Part 3

Kaksi ensimmäistä vuotta oli kulunut nopeasti, melkein kuin huomaamatta. Lapin suurenmoinen luonto tuntureineen, kirkasvetisine jokineen ja järvineen, rannattomine, penikulmaisine aapoineen ja pohjattomille pounujänkineen oli ollut uusi maailma, johon etelästä muuttanut nuori ja herkkä Jonatan Stark oli astunut ihmetellen kuin sadun maalaispoika kuninkaan linnaan. Valtava talvi, joka kokonaisena, eheänä kuin taivaan lahja, oli tullut tämän pohjoisen seudun osaksi, vangitsi mielen ehdottomasti, samoinkuin valoisa, hiukan surunvoittoinen kesäkin. Tämän luonnon keskellä liikkui umpimielinen kansa kuin elämän ikuista arvoitusta miettien. Se oli kansa, joka vaelteli näillä mailla samankaltaisissa mietteissä kuin vangitut israelilaiset Baabelissa kerran. Heidän elämänsä ainoana toiveena oli kerran päästä "kirkkaaseen ilmaan". Sellaisina he tekivät ensi näkemältä hiukan kömpelön, haaveellisen vaikutuksen. Jonatan Starkin mielenkiintoa he eivät aluksi olleet herättäneet. Mutta -- kun hän oli päässyt syventymään heidän sieluunsa, missä vanhat tarinat ja taikausko elelivät rinnan kristinopin alkuperäisten käsitysten kanssa, hänen mielenkiintonsa oli herännyt. Hän oli löytänyt kultakaivoksen.

Niin -- ne vanhat tarinat. Ne oli heitetty huiskin haiskin ja ajelehtivat ihmisten jaloissa kuin lastunhelpeet pitkin pirtin lattiaa. Ne olivat niin jokapäiväistä tavaraa, ettei niihin sen suurempaa huomiota kiinnitetty. Vasta kun joku vieras rupesi niitä tarkkaamaan, hän teki sen havainnon, että ne kuuluivat oleellisesti tämän umpimielisen kansan elämään.

Jonatan Stark oli hymyillyt itsekseen. Hän oli löytänyt vanhan taikauskon elinvoimaisena ja väkevänä. Häntä oli huvittanut panna merkille, kuinka lapsellisesti kansa siihen luotti, ja häntä oli naurattanut muistellessaan, mitä seurakuntavuosikertomukset tässä kohden sisälsivät. Niiden mukaan ei taikauskoa enää Lapissa tavattu. Tervaristit navetoiden ovissa todistivat kuitenkin toista. Niitä ilmestyi sinne joka kesä lehmien uloslasku-aikaan. Revontulten loimutessa oli vaarallista hiihtää. Kas, sauvojen "kiernaseminen" pakkaskelillä saattoi ärsyttää taivaan valkeat ylimielisen kulkijan kimppuun. Varovaisinta oli siis hiihtää sauvat kainalossa.

Jonatan Stark oli elänyt kuin satumaassa, kuin lumotussa linnassa. Hänen papilliset vaistonsa olivat nukkuneet hurskaan unta. Niitä ei ollut yhtään ärsyttänyt taikauskon voima. Ne olivat suhtautuneet tyynesti vanhoihin "lukuihin" kuten toisiinsa saman talon kissa ja koira. Vanhat tarinat tietäjistä ja "myrrysäijistä" olivat hiljaisen rukin hyrinän tavoin tuudittaneet Jonatan Starkin papilliset vaistot syvään, rauhalliseen uneen.

Hän ei siis noussut saarnaamaan "pimeyttä" vastaan. Ei, hän oli asettanut entistä mukavampaan asentoon ja kuunnellut, kuunnellut henkeään pidättäen. Hän oli rakastunut tuohon vanhain tärinäin maailmaan niin, että oli uhrannut virkansa, vaikutusvaltansa ja uskonsa. Toisin sanoen: -- hän oli antanut ihmisten saada sellaisen käsityksen, ettei hän ollut "uskomassa" niinkuin entinen pappi. Se kun hän vain muuten oli sattunut "kirkkopapiksi" lukemaan.

Ihmiset olivatkin kummastelleet aluksi. Mikä se sellainen pappi oli, joka ei kristillisyydestä puhunut? Kuunteli vain vanhoja loruja makaillen pirtin penkillä kuin mikäkin etelän jätkä piippunysä suupielessä. Ei entinen pappi ollut sillä tavoin käyttäytynyt. Ei, hän oli mennyt seurojen jälkeen kamariin ja istahtanut soututuoliin keinumaan asettaen kädet ristiin vatsansa päälle. Niin hän oli keinuskellut odotellen, tulisiko joku kristillisyydestä puhelemaan. Ja tulihan se aina joku vanha vaimo tai eläkevaari. Mutta tämä, Tarkka, lojui pirtissä kaiket illat ja kuunteli ruotiukon juttuja. -- Ja kaikkea se kyselikin! Niinkuin sitäkin, minkävuoksi veneen kaaripuihin ja reunalistaan aina piirrettiin kolme viirua vierekkäin. No ka, kun se oli niin "somaton" ilman niitä, rikkoviivoja. Eihän rikkomatonta venettä kukaan edes ostanutkaan.

Ei, ei se ollut sen vuoksi. Jonatan Stark oli maannut totisena ja tuijottanut kattoon. Joku muu syy siihen täytyi olla.

Emäntä väki pyörähteli suu naurunmujeessa. Joku piikatytöistä tirskahti ja juoksi lopulta navettaan nauramaan. Miehet iskivät toisilleen silmää...

Mutta papin vakavuus oli saanut voiton. Se oli saattanut koko pirttiväen oudon hämmingin valtaan. Kunnes ruotivaari lopuksi oli laukaissut lumouksen:

No ka, kun rikkomaton vene tuotti onnettomuutta. Ei sellaisella kukaan vesille lähtenyt. Hukutti itsensä jo ensimmäisessä koskessa. Se oli nähty useamman kuin yhden kerran.

Ruotivaari oli katsellut pirtti väkeä kuin uhmaten: "Ei teistä yksikään uskalla totuutta sanoa!"

Jo menivät vakaviksi miehetkin ja naisten nauru tyrehtyi. Niin... kyllä vaari oikeassa oli. Vene piti "rikkoa" niinkuin rekikin. Silloin ne vasta taipuivat ihmisen palvelukseen eivätkä juonitelleet.

Pappi puhalteli mietteissään savuja ilmaan. Hän oli merkillisen totinen, melkein totisempi kuin rippiä jakaessaan. Nyt hän vasta oikein papilta näytti, jollei vain olisi maannut seljällään tuossa pirtin penkillä.

Pirtin väki tarkasteli häntä salavihkaa ja pudisteli päätä. Ei, tämä ei ollut oikea pappi. Niin huonoissa vaatteissakin kulki. Mistä maailmasta lie hankkinut nuo nahkahousunsakin? Ihan se makasi siinä kuin Sapalakki lovessa.

Pirtissä vallitsee hiiskahtamaton hiljaisuus. Henget liikkuvat siellä. Lapset kyyköttävät suurin silmin takan loukossa. Heitä pelottaa.

Mutta yhä makaa pappi seljällään pirtin penkillä. Hänen kasvoillaan lepää haaveksiva ilme. Hän vaeltaa hengessä himottuja maita. Lappi, vanha, salaperäinen Lappi, on avannut hänelle ovensa. Haltijat seisovat lakki kourassa taikalinnan portilla. He lausuvat yhteen ääneen: "Astu sisään, Jonatan Stark, sinä kapan ja kauluksen kantaja!" "Sinä osaat syödä meidän ruokaamme siitä kuolematta."

Ja Jonatan Stark astuu sisään. Hänet istutetaan parhaaseen pöytään. Hän on kuin Iisak, joka syö himoruokaansa. Mutta häntä ei petetä. Hän syö avosilmin. Täällä ei sovi erehtyä laulamaan: "Herra olkoon teidän kanssanne!" Se olisi sama kuin lyhyt loppu koko juhlallisuudesta. Ei, täällä oli yhdyttävä tonttujen lauluun:

"Kulki muinoin matkojaan Sapalakki noita. Tarvinnut ei toisinaan ajoahkioita. Rovaniemeen kyydin toi tuuli myrskysäässä. Tuokio -- niin murkinoi jo Inarjärven päässä."

Kuinka kauan olisi Jonatan Stark mahtanut kulkeakaan Sapalakin parissa, jollei emäntä olisi tarjonnut kahvia.

-- Nukkuiko se pappi jo siihen?

Jonatan Stark nousee. Ei hän ole nukkunut. Hän oli taas antautunut mielikuviensa matkaan. Nyt ne johtavat hänet ulos taikalinnasta ja vanhin haltijoista ripustaa portilla papinkauhtanan jälleen hänen hartioilleen.

Jonatan Stark juo kahvia eikä huomaa, että hänen kauhtanaansa on tullut vika tämän ensimmäisen osanoton jälkeen Lapin tonttujen kesteihin. Vasta vuosia jälkeenpäin se selviää hänelle. Hänen kauhtanassaan on kolme laskosta molemmissa rintapielissä. Se on vanhaa mallia eikä hän ole siihen huomiota kiinnittänyt. Mutta seurakuntalaiset näkevät laskokset uudessa valossa. Ne eivät enää merkitse pyhää kolminaisuutta, vaan aivan toista. Pappi oli kysellyt "rikotuista" veneistä. Nyt oli paholainen "rikkonut" hänen kauhtanansa.

Kuka ymmärtää erämaan lasten sielunelämän, tuon kansan, joka toisinaan esiintyy avomielisenä kuin lapsi, toisinaan juroutuu umpimielisyyteensä ihan käsittämättömällä tavalla? Jonatan Stark ei näiden kahden vuoden kuluttua saanut enää nähdä luonnonlasta, joka takkatulen ääressä vanhoja "muistelee". Se puoli maailmaa sulkeutui hänelle tyyten. Kukaan ei enää ruvennut kertomaan hänelle mitään. Vain joskus, aniharvoin, hänen onnistui houkutella joku talon nuoremmasta väestä "muistelemaan". Mutta se, mitä hän kuuli, kerrottiin ylimielisesti, naurun ja kokkapuheiden säestämänä. Siitä oli kadonnut entinen naivi hartaus.

Tämän jälkeen Jonatan Stark oli nähnyt seurakuntansa uudessa valossa. Sen uskonnollinen puoli oli ruvennut kiinnittämään hänen huomiotansa. Hän oli jo tulomatkallaan saanut tehdä tuttavuutta sen kanssa. Mutta nyt hän syventyi sitä lähemmin tutkimaan.

Kaikkein eniten hän oli huvitettu seuroissa esiintyvistä liikutuksista. Hän oli aluksi kauhistunut niitä. Sellaisia omituisia ääniä hän ei olisi ikinä uskonut ihmisen suusta lähtevän. Aluksi istuttiin hiljaa, totisina, kuten hartaustilaisuudessa ainakin. Mutta kuta pitemmälle ilta kului, sitä hermostuneemmaksi muuttui kuulijakunta. Ja kun Kurki-Aatami, saarnamies, ääni itkusta väristen viimein rupesi puhumaan Vapahtajan viidestä haavasta, silloin puhkesi myrsky. Kuulijat kavahtivat penkeiltään, rupesivat hypähtelemään ja tanssimaan. Kuului vain yhtenäinen "voi, voi!" ja "hih, hih" Toisinaan kuulosti siltä, kuin olisi joku nauranut, mutta sekin muuttui yht'äkkiä käheäksi parkumiseksi, aivan kuin olisi asianomaista pieksetty. Ne olivat liikutuksia, Lapin kansan uskonnollisen hurmiotilan ilmauksia.

Aluksi hän oli koettanut niitä hillitä. Hän oli noussut puhumaan. Mutta se oli vain vaikuttanut kiihdyttävästi. Liikutukset olivat kasvaneet myrskyksi. Se oli uhannut nielaista hänetkin, yliopistollisen sivistyksen saaneen miehen. Siinä oli ollut jotakin suggeroivaa. Hän oli tuntenut sen ja paennut.

Hän oli miettinyt kysymyksen ratkaisua, miettinyt kauan ja pitkään. Hän oli ollut tekevinään tarkkojakin havaintoja ja päätynyt toisinaan aivan lystikkäihinkin loppupäätelmiin. Miksi ei liikutuksia syntynyt enää sen jälkeen, kun hän ensi kerran oli seuroissa istunut? Miksi ei Kurki-Aatami lämmennyt kuten tavallisesti? Eikö Pyhä Henki voinut vaikuttaa papin läsnäollessa? Pelkäsikö Pyhä Henki pappia?

Se oli tuntunut naurettavalta. Se ei voinut olla mahdollista. Mutta miten oli selitettävissä, ettei liikutuksia enää esiintynyt hänen läsnäollessaan? Hän oli koettanut asiasta alkaen ottaa niistä selvää. Ne olivat herättäneet hänessä samanlaista mielenkiintoa kuin vanhat tarinat staaloista ja tietäjistä. Hän oli toisinaan oikein vilpittömästi pyrkinyt saarnamiesten ystävyyteen löytääkseen arvoitukselle ratkaisun. Mutta vastaus oli aina ollut sama: "Ei luonnollinen ihminen ymmärrä niitä kuin Jumalan Hengen ovat. Ne ovat hänelle hulluus."

Hän oli toistamiseen seisonut lukitun linnan portilla. Tämän linnan haltijat olivat yhtä itsepintaisia kuin ensimmäisenkin. Ne eivät avanneet portteja omallekaan väelle hänen sattuessaan joukkoon.

Epäonnistumisistaan huolimatta Jonatan Stark oli yrittänyt yrittämistään, mutta lopuksi hänen oli täytynyt lakata. Hän oli tyytynyt vain kauempaa katselemaan ja silloin hän oli tehnyt toisen mielenkiintoisen havainnon.

Kurki-Aatami ja muut saamamiehet puhuivat merkillisen yksinkertaisesti. Oikeastaan se ei ollut mitään puhetta, vaan jonkunlaista vakavaa juttelua. He juttelivat "aapostoleista" ja profeetoista sangen alkuperäisellä, klassillisella tavalla.

Jonatan Starkin oli täytynyt tunnustaa, ettei hän olisi pystynyt siten puhumaan. Kurki-Aatamin esityksessä oli mieskohtaisen puhuttelun leima. Mutta se oli kokonaan toisenlaista kuin papilla. Siinä soi vielä persoonallisempi sävy. Yksin apostoleitakin kohtaan hän käyttäysi tuttavallisesti. Hän puhui "Pekka-veljestä" ja "Paavo-veljestä". Jonatan Stark oli aluksi loukkaantunut tällaisesta tuttavallisuudesta. Hän oli tahtonut puolustaa apostolisten esimiestensä kunniaa. Mutta turhaan. "Pekka" ja "Paavo" vaelsivat ympäri seuratuvassa. Ja vaikka Jonatan Starkista oli aluksi tuntunut, että heillä oli peski päällä, oli hän lopuksi oppinut näkemään apostolisen paimensauvan heidän kädessään. Ja siitä alkaen peski oli ruvennut loistamaan hänen silmissään paavin purppuralta.

Oli totta, että Lappi "taamoi", taivutti alleen. Se oli riistänyt Jonatan Starkilta kyvyn tunkeutua lukitun linnan pyhäkköön: liikutusten salaperäisyyden perille. Mutta samalla se oli taivuttanut hänet näkemään apostoli Paavalin ja Pietarin lähempinä tuttuina Kurki-Aatamin kanssa. Eikä se edes viime aikoina ollut enää kadehdittanut häntä. Siinä määrässä Lappi taamoi.

Ihmeellinen, salaperäinen Lappi. Jonatan Stark oli yhdeksäntoista vuotta etsinyt sen sielua, kuten kuninkaanpoika noita-akaksi loihdittua prinsessaa, mutta ei ollut löytänyt. Häneltä nähtävästi puuttui taikasana, se jumalallinen "sesam", joka olisi avannut hänelle portit lapinelämän kätkettyihin kammioihin. Alussa hän oli luullut onnistuneensa. Se oli alkuaikoina. Mutta kuta kauemmin hän oli Lapin kansan keskellä elänyt, sitä lujemmin hän oli ruvennut uskomaan Lapin sielun saavuttamattomuuteen. Se pakeni kuin riekkoparvi hänen edellään. Kesämatkailjat kulkivat riemuiten etelään. He luulivat löytäneensä tämän etsityn helmen. Mutta itse asiassa he olivat löytäneet vain värjätyn lasipalasen. Surullista oli vain se, että useimmat heistä uskottelivat itselleen ja muille löytäneensä oikean.

Jonatan Stark oli siis koettanut jos kukaan, mutta turhaan. Lapin sielu, tuo äänetön ja kuitenkin kuuluva, tuo näkymätön ja kuitenkin joka päivä näkyvä, pakeni hänen edellään kuten poro, joka ei tahdo antautua kiinni. Se oli "menentelijä sielu". Sen nimen hän oli antanut sille. Hän näki vain vilahduksia siitä. Milloin se häivähti silmään kotalappalaisen kirkkopeskin koristuksissa, milloin hän oli kuulevinaan sen äänen Kurki-Aatamin saarnassa. Silloin se usein muistutti jänkälinnun yksitoikkoista piipitystä. Toisinaan, kesäöinä, hän oli näkevinään sen nousevan maasta ilmaan kevyen usvan kaltaisena. Ihminen asui sen keskellä, mutta ei saanut sitä käsiinsä. Milloin se muistutti tanssivaa keijukaista, harsopukuista ja hienoa, milloin pimeästä tuijottavaa kuolleen silmää. Ja joskus: -- sillä ei ollut silmiä ollenkaan. Se oli kuin pääkallo.

Jonatan Stark oli lopettanut Lapin sielun etsimisen, sillä hän oli "taamoutunut", käynyt niin kesyksi ja hiljaiseksi kuin poro, joka pitkän temppuilun jälkeen on saatu kulkemaan suoraan.

Hän oli kulkenutkin "suoraan" nämä viimeiset vuodet, mutta matka oli hänestä ollut mielenkiintoa vailla. Hän halusi uusille palkisille, etelään -- sinne, missä ihmiset elivät onnellisempina kuin täällä karun kiveliön keskellä.

Mutta -- olivatko etelän ihmiset sen onnellisempia?

Merkillistä. Nyt, kun hän oli saanut varmuuden poispääsystään, oli tämänkaltaisia kysymyksiä johtunut hänen mieleensä. Hän oli vuosikausia kurkottanut kättänsä maljaa kohti, joka hänen mielestään sisälsi onnen. Mutta nyt hän oli ruvennut pelkäämään: eikö senkin maljan pohjalla ajelehtinut kaipaus, kaipaus uuteen, parempaan, valoisampaan, ehyempään -- kaipaus onneen, kaukaiseen onneen?

III.

Jonatan Stark muisti ensimmäiset hautajaiset, joihin hän Lainiossa oli joutunut. Ne eivät olleet millään tavalla poikenneet tavallisista lainiolaisista hautajaisista, mutta hänen mieleensä ne olivat painuneet sen vuoksi, että hän niissä oli ensi kerran joutunut väittelyyn Kurki-Aatamin ja paikkakunnan uskovaisten kanssa.

Kaisan-Juntti, vanha mäkitupalainen, oli kuollut. Hänen arkkunsa oli levännyt kuusimajassa Poikelan talon pihalla. Juntti oli aikomaan ottanut osaa moneen heinäntekoon Poikelan Aapon avaroilla luonnonniityillä ja siitä hyvästä oli Aapo-isäntä kustantanut Juntin hautajaiset. Juntilta ei nimittäin ollut jäänyt ketään läheisempiä omaisia.

Juntti-vainaja oli ollut ahkera kirkossakävijä. Joka sunnuntai hän oli istunut määrätyllä paikallaan Lainion pienessä kirkossa. Mutta hän ei ollut kuulunut paikkakunnalla vallitsevaan uskonsuuntaan. Se seikka oli laskettu Juntin menopuolitilille sangen painavasti.

-- Hyvä mies, mutta huonosti kävi, oli joku hautajaisvieraista huomauttanut.

-- Kuinka niin? oli Jonatan Stark kysynyt.

-- No, kun meni liikkumattomana. Kyllä kai kirkkoherra sen tietää, mihin silloin joudutaan.

-- Tarkoitatteko, ettei hän olisi tullut autuaaksi?

Halveksiva pihaus tuvan täyteisestä miesjoukosta. Vielä nyt autuudesta puhuttiin Kaisan-Juntin hautajaisissa!

-- Sanotaan suoraan, mitäpä tässä kierrellään. Kaisan-Juntti meni helvettiin niin että tömähti.

Jonatan Stark oli kauhistunut. Hän oli muistanut jokivarren. Se hoiti uskonasioita ankaralla kädellä. Tiukalla oli häntä itseäänkin pidetty. Mutta lausua nyt noin ankara tuomio köyhästä vainajasta, joka oli koko elämänsä ajan harrastanut jumalisuutta ja kirkossakäyntiä. Tiesivätkö läsnäolijat Kaisan-Juntista mitään pahaa?

-- No ei! Siitä se nyt ainakin oli poikki! Rehellisempää miestä ei ollut asunut koko törmällä... mutta ei kai pappi tarkoittanut, että sinne Jumalan eteen paljaalla rehellisyydellä...?

Ei kyllä, mutta hedelmistähän puu tunnettiin.

Sama halveksiva pihaus kuin edelliselläkin kertaa. Oli siinä pappi, joka ei uskosta paljon tiennyt!

Mihinkäs pappi sen uudensyntymisen pani?

No tietysti! Sitä ei Jonatan Stark ollut tahtonut syrjään työntää. Mutta se kun oli kerta kaikkiaan Jumalan työ, ei hänellä, papilla, ollut oikeutta sitä parantelemaankaan ruveta.

Silloin oli myrsky lauennut. Vai Jumalan työ! No niin... kyllä tavallaan... mutta välittäjät, ihmiset, mihinkäs ne pantiin? Huonostipa osasi tämä Lainion uusi pappi Raamattunsa. Eikö Vapahtaja ollut Luukkaan evankeliumin 15:ssä luvussa selvästi näyttänyt, että palvelijoita tarvittiin? Kuka puki tuhlaajapojalle parhaat vaatteet ylle? Kuka pani kengät hänen jalkoihinsa ja sormuksen hänen sormeensa? Eivätkö ne olleet palvelijat.. kristityt... joille Jumala oli jättänyt vallan pukea ja riisua, avata ja sulkea? Ja mikäs tehtävä oli seurakunnalla? Eikö vaimo evankeliumissa lakaissut huonetta siihen asti kunnes löysi kadottamansa rahan? Eikö pappi ollut Ilmestyskirjaa lukenut? Ehei... seurakunta piti olla... seurakunta, joka etsi ja löysi. Mutta eikö ollut Kaisan-Juntti mennyt ilman seurakuntaa... vanhan... suuripränttisen virsikirjansa varassa, jossa oli rautalankaha'at ja messinkinupit? Kyllä taisi Jumala taivaassa vähän ihmetellen avata kirjan ja kysyä: "Mitäs pränttiä se tämä on?" "Uusi virsikirja!" "Kylläpä on kaunisteltu!" "Kun ei pirun nimeä edes kehdata mainita, vaikka pojalla oli sellainen kamppailu tämän kanssa siellä korvessa."

Siitä oli syntynyt kiivas väittely. Jonatan Stark oli silloin ollut kolmenkymmenen vanha ja hänellä oli vankka niska. Sitäpaitsi hänellä oli ollut uusi papintakki ja hohtavan valkoiset liperit. Hän oli siis ottanut väittelyyn osaa virkansa puolesta. Mutta Kurki-Aatami ei ollut antanut perään, vaikk'ei hänellä ollut ollutkaan yllään kuin kotikutosarkaa ja poronsarvista sorvatut napit takissaan. Häntä ei ollut häikäissyt papin punakka, hiukan kiivastunut muoto. Hän oli siis lyönyt tämän laudalta kuin mies, kuulijoiden vakuutellessa: "Niin on kuin Aatami sanoo. Ahtaasta portista on kaikkien mentävä, jos mieli autuaaksi tulla."

Mutta hyvä mies oli Kaisan-Juntti ollut, hyvä ja luonnonsiivo. Siitä oli vallinnut vain yksi mielipide. Sellaista niittomiestä ei kirkonkylän törmällä ollut löytynyt toista, jollei nyt itse Poikelan Aapo... Mutta ei... alakynteen oli Poikelan Aapokin tunnustanut joutuneensa. Ei Juntin kanssa ollut kilpasille pystynyt kukaan. Siinä se olisi kirkkoherrallekin ollut heinämies.

Keskustelu oli suuntautunut rauhallisemmille aloille, heinäntekoon ja kalanpyyntiin. Niillä aloilla oli Jonatan Stark'kin saanut asemansa pitää. Hän olikin innokas kalamies, joka jo tullessaan oli tuonut alhaalta kaksi valtavaa rysää. Niillä kelpasi koettaa jokivuopajista jäänlähdön aikaan. Sen olivat lainiolaisetkin myöntäneet.

Omituisten tunteiden vallassa oli Jonatan Stark niistä hautajaisista palannut. Hän oli taistellut ensimmäisen taistelunsa uskon puolesta ja joutunut tappiolle. Vielä olivat kylänpoikaset nostaneet lakkia hänelle, mutta hänestä oli tuntunut, että se pian lakkaisi. Niinkuin oli tehnytkin. Vain päätä nyökäyttivät vastaan tullessaan, jos nyökäyttivät ollenkaan.

Siitä alkaen oli yhteisymmärrys hänen ja seurakunnan välillä ollut rikki. Eivätkä seuraavat vuodet olleet sitä korjatuksi saaneet. Kumpikaan puoli ei ollut halunnut myydä mielipiteitään. Jonatan Stark oli ensi vuosina saarnannut armonjärjestystä lujasti, enemmän kuin oli itsekään halunnut. Sillä oikeastaan hän ei kuulunut dogmien palvojiin. Mutta täällä, missä uskonkappaleet seisoivat perustuksillaan lujina kuin lumihuippuiset tunturit keskellä erämaata, se oli näyttänyt tarpeelliselta. Hän oli toivonut ihmisten tulevan järkiinsä. Mutta -- turha toive. -- Kurki-Aatami veti vastavedon joka sunnuntai. Jos Jonatan Stark, innostuneena ja lämminneenä, oli nostanut Nikodemuksen taivaaseen, oli Kurki-Aatami iltaseuroissa hänet sieltä alaskiskaissut. Tuota vanhaa juutalaisten ylimmäistä oli siis riepoitettu taivaan ja kadotuksen väliä. Kunnes Jonatan Stark oli kyllästynyt. Hän oli heittänyt Nikodemuksen ja muut erimielisyyttä herättävät Raamatun henkilöt oman onnensa nojaan ja saarnannut vain sellaista, josta ei suoranaisia uskonriitoja syntynyt. Viime vuosina hän olikin saarnannut itselleen enemmän kuin muille, rohkaistakseen itseään tässä karussa erämaassa. Jumalanpalveluksista oli muodostunutkin virkistyshetkiä, ainoita, joita hänellä kalastusta ja kirjallisuuden viljelyä lukuunottamatta vielä oli.

Kovaa oli siis ollut hänen virkansa ulkonainen puoli, mutta sitä siunatummaksi se oli muodostunut sisäänpäin.

Jonatan Stark oli näiden yhdeksäntoista vuoden kuluessa arvioinut uskonnolliset arvot uudelleen, sikäli kuin hän kirjallisuuden puutteessa oli pystynyt niille kaikille selvää muotoa antamaan. Mutta Lapin suuren hiljaisuuden keskellä hän oli oppinut aavistelemaan totuutta siinäkin, missä lujaa pohjaa ei muuten löytynyt. Hän oli kehittänyt oman teologiansa, joka kyllä -- kun hän siitä suljetussa seurassa puhui -- usein sangen surkeasti kärsi kiinteiden puitteiden puutetta, mutta jossa siitä huolimatta sykähteli uusi elämä. Se oli riittänyt ylläpitämään hänen yksinäisen sielunsa usein sammumaisillaan lepattavaa liekkiä tämän harmaan yksitoikkoisuuden keskellä. Hän oli vuosien varrella varovaisesti raaputellut Vapahtajan kuvan haalistunutta kultausta ja löytänyt ilokseen sen alta uusia, tuoreempia värejä. Monta ennen rakasta kultalevyn palasta hän tosin oli tässä työssä menettänyt, mutta löytämänsä uusi väri oli tuoreudellaan korvannut menetetyn, korvannut moninkertaisesti.

Hänelle oli selvinnyt, ettei uskonnossa ollut tärkeintä sen ulkonainen muoto, ei edes opinkappalten vanha asukaan, vaan se, että ihminen eli, eli sisällisesti uutta, täydellisempää elämää. Näin hän oli päässyt henkisyyden korkeammalle tasolle, jolta katsottuna elämä oli ruvennut näyttämään toiselta kuin ennen. Hän oli oppinut ymmärtämään enemmän ja suhtautumaan myönteisesti sellaiseenkin, jota hän ennen oli jyrkästi tuominnut.

Mutta tämä uuden uskonnollisen maailman löytö oli vaikuttanut sangen haitallisesti hänen ulkonaiseen asemaansa. Kun hän ei kuulijakuntansa kehittymättömyyden vuoksi voinut uusia oppejaan julistaa, hän oli vuosien varrella yhä enemmän sulkeutunut itseensä, vetäytynyt erilleen ihmisistä, muistamatta, että nämä luonnonlapsen uteliaisuudella seurasivat jokaista hänen askeltaan. Harhaopista he eivät pystyneet puhumaan, mutta he puhuivat sitä enemmän hänen muuttuneesta olennostaan. He moittivat häntä ylpeäksi.