Part 1

KAUKAINEN ONNI

Kertomus etsijän ikävästä

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922.

SISÄLLYS:

Suuri uutinen Menneitä vuosia Lähtö

SUURI UUTINEN

I.

Kauppias Raattaman pihalla kävelee pikkuinen mies. Hän on vain poikasen kokoinen, vaikka päälaki on aivan kalju. Liikkeet ovat tiukat, kiirehtivät, vähän kuin hermostuneet -- jos niin saattaisi sanoa -- sillä Posti-Iisakki kyllä ei tuosta herrasväen taudista tiedä niin hiukkasen hiventä. Päinvastoin -- hän on maailman lujahermoisin mies, sillä hän on puoliväliin kolmattakymmentä kesää kantanut postia Tenomuotkan tunturikylästä kuuden penikulman päässä olevaan Lainioon, joka jo vastaa vähän niinkuin "maalikylältä". Ja sellaista vauhtia kuin hän tavallisesti kulki! Ei siinä painanut postilaukku enempää kuin tavallinen poromiehen reppu. Eikä hänen perässään pysynyt joka mies, -- ei edes Horstavallesmannikaan, vaikka tämä viimeiset kymmenen vuotta oli kestinnyt Lainion herrasväkeä jutuillaan Lapissa tekemistään nopeista jalkamatkoista. Ei, Posti-Iisakki oli jättänyt hänet ensimmäisen jängän laitaan ja vasta Passuvannonkaarkossa odottanut. Sillä kertaa ei Horsta-vallesmanni ollut pitänyt Posti-Iisakista, kun tämä Passuvannonkaarkon pirtissä oli kuin ihmetellen huomauttanut: 'No pianhan se vallesmanni ennätti.'

Posti-Iisakki, Tenomuotkan postimies, viuhtoo edestakaisin kauppias Raattaman pihalla. Ohut lumi narskahtelee hänen vuotakenkäinsä alla. Hän pysähtyy väliin ja tarkastelee päärakennuksen savupiippuja: yhdestä, pääkimmäisestä, nousee savu. Siellä palvelijatar keittää aamukahvia. Posti-Iisakki mujahuttaa suutaan ja vetäisee aimo annoksen savua piippunysästä, joka rehevänä sojottaa hänen suupielessään. Sieltä ne lähtisi... kahvitkin... jos... vilahtaa hänen päässään, mutta... ei... eipä nyt vielä... Hän tuntee omituista levottomuutta ja haistelee miettiväisenä aamuilmaa kuin äsken makuulta noussut poro. Kumma, kun ei etelän postia kuulunut. Ja hän, Posti-Iisakki, kun aavisti suuria tapahtumia.

Mutta jopahan kalahtaa maantiellä... kalahtaa jossakin siellä kirkon ja Hietasen välillä. Se on postin kello, ihan varmaan. Posti-Iisakkiin se vaikuttaa kuin sotatorvi vanhaan ratsuun: -- hän pyörähtää kujalle ja tarkkaa tiukasti maantietä. Apteekin kohdalla ei näy vielä mitään, eikä kirkkoväärtinkään, -- mutta... jopahan tuolta Hietasen takaa sukeltaa näkyviin hevosen pää... reki ja löntystävä, puoliturkkiin puettu mies reen jäljessä. Se on etelän posti.

Posti-Iisakki unohtaa aamukahvit, unohtaa postin myöhästymisen. Hänen on taas niin huokea antaa anteeksi kaikille... Raattaman piialle yhtä hyvin kuin Nivan Heikillekin, postimiehelle. Sillä miksi ei olisi Raattaman piika saattanut tulla portaille ja sanoa: 'No, eikö se Iisakki tule sisään?' Niin oli aina entinen piika, se Linnunpään Mari, sanonut. Mutta tämä, metsäperäläinen, ei ymmärtänyt. Turjotti vain tukka pörhössä kuin mikäkin pirttikarhu. Toista oli Linnunpään Mari... Mutta hyvän miehenpä hän saikin.

Posti-Iisakki kaapaisee jo sillalla. Nivan Heikki on ehtinyt apteekin kohdalle ja silmää verhottuihin ikkunoihin. Niin... silmää sinä vain. Ei ole enää Viina-Tofferi apteekissa. Se mies se antoi ja möi... mistä lienevät varastot riittäneetkään. Mutta sai sieltä vain kuka kerkesi... sai Nivan Heikkikin. Nyt ei uusi apteekkari antanut pisaratakaan.

-- Jopas tulet, jopas tulet... huutelee Posti-Iisakki vastaan jo hyvän matkan päästä. -- Oletpa viipynyt taas.

-- Aja sinä tämmöisellä kelillä, kun ei lunta juuri alkamaankaan... Ja niin riivatun raskas posti.

-- Jaa, jaa... niinpä näkyy, niinpä näkyy... tuota... no, mitä uutta alas?

-- Eipä erikoisempaa. Rovasti on päässyt.

Nivan Heikki lausuu sen aivan rauhallisesti, vaikka kuuluukin Lainion seurakuntaan. Mutta Posti-Iisakki, vieroseurakuntalainen, lyö näppiä ja huudahtaa:

-- Vai on päässyt! No vie sun...!

Muuta hän ei sano, mutta siinä onkin kyllin. Sitä uutista hän oli odottanutkin. Annapa nyt, äijän saada se tietää. Jo lähtisi kahvit.

Posti-Iisakki silmää Nivan Heikkiä kuin varmistuakseen, ettei tällä vain ollut minkäänlaisia aikeita. Ei, Heikki nahjusteli reen perässä, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän teki äkkipäätöksen.

-- Ajahan vain sinne Raattaman pihaan. Minä pistäydyn hiukan muualla.

Posti-Iisakki lähtee harppaamaan hevosen edellä. No, jopa nyt oli ilo syntyvä Lainion pappilassa. Rovasti Stark oli päässyt... vihdoinkin päässyt, monen monituisen yrityksen jälkeen, päässyt etelään, Jolmanrannan suureen seurakuntaan. Jopa hän viimeinkin tarttui, kun kauan pyydysti. Ei ollut näemmä sittenkään rovastin suuri kuomureki turhaan kulkenut Lainion ja kaupungin väliä. Vihdoinkin onnistunut vaalimatka. Eivät olleet jokivarren kievarit suotta kiskottaneet rumilasta, kiskottaneet ja kironneet. Mikäs auttoi... jokaisella matkustajalla oli oikeus ajaa omalla reellään ja saada kievarista vain hevonen. Se oli selvä sääntö. Vai jo viimeinkin... vie pois...

Posti-Iisakki oikaisee vainion poikki ja saapuu pappilan pihaan. Siellä makasi reki kallellaan liiterin perällä kuomun selkä pihalle päin. Posti-Iisakin teki mieli huutaa sille hyvää huomenta. Jopa vihdoinkin veit isäntäsi onnen satamaan, vanha lautta!

Pappilassa nukuttiin vielä. Verhot peittivät ikkunoita visusti. Ei tiennyt Tarkka, minkä ilosanoman päivä toisi tullessaan. Jolmanrantaan, hei!... pois lainiolaisten hampaista... vähän isomman leivän ääreen. Jo nyt kannatti laittaa uudet palttoot ja talvilakit. Jo sopi rovastin myydä huutokaupassa kaikki vanhat roskat.

Posti-Iisakki näkee jo itsensä Starkin vanha naapukka päässä. Totisesti, hän tinkaisi sen helpolla. Ei viitsisi rovasti isoja periä vanhasta reuhkasta. Hänelle, Posti-Iisakille, siinä sentään olisi vielä lakkia loppuiäksi.

Posti-Iisakki seisoo pappilan pääportailla. Ei hän kyökin kautta nyt... kun saapui kuin mikäkin taivaan lähettiläs. Pääportaita vain ja talo hereille, aivan kuin olisi tuli rakennuksen nurkassa.

Posti-Iisakki kolkuttaa, kolkuttaa kuin henkensä edestä. Kyllä kannattikin. Jolmanranta oli iso seurakunta ja vehnäskahvit harvinaiset näin arkiaamuna.

Joku raottaa kyökin ikkunaverhoa. Piika! Pois piiat ja itse ruustinna esiin! Kyllä ovi kesti. Ei ollut tämä Lainion pappila vielä niin lahonut. Hei, hei!

Jopa raottaa joku ruokasalinkin ikkunaverhoa. Kas niin, kas niin, siitä Posti-Iisakki nauttii! Ruustinna itse tummassa aamunutussaan. Hei, hei, tulkaa avaamaan!

Jopa aukeaa ovi... varovaisesti, kuin kummastellen, ja Posti-Iisakki seisoo ruustinna Starkin edessä, joka hengästyksissään ja kalpeana tuijottaa melkein lattiaan saakka kumartelevaan mieheen.

-- No, mikä nyt on?

-- Onnea... saan toivottaa onnea... ja menestystä... ja pitkää ikää ja paljon... (Posti-Iisakki oli sanomaisillaan "lapsia", mutta muistikin, etteivät nyt olleet häät)... onnea vain. Rovasti on päässyt!

-- Päässyt.. mihin? Ruustinna ei ole yhtään selvillä tilanteesta.

-- No, Herra siunatkoon... Jolmanrantaan! Enemmistö ääniä ja muutto varma.

Jo tajuaa ruustinnakin. Tuo pikkuinen, kaljupäinen mies näyttää hänestä kauniilta ryppyisine kasvoineen, ihan taivaan enkeliltä. Hänen tekee mieli melkein syleillä sanantuojaa. Kolkko eteinen tulvahtaa päivänvaloa täyteen. On kesä ja ikkunoilla kukkivat ruustinnan istuttamat krassit. Hyvä Jumala sentään, mikä onni...

-- Onkohan se jo aivan varma? uskaltaa hän arasti kysyä.

-- Varma? Posti-Iisakki vie kätensä kaulalle ja tekee paljonpuhuvan liikkeen.

-- Tuosta poikki!

Jo uskoo ruustinnakin. Merkit ovat liian selvät. Mitäpä se Posti-Iisakki turhaan viitsisi.

Sillä välin on rovastikin saapunut eteiseen. Posti-Iisakki on toistamiseen suorittamassa onnitteluseremoniaansa. Mutta nyt hän kohtaakin itse epäuskon kallion.

-- Ei minun sovi uskoa, ennenkuin näen lehdistä.

Uskoa! Herra Jumala! Oli siinäkin pappi ja niin epäuskon vallassa kuin nautasonni! Posti-Iisakki tuntee suuttumusta. Hän saa voimakkaan halun lähteä Raattaman pihaan, repiä hajalleen koko Nivan Heikin kuorman ja kaivaa esille sanomalehdet. Mutta hän luopuu siitä, sillä ruustinna on hänen puolellaan.

-- Keneltä Iisakki sen kuuli?

-- Nivan Heikiltä, postimieheltä.

-- Kyllä sen täytyy olla totta, kun kerran Heikki on sen kertonut.

-- Tietysti. Enkähän minäkään, vanha mies, tyhjän vuoksi lähde ihmisiä herättelemään.

Rovasti Stark huomaa menneensä liian pitkälle. Hän pyytelee anteeksi ja peräytyy. Hänen silmänsä olivat vain sattuneet kuomureen selkään liiterin perällä ja epäusko oli vallannut hänet. No, ehkäpä kuitenkin... kaipa sitten... hyvä isä sentään.

Hänen silmänsä kostuvat, niin myös ruustinnan. Ja kostuvat Posti-Iisakinkin silmät. Mikä kumma se nyt hänetkin sai heltymään? Hänenhän tulisi iloita ja nauraa kuten ainakin ilosanoman tuojan, mutta hänenkin täytyy pyyhkiä silmiään karkealla nuttunsa hihalla. Tämä oli sentään niin merkillistä alusta loppuun asti.

Ruustinna pyytää Posti-Iisakkia sisään ja rovasti yhtyy ruustinnan pyyntöön. Hänen äänessään värähtää hiukan samankaltainen sävy kuin lausuisi hän piispalle: 'Olkaa hyvä!'

Ja Posti-Iisakki astuu Lainion pappilan avaraan saliin ja asettuu istumaan ovensuuhun rovastin isävainajan kuvaa vastapäätä. Ja hänestä tuntuu, kuin istuisi hän kirkossa.

II.

Totta se oli, mutta tuntui kuitenkin sadulta. Rovasti Stark oli lukenut uutisen lehdestä tiesi kuinka monta kertaa. Lopuksi olivat hänen silmänsä kostuneet ja hän oli liittänyt kätensä ristiin.

Mutta aurinko, joka oli tunkeutunut esiin pilvien lomasta ja täyttänyt kansliahuoneen tulvivalla valollaan, oli kuivannut Jonatan Starkin silmät ja saanut ne loistamaan niinkuin ennen hänen nuorena ollessaan vuosikymmeniä sitten.

Sitä päivää, jonka aloitti Posti-Iisakin meluisa käynti, eivät Lainion pappilan pullistuneet seinät voineet pitkään aikaan unohtaa.

Tarinan aloitti makuuhuone ja siihen yhtyivät sitten vuorostaan kaikki, ahtaasta keittiön perässä olevasta ruokakomerosta avaraan saliin saakka.

Makuuhuone oli vuosien varrella tottunut rovastin ja ruustinnan hiljaiseen nousuun. Ei siinä tavallisesti monta sanaa virketty. "Hyvää huomenta, mamma", ja "hyvää huomenta, pappa", eikä sitten juuri muuta. Kaikki aamut olivat toistensa kaltaisia. Vain silloin, kun rovastin vanhin poika oli kotona käymässä -- mikä viime vuosina oli tapahtunut ylen harvoin -- kuuli makuuhuone vähän muutakin: "Martti on laihtunut hiukan", tahi: "pitää kudottaa Martille muudan pari sukkia" -- taikka jotakin muuta samankaltaista. Tänäkin aamuna se oli kuullut taas tuon tavanmukaisen "hyvää huomenta, mamma", mutta nyt se oli lausuttu levottomasti, aivan kuin vaaraa peljäten, sillä rakennus oli tärissyt portailta kuuluvasta kolkutuksesta. "Mikähän ihme siellä nyt on?" "En tiedä, olisiko joku kiireinen sairaan luo hakija."

Ja sitten se oli alkanut: -- kahvikuppien kilinä niin iloinen, niin leikkisä, ettei ruokasali muistanut sellaista kuulleensa sitten entisen papin tyttären häiden. Mutta sitä pappia ei ollutkaan Lappi lumonnut: -- hän oli muuttanut "alas" jo kuuden vuoden päästä.

Ja sitten Posti-Iisakin iloinen juttelu. Hän tosin oli usein nähty vieras Lainion pappilassa, mutta sellaista puheensorinaa ei hänkään ollut ennen saanut aikaan. Posti-Iisakki oli kertonut, miten hän oli tullut sellaiseen ajatukseen: -- totta nyt vihdoin täytyi tulla rovastinkin vuoro, kun hän, Iisakki, oli aamulla nähnyt niin merkillisen unen.

Unen? Rovastin äänessä oli jälleen värähtänyt epäuskon sävel.

Niin juuri, unen, ja koko merkillisen vielä.

Hän oli torkahtanut suutarin tuvan penkille ja uneksinut tulleensa Lainion pappilaan. Hän oli mennyt suurimmasta ovesta sisään ja huomannut yht'äkkiä seisovansa pappilan salissa. Aluksi se oli näyttänyt salilta, tavalliselta ihmisasunnolta, mutta muuttunutkin sitten äkkiä -- rekiliiteriksi. Kärrypari ja suuri kuomureki olivat olleet siellä kuin kotonaan. Kun hän aikansa ihmeteltyään oli ollut astumaisillaan kansliahuoneeseen, oli rovasti ilmestynyt ovelle ja sanonut nauraen: 'Tule tänne, Iisakki, me asumme nyt uudessa paikassa.' Hän oli lähtenyt rovastia seuraamaan yhä ihmetellen tapahtunutta muutosta, kun oli äkkiä huomannut seisovansa suuren, muhkean rakennuksen edessä. 'Tässä se nyt on uusi pappila', oli rovasti sanonut. Kun hän edelleenkin ihmeisiinsä vaipuneena oli vuoroin tuijottanut muhkeaa rakennusta, vuoroin vieressään seisovaa hymyilevää rovastia, oli tämä kuin vähän moittien lausunut: 'Katsohan, pitäähän kuomureelläkin olla kunnon suoja. Eihän se nyt halkovaja ole mikään.' -- Siihen hän oli herännyt ja lähtenyt kiireen kaupalla Raattaman pihalle etelän postia vastaan. Ja eikös ollutkin Nivan Heikki jo heti ensi sanoikseen kertonut rovastin päässeen.

Näin oli Posti-Iisakki ruokasalissa jutellut kahvikuppien kilistessä ja rovastin ja ruustinnan iloisina kuunnellessa. Posti-Iisakin mentyä oli rovasti kävellyt saliin ja huomauttanut sieltä ruustinnalle: "Vanhusten valokuvista olisi pyyhittävä tomut." Hänet oli yht'äkkiä vallannut sellainen omituinen tarkastuksen henki, aivan kuin olisi piispa ollut tulossa. Kirjahylly oli järjestetty kokonaan uudelleen, jokaista esinettä oli hiukan liikautettu. Ja mikä merkillisintä: -- heti Posti-Iisakin mentyä oli rovasti asettanut liimapannun tulelle ja liimannut paikoilleen makuuhuoneen sänkyjen päistä irtautuneet sorvatut nupit. Ne olivat yhdeksäntoista vuotta odottaneet tätä toimenpidettä ja nyt vihdoinkin ne olivat päässeet paikoilleen ajelehdittuaan sitä ennen eteisen vaatekomeron hyllyllä. Useamman kuin yhden kerran ne olivat Jonatan Starkille huomauttaneet: 'No, milloinkas meidän vuoromme tulee päästä täältä pois?' -- johon rovasti oli vain hajamielisenä pudistanut päätään. Samapa niille. Pitkien vuosien aikana ne olivat jo tottuneet pimeään vankikomeroonsa. Nyt tultiin lopuksi nekin vapauttamaan ja asettamaan entiseen ylhäiseen asemaansa takaisin, makuuhuoneen sänkyjen muhkeihin päihin. Ne olivat niiden oikeat paikat. Sieltä ylhäältä ne olivat tottuneet vartioimaan talon isännän ja emännän unta ja niiden ympärillä tuoksui jälleen ruustinna Starkin käyttämä kölninvesi. Mutta vähän kummastellen ne sentään katselivat ympärilleen oltuaan niin pitkän ajan poissa. Makuuhuoneessa oli koko paljon sellaista, mitä ne ennen eivät olleet nähneet. Löysiväthän ne sentään mielihyvikseen vanhan tutunkin: ruskeaksi maalatun pesukaapin uuninnurkkauksesta. Mutta sitäkin oli aika kolhinut sitten viime näkemän: porsliininuppi sen ovessa oli murtunut juuresta poikki.

Ja sitten olivat saapuneet sanomalehdet. Piika Sandra oli tuonut postilaukun kansliahuoneeseen aivan samaan tapaan kuin satoja kertoja ennenkin. Rovasti oli avannut laukun, näennäisesti yhtä tyynenä kuin ennenkin, ja vetänyt esiin sanomalehdet. Mutta tummat, juhlallisen näköiset arkistokaapit olivat kuitenkin panneet merkille, että rovastin kädet olivat vavahdelleet hänen avatessaan lehtiä ja syventyessään lukemaan uutista Jolmanrannan vaalista. Sitten oli lehti vaipunut polvelle ja silmät harhailleet oudon kirkkaina paikasta toiseen, kunnes ne lopuksi olivat pysähtyneet piispa Mansneruksen ankarapiirteiseen kuvaan kanslian seinällä. Ja ihme ja kumma: Jonatan Starkista oli tuntunut -- ensi kerran yhdeksäntoista vuoden aikana -- että piispa Mansnerus hymyili, tosin hiukan hermostuneesti, mutta hymyili kuitenkin.

Sitten oli ruustinna tullut huoneeseen hiljaa, melkein varpaisillaan, ja pysähtynyt ovensuuhun kuin ujo rippikoulutyttö, joka on saapunut kuulemaan, pääsikö hän ripille vai ei. Ja hän oli kuitenkin rovastintytär, tyttökoulun käynyt ja perehtynyt pianonsoittoon sekä puhui hiukan ranskaakin. Mutta niin nöyräksi tekee Lappi ihmislapsen yhdeksäntoista vuoden kuluessa. Ja sitten -- niin, mitä sitten? Rovasti oli kohottanut päätänsä ja silmännyt puolisoaan sillä oudonkirkkaalla katseella, jota kansliahuone jo oli ihmetellyt, ja lausunut: 'Niin... mamma'. Muuta hän ei ollut sanonut. Mutta sillä kertaa olivat nuo sanat soineet musiikilta ruustinna Starkin korvissa ja hän oli tajunnut niissä vahvistuksen aamulliselle uutiselle. Ja sitten -- niin, mitä sitten? Tokko kerromme sitä? Niin -- katsokaas, kun viidenkymmenen ikäinen nainen kieppuu miehensä kaulassa kuin koulutyttö ja suutelee häntä kyynelten virratessa poskia pitkin, -- niin se ei ole mikään jokapäiväinen tapahtuma. Onko Lainion pappilan kansliahuone koskaan nähnyt mitään niin liikuttavaa ja samalla juhlallista?

Ruustinnan mukana levisi ilon ja tyytyväisyyden tunne keittiön puolelle. Se tuntui tarttuneen kaikkiin, piika Sandraan yhtä hyvin kuin pienimpäänkin esineeseen keittiössä. Lainion pappilan keittiön hylly astioineen oli kyllä aina loistanut puhtauttaan antaen talojen emännille ihmettelyn aihetta joka juhannus ja joulu. Mutta nyt julistivat kuparisten kattiloiden hohtavat kyljet outoa sanomaa: 'Rovasti on päässyt, rovasti on päässyt! Me muutamme kaikki.'

Niin, niin. Pitkästä ajasta lainehti päivänpaiste ja ilo Lainion pappilassa. Rovasti ja ruustinna elivät päivän hetket verkalleen, kuin säästellen. He istuivat aamiaispöytään harvapuheisina kuten tavallisesti. Lausuivathan vain jonkun sanan lapsistaan. 'Milloin Martti viimeksi kirjoittikaan?' Johon ruustinna vastasi jotakin parista kuukaudesta. Mutta molempain ajatus askarteli samassa asiassa: 'Nyt Marttikin sen tietää... ja tyttäret.' Niin --. tyttäret. Rosindalla oli virka muutaman pikkukaupungin koulussa ja Laine ja Helinä olivat naimisissa, kumpikin tahollaan. Tuntui somalta puhella lapsista nyt ja ikäänkuin niiden turvissa ajatella poispääsyä Lapista. Rovasti ja ruustinna olivat kuin kaksi rakastunutta, jotka eivät vielä oikein saata tunteitaan julkilausua. He puhuivatkin enemmän kädenliikkeillä kuin sanoilla... Kun rovasti pyysi voita, ojensi ruustinna voilautasen hänelle niin ihmeen sirosti, aivan kuin olisi lausunut: 'Kuinka minä rakastan sinua, Jonatan Stark!' Ja kun rovasti sanoi "kiitos", väreili siinä aivan samanlainen tunne. He tunsivat itsensä nuoriksi, vasta kihloihin menneiksi, istuessaan siinä toisiaan vastapäätä. Vanha käkikello rovastin takana kukkui yhtätoista. Rovasti katsahti ruustinnaa silmiin. Tämä hymyili valoisasti, vaikka silmät kostuivatkin. Niin -- he tulkitsivat kellon kukunnan aivan samalla lailla: se kukkui heidän onnelleen. Niin merkillisen herkiksi oli Lappi kasvattanut heidät kummankin. He olivat tottuneet iloitsemaan vain pienistä, jokapäiväisistä tapahtumista. Nyt he ikäänkuin vaipuivat ilon raskaan taakan alle, -- ilon, joka yht'äkkiä oli rynnännyt heidän hiljaisia portaitaan ylös. Oi tuota ihmeellistä onnea, josta Jumala toisinaan lohkaisee tavallista suuremman murusen maan lapsille, niin suuren, että saajasta tuntuu, kuin olisi taivaalliselle jakajalle sattunut pieni erehdys. Sitä rovasti Stark nyt ajatteli. Häntä, unohdettua, yksinäistä Lapin pappia, oli kohdannut ennenkuulumaton onni. Hän pääsisi muuttamaan etelään, hymyilevämmille maille.

Päivällisen aikana sujui keskustelu jo paremmin. Ruokapöydän ympärillä vuosikausia vallinnut äänettömyys oli vähitellen alkanut murtua. Sen aika oli nyt mennyt. Rovasti ja ruustinna ojensivat hengessä kätensä toisilleen. Se oli kuin uusi, sanaton liitto, jossa kumpikin vannoutui rakastamaan toistansa myötä- ja vastoinkäymisessä. Ja he olivat kuitenkin olleet naimisissa jo kaksikymmentäviisi vuotta. Eivätkö he sitten olleet rakastaneet toisiaan? Kyllä, -- mutta niin armoton on Lappi, että se kalvaa rakkaudenkin kuin mato terveen puun. Yksinäisyyden painolla se tukahduttaa elämän tuoreimmatkin voimat. Rovasti ja ruustinna Starkin välistä rakkautta se tosin ei ollut pystynyt tappamaan. Mutta se oli lyönyt sen tainnoksiin kuten talvi kesän kukkean elämän. Niin heistä ainakin oli tuntunut. Nyt, kun he olivat varmat poispääsystään, se heräsi väkevänä eloon. Se muistutti siinä suhteessa Lapin heräävää kevättä. Yhtä voimakkaana ja tuoreena kuin purkautuu keväinen puro tunturin rinnettä alas, purkautui heidän sydämistään tämä vuosikausia nukkunut rakkaus. Rovasti katsahti salaa vaimoaan ja muisti sen hetken, jolloin hän näki Julia Hagelinin ensi kerran. Siitä oli kauan, mutta samalla tavalla sykähti hänen sydämensä nyt kuten silloinkin. Veri virtasi lämpimänä siihen. Ruustinna katsahti miestään tämän ollessa kumartuneena lautasensa yli. Sama runoilijan otsa, johon hän ensi näkemältä oli ihastunut. Ruustinnan kirkastunut katse ei huomannut ryppyjä siinä. Heidän olisi tehnyt mieli keskeyttää syöntinsä ja katsoa vain toisiaan silmiin. Mutta jos he sen olisivat tehneet, olisivat kyyneleet ihan varmaan puhjenneet esiin. Pitkä oloaika Lapissa oli taas tehnyt heistä niin kummallisen kömpelöitä, etteivät he tienneet, miten olisivat selvinneet tunteiden tulvasta, jos olisivat sen valloilleen laskeneet. He siis söivät iloiten siitä, että ateria tarjosi siksikin varman tuen tunteiden hillinnälle. Vain silloin, kun heillä oli ruokaa suussa, he lausuivat toisilleen jonkun ystävällisen sanan. Se oli heistä hauskaa ja he hymyilivät toisilleen yhtä paljon tuon oudon keskustelutavan kuin toisiansa kohtaan tuntemansa hellyydenkin vuoksi.

Iltapäivä kului samanlaisen onnellisen tunnelman vallitessa. Rovasti vain teki sen merkillisen poikkeuksen, että tuon tuostakin pistäysi keittiöön. Hänellä ei ollut mitään erityistä asiaa. Hän halusi vain nähdä, kuinka hänen rouvansa, entinen Julia Hagelin, puuhaili siellä, ja hän hyräili itsekseen pientä laulunpätkää. Pari asiamiestäkin pistäysi pappilassa. He tiedustelivat hiukan epävarmoina rovastin poislähtöä. Olivat kuulleet Raattamassa. Kun rovasti vaatimattomasti kertoi, mitä asiasta tiesi, näyttivät miehet tulevan hyvilleen. Hekin olivat -- tietämättänsä -- Lapin painamia ja rakastivat vaihtelua. Eikähän kumma, jos he sitä pappiin nähden jo kaipasivatkin. Rovasti Stark puolestaan ymmärsi sen erinomaisen hyvin.

Niin saapui ilta Lainion pappilaan, ilta ja lampunsytytysaika, niinkuin oli saapunut lukemattomia kertoja ennen. Mutta tänä iltana tapahtui se ihme, että ruustinna avasi pianon kannen. Sitä hän ei ollut tehnyt moneen pitkään kuukauteen. Hän lauloi Merikannon sävellyksen Eino Leinon lauluun: "Oi kiitos sa, Luojani armollinen." Rovasti oli kuullut laulun ennenkin, mutta tänä iltana hän vasta oikein ymmärsi sen sanat ja sävelen. Tänä iltana hän käsitti, että laulu oli pulpahtanut kiitollisesta sydämestä. Hän tunsi sen, sillä hän itse oli niin suuresti kiitollinen Jumalalle, ihmisille, kaikille.

MENNEITÄ VUOSIA

I.

Jonatan Stark oli mies parhaassa iässään muuttaessaan Lappiin, juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Sen ikäisenä uskaltaa mies käydä käsiksi elämän kovaan todellisuuteen, varsinkin jos hän on terve ja vasta mennyt naimisiin. Jonatan Stark oli kumpaakin. Hänen punakat kasvonsa todistivat lujaa, rautaista terveyttä. Ja hänen nuori rouvansa oli tulomatkalla saanut useammassa kuin yhdessä kievarissa kertoa, montako kuukautta hän oli ollut naimisissa tuon vankkarakenteisen papin kanssa, joka kievarin pihalla nosteli raskaita matka-arkkuja, kuin olisivat ne sisältäneet vain paljaita höyheniä. Jokivarsi otti selvän, ketä sen kautta kulloinkin kulki. Mistä se ei muuten päässyt varmuuten, sen se kysyi, suoraan ja häikäilemättä. Jonatan Starkista se oli heti nähnyt, että tämä oli terve, mutta hänen naimisissaolo-aikaansa se ei tiennyt. Siksi se kysyi sen. Sellainen on jokivarsi, Lainiosta kaupunkiin saakka.