Part 9

Vaikkakaan en tohdi toivoa, että tuon saaren kauhu koskaan kokonaan minut jättäisi, on se nyt kuitenkin enimmäkseen etäällä alatietoisuudessani, ilmaantuen kaukaisena muistona ja riutuvana alakuloisuutena, mutta on hetkiä, jolloin se valtaa minut kokonaan. Silloin elän taas tuon pelon vallassa. Minä näen vaaleita ja kirkkaita, tummia ja uhkaavia kasvoja, mutta ei ainoitakaan, joista ilmenisi järkevän sielun kylmä tyyneys. Minusta tuntuu siltä kuin puhuisi niistä vain raaka eläin, kuin tuo saarelaisten alhainen aste ilmenisi vain yhä suuremmin joukoin. Minä tiedän, että tämä on vain mielikuva, että lähimäiseni ovat järjellisiä miehiä ja naisia, eikä mitään ihmeellisten lakien orjia, ei saaren petoihmisiä. Mutta kuitenkin kavahdan heidän pelottavia katseitaan ja pakenen kauas heidän ulottuviltaan.

Sen takia asun lähellä maaseutua, jonne voin paeta, kun tuo kamala pimeys taas laskeutuu sieluni ylitse. Asuessani Lontoossa, oli kauhu aivan voittamaton. Mieleni teki mennä kaduille taistelemaan mielikuvitukseni petojen kanssa, joitten silmät verestivät ja jotka muristen olivat astuvinaan ohitseni. Erikoisen ilettäviltä tuntuivat minusta junien ja raitiovaunujen matkustajien ilmeettömät naamat, he eivät näyttäneet enemmän lähimäisiltäni kuin kuolleet ruumiitkaan. En sen vuoksi uskaltanut ollenkaan matkustella, ellen aivan varmasti tiennyt saavani olla yksin. Ja minusta tuntui siltä kuin en itsekään olisi ollut järjellinen luomus, vaan kidutettu eläin.

Mutta jumalan kiitos, nyt ovat nämä kohtaukset jo yhä harvinaisempia. Olen vetäytynyt pois kaupunkien hälinästä ja väkijoukoista ja vietän aikani viisaitten kirjojen parissa. Teen kemiallisia kokeita ja kulutan monta kirkasta yötä tutkien tähtiä. Taivaan tuikkivia kiertolaisia silmäillessäni valtaa minut, en tiedä kuinka ja miksi, ääretön rauha ja tyyneys. Sieltä juuri, niin ajattelen, noista mahtavista ja ikuisista luonnonlaeista, eikä ihmisen jokapäiväisistä askareista ja huolista, synneistä ja murheista, -- kaikesta tästä, joka on yläpuolella meissä piilevää eläintä, on ihminen löytävä lohdun ja toivon. Ilman tätä toivoa en voisi elää. Ja tässä toivossa, tässä yksinäisyydessä lopetan kertomukseni.

_Edward Prendick_.

_Huomautus_. Luku "Tohtori Moreaun selitys", joka sisältää tämän teoksen varsinaisen aiheen, ilmestyi _Saturday Review'issa_ tammikuussa 1895. Tämän muovaili kuuluisa kirjailija kertomukseksi, joka paikka paikoin hiukan lyhennettynä nyt jätetään suomalaisten lukijain käsiin. Niin merkilliseltä ja ihmeelliseltä kuin se tieteeseen perehtymättömästä lukijasta tuntuneekin, ei kuitenkaan ole epäilyksenalaista, ajateltakoon kertomuksen yksityiskohtien uskottavuudesta sitten mitä tahansa, etteikö tällaisten kuvatusten -- ja ehkäpä _quasi_-ihmistenkin -- tekeminen olisi taitavalle vivisektorille mahdollista.