelivat. Haukansilmän lopetettua tyttäret äännettömään surumielisyyteen vaipuneina nousivat valmistamaan päivällistä, kun sillä välin Haukansilmä asetteli aseitansa järjestykseen.

Aterian kestäessä Judith kääntyen Haukansilmään sanoi: "Kerroit jo ennen tuosta Chingachgookista. Luuletko voivamme antautua tuon intialaisen suojelukseen?"

"Varmaan, yhtä hyvin kuin minun", vastasi Haukansilmä. "Jalosydäminen hän on kuin harva heimolaisistaan".

"Mutta mitä tuo omituinen nimi, Chingachgook, oikeastaan merkitsee?" kysyi Hetty uteliaasti.

"Isoa käärmettä!" vastasi Haukansilmä. "Kavaluutensa tähden häntä niin nimitettiin. Varsinainen nimensä on Unkas, joka on vanhaa intialaissukua".

"Koska hän on niin kavala", arveli Judith, "niin saammepa hänestä oivallisen puolustajan".

Tämän sanottuaan nuori mies nousi seisoalleen ja ryhtyi tytärten avulla majataloa mahdollisuuden mukaan varustamaan puolustustilaan ennen lähtemistänsä Chingachgookia tapaamaan.

Sillä välin tuli hämärä ja yhtymyksen hetki lähestyi. Kätkien veneen mutaan ajaantuneiden puunrunkojen sisäpuolelle Haukansilmä telkitsi majatalon niin vahvasti että aivan mahdoton oli erinomaisitta aseitta murtautua sisään. Tytärten kera astuttuaan arkkiin hän sen ohjasi ulos ulapalle. Vieno tuuli puhalteli myötäisesti, niin että puolen tunnin kuluttua saavuttiin yhtymyspaikkaan. Aurinko oli tuskin ehtinyt vuorten taa, kun intialainen soturi, pyssy kädessä, ilmaantui kallion kärjelle. "Jumala olkoon kiitetty, Käärme, että tulit", sanoi Haukansilmä.

"Tämä nyt on delawarelainen Chingachgook!" sanoi Haukansilmä molemmille tyttärille esitellessään vierasta, jota nämät arkin ovella ystävällisesti tervehtivät, jonka jälkeen molemmat miehet lähtivät kajuuttaan asioistansa neuvottelemaan ja päättämään. Muun muassa Chingachgook kertoi taipaleella järvelle kohdanneensa parven Irokeessejä, joiksi vihollismielisiä intialaisparveja myös kutsutaan ja heidän läheisyydessään huomaamatta tuntikausia oleskelleensa. "Hyvä Käärme", puuttui Haukansilmä hänen puheesensa, "kuulitko mitään vangeista heidän luonansa, näiden tyttösten isästä ja eräästä Hurry nimisestä ystävästään?"

"Chingachgook on heidät nähnyt", vastasi päällikkö, "he kävelivät vapaina ja kahleettomina villisotilasten seassa, joka vihollisen kohtelu heidän luonansa on harvinaista!"

Tämän lohduttavan uutisen Haukansilmä oitis kertoi tyttärille, jotka lausuivat toivomuksensa, että jollakin tavoin olisivat miehet pelastettavat. Palattuaan ystävänsä luo, hän tälle sitte lyhyesti kertoi tähänastisista tapauksista elämässään. Sillä välin oli arkki lähestynyt majataloa. Päästyään vihdoin rantaan olivat kaikki iloiset onnellisesta paluumatkasta. Kaikki majatalossa oli entisellään ja nautittuaan vähän ravintoa majatalon asujamet menivät levolle, jonka tarpeessa niin suuresti olivat.

Kuudes luku.

Keskustelu. -- Vankeudesta.

Päivän koitteessa vuoteeltaan noustua Haukansilmä ja delawarelainen menivät ensimmäiseksi työkseen ulos tasangolle. Järvellä, jonne tarkastelevan silmäyksen heittivät, oli syvä hiljaisuus. Olivat juuri palaamaisillaan majataloon, kun yhtäkkiä kaukaa järvellä huomasivat jotakin, jonka sittemmin tunsivat kahdeksi intialaiseksi soturiksi. Nämä seisoivat lautalla ja näkyivät olevan aseettomia. Mitähän noiden villien vierasten täällä oli tekemistä? Joutuin oli majatalo suojelustilaan asetettuna, sillä mahdollisesti voi muita intialaisparveja olla lautan seurassa. Tyttäretkään, jotka sillä välin olivat nousseet vuoteeltaan, eivät tästä käynnistä ollenkaan tulleet hämilleen vaan varustaivat pyssyillä ja vetäytyivät Chingachgookin kanssa huoneisin, kun sillä aikaa Haukansilmä jäi tasangolle odottamaan.

Hitaasti liikkuvan lautan ollessa noin sata askelta majatalosta hän tuleville Hurooneille huudahti: "Sanokaa, missä tarkoituksessa olette tuolla lautalla tänne tulleet?"

"Emme lähesty teitä sotilaina", vastasi toinen heistä, nimeltä Rivanoak, "tahdomme vaan rauhassa kanssanne keskustella talostanne kotoisin olevasta kahdesta miehestä, jotka leirissämme ovat vankeina ja jotka päällikkömme erinomaisesta suosiosta ovat lunnaita vastaan lunastettavissa".

"Niin olkaat tervetulleet, Irokeesit lautallanne!" huusi Haukansilmä ja auttoi heitä maalle.