Part 3

"Kaksituhatta hopearuplaa?" vastasi tanssinopettajatar epätoivoisin ilmein, "mitä te ajattelette? Kuinka olette edes voinut kuunnella sellaista ehdotusta päin silmiä nauramatta. Tyttö, joka on oikea hyveen ja viattomuuden helmi, joka ei ole koskaan muulloin tanssinut kuin arvossapidetyimmille henkilöille, kuten kenraaleille ja eversteille, korkeintaan — kerran pari — majureille! Tyttö, joka puhuu venäjää ja ranskaa kuin olisi keksinyt nuo kielet, joka lisäksi osaa lukea ja kirjoittaa ja vielä ymmärtää maantiedettäkin! Tyttö, joka..."

Gregor Ivanitsh pani lempeän tuttavallisesti kätensä hänen suulleen ja jatkoi puolestaan valitusvirttä: "Tyttö, joka on viehättävä, mutta myös hyvin laiha, jolla on sievät, mutta siniset eikä tavallisesti erikoisen lempeästi katselevat silmät; tyttö, joka tietää joukon kauniita asioita, niin kyllä, mutta osaa myös käyttää puukkoa aika taitavasti, sillä itsellänikin on merkki hartioissani; tyttö, joka valitettavasti kyllä ei aina ole erikoisen rakastettavalla tuulella; lyhyesti tyttö, joka on lihaksi tullut paholainen. Jos ostaa hänet kahdesta tuhannesta ruplasta, niin ostaa mielestäni oman onnettomuutensa niin kalliisti kuin suinkin mahdollista."

"Mutta minulle tulisi siis vain kuudesosa summasta eikä enempää?"

"Kolmas osa, tarkoitatte."

"Kuinka niin? Minunhan on jaettava Paul Petrovitshin kanssa!"

"Luonnollisesti otatte häneltä kuitenkin kaikki, lukuunottamatta sitä, mitä te häneltä jo muuten olette ryöstänyt. Uskokaa minua, että hän humalassa ollessaan itkee minulle sitä onnettomuutta, johon hänet syöksette? 'Gregor Ivanitsh', sanoo hän sitten minulle, 'tämä nainen on niin kaunis, niin rakastettava, niin hurmaava, että hän vie minut hautaan, vieläpä samassa puvussa, joka minulla oli syntyessäni!' Ja sitten hän vuodattaa kyynelvirtoja, minun on kuivattava hänen silmänsä ja vietävä hänet itse vuoteeseen. Älkää puhuko siis tyhmyyksiä! Te saatte kyllä kolmanneksen, ja jos ette halua, niin jättäkää!"

"No hyvä sitten! Gregor Ivanitsh, te olette suorastaan kuin isäni, sitä en voi kyllin usein teille sanoa. Ollessani yksin huudahdan usein: Kauneudenloiste, ajattelehan, Gregor Ivanitsh on isäsi! Sanokaa siis Paul Petrovitshille, että hänen on lahjoitettava minulle kultainen, emaljikukilla koristettu kello, samanlainen kuin kuvernöörin rouvalla on, silloin voimme puhella Umm Djehanista."

"Siihen juttuun en sekoita itseäni. Voitte Paul Petrovitshilta saada mitä tahansa tarvitsematta siihen ketään välittäjää. Muuten aika rientää. Haluatteko jo tänään ryhtyä tämän kaupan tekoon?"

Kauneudenloiste nyökäytteli päätään alistuvasti puolelta toiselle.

"Teiltä ei voi mitään kieltää, Gregor Ivanitsh! Vallahi! Billahi! Tallahi! Ryhdyn heti toimeen. Antakaa minulle kuitenkin muistoksi hyvyydestänne tuo pieni, sinikivisormus, joka on vasemmassa kädessänne. Sinikivi tuo onnea mukanaan!"

"Hengen vihollinen" veti kohteliaasti sormuksen sormestaan ja tarjosi sen naiselle, joka painoi sen ensin otsalleen, otti sitten poveltaan esiin kashmirikukkaron ja kätki sinne uuden saaliinsa muiden aikaisempien joukkoon. Sitten sanoi Gregor Ivanitsh hyvästi. Miltei samalla hetkellä sai Kauneudenloiste huomattavalla ponnistuksella raskaan ruumiinsa pystyyn, pääsi seisaalleen ja lähti huoneesta lanteitaan keikutellen, joka liike päivittäin hurmasi lukemattomia ihailijoita, toisessa kädessään tshibuk ja rukousnauha toisessa. Hän sivuutti pysähtymättä useiden oppilaittensa kammiot, avasi viimein Umm Djehanin oven ja astui sisään.

Huone oli pieni ja ahdas. Siellä ei ollut mitään paitsi hyvin lyhyt sohva nurkassa. Ei eurooppalaisia piirroksia, ei mitään ylellisyyttä, ei tshibukia — Umm Djehan ei polttanut; ei lasia eikä pulloa — hän ei myöskään juonut; yksinkertaisesti ei mitään, ei edes ihomaalirasioita — hän ei edes maalannut itseään, mikä oli hyvin tavatonta kaupunginasukkaalle, niin että nekin, jotka toivoivat hänelle parasta, pitivät tätä oikkua yhtenä hänen luonteensa valitettavimmista piirteistä.

Opettajattaren astuessa sisään istui nuori tanssijatar siellä käsi vasemmalla poskella, kyynärpää pielukseen tuettuna. Hän tuijotteli mitään ajattelematta ja huomaamatta eteensä. Hän oli puettu ahtaaseen karmosiininpunaisesta silkistä tehtyyn, kelta- ja sinikukkaiseen pukuun. Punainen, kultakuteinen harsoliina oli punottuna hänen mustaan tukkaansa, kaulassa hänellä oli kultaiset, emaljoidut ketjut ja korvissa samoin kuin käsivarsissakin samantapaiset koristukset.

Gregor Ivanitsh oli oikeassa: Umm Djehan ei ollut oikeastaan kaunis. Siitä huolimatta tyttö oli hänet hurmannut ja vallannut, ja se oli ymmärrettävää. Tästä nuoresta tytöstä huokui jotakin valtavan houkuttelevaa. Jos haluaisi ilmoittaa sen syyt, ei niitä voisi löytää. Joka tapauksessa huomasi lakkaamatta tämän ominaisuuden vaikutuksen. Hän oli niitä olentoja, jotka valtaavat ja hurmaavat, paholaisen lailla kietovat pauloihinsa voimatta itse sanoa miten ja miksi. Tosin olisi kylmä arvostelija keksinyt hänelle vain yhden mainesanan ja sanonut: hän on kummallinen, mutta kukaan arvostelija ei olisi hänen läsnä ollessaan jäänyt piittaamattomaksi.

"Rakas käpyni", sanoi Kauneudenloiste istuutuen oppilaansa viereen, "kuuleppas tarkoin, nyt tulee suuri salaisuus".

Huomattuaan Umm Djehanin sitten kääntävän katseensa hän ryhtyi alusta loppuun kertomaan sitä keskustelua, joka hänellä oli ollut Gregor Ivanitshin kanssa.

Lukuisista puhetaidollisista varokeinoista, joita hän käytti, houkuttelevista käänteistä, joita hän punoi kertomukseen, kaikkien sanojensa hunajanmakeasta ja imartelevasta sävystä, siitä, mistä hän vaikeni, niinkuin siitä, mitä hän monin voimasanoin vahvisti, huomasi selvästi, ettei tanssinopettajatar odottanut saavansa nuorta lesgiläistä helposti taipumaan. Hänelle tuli miellyttävä yllätys, kun tyttö hetken harkinnan jälkeen antoi rohkaisevan vastauksen, johon toinen ei ollut valmistautunut.

"Mutta kuinka voin olla varma", sanoi hän, "ettei tuo Gregor Ivanitsh ja muut viritä minulle ansoja?"

"Olisit siis taipuvainen, sydänkäpyseni, ottamaan kaimakamin mieheksesi?"

"Paikalla, mutta en halua tulla petetyksi."

Hän tokaisi nämä sanat kiivaasti. Hänen silmänsä, jotka muutenkaan eivät olleet kasvojen tasolla, vaan hieman traagillisin ilmein tuijottivat kaarevan otsan alta, näyttivät painuvan vieläkin syvemmälle kuoppiinsa, ja koko hänen ilmeensä oli niin puhuva, että Kauneudenloiste vastasi vakuuttavalla äänellä:

"Kuinka sellaisilla asioilla leikittäisiin? Muuten, ei olisi helppokaan saada mitään sellaista toimeen."

Umm Djehan ei vastannut. Hän alkoi tuijottaa lattiaan ja vaipui unelmiin. Liikutettuna niin harvinaisesta taipuvaisuudesta emäntä pani kätensä hänen kaulalleen ja aikoi suudella häntä, kun likainen pieni tyttö astui sisään.

"Valtiatar", sanoi hän, "herra poliisipäällikkö pyytää sanomaan teille, että teidän pitäisi tänä iltana Djemilen ja Talhemen kanssa mennä kuvernöörin luo tanssimaan".

"Onko siellä juhla?"

"Siellä on vieraita."

"Upseereja?"

"Niin, upseereja. Palvelija sanoi. Mutta myöskin muhamettilaisia, Aga Khan ja Shemseddin Bey."

"Tiedätkö, tuleeko Gregor Ivanitsh sinne?"

"En tiedä, mutta herra poliisipäällikkö sanoi, että ottaisitte kauneimmat vaatteet päällenne. Siellä annetaan suuria lahjoja."

Pikku tuhrus poistui.

"Suuria lahjoja, suuria lahjoja, se on helposti sanottu", mumisi Kauneudenloiste. "Joka kerta minulle niitä varmasti luvataan, mutta jos niihin luottaisin, kuolisin nälkään. Siitä huolimatta — täytyy sinne mennä, se on selvää. Kuinka pääsisi asiasta? Mutta sinun, silmäteräni, koska olet miltei kuin naimisissa kaimakamin kanssa, ei tarvitse viehättää sellaisia koiria, voit jäädä tänne, jos haluat."

"Se ei sovi ollenkaan minulle. Päinvastoin, lähden teidän ja toisten kanssa kuvernöörin luo. Nähkääs, juuri kun te puhuitte Durr es Semanin kanssa" (ajan helmi — se oli todellakin nuoren likaisen tyttösen nimi), "kysyin minä kolme kertaa peräkkäin istiharalta ja kolme kertaa sain saman helmiluvun".

Hän näytti rukousnauhaansa, jota hän piti lujasti molemmissa käsissään, jupisi hampaittensa välitse rukouksen katkelman ja nousi seisomaan. Kauneudenloiste ei osannut huomauttaa mitään niin ehdotonta todistusta vastaan kuin istiharan ratkaisu oli, ja koska hän nyt oli rasittanut itseään tavattomasti, palasi hän huoneeseensa nukkuakseen pukeutumisaikaan asti ja jätti Umm Djehanin mielensä mukaan tuumimaan uutta seikkailuaan, johon hänen jo muutenkin niin vaihteleva elämänsä näytti tahtovan hänet kietoa.

IV

KUVERNÖÖRIN LUONA

Totta oli, että Shemahan kuvernööri aikoi ryhtyä suuriin kustannuksiin. Hän antoi kahdelle Bakuun matkustavalle upseerille, nimittäin luutnantti Assanoffille ja kornetti Morenolle juhla-aterian ja oli kutsunut tähän tilaisuuteen kaupungissa majailevan jalkaväkirykmentin upseerit ja parhaan ystävänsä, poliisipäällikön. Joskin vähän myöhemmin kuin "hengen vihollinen", olivat Assanoff ja Don Juan tulleet perille, väsyksissä ja kyllästyneinä matkasta, mutta sitä tyytyväisempänä siitä, että nyt olivat lähellä päämääräänsä, sillä Baku on jokseenkin lähellä Shemahaa. Tiflisissä he olivat viipyneet tuskin paria tuntia. Asianomainen päällystö oli velvoittanut heidät, koska huhuiltiin vakavista rauhattomuuksista Daghestanissa, viipymättä kiirehtimään joukkoihinsa. Morenolle tämä oli lohdullinen tieto. Mitä enemmän hän etääntyi Espanjasta ja rakastamastaan naisesta, sitä enemmän muuttui ensi hetkien alakuloisuus sairaloiseksi alistumiseksi, joka jäyti hänen elämänsä ydintä. Hän tunsi, että hänen entinen olotilansa oli lopussa, eikä hänellä ollut vähääkään halua aloittaa uutta.

Herodotos kertoo, että kun muinaisen Egyptin sotajoukko oli tyytymätön hallitsijansa töihin ja toimiin, kaikki soturisäädyn miehet ottivat aseet käsiinsä ja liittyivät osastoiksi ja marssivat rajalle. Hyljätyn yksinvaltiaan palvelijat riensivät hänen käskystään heidän jälkeensä ja sanoivat: "Mitä aiotte tehdä? Hylkäätte omaisenne? Jätätte kevein mielin talonne ja omaisuutenne?" He vastasivat ylpeästi: "Omaisuutemme? Sillä, mitä on kourassamme, aiomme hankkia arvokkaampaa! Talot? Ne voi rakentaa. Vaimot? Niitä on kaikkialla, ja ne, jotka tapaamme, voivat lahjoittaa meille uusia lapsia." Näin vastattuaan he marssivat edelleen antamatta itseään ollenkaan pidättää.

Moreno ei ollut niin karkea sotauros, jollaisia nykyaikana tuskin tapaakaan enää. Liekö sivistymisen vai mielikuvituksen ja sydämen suuremman hellyyden ja heikkouden seurausta, mutta nykyjään on vähän ihmisiä, joiden onni ja elämänvoima ei olisi heidän ulkopuolellaan, vieraassa olennossa tai vieraassa asiassa. Miltei kaikki muistuttavat nykyisin sikiötä: he saavat ravintonsa elämänlähteestä, joka ei ole heidän, ja jos heidät siitä ajattelematta eroittaa, niin on hyvin epäiltävää, ellei juuri mahdotonta, että he vielä voivat menestyä.

Lisäksi vaikutti Morenoon kaikki, mitä hän tähän asti oli nähnyt uudessa ympäristössään, unelta, erittäin sekavalta unelta, jota järki ei ollenkaan ymmärtänyt. Assanoff oli kyllä tavallaan selittänyt, mitä ympärillä tapahtui; mutta paitsi sitä, että insinööri piti kaikkea tätä aivan luonnollisena ja syrjäytti helposti juuri enimmin selitystä kaipaavat asiat, oli hän epävakainenpa kykenemätön mitään selitystä tai ajatuskulkua loppuun viemään.

Tästä huolimatta Moreno liittyi häneen.

Assanoffin tunnettu taipumus juomaan sysäsi luota, mutta hänen iloisuutensa taas veti takaisin. Assanoff oli sekapäinen, mutta hänellä oli sentään pää. Hän hupsutteli tavallisesti, mutta silloin tällöin hän osoitti todellisesti sydäntä. Pitkällä matkalla ja loppumattoman pitkän, läheisen yhdessäolon aikana hän kertoi Morenolle kaikenlaista, ja tämä puolestaan johtui myöskin tekemään tunnustuksia.

Assanoff oli hyvin liikutettu maanpakoon tuomitun kärsimyksistä ja osoitti myötätuntoaan miltei yhtä hellästi kuin tyttö rakastajalleen. Silloin tällöin itsestään puhuessaan hän tunnusti, ettei hän omasta mielestään ollut muuta kuin karkeasti kirveellä veistetty ja, kuten hän lisäsi, erinomaisen vähän kulttuurin hivelemä villi-ihminen; pian hän kuitenkin peruutti tämän tunnustuksen ja ilmoitti olevansa aatelismies. Muuten hän piti kunnianaan tunnustaa Morenon älyn ja luonteen ylemmyyden.

Lukija muistanee, että ristiretkien historiassa esiintyy aina jalo emiiri, urhoollinen beduini tai ainakin uskollinen orja, joka yhdistää kohtalonsa kristityn ritarin kohtaloon. Jos vaaditaan, antaa sellainen uskottu mielellään tappaa itsensä herransa puolesta ja niin uhraa oman etunsa toiselle. Tämä ajatus ilmenee niin voimakkaana länsimaisessa mielikuvituksessa, että sen tapaa vielä Cervantesin novelleissa, ja Walter Scott on sen tavallaan vahvistanut temppeliritari Brian de Boisguilbertin molemmissa saraseenipalvelijoissa. Ja itse asiassa tällä ajatustavalla on hyvä perustansa. Sydän ja mielikuvitus, ainoat voimat, jotka saattavat täysin uhrautumaan, ovat aasialaisissa aivan erikoisen voimakkaasti kehittyneet, ja koska he ovat pystyneet suureen rakkauteen, ovat he usein uhranneet itsensä rakastamansa olennon puolesta. Niinpä antautui Assanoffkin, heti kun oli Morenossa huomannut itselleen myötätuntoisen luonteen, rehellisesti ja vastustelematta tämän kiintymyksensä valtaan.

Kuvernöörin ateria muistutti kaikkia tämäntapaisia juhlallisuuksia. Juotiin kovasti. Assanoff oli luonnollisesti viimeinen antamaan sellaisen tilaisuuden mennä ohitseen. Hän oli niin innoissaan, että olisi voittanut itsensä, jolleivät Morenon huomautukset olisi pitäneet häntä vähän aisoissa. Ja siksi hänessä tulivat esille vain tulipunaiset kasvot, hieman vaappuva käynti ja puheen yhä suurempi tolkuttomuus, Jotta ei suoraan loukkaisi Morenoa, ei hän tällä kertaa mennyt pitemmälle. Pöydästä noustua mentiin saliin ja alettiin polttaa.

Puoli tuntia myöhemmin ilmestyi upseerien keskeen, jotka yleensä olivat vielä enemmän humalassa kuin Assanoff, kaksi paikallisen väestön huomattavaa henkilöä. Aga Khan ja Shemseddin Bey tervehtivät kaikkia läsnäolevia niin arvokkaasti ja herttaisen kunnioittavasti kuin eivät olisi huomanneet vähintäkään merkillistä. Kieltäydyttyään tarjotuista piipuista ja selitettyään, etteivät polta, he istuutuivat. Kohtuullisuus kaikissa asioissa ja raittius oli siihen aikaan erikoistumishalusta hyvin yleinen ja suosittu Kaukaasian muhamettilaisten keskuudessa. Muutamien minuuttien kuluttua ilmoitettiin tanssijattarien tulevan. Kuvernööri käski tuomaan heidät sisään, ja he ilmestyivät.

Kauneudenloiste astui edellä, sitten tuli Umm Djehan Djemilen ja Talhemen seuraamana. Nämä olivat kaksi hyvin viehättävää nuorta tyttöä, jotka olivat yhtä koristetut kuin emäntänsäkin. Kaikki olivat puetut pitkiin pukuihin, jotka suorin laskoksin ulottuivat maahan asti. Silkillä ja harsokankaalla välkkyi kultaa ja hopeaa, joka ylenmäärin upeasti ja tuhlaillen koristi heidän pukujaan. Kaiken lisäksi heillä oli kaulaketjut, pitkälle riippuvat korvarenkaat, monet rannerenkaat, kultaa ja helyjä; kaikki välkkyi ja kilisi kauniiden vartalojen joka liikkeestä. Tästä huolimatta kääntyivät katseet vaistomaisesti Umm Djehaniin, ehkäpä siksi, ettei hänessä ollut ihomaalia tai että hänen koristeensa olivat vakavampia, tai ehkä — ja se oli epäilemättä todellinen syy — hänen persoonallisuutensa voitokkaan viehätyksen tähden. Ken kerran oli häneen katsahtanut, ei voinut silmiään enää toisaalle kääntää. Hän loi jokaiseen vuorostaan kylmän ja välinpitämättömän, miltei röyhkeän ja ärsyttävän katseen, ja siinä olikin erikoinen viehätys. Sen lisäksi, vaikka hänellä oli huomattavasti vähemmän kauniit silmät kuin Djemilellä, vaikka häneltä puuttui Talhemen pyöreys eikä hän missään suhteessa voinut tarjota sellaista sulojen täyteläisyyttä kuin Kauneudenloiste todella kuninkaallisessa voitonvarmuudessaan, saattoi hän silti jokaisen hämilleen, eikä kukaan ilman ponnistusta voinut päästä hänen lumouksestaan.

Ei kukaan eurooppalainen muotilaulajatar tai näyttelijätär olisi Euroopassa astunut saliin arvokkaammin, eikä ketään olisi voitu ottaa vastaan suuremmin kunnianosoituksin kuin näitä tanssijattaria. He puolestaan eivät tervehtineet muita kuin molempia muhamettilaisia arvohenkilöitä, joihin kaikki, paitsi Umm Djehan, loivat erittäin imartelevan, ymmärtävän katseen. Tähän viimemainitut vastasivat hienolla hymyilyllä samalla pyyhkäisten partaansa sellaisella tavalla, jota Richelieunkin herttua olisi pitänyt kunnianaan. Sitten naiset laskeutuivat toisiinsa pusertuen erääseen nurkkaan matolle istumaan ja ottivat niin täydellisesti huolettoman asennon kuin olisivat täällä vain koristuksena.

Tällä välin oli heidän jälkeensä ilmestynyt neljä miestä, joihin ei kukaan kiinnittänyt vähintäkään huomiota. He kyyristyivät heti toiseen nurkkaan tanssijattaria vastapäätä. He olivat soittajia. Yhdellä oli kevyt, tar-niminen kitara; toisella oli pitkäkaulainen huilu eli kemantja, kolmannella rebab, eräänlainen kielisoitin, neljännellä tamburiini, joka välttämättä kuuluu kaikkeen aasialaiseen musiikkiin, koska rytmi on saatava mitä selvimmin kuuluville.

Seura pyysi yksimielisesti aloittamaan tanssin. Kuvernööri ja poliisipäällikkö ottivat erikoistehtäväkseen esittää Kauneudenloisteelle tämän yleisen toivomuksen, ja kun hän oli antanut kyllin kauan itseään pyytää, kuten sopii arvostaan tietoiselle taiteilijalle, ja sitäpaitsi oli ilmaissut vaatimattomuutensa viehättävällä hämillään ololla, nousi hän, astui hitaasti salin keskelle ja antoi soittajille tuskin huomattavan merkin päällään, jolloin kaikki soittokoneet aloittivat yhtaikaa. Kaikki olivat lykänneet tuolinsa kiinni seinään, niin että avara keskiosa jäi ihan vapaaksi.

Tavattoman pitkäveteisen ja yksitoikkoisen säveleen mukaan, jota tamburiinin yksinäiset, kumeat ja terävät lyönnit säestivät, teki nyt tanssijatar liikkumatta ollenkaan paikaltaan, kädet vyötäisillä, muutamia liikkeitä päällään ja yläruumiillaan. Hitaasti hän kääntyi oman akselinsa ympäri. Hän ei katsonut kehenkään, näytti aivan välinpitämättömältä ja hommaansa syventyneeltä. Siten hän herätti odotusta nähdä toimintaa, jota ei tullutkaan, ja juuri tämän pettymyksen tähden kasvoi jännitys joka hetki. Vaikutusta, jonka sellainen kiihoitin herättää, voi parhaiten verrata siihen tunteeseen, joka meillä on merenrannalla, kun silmä jokaiselta uudelta aallolta odottaa, että se voittaisi edelliset, löisi korkeammalle ja kauemmas kuin ne, jolloin me yhä uudelleen petettyinä uuden aallon kohistessa odotamme turhaan voimakkaampaa kohinaa ja kuitenkin jäämme rannalle istumaan; kokonaisia tunteja vierähtää niin, ja kuitenkin meidän on vaikea lähteä. Aivan samoin on laita sen tenhon, jota aasialaisten tanssijattarien taiteesta syöpyy aisteihimme. Siitä puuttuu täydelleen moninaisuus ja eloisuus, vain harvoin tuo odottamaton liike vähän vaihtelua mukanaan, mutta tahdinmukaisesta kiertoliikkeestä lähtee sittenkin huumaus, ja sen valtaan henki vihdoin antautuu sallien tuudittaa itsensä jonkinlaiseen päihtymykseen, joka vähitellen muuttuu puolihorrokseksi.

Nyt siirtyi vahva tanssijatar hitaasti paikaltaan pyöreitä käsivarsiaan ojennellen. Hän ei astunut, hän liukui miltei huomaamattomin liikkein. Hän läheni katsojia ja herätti hitaasti heidän ohitsensa siirtyessään jokaisessa miltei tuskallisen jännittynyttä odotusta, että antamalla jonkin merkin ilmaisisi hänet huomanneensa. Mutta mitään tällaista ei tapahtunut. Ainoastaan ollessaan vastapäätä molempia muhamettilaisia hän antoi heille hienolla viittauksella uuden, hyvin ymmärretyn merkin arvonannostaan ja erikoisesta suosiostaan pitentämällä sen ajan, jolla hän toisia kunnioitti, kaksinkertaiseksi, ja se huomattiin hyvin ja otettiin vastaan suurella mielihyvällä, sillä niin tarkoin harkitussa tanssissa ilmenivät hienoimmatkin vivahdukset selvästi. Kun soitto lakkasi, ilmaisivat katselijat kaikuvalla kättentaputuksella tyytyväisyyttään. Vain Moreno jäi kylmäksi, sillä sellaisista seikoista ei ensi näkemällä erikoisesti pidä, pikemmin tarvitaan kaikissa maissa jonkinlaista tottumusta ja perehtymistä olosuhteisiin, jotta voitaisiin nauttia sellaisista kansallishuveista. Aivan toisin oli Assanoffin laita, jonka suuri innostus purkautui ihan odottamattomalla tavalla.

"Herra nähköön", sanoi hän, "olen sivistynyt ihminen ja käynyt Pietarin kadettikoulua, mutta piru minut vieköön, jos koko Euroopassa on mitään, jota voisi likimainkaan verrata nyt näkemäämme näytelmään! Ja nyt on jonkun teistä tanssittava minun kanssani lesgiä. Onko kellään vielä tippaa verta suonissaan? Vai oletteko kaikki tylstyneitä tai venäläisiä?"

Tataarilainen upseeri, joka kuului jalkaväkeen, nousi heti ja tarttui Assanoffin käteen.

"No, hyvä", sanoi soturi ylpeästi, "Murad, Hassan Beyn poika, jos olet isäsi poika, näytä mihin pystyt!"

Insinööri vastasi hänelle kovalla, kylmällä ja samalla kuitenkin leimuavalla katseella, jota Moreno ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja pian alkoivat molemmat sotilasviittoihin pukeutuneet tataarit tanssia lesgiä. Soittokunta oli yhtynyt siihen innokkaasti sillä barbaarisella sävelmällä, joka tähän tanssiin kuuluu. Siinä ei ollut mitään laahustavaa tai nukuttavaa. Murad, Hassanin poika, ei ollut enää päihtynyt: hän näytti ruhtinaan pojalta, niin, miltei itse ruhtinaalta. Häntä olisi voinut luulla vanhan mongolilaisen Kublaikanin soturiksi.

Tamburiini kilisi ja jymisi, kuin olisi tahtonut tulisessa vimmassa kiihoittaa sodankauhuihin ja valloituksiin. Läsnäolijat, paitsi espanjalainen, olivat viinin ja paloviinan lumoissa eivätkä olleet kuulleet Assanoffin sanoja, vielä vähemmin ymmärtäneet, mikä intohimo niistä huokui. Ainoastaan sen he ymmärsivät tästä varmaan hyvin harvinaisesta välikohtauksesta, että insinööri tanssi aivan erinomaisesti lesgiä, ja niin näyteltiin valloittajien silmäin edessä taistelua, murhaa ja verta ja myöskin kapinaa, eikä venäläisten päähän edes pälkähtänyt sitä vähääkään käsittää, puhumattakaan siitä, että olisivat tämän tanssin merkitystä pelänneet. Vain Morenoa hämmästyttivät Assanoffin muuttuneet ilmeet, ja kun tanssi oli loppunut venäläisten upseerien ilosta tömistäessä jalkojaan ja yleinen huomio lukuisten palvelijain tuodessa uusia piippuja, teetä ja paloviinaa johtunut muualle, veti hän ystävänsä erääseen huoneen nurkkaan, sattumalta siihen, jossa tanssijattaret olivat seisaallaan katselleet lesgiä, ja sanoi puoliääneen:

"Oletko hullu? Mitä merkitsee se ilve, jota äsken esitit? Kuinka voit sillä tavoin näytellä itseäsi? Etkö voi ilmaista kotiseudunrakkauttasi muutoin kuin tuollaisilla vinkuroimisilla?"

"Vaikene", vastasi Assanoff jyrkästi, "sinä et tiedä, mitä puhut! Sellaisia asioita sinä et ymmärrä! Niin kyllä, minä olen pelkuri, kehno mies, mutta kurjin ihminen koko maailmassa on tuo kunniaton lurjus Djemiloff, jonka kanssa äsken tanssin, sillä vaikka hän tanssiikin kuin oikea mies, on hän sittenkin rappiolla! Mutta katsohan, on kuitenkin hetkiä, jolloin tuntee sydämen paisuvan, niin viheliäinen kuin se lieneekin, eikä se päivä vielä ole tullut, jolloin tataari näkee maansa tyttärien tanssivan, ellei samalla verisiä kyyneliä kihoa hänen silmäluomiinsa."

Ehkäpä kihosikin tosiaan siellä, missä Assanoff tarkoitti, verisiä kyyneleitä — mutta kuka voi sen tietää? Niin paljon on kuitenkin varmaa, että hänellä valui suuria karpaloita poskia pitkin. Hän kuivasi ne kiireesti toisella kädellään, ennenkuin niitä huomattaisiin, ja tunsi samalla, että toiseen käteen tartuttiin. Hän kääntyi ja huomasi Umm Djehanin. Tämä kuiskasi hänelle hätäisesti ranskaksi:

"Tänä yönä! Kaksi tuntia ennen destehiä! Minun ovellani! Älkää koputtako!"

Hän poistui heti. Kun Assanoff sai nämä sanat sellaiselta kauniilta tytöltä, jota tähän asti oli pidetty aivan tunteettomana ja kokonaan voittamattomana, — jossa ruumiillistui kaupungin kaikkien tanssijattarien maine, juuri siksi, että hän oli hyvin vähän taipuvainen kykyään näyttämään, palauttivat ne hänet taas yhdellä iskulla sivistyksen piiriin, jonka hän oli joku minuutti sitten näyttänyt kokonaan unohtaneen, ja pistäen kätensä Morenon kainaloon hän veti tämän muutamia askeleita syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa: