Part 8

Parhaan syönnin aikana pidetyt pikku pakinat olivat menettäneet viehätyksensä. Ahvenet veneen pohjalla olivat tummuneet. Niiden heleänvihreä väri oli hävinnyt. Syönti oli loppunut, lumous särkynyt. Lännen taivas oli vetäytynyt pilveen. Yöksi teki sade tuloaan. Horsta-vallesmanni nosti ankkurin ja istahti keulatuhdolle soutamaan. Hän souteli levein vedoin. Hänen soutunsa oli nyt aivan toisenlaista kuin päivällä: -- silloin hän vain oli liputellut hiljaa. Hän oli nyt nimismies Gottfrid Forstadius, joka ei voinut antaa anteeksi voudille, että tämä vastusti hänen erivapausanomustaan. Niinkuin hän ei olisi osannut virkakirjeitä kirjoittaa. Helkutti, joka oli maailman yksinkertaisin asia! 'Siihen katsoen, että...' tahi: 'Sittenkuin allekirjoittanut Herra Kruununvoudin määräyksen johdosta...' Eikö se ollut juuri lakikieltä?

Niinpä niin... mitäs se muuta oli. Ne virastot, ne virastot! Vainosivat rauhaa rakastavaa Lapin virkamiestä turhilla tiedusteluilla. 'Kiireellisesti!' Niinkuin sitä sanaa olisi tunnettu napapiirin pohjoispuolella! Ei, kyllä oli vanha Malmström tehnyt oikein kerran metsähallitukselle vastatessaan, ettei sitä sanaa löytynyt täkäläisessä murteessa.

Hohoi! Mutta saatiinpa kaloja! Se oli vielä, Jumalan kiitos, hyvä, ettei onkimista tarvinnut viran puolesta harjoittaa. Silloin sille olisi antanut palttua. Mutta nyt... nyt se menetteli, kun saatiin olla omissa oloissa... kaukana virkapaikoista, täällä Huomenjärvellä, keskellä Lapin ääretöntä saloa. Vene töksähti rantaan. Horsta kömpi varovasti pystyyn, astui maalle ja vetäisi veneen tiukempaan.

Hei, pojat, oli taas mammalle viemistä! Oli viemistä ja syömistä ja piikatyttärille perkkaamista. Ne tahtoivat mutista, kun eivät koko kesänä päässeet ahvenen perkkuusta. Mutta minkäs sille mahtoi? Talon työ kuin talon työ, vaikka olisi isäntää piesty. Toverukset kokosivat saaliinsa tuohikontteihin upottaen ne hetteeseen yöksi. Aamuyöstä vielä yritettäisiin ennen kotiinlähtöä.

Nurkuminen vaikeni. Piikojen saama tyyni moite oli viimeinen syntisen sydämen purkaus, mikä muistutti siitä, että aamulliset "alkuihmiset" olivat taas muuttuneet tavallisiksi, jokapäiväisiksi ihmisiksi. He olivat tulleet paratiisista karkoitetuiksi ja nyt oli heidän katsottava, miten saada olo mahdollisimman mukavaksi yötä vasten.

Ensimmäiset vesipisarat putoilivat. Toverukset käärivät vapansa ja kiiruhtivat majaan. Pian roihusi avosuisessa takassa iloinen pystyvalkea, kahvipannu kiikkui keitinpuun nokassa, kalakeitto pantiin tulelle, saappaat ja sukat ripustettiin orteen kuivamaan ja toverukset tassuttelivat avojaloin, piiput hampaissa. He olivat jälleen päässeet alkuihmisen asteelle, sillä heitä ei taaskaan ollut maailmassa useampaa kuin kaksi.

Oikealla alkuihmisen hartaudella he keskustelevat päivällisestä pyynnistään. Oo, sitä siunattua Huomenjärveä! Niin viheriäistä vettä ei löytynyt yhdessäkään toisessa tämän puolen järvessä. Vesikin kukki, kukki kuin riemusta, että sai nähdä ihmisiä, näitä luomakunnan korkeimpia olentoja, ja tarjota heille aarteitaan. Huomenjärvi olisikin ollut yksinäisyyteen tuomittu, jolleivät pappi ja Horsta olisi silloin tällöin siellä pistäytyneet. Se kuului kalavetenä pappilaan ja kohtuullisen etäisyytensä vuoksi se harvoin houkutteli luvattomia pyytäjiä rannoilleen. Horsta ja pappi olivat siis melkein ainoat, joita se pinnallaan näki. Se oli siis tottunut näihin kahteen pyytäjään. Laki ja evankeliumi! Alkuperäisyydessään Huomenjärvi ymmärsi tämän raamatullisen järjestyksen erinomaisen hyvin.

Horsta makoilee selkäpiillään lavitsasängyssä kahisevien kaislojen päällä. Hän juttelee korkista, joka painuu. Merkillistä, kuinka aikamiehenkin sydän saattoi iloita siitä näystä, nauttia oikein pikkupojan lailla. Plumps! Sinne se sukelsi, viheriän pinnan alle, ja katseli sieltä kuin ilkkuen, että 'vedä! vedä!' Toisinaan ei tehnyt yhtään mieli vetää, vaikka hiukkasta ennen oli toivonutkin sen painuvan. Ei, halutti vain nauttia ilo loppuun: -- nähdä, kuinka korkki viipotteli veden alla, teki äkkirynnistyksiä pohjaa kohti, kohosi hiukan, kaarsi ison kiehkuran ihan veden kalvossa, niin että sen läpi juoksevan sulan kärki piirsi vettä kuin vedenalaisen savutorvi, -- kunnes se taas yht'äkkiä painui kohti pohjaa kuin kivi. Mutta -- äläpäs! Etpäs mennytkään enää. Vavan kärki taipui luokille, siima jännittyi niin kireälle, että olisi soinut ja -- ähhäh! -- tulitkos sieltä, senkin körri! Lippo, lippo! Tämä on iso juutas! Kas, kas... pyrkii veneen alle! Et mene... et mene... et piru vie mene! Se on Horsta, joka hoitelee vapaa ja antaa ahvenen ajaa karusellia. Pass på! -- Pappi sujahuttaa lipon kalan alle ja -- köntsis! Siinä sätkyttelee kilon painoinen ahven veneen pohjalla, niin että vene tärähtelee. -- Horsta nousee istumaan sängyssä. Hänen silmissään on onnellinen, riemuitseva kiilto. Hän on hengessään suorittanut mestaritempun uudestaan.

Niin, niin, kyllä oli hupaista tämä onkiminen. Heti sen näki mallista, milloin oli ahventen ottoaika. Ne veivät korkin tyynesti veden alle. Mutta särkiriepu, se nyki ja tanssitti kuuluvaista kuin säkkipillin soittaja paholaista pullossa. Ne olivat koko veitikoita, veden keveäkenkäistä väkeä. Horsta vertasi niitä sosialisteihin. Nekin häärivät ja huitoivat sen uuden yhteiskuntansa kimpussa. Piti muka maailma saada äkkiä valmiiksi. Mutta heidän puuhansa muistuttivat särjen nykimistä: -- yhdestä koukusta toiseen ja viisaasti vain! Piti vain katsoa, ettei maailmaa mullistettaessa itse jouduttu satimeen. Pääasia vain, että korkki heilui! Mutta ahven -- se piikkinen porvari -- se kun ryntäsi näyttämölle, niin jo tiesivät listit lähtönsä. Mitäs -- manttaalimies, joka elätti yhteiskunnan! Hei vain! -- korkki otti uudet konstit käytäntöön. Näki heti, että uudet oliot olivat astuneet entisten tilalle. Hätiköiminen pois ja vakava meininki joka suhteessa.

Horsta ja pappi saattoivat toisinaan innostua niin, etteivät kuulleet kahvipannun kuohuntaa. Sinne meni hyvä tavara pitkin takan kiviä, mutta toverukset istuivat hengessään järvellä. Muistiko veli sitä sormenmittaista kiiskeä, joka tuli kuin muina miehinä keskellä parasta ahvenen syöntiä? Hahhaa, niin silmät pyöreinä kuin rippikoulupojalla, jota pappi kinkereillä on juuri tukistanut! Mutta -- joka piikki pystyssä, sepä tietty! Miehellä oli miehen sisu! Kumma, että raukkanen sai syöntivuoroa ollenkaan.

Uusi, entistä käheämpi pihaus takasta saa papin hypähtämään pystyyn. Peijakas, siellä menivät makovedet pitkin kiviä ja tässä kun oli kahvia odotettu kieli kallellaan! (Jonatan Stark oli tehnyt sen havainnon, että "luonnon helmassa" pääsi häneltäkin toisinaan pikkuinen napsaus, -- elävä esimerkki siitä, että hän eli ja hengitti taas.) Horsta-veli kaivaa pussistaan uusia höysteitä. Ei hätää, kahvia kyllä riitti -- jäämäänkin. Saakoon piisikin, ilonantaja, osansa. Ei hätää, veli Jonatan. Meillä eivät pikku elävät nilkuta! Kas tuossa, turisepas taas sinä mustanaamainen, nuuskanokkainen Kaisa! Toverukset rauhoittuvat ja jatkavat pakinaansa.

Mutta -- yht'äkkiä kavahtaa Horsta pystyyn ja tempaa paistinpannun: -- räiskäleitten paistaminen oli ollut vallan unhottua! Sehän kuului heidän iltaohjelmaansa. Jonatan Stark oli kyllä muistanut sen, mutta ei ollut viitsinyt ottaa aloitetta. Hän oli liiaksi mukavuutta rakastava, kalamatkoillakin. Mutta -- taikinan hän kyllä tekisi, jos vain Horsta ryhtyisi paistamaan.

Horstalle ei tarvinnut sellaista kahdesti sanoa. Räiskäleitten paistaminen kuului hänen päätaitoihinsa. Hän oli kerran Krasnoje Selon leirillä paistanut räiskäleen muutamalle ryssän kenraalille, joka leiriä kierrellessään oli sattunut heidän tulilleen. Niin oli ojentanut pihisevän räiskäleen haarukan kärjessä hänen ylhäisyydelleen tehden vasemmalla kädellä kunniaa. Kenraali oli ottanut räiskäleen käteensä ja kironnut: -- se oli hiukan poltellut äijän hyppysiä. Mutta ryssä oli ryssä: -- vaikka eräs tovereista oli tarjonnut lautasta ja veistä, ei tämä ollut huolinut, vaan naureskellen syönyt kynsistään. 'Vot, vot!'

Jonatan Stark nauraa. Hän on ripustanut nenäliinan leukansa alle ja kahden kannun vetoinen maitohinkki sojottaa hänen polviensa välissä. Hän sekoittaa räiskäletaikinaa, niin että sitä pärskyy hänen silmilleen. Horsta kääntelee paistinpannussa valtaista voimöhkälettä, joka nopeasti sulaa. Hänen liikkeensä todistavat, ettei hän ole ensikertalainen tässä ammatissa. Jo joutuu Jonatan Stark'kin valmiiksi. Pannu saa ensimmäisen taikina-annoksensa ja toverusten korviin kohahtaa äkäinen pihinä ja porahtelu. Horsta on vetänyt sukan käteensä ja seisoo takan ääressä sääret koukussa, kuin olisi kilpajuoksuun lähdössä. Hän tutkii räiskäleen reunoja. Jo rupeavat nämä huomattavasti ruskettumaan. Silloin: -- yks' kaks'... veitsi tekee nopean kierroksen pitkin paistinpannun reunoja... sukeltaa räiskäleen alle... ja Horstan lausuessa: 'Koko käänne, mars!' se kiepahtaa ilmassa kerran ja putoaa räiskähtäen pannuun, äskeinen päällypuoli alaspäin. Horsta sylkee hyppysiinsä, lausuu pari lievempää voimasanaa, pyyhkäisee kämmenselkää reittänsä vasten ja on jälleen paistoasennossa. Ei kulu pitkää aikaa, ennenkuin ensimmäinen räiskäle höyryää lautasella levittäen suloista tuoksua ympärilleen.

-- Ehkä minä nyt ryhdyn paistamaan, uskaltaa Jonatan Stark arkana huomauttaa. Hänen omatuntonsa nuhtelee häntä: hän ei tarkoita täyttä totta. Hän tuntee, ettei hänestä ole Horstan tilalle.

Horsta ei kuule muuta kuin rehellisen tarjouksen. Hänen hyväsydämisyytensä tulvahtaa yli reunojen, vaikka hän koettaakin sitä peittää puhumalla "ammattisalaisuuksista".

-- Ei, kyllä minä, veli... katso, tässä on pieniä konsteja, jotka on otettava huomioon, lausuu hän pyyhkien hikeä otsaltaan.

Jonatan Stark hymyilee. Sellainen on Horsta-vallesmanni, hyväsydäminen ja aina palvelukseen altis. Hän kai pukisi toverilleen vaatteetkin ylle, jos tämä vain kehtaisi sellaista esittää.

Jo on pino räiskäleitä pöydällä, kalakeitto valmis, kahvi keitetty. Toverukset ryhtyvät aterioimaan. Siinä maistellaan toistensa eväitä. Horstalla on iso kimpale järvitaimenta. Hän työntää sen papin eteen lausuen:

-- Jos vain maistaa, veli, niin syö! Minä en nyt oikein taimenesta, kun on tuoretta kalaa padassa. Katsos... taimen on syötävä, sillä ensi kerralla ei eukko väki pane laukkuun mitään, jos huomaa jotakin takaisintuoduksi.

Toverukset aterioivat. He ovat tyytyväisiä itseensä ja toisiinsa. Horstan nenänpäässä on nokitahra ja papilla samanmuotoinen omassaan, mutta valkoinen. Se on kuivunutta räiskäletaikinaa. He huomauttavat siitä toisilleen ja nauravat. Heistä on kaikki niin tavattoman huvittavaa. Keskellä pöytää pohottaa perunapata, josta punaiset ahvenen pyrstöt riippuvat yli laidan. Se on kuin liputettu laiva. Mutta toverukset pitävät huolen, että "liputus" lakkaa. He ihmettelevät, että ruoka maistuu niin erinomaisesti täällä Huomenjärven tuvassa, kaukana kirkonkylästä. Tyhjän pullon suuhun pistetty kynttilä palaa pöydällä. Ulkona sataa, mutta kalamajassa on lämmintä ja kodikasta.

Aterian jälkeen sytytetään piiput ja istutaan hetkinen takan ääressä tarinoiden. Mieli tekisi valvoa, mutta kun aamulla on noustava neljältä, katsotaan parhaaksi lopettaa haastelut ja kömpiä rankiseen.

Toverukset nukkuvat. Unessa he istuvat taas järvellä ruohikon rinnassa ja onkivat. Korkki painuu vähä väliä ja Horsta herää siihen, että suuri ahven on häneltä päässyt. Pappi ei ojentanut lippoa ajoissa. Horsta murahtelee unenpöpperössä, kiroaakin epäselvästi, kavahtaa lopuksi istumaan ja toteaa, että pappi vetelee unia hänen vieressään, niin että maja tärisee. Hän kääntyy toiselle kyljelle ja taas painuu korkki. Mutta tällä kertaa hän saa jok'ikisen. Ja ne ovat suuria, mahdottoman suuria kaikki.

Aamulla ovat toverukset jälleen pystyssä. Horsta kertoo silmät loistaen yöllisestä saaliistaan. Hänestä se on hyvä merkki. Hän on usein uneksinut seuraavan päivän saaliin. Nopeasti he ryyppäävät kahvit ja painuvat sitten veneelleen. Ulkona paistaa kirkas päivä. Tuulen viri käy järven seljällä. Sitä katsellessa karsii kylmä selkäpiitä. Vahva yökaste kimaltelee ruohikossa. Yksinäinen sammakko loiskahtaa järveen. Plumps! Se meni sanaa viemään, että tultiin taas.

Voimakkain vedoin soutaa Horsta eiliselle paikalle ruohikon rintaan. Hänellä on sellainen usko, että jos se paikka ei anna, on turha yrittääkään muualta. Pappi ehdottelee niemenkärkeä ulompana. Siellä olisi karipohja. Mutta Horsta pudistaa päätään. Hän tuntee Huomenjärven tavat ja niin ankkuroi hän jälleen vanhaan, tuttuun paikkaan.

Oikeassa on Horsta. Eilinen paikka on oikea kala-aitta. Sieltä nousee taas ahventa kuin tuskassa. Heti ensimmäisellä heitolla painuu korkki. Kalat kimaltelevat aamuauringon valossa. Kaikki käy kuin tanssi ja toverukset ovat tyytyväisiä.

Parin tunnin kuluttua on onkiminen lopetettava. Kalaa on saatu runsaasti. Haikein mielin käärivät toverukset vapansa. Ei auta. Jos he vielä istuisivat tunnin, he eivät voisi koko saalista kotiin kuljettaa.

Paluumatka muodostuu riemukuluksi. Kontissa onkin kolmattakymmentä kiloa ahvenia kummallakin. Miehet marssivat hiukan etukumarassa sauvat käsissä. Selkää ja hartioita painaa, ruumis on väsynyt, mutta mieli virkeä.

He astuvat perätysten jängän poikki johtavia teloja pitkin. Karpalot kukkivat mättäillä telapuitten molemmin puolin. Ne ovat kuin kukoistavia viinitarhoja, pieniä yhteiskuntia, joissa pikku hyönteisiä vilisee karpalon varsien juurella. Mätäs heilahtaa keveästi. Kaksi mahdottoman suurta jättiläistä huojuu telapuita pitkin suuret kantamukset seljässä. Yhteiskunta häiriytyy hetkiseksi. Pienenpienet onkalot ja käytävät mättään sammalpeitteisellä pinnalla vavahtavat. Sitä jatkuu poikki koko jängän sitä mukaa kuin jättiläiset kulkevat eteenpäin.

Mutta -- jängän keskipaikoilla tapahtuu kauhea hävitys. Toinen jättiläisistä, etumainen, astuu teloilta syrjään lähtien harppaamaan pitkin pounumättäitä. Kukoistavat viinitarhat sortuvat hänen askeltensa alla. Kummut painuvat kokoon, hennot onkalot ja luolat rutistuvat kasaan, karpalon varret ja myöhästyneet hillankukat tallaantuvat jättiläisen jalkoihin ja pikku hyönteisiä kuolee kymmenittäin, sadoittain. Vesi tulvahtaa sammalkäytäviin. Syntyy tavaton hälinä ja hätä, mutta jättiläisen korvat ovat korkealla. Ne eivät kuule muuta kuin sääskien, noiden korppikotkien laulun. Jättiläinen harppaa tuohikontti seljässä ja poimii raakoja hilloja suuhunsa. Siinä menee satojen pikkuhyönteisten kesämuona muille markkinoille.

Jo lähtee toinenkin jättiläisistä syrjään. Uusi hävitys! Toiset, vielä äsken säästyneet viinitarhat menevät nurin. Ja tämän jättiläisen jälki on vielä kauheampi kuin edellisen. Se painaa mättään pinnalla olleet sammalkäytävät ihan kadotuksen syvyyteen, mistä kuuluu vain mustien pohjavesien urahtelu. Voi sitä hävityksen kauhistusta! Koko suuri hyönteisyhteiskunta aivan raunioina.

Mutta -- ihme! Kun jättiläisten askeleet häipyvät kuulumattomiin, nousevat viinitarhat jälleen. Mikä ne nostattaa? Pikku hyönteistenkö yhteisponnistus? Ei, vaan niiden oman kauneuden voima. Ne ovat luodut kukoistamaan, iloa tuottamaan, ja siksi ne kohoavat uudestaan. Sudensammal niiden kyljissä hohtaa jälleen kuin punainen kallioseinä. Taipuneet karpalonvarret ojentuvat uudelleen pystyyn. Entinen elämä alkaa. Hyönteisyhteiskunta ei pitkään sure. Aurinko paistaa ja ilman täyttää sääskien yksitoikkoinen, unettava ininä.

Äskeiset jättiläiset ovat jättäneet taaksensa jängän ja istuvat kaatuneella honganrungolla tupakoiden. Sääskiparvet hyökkäävät heidän kimppuunsa, mutta pikiöljy tekee niiden liiallisen lähentelyn vaikeaksi. Toverukset tatuoivat itsensä juhlallisesti. Äkkinäistä kulkijaa he voisivat säikähdyttää. Viimeiset papillisuuden piirteet Jonatan Starkin kasvoissa peittyvät leveiden pikiöljylaikkojen alle. Hän muistuttaa nyt Mefistoa. Kuin kaksi metsien intiaania istuvat toverukset honganrungolla puhallellen verkkaisia savuja ilmaan. Heidän hartiansa höyryävät hiljaa ja tuohikontin nurkasta tipahtelee vesipisaroita heidän selkäänsä pitkin.

Metsässä vallitsee raukaiseva kuumuus. Ei edes varjopaikoissa ole viileämpää. Sammal toverusten jalkain juuressa uhoo kosteaa lämpöä, joka unettavana tunkeutuu sieraimiin. Olisi soma hetkisen uinahtaa, mutta sääskiltä ei saa rauhaa.

Toverukset nousevat jatkamaan matkaansa. Viimeinen silmäys, hyvästijättösilmäys Tela-aavalle, joka vilkkuu puiden välistä kuumuudesta höyryten. Sen takana on Huomenjärvi, kumppanusten kaipaama rauhan tyyssija. Nyt sekin loistaa häikäisevän kirkkaana kuin olisi se erämaan silmä.

Toverukset astuvat peräkanaa. Vielä on neljä kilometriä kirkonkylään. Puolen tusinaa jänkiä on myös kuljettava yli, mutta ne ovat jokainen varustetut teloilla. Entiset papit ovat pitäneet huolen niiden laittamisesta. Huomenjärvi on ollut heillekin rakas.

Runsaan tunnin päästä he saapuvat maantielle. Se on hiljainen ja kuollut, mutta se tuo mieleen suuren maailman jossakin kaukana. He astuvat horjahdellen. Taakat ovat loppu taipaleella ruvenneet painamaan.

Kirkko näkyy kaukaa, paljon ennen maantienpolveketta. Se seisoo kummullaan aivan samannäköisenä kuin heidän lähtiessäänkin. Mutta siitä huolimatta tuntuu toveruksista, kuin näkisivät he sen taas ensi kertaa pitkästä aikaa. Se on vaihtelu, joka sen saa aikaan.

Jonatan Stark käsittää sen astuessaan tuossa Horstan jäljissä. Se ei olekaan Huomenjärven ansiota niin paljon, kuin hän oli kuvitellut. Sen teki vaihtelu, yksitoikkoisen kotona-istumisen äkillinen katkeaminen, vuorokauden oleskelu kirkonkylästä poissa.

Vaihtelu -- mitä oli vaihtelu? Vain hetken kestävä unilääke, jota piti taas uudestaan ottaa.

Jonatan Stark aavistelee jotakin, jotakin, jota ei voinut koskaan tyydyttää. Se lauloi sydämessä lakkaamatta, kuin laulaa maininki merenrantaa vasten. Se kohosi ihmisrinnasta salaa kuin huokaus korven povesta, kuin ikuinen etsijän ikävä. Sitä tuntiessa johtui mieleen etelä, hymyilevä etelä.

Jonatan Stark ei voinut mietteitään jatkaa, sillä häntä häiritsi Horstan kovaääninen juttelu, joka pani metsän raikumaan.

IX.

Talvipäivät kuluvat toisinaan tuskallisen hitaasti. Elämä on menettänyt tarkoituksensa täydellisesti. Kylä uinuu hiljaisuuden vallassa. Ei minkäänlaista liikettä näy. Ei edes kauppias Raattaman rouvakaan juokse kellarissa kuten tavallisesti ja turhaan sai Jonatan Stark odottaa Konrad Raattamata konttorin rappusille. Hän ei ilmesty, vaikka kello kansliahuoneen seinällä on jo lyönyt yksi. Äänettömyys vallitsee pappilassakin. Julia-rouva on vetäytynyt makuuhuoneeseen. Mitä miettinee piika Sandrakin keittiön päässä, kun ei kuulu tavallista astioiden kalinaa. Tuntuu siltä, kuin olisivat kaikki, koko Lainion kylä, vaipuneet tarkkaamaan oman elämänsä tarkoituksettomuutta. "Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta", julistaa puoleksi kaatumaisillaan oleva kaivonvintti navetan päässä. Kauppias Raattaman poro, joka on kiinni jäkäläkannossa, heittäytyy maata ummistaen silmänsä, aivan kuin yhtyäkseen tuohon Vanhan Testamentin viisaan sanaan.

Jonatan Stark käänteleikse tuolissaan. Hän tuntee nämä tällaiset päivät. Ne ovat harmaita vieraita, jotka saapuvat asioimaan papin luo. Ne haluavat koetella, kestikö tämä Lapin yksitoikkoisten päiväin painoa. Pilviröykkiöt makaavat Keilatunturin laella. Näyttää, kuin olisi tunturi litistynyt niiden painosta. Entä sitten ihmisten lapset? Miten kestivät he?

Harmaja päivä on tehnyt kierroksensa heidän luonaan.

Siellä istuu vanha metsänhoitaja Jerikossaan alakuloisena, sivellen harmahtavaa partaansa. Juuri varmaan olisi pitänyt ruveta Mäntypään joukkoa kartoittamaan, mutta oli niin pimeä, niin pimeä, niin pimeä. Ne aikoivat rakentaa kievarin sinne jonnekin Lohijoen seuduille... valtio... kruunu... ja sitä varten tarvittaisiin kuulemma kartta. Mutta oli niin pimeä, niin pimeä, ettei voinut, ei mitenkään voinut. Jerikon muuritkin olivat kaatuneet eikä siihen oltu tarvittu Joosuan sotajoukkoa, vaan tavallista harmaamman lapinpäivän rynnistys.

Apteekkari istuu apteekilla korttipakka kädessä. Harmaja päivä on vieraana sielläkin. Ja mikä ikävintä: -- harmaja päivä ei kärsi edes pasianssia.

Tahi jos kärsii, käy lopputuloksen aina sangen surkeasti.

Apteekkari asettaa korttipakan pöydälle, jolloin "herttakuningas" joutuu päällimmäiseksi. Mutta harmaja päivä ei ihaile sen uljuutta. Päinvastoin: -- se varjostaa sen tummaksi, epäselväksi, niin että se alkaa apteekkarin mielestä muistuttaa paholaista.

Hän astuu apteekkihuoneeseen. Harmaja päivä seuraa perässä. Se hiipii pitkin hyllyrivejä, sivuaa hiljaa porsliinipurkkien rintaa. Se opettelee latinaa. 'Clyserin', 'Garbol'... Apteekkari hiipii hyllyn luo. Oliko etiketteihin sattunut virhe? Ei, ei... oikeinhan niissä seisoi: 'Glyserin'... 'Carbol'... Hänestä vain oli hämärässä näyttänyt, kuin olisi C vaihtunut G:ksi ja päinvastoin. Ei soi apteekin ovitiuku. Yhtään asiamiestä ei näy. Kaikki tuntuu kuolleelta.

Nimismies Forstadiuksen virkahuoneessa käy sen sijaan touhu. Harmaja talvipäivä ei ole pystynyt sen järjestystä muuttamaan, ainakaan tällä kertaa. Ne pyssyt... ne pyssyt. Niillähän mies puolustihe pimeää ja alakuloisuuttakin vastaan. Pöydällä palaa lamppu, vaikka on jo puolenpäivän aika. Horsta puhdistaa pyssyä hiessä päin. Oli se kumma mies se Stark, kun ei viitsinyt pyssyään puhtaana pitää. Ja sellainen ase kuin hänellä oli. Se oli ollut nyt lainassa Horstalla parisen viikkoa huurremetsojen ampuma-aikaan. Hän ei ollut sitä kuitenkaan tarvinnut. Mutta -- sellaisessa kunnossa, kuin missä se oli, hän ei hirvennyt sitä takaisin viedä. Sen sisus... herrajumala... niin täynnä likaa, etteipä juuri läpi nähnyt! Siinä menivät hyvät rihlat aivan pilalle. Ja hän, Horsta, kun oli sen jo kerran papille puhdistanut sanoen, että pidä nyt, hyvä veli, puhtaana. Se on hyvä pyssy. Mutta ei ollut pappi viitsinyt. Ruostua oli antanut.

Harmaja lapinpäivä tekee kierrostansa kylässä. Sen asiana on istua ja tylsästi tuijottaa eteensä. Nyt se istuu pappilan kansliahuoneessa pitäen seuraa rovasti Starkille.

'Minkähänvuoksi tuo kruunukin arkistokaapin päällä on lohennut?' Jonatan Stark istuu tuijottaen puustaveistettyyn, tummaksi maalattuun kruunuun, mutta kukaan ei vastaa. Harmaja talvipäivä pysyy äänettömänä eikä vastausta synny hänenkään päässänsä. Liekö pudonnut vai muuten omia aikojaan haljennut? Sen voisi kääntää toista tietä. Niin... kuka sen kääntäisi? Jonatan Stark ei halua sitä kääntää eikä kukaan muukaan sitä tee. Se ei olisi vaikeaa: nousta tuolille ja kääntää. Mutta Jonatan Stark ei halua nousta tuolille. Hänen mielestään se on tarpeetonta. Mitä se hyödyttäisi? Kolo pysyisi siinä kumminkin. Hän tietäisi sen! Niin rehellisyyttä rakastavana hän on vielä Lapissakin pysynyt, ettei anna näön pettää itseään.

Mutta jotakin olisi tehtävä. Päivä ei saanut kulua tylsyyden vallassa. Siitä oli ravistauduttava irti hinnalla millä hyvänsä. Harmaja talvipäivä istuisi muuten vaikka kuinka kauan kansliahuoneen penkillä ja katselisi hänen toimettomuuttaan, toimeton toista toimetonta. Se tuntui masentavalta. Jommankumman täytyi liikkua, jommankumman, siitä ei päässyt! Jonatan Stark väänteleikse tuolissaan. Elämä tuntui niin sanomattoman lohduttomalta.

Hän nousee hitaasti tuolistaan. Hänen kasvoillaan asustaa syvä alakuloisuus. 'Tarpeeton ihminen', välähtää hänen sielussaan. Hän pysähtyy keskelle lattiaa syviin mietteisiin vaipuneena. Mitä varten hänkin oli olemassa?

Jonatan Stark avaa hiljaa arkistokaapin. Siellä on suuri läjä vanhoja, käytettyjä kirjekuoria. Niitä on sinne kasaantunut kuukausien varrella. Ne tarjoavat hänelle pelastuksen tällaisina harmaina päivinä. Hän ryhtyy niitä kääntämään.