Part 6

Ratsumestari oli nähnyt paljon kurjuutta ja onnettomuutta lähimmässä ympäristössään, eikä hänen omassakaan elämässään ollut iloa. Sellaisissa olosuhteissa muuttuu ihminen joko huonoksi tai erikoisen kunnolliseksi. Morenosta oli tullut kunnon mies.

Niin paljon kuin pimeys salli, tarkkasivat hänen silmänsä säälien tuon olennon yksinäistä kulkua. Huomatessaan, että nainen pysähtyi ja horjahteli, hän kiirehti askeleitaan saavuttaakseen hänet ja auttaakseen, mutta samassa hän suureksi hämmästyksekseen havaitsi, että onneton olento pysähtyi juuri hänen ovensa eteen, ja kohta kuului myös hänen takaansa nopeita askeleita.

Moreno kääntyi ja tunsi heti 'hengen vihollisen'. Gregor Ivanitsh oli paljain päin, turkitta ja liikkui niin nopeasti eteenpäin kuin hänen suuresti lisääntynyt ruumiinpainonsa salli. Moreno luuli, eikä ilman syytä, että "hengen vihollinen" oli tuota naista tavoittamassa, ja hänen päähänsä pälkähti, että se saattaisi tapahtua huonossa tarkoituksessa.

Hän tarttui siis Gregor Ivanitshin käteen ja huusi kovaa: "Minne matka?"

"Herra ratsumestari, pyydän teiltä, älkää pidättäkö minua. Tyttö parka on karkuteillä."

"Kuka? Mistä tytöstä te puhutte?"

"Selityksiin ei nyt ole aikaa, herra ratsumestari, mutta kun kerran olette tässä, niin auttakaa minua pelastamaan hänet. Ehkä se on vielä mahdollista, voi, ja jos kukaan pystyy häntä rauhoittamaan, niin juuri te!"

Hän veti Morenoa mukanaan. Tämä ei pannut vastaan, hämmästynyt kun oli, ja ollessaan vain muutaman askeleen päässä kodistaan hän huomasi kauhukseen, kuinka nainen ojensi kätensä ovea vasten pysyäkseen pystyssä ja samalla horjahteli: seuraavassa silmänräpäyksessä hän varmasti syöksyisi kynnyksen yli. Moreno tarttui häneen, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi häntä kasvoihin. Nainen oli Umm Djehan.

Tuntiessaan Morenon hän sai kuin sähköiskun, joka lyhyeksi hetkeksi salaman tavoin antoi hänelle uutta voimaa. Umm Djehan kietoi käsivartensa Morenon kaulaan, suuteli häntä tulisesti eikä virkkanut muuta kuin ainoan sanan: "Hyvästi!"

Sitten hänen käsivartensa heltisivät, ja hän vaipui taaksepäin. Moreno katsoi häneen tyrmistyneenä ja huomasi, että hän oli kuollut.

Samassa tuli Gregor Ivanitsh paikalle ja auttoi häntä pitämään elotonta ruumista pystyssä. Moreno tahtoi viedä hänet asuntoonsa.

"Ei", sanoi 'hengen vihollinen' päätään pudistaen, "lapsi parka on minun luonani ollut sairaana, sentähden tahdon myös hautauttaa hänet omalla kustannuksellani. Nyt hän on kuollut. Hän ei ole minua rakastanut, mutta minä tahdoin hänen parastaan, ja siinä on syytä kyllin, että saan pitää itseäni hänen ainoana omaisenaan."

"Mitä sitten oikeastaan on tapahtunut?" kysyi Moreno.

"Eipä paljoa. Hän ei halunnut joutua myydyksi, hän ei suostunut lähtemään Trapezuntiin. Hän kieltäytyi tanssimasta, ja mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, mitä ei koskaan ennen oltu hänessä nähty, hän kulutti yöt ja päivät itkien, hän raastoi rintojaan ja repi kynsillä kasvojaan. Kauneudenloiste ei tiennyt enää kuinka tulisi hänen kanssaan toimeen ja halusi kovasti päästä hänestä eroon. Silloin sanoin puolestani Umm Djehanille: 'Tyttäreni, olet väärällä tiellä, ja juuri henki saa ilmeisesti pääsi pyörälle. Unohda tyhmät ajatukset! Juo, naura, laula, huvittele, anna oikuillesi täysi valta! Olet nuori, olet kaunis, herätät ihailua ja tanssit kuin haltiatar. Kenraalikin makaa jalkojesi juuressa, jos haluat. Minkätähden oikeastaan et tahdo?"

Hän vastasi minulle: 'Koska rakastan saamatta vastarakkautta.'

Enempää selvää ei hänestä voinut saada. Minä, joka olin ennen ollut häneen rakastunut, en enää siitä välittänyt, vaan otin hänet kaikessa ystävyydessä huostaani ja vein vuokratilalleni hänen omalla suostumuksellaan. Hoidin häntä, koetin viihdytellä — mutta mitä arvelette — pelkästä itkemisestä hän viimein alkoi yskiä ja minä haetin lääkärin, joka selitti, että hänen oli oltava hyvin varovainen ja vältettävä kylmettymistä. Tiedättekö, mitä hän teki? Hän meni ulos ja piehtaroi lumessa! Niin, henki, henki! Älkää minulle enää siitä puhuko! Tehän olette kaikki sokeita, pakanoita! Viimein, kolme päivää sitten, hän sanoi minulle toden totta sen, mitä teille nyt kerron. Se on sulaa järjettömyyttä, mutta kuitenkin toistan tarkoin hänen omat sanansa. Hän sanoi minulle: 'Vie minut Bakuun!'

'Mitäs sinä sieltä haluat?' kysyin.

'Kuolla', vastasi hän.

Tuska ahdisti hänen kurkkuaan ja minä vastasin tylysti: 'Täällä on yhtä hyvä kuolla kuin Bakussa.'

'Ei ole! Tahdon kuolla ratsumestari Morenon kynnykselle.'

Luulin hänen puhuvan sekapäisenä. Koskaan hän ei ollut lausunut nimeänne, ei koskaan, sanon teille, ei kertaakaan. Hän suuttui ja vastasi minulle vihaisesti: 'Etkö ymmärrä minua?'

Kun hän suuttui, tuli häneltä verta suusta, ja hänellä oli tuntikausia tuskia. Annoin siis perään.

'No, hyvä, mennään vain!'

"Tulimme tänne. Hän lähetti minut juuri äsken apua hakemaan sanoen voivansa huonommin, mikä ikävä kyllä oli liiankin totta. Ja totellessani häntä... niin, näettehän itse."

Huokaus katkaisi miesparalta äänen.

Moreno tunsi syvää surua. Se ei tosin ollut järkevää. Suurin onni, mikä voi Umm Djehania kohdata, oli tullut hänen osakseen. Mitä olisikaan voinut hänestä tulla elämässä? Jos hän olisi pysynyt todellisena ja uskollisena lesgittärenä, ei Assanoffin ja nuoruudenunelmain menettäminen olisi murtanut hänen sydäntään. Hän oli paljon kärsinyt, hän olisi vastedeskin epäilemättä saanut kärsiä, mutta hänen tyydytetty ylpeytensä ja varmentunut itsetietoisuutensa olisivat pitäneet häntä pystyssä loppuun saakka, ja joko hän sitten olisi tanssitaitonsa tenholla lumonnut shemahalaisia asiantuntijoita tai antanut etusijan vanhan kaimakamin maailmaa vierovalle haaremille, niin hän olisi joka tapauksessa päässyt korkeaan ikään ja voinut elämäniltana vaipua kuten vanhan patriarkan vaimot rauhalliseen ja kunniakkaaseen kuolemanuneen. Mutta hänkin oli lopulta tullut uskottomaksi kotimaansa jumalille. Hän oli kyllä ponnistellut vastaan, kapinoinut ja urhoollisesti kaatunut tämän vastarintansa uhrina; mutta siitä huolimatta pitää kuitenkin paikkansa, että hän oli sydämensä pohjassa käynyt heikoksi: hän oli rakastunut eurooppalaiseen!

Kun Moreno kertoi Assanoffille koko tarinan, koski se sivistyneeseen tataariin tavattoman voimakkaasti. Viikkoon hän ei selvinnyt, ja missä hänet tapasikin, hän lauloi marseljeesia. Myöhemmin hän rauhoittui.