Part 2
Niin että käy ilmassa elämän helke ja mailla ja merillä mainehen välke!
Tää maine: on Suomella kohtalo Hellaan: se voittaa voittajan kauneudellaan.
Yhä henkensä luo, yhä laulunsa helää, on vanki ja sentään vapaana elää!
SUOMEN SUVI
Paistaa Luojan suuri päivä, lehdot helkkää, ilakoi, kaukomielet laineet kiikkuu, kukkarinnat kummut soi... Laihot heilimöivät lupaa: työmies työnsä heelmät saa, elon armautta riittää, jokaiselle kasvaa maa!
Suomen suven armas kuva uniko vain unohtuva?
Näkee unta uhrikuusi: Kodin, templin parsi lien, kylvän taiat kaikkialle, joka syömmeen laulan tien. Tahdon kasvaa, tahdon olla rakkauden, rauhan puu, kunnes oksieni alle kaikki kansat koteutuu.
Ihmisyyden iloon lupa turhako vain tuulentupa?
Kulkee kaukaa ylhät tuulet, halki aikain vastuun tuo: Kaikki katoo, kaikki ehtyy, yks ei: vapauden vuo! Niin on suuret, niin on ylväät, niin on kauniit lapset maan: henkensä he antaa, vaan ei kauneuden kaihoaan!
VIRTA
TIE
On iki-laaja, laaja tie ja kaikki kulkee siitä. Ei taivaanranta-rajatkaan sen tungokselle riitä.
Vaan monet syrjään sysäistään tai murhatahan salaa, ja yöhön, maahan takaisin taas aine raskas palaa.
On iki-pitkä, pitkä tie, ei määrään pääse kukaan, mut kaikki vierii, vierii vaan kuin laineet virran mukaan.
Ja kaikki kulkee, kulkee vaan, ei kukaan tiedä kunne, ei tiedä toinen toisestaan, ei itseäänkään tunne
NEMESIS
Sit' en sure, että kuolema mun tapaa, sitä vainen, etten ole sinne matkallani vapaa;
että sitoo sydänsäikeet juurten syväin esi-äitein, esi-isäin eksyväin ja erehtyväin;
ett' on taakka toisten tuskaa, toisten syitä, että kierrän kehää, samoon öitä ennen eletyitä;
ettei voimaa olla sokko eessä pahan, nousta unen, uskon siivin onneen olemattomahan;
ettei lupaa olla leija ilon harhain, että kohtaloni luin liian selvään, liian varhain...
DE PROFUNDIS
I
Ken rannattomuutesi, taivas, on kerran nähnyt, hän ainiaks lumottu on. Siks, sydän, on niin vaikean ankara vaivas ja kaihosi loppumaton...
Oi riemua korkeessa koissa! Sokaisi synkemmin valos kuin synkehin yö. Nyt portit on kiinni, nyt lienet kaukana poissa, mut liekkisi rintaani syö.
Suur rakkaus-palo, ah, etten ma milloinkaan sua, ääretön, nähnyt ois! Sua vannotan kautta Lethen lempeäin vetten, kuva kuolematon, mene pois!
Ei, ei, älä tuskaani kuule! Pysy luonani muisto kaunihin kadonneen! Älä pelkää, en sua pyydä, en todeksi luule, kajo yllä yöllisen veen...
En pyydä ma ennallensa elon mennehen varjoa, armas on raueta näin, näin hiljaa hohteessa kaukaisen rakkautensa ja katse taivasta päin...
II
Ma meren hylkehen lailla kohotan ilmoille syvyyden huudon ja murheisen muodon, painuen jälleen yöpohjaan synkeäin vetten...
Ma ilmojen kotkan lailla vaativan, valtavan, isken silmäni liekkisen säilän avaraan sineen: maan kamaraan vaipuen jälleen...
Ma ijäisyyden tytär, liikkuva, läikkyvä, miks' olen näin, ah, kytketty kiinni maahan ja mereen ja kaikkehen katoovaisuuteen!
MATKALLE PYYNTÖ
(Baudelairen mukaan.)
Sa siskoni soma, sa lapseni oma, mi autuus ois kanssasi lähteä pois ja lempien kuolla maan toisella puolla, miss' aurinko kaunis kuin katseesi ois! Vesihelminen häivä ois yllämme päivä kuin sielujen autere salainen, kuin silmäsi palo, min pettävä valo on virvaa kalvossa kyynelten.
Siell' kaikki ois kauneus-hekkumaa vain, yö-tyyntä ruhtinas-unelmain. Joku esine vakaa, mi vuosien takaa on säilynyt, kertoisi muistoistaan; arat, kallihit yrtit ja ambrat ja myrtit yön ilman täyttäisi tuoksullaan, ja kultaisihin kuvastimihin itämaiden aarteet loistoa lois: sais sielu uuden sointuvaisuuden ja syntymäkieltään se haastaa vois.
Siell' kaikki ois kauneus-hekkumaa vain, yö-tyyntä ruhtinas-unelmain.
Näät, armas on ilta ja satamasilta on laivoja täynnä, ne vartoaa: vain viittaus pieni ja autuas tieni käy kanssasi taivahan rannan taa. -- Jo aurinko vaipuu, kuin riutuva kaipuu yli kattojen, puiden se ruskonsa luo. Maat, taivahat, meret ja ihmisten veret hyasintin ja kullan hehkua juo!
Siell' kaikki ois kauneus-hekkumaa vain, yö-tyyntä ruhtinas-unelmain.
VIRTA
Ohi vierivä virta, kalvoosi katsomaan jään ja ihmeesi ikuisen edessä kumarran pään...
Ihmisen elämä, ihmisen riento ja maine ohitse liukuu niinkuin laulava laine...
Sun soiluvan sielusi soiton, ah, tunnenhan sen, se tuttu on mulle jo vuosilta lapsuuden...
Me laulamme samaa: sa rientosi loputtomuutta, ma kerkeän kesän ikisäilyvää katoovaisuutta...
Mun osani nuokkua heinänä heilivän maan, sun osasi laulaa vierivää virttäsi vaan...
Ihminen kuihtuu kuin kukkanen pientarehella... Ei ole loppua maailman kauneudella...
LOTlN VAIMO
Äsken sykkivin riensin sydämin, äsken oli meitä vielä kaksi...
Nyt en ketään nää, yö jo yllättää, veri hyytyy jääksi valkeaksi...
Äsken lauloin ma tuskaa, riemua, elon vuolautta aina uutta...
Nyt ma laula en, ma kuuntelen sydämeni suurta hiljaisuutta...
Lienet vainaan syön, kannat halki yön mykän kaiun ajast'aikain takaa...
Itse patsas lien päässä elon tien... Väsynyt vaeltaja allain makaa...
YKSIN JÄÄNYT
Kuinka lienenkin näin yksin jäänyt? Saavu ystävää ei edes harvaa... Maailman menosta en mitään arvaa, liekö kylmä vaiko lämmin sää nyt...
Arvaan vainen aatosteni juoksun, näen kuin ne kulkee kaukaisuuteen levittäen yöni hiljaisuuteen ammoin kuihtuneiden kukkain tuoksuu...
Kukkain tuoksun, päätä huumaavaisen, päivän paisteen kilon silmän kaiheen, onnen muiston, iki-itkun aiheen, lemmen murheen, lemmen riemun laisen...
Tyydyn tähän autuuteeni poloon... Tulkaa kaikki turhat tuulentuvat! Teitä kaipaan kadonnehen kuvat sydämeni suureen yksin-oloon...
SILKINKUTOJAT
Me ijäti kudomme silkkiä pitkää ja ryysyt on yllämme yhä, työryysyt on yllämme elämän kaiken, oli rikkaalla arki tai pyhä! Me aarteilla täytämme valtameri-laivat, me kullaksi muutamme jäsentemme vaivat, mut ryysyt on yllämme yhä, oli rikkaalla arki tai pyhä!
Me ijäti kudomme silkkiä pitkää, punaista purppura-raitaa... Kerran, kerran se käyttäjän yllä muuksi muuttua taitaa! Kun nousevat henget kiusatun veren, ne hurjemmin hyökyy kuin lainehet meren... Me kudomme kuolinpaitaa, verenkarvaista purppura-raitaa!
TUULINEN SÄÄ
Pois, pois halu on kevät-tuulisen sään yli iljangon, yli siintävän jään, läpi yön, ohi maan!
Kevät-yö karkeloi... On terhentä tie, kilo kirsien soi... Mikä riemusi lie? Pyhä kaipaus vaan!
HATTAROITA
On hiekkaa vieriväistä elo kaikki ja lainehien läikkää lapset maan ja jumalamme, jumal-unelmamme haihtuvia hattaroita vaan...
Mut pilvet nuo on täynnä kyyneleitä ja hetken kauneuden purppuraa, myös ukkos-ilman uhkaa, salamoita, tulta, joka lyö ja puhdistaa...
KANSAN-VARIETEESSA
Kaunis lapsi tanssimassa tantereita, laajan maailman mantereita...
Tanssi maita, polje päitä, älä näitä, köyhän kansan tähkäpäitä!
Kaunis lapsi kiertämässä, kostamassa, omaa verta nostamassa
Laula, laula, armas lapsi, kultahapsi: taivas kaartuu kauniimmaksi!
Syttyy synkkiin sydämihin, riutuvihin, usko näkymättömihin...
Suutu, säihky, silmä musta innostusta! Iske vallankumousta!
Vapautta vangituille, oikeutta sorretuille, poljetuille!
MENNYT ONNI
Tiedän, miksi unten onni meni: ei se riittänyt mun onnekseni, uskonut en pelkkää uneksuntaa, toivoin totuuteni valtakuntaa.
Elon taistoon parhaimpani vein ma, itseni näin köyhäks, orvoks tein ma. Tunnen: vaikka menetinkin pelin, unelmani arvoisesti elin!
TEMPPELIHERRA
Nuor' olin kerran, sankari kirkas uljahan kunnon, ritari puhtahan omantunnon, sen puolesta sodin: autoin jokaista sorronalaista, tarvitsevaista, orpoa puolsin, suojasin naista, ja pyhyyttä kodin.
Nyt olen vanha. Monta on rinnassa haavaa syvää, niidenkin lyömää, joille tein hyvää; ne syvimmin viiltää. Kaikki on murtunut, työni niinkuin elämäni päivät, haihtuneet silmistä unelman häivät; vain kyynele kiiltää...
Väsynyt olen, väsynyt elämän taisteloon pitkään, ei enää yllytä toivot mitkään, ei edes viha... Salli, oi, Herra, salli jo toinen ja todempi oppi: levätä raukean rauhaisa soppi ja varjoisa piha!
SYKSY
Lehdet lentää, tuuli käy, kiiltää märkä maa, syksyn ilta hämärtäy, tähti tuikahtaa...
Suvi suven jälkehen kuihtuu, taakse jää, halki kylmän kyynelen muisto välkähtää...
VANHA LUOSTARI
Kulkee kuun ja päivän silta yli vanhan kaarikaton, lankee pinjan tumma varjo yli vanhan nurmimaton.
Illan tiessä niinkuin aamun raunioilla mykkä palmu, veriruusut, villi viini, unhoituksen vieno valmu...
Muurin luona vanha nunna niinkuin varjo liikkuu hiljaa hoitain pyhän yrttitarhan okahaista ruusuviljaa...
Kukkaa kastaa, jälleen vaipuu rukoukseen oven pieleen: "Mater Dei, anna rauha ylpeään ja nurjaan mieleen!"
"Anna rauha", toistaa pinjat, palmut, ruusut alla uksen, synkät sypressit ja pienet univalmut unhoituksen...
KUURAINEN KANNEL
Taas härmän kuu, taas talvi kuuraa seuloo, puut lehdettömät huurre-huntuun neuloo ja hämy pitkä lankee riitemaille... Jääkukat sille, mi jäi kukkaa vaille.
Jääkukat mulle syvään sydänalaan, jään helke lauluun, jonka laulaa halaan hänelle, mi on elostani poissa, mut vierelläni kauneuden koissa!
Me rakastimme, toisiltamme saimme sen kaiken, mitä elämältä haimme, mut oman itsemme me muille veimme... Ah, ystäväni, miksi näin me teimme!
Vain sikskö, ett' ois halki elon harhain ain lempemme kuin paiste tähtitarhain niin kirkas, kaukainen ja kaihonhyvä, niin korkee, koskematon, ijäis-syvä!
Ja ett' ois meillä latu laulajoiden ja onni käydä tiemme unelmoiden, niin yksin kuni tähdet ilmanpielen, vain kanteloina kauniin kaihomielen!