Part 7

Kummitukset eivät näyttäneet uhkaavilta. Ne näyttivät olevan peloissaan ja hämmennyksissä.

"Missä hän on?" kysyi Montgomery.

"Tuolla!" sanoi harmaa, osottaen erääseen suuntaan.

"Onko lakia enää?" kysyi apinaihminen. "Vieläkö on niin, taikka näin? Onko hän oikein kuollut?"

"Onko lakia enää?" toisti valkopukuinen. "Onko lakia enää, sinä toinen, jolla on ruoska?"

"Hän on kuollut", sanoi karvainen olento, jonka jälkeen kaikki mulkoilivat meihin.

"Prendick", sanoi Montgomery katse tylsänä. "Kaiken todennäköisyyden mukaan on hän kuollut."

Keskustelun aikana olin seisonut hänen takanaan. Nyt aloin ymmärtää, kuinka heidän laitansa oli. Astuin yhtäkkiä esiin, asetuin hänen eteensä ja sanoin:

"Lain lapset, hän _ei ole_ kuollut!"

M'ling käänsi terävän katseensa minuun päin.

"Hän on muuttanut muotoa -- hän on vaihtanut ruumista", jatkoin minä. "Te ette näe häntä pieneen aikaan. Hän on tuolla ylhäällä" -- osotin taivasta -- "ja katselee teitä sieltä. Te ette voi nähdä häntä. Mutta hän näkee teidät. Peljätkää lakia!"

Katsoin heitä suoraan silmiin. He peräytyivät. "Hän on suuri, hän on hyvä!" sanoi apinaihminen ja loi tuskaisen katseen puiden latvoihin.

"Entä toinen olento?" kysyin minä.

"Olentoko, joka juoksi ja huusi ja vuosi verta ja itki? -- Se on myöskin kuollut," sanoi harmaa, edelleen tuijottaen minuun.

"Hyvä on!" murisi Montgomery.

"Toinen, jolla on ruoska", alotti harmaa.

"Entä sitten?" sanoin minä.

"Hän sanoi, että hän oli kuollut."

Montgomery oli vielä kyllin selvä ymmärtääkseen, minkä vuoksi minä kielsin Moreaun kuoleman.

"Hän ei ole kuollut", sanoi hän hitaasti. "Hän ei ole ollenkaan kuollut. Ei kuolleempi kuin minäkään."

"Muutamat ovat rikkoneet lakia vastaan", sanoin minä. "Heidän täytyy kuolla. Toiset ovat jo kuolleet. Näyttäkää meille nyt, missä hänen vanha ruumiinsa on. Se ruumis, jonka hän heitti luotaan, sen vuoksi ettei hän enää sitä tarvinnut."

"Tule tätä tietä, ihminen, joka menit mereen", sanoi harmaa.

Kaikki kuusi näyttivät meille tietä.

Kuljimme tämän sanajalkojen, köynnöskasvien ja puunrunkojen sekamelskan läpi luoteeseen päin.

Silloin kuulimme ääntä, lehdikössä kahisi ja muuan punainen olio syöksähti huutaen ohitsemme. Heti sen perästä syöksyi kiivaasti takaa-ajaen julma hirviö, jonka kuono oli veressä. Se ei ehtinyt pysähtyä ennen kuin se oli aivan keskellämme.

Harmaa hypähti sivulle, M'ling hyppäsi muristen sitä vastaan, mutta työnnettiin syrjään, Montgomery ampui, mutta osumatta, levitti kätensä ja väistyi.

Silloin ammuin minäkin olentoa, joka yhä läheni -- ammuin sitä suoraan päähän. Näin sen kamalien piirteitten häviävän laukauksen välkähdykseen, mutta se syöksyi kuitenkin ohitseni, heittäytyi Montgomeryn kimppuun ja tarttui häneen kuolinkamppailussaan.

Olin nyt yksin M'lingin, kuolleen hirviön ja maassa makaavan Montgomeryn kanssa.

Montgomery nousi hitaasti ja tuijotti pökertyneenä hänen vieressään makaavaan eläinihmiseen. Tämä tapaus teki hänet melkein selväksi. Hän kömpi pystyyn.

Harmaa ryömi varovasti esiin viidakosta.

"Katsokaa", sanoin minä, "eikö laki elä? Siinä on seuraus lain rikkomisesta!"

Hän osotti kuollutta hirviötä.

"Hän lähettää tulen, joka tappaa", jatkoi hän matalalla äänellä, toistaen osan lakilitaniaa.

Toiset kokoontuivat paikalle ja seisoivat ääneti tuijottaen.

Lopulta lähenimme saaren toista päätä.

Löysimme puman raadellun ruumiin. Sen lapaluu oli kuulan musertama.

Kaksikymmentä metriä etäämpää löysimme sen, jota haimme.

Hän makasi suullaan tallatussa putkiviidakossa. Hänen toinen kätensä oli ruhjoontunut ranteen kohdalta, ja hänen valkea tukkansa oli veren tahraama. Päälaen olivat puman käpälät musertaneet. Tallatut putket hänen allaan olivat veren tahraamat. Emme löytäneet hänen revolveriaan.

Montgomery käänsi hänet.

* * * * *

Kannoimme Moreaun ruumiin eläinkansan avulla aituukseen. Hän oli raskas, ja saimme levähtää monta kertaa.

Alkoi hämärtää. Useasti kuulimme näkymättömien olentojen ulvovan ja kirkuvan tien vierellä, ja kerran tuli pieni punainen olento läheltä töllistelemään meitä, kadoten taas.

Mutta kukaan ei enää käynyt kimppuumme.

Aituuksen portilla erosimme seuralaisistamme. M'ling meni heidän mukanaan.

Panimme oven lukkoon, kannoimme Moreaun pahoin runnellun ruumiin pihalle ja laskimme sen oksavuoteelle.

Sitten menimme laboratorioon ja lopetimme kaikkien elävien olentojen tuskat siellä.

XVIII.

Montgomeryn "lomapäivä".

Tämän tehtyämme ja peseydyttyämme ja syötyämme menimme pikku huoneeseeni vakavasti harkitsemaan tilannetta. Keskiyö oli lähellä.

Montgomery oli melkein selvä, mutta melko lailla hämmennyksissä. Moreaun persoonallisuus oli häneen merkillisesti vaikuttanut. En luule, että hän koskaan oli ajatellut mahdollisuutta, että Moreau saattaisi kuolla. Tämä katastrofi ja niitten tapojen äkillinen muutos, joista kymmenen yksitoikkoisen vuoden aikana oli tullut hänen toinen luontonsa, aiheuttivat kumouksen hänen mielentilassaan.

Hän puhui epämääräisesti ja vastasi vältellen kysymyksiini ja lausui mielipiteensä vain ylimalkaisesti.

"Kuinka tämä maailma sentään on typerä!" huudahti hän. "Mikä sekamelska! -- En ole koskaan elänyt -- ihmettelenpä, koska oikein alan elää? Kuusitoista vuotta kului kouluikään, jolloin opettajat ärhentelivät ihmiselle, tehden mitä heitä halutti. Viisi vuotta kului Lontoossa, jolloin sai ahdata päähänsä lääketiedettä kaikin voimin -- huonoa ruokaa, kurjat asunnot, kurjat vaatteet, kurjia paheita -- kaikki vain erehdystä -- minulla ei ollut käsitystä paremmasta -- ja sitte tämä saari. Kymmenen vuotta täällä!... Mitä kaikki tämä hyödyttää, Prendick? Olemmeko saippuakuplia, jotka joku pikkupoika on pillistään puhaltanut?"

Tuollaiseen puheeseen en voinut vastata juuri mitään.

"Nyt on kysymys siitä, kuinka pääsemme pois tältä saarelta", sanoin minä.

"Mitä hyödyttää päästä pois täältä? Minä olen ulkopuolella kaikkia. Mihin minä voisin ryhtyä? Teillä ei ole hätäpäivää, Prendick. Ukko Moreau parka! Emme voi antaa hänen luittensa vaaleta täällä. Asioitten näin ollen... Ja muuten, mitä tulee eläinkansan kunnollisista jäsenistä?"

"Hyvä", sanoin minä, "sitä saamme ajatella huomenna. Ajattelin, että voisimme laittaa rovion ja polttaa hänen ruumiinsa -- ja nuo muut... Mikä hätä eläinkansan sitte olisi?"

"En tiedä. Pelkään, että ne, jotka on tehty petoeläimistä, ennemmin tai myöhemmin käyttäytyvät huonosti. Emmehän voi panna toimeen verilöylyä heidän keskuudessaan, eikö niin? Otaksun että _teidän_ ihmisyytenne suosittelisi sitä keinoa?... Mutta ne tulevat muuttumaan. Aivan varmasti ne tulevat muuttumaan."

Hän jutteli tuolla tavoin epämääräisesti, kunnes suutuin.

"Piru vieköön!" ärjäsi hän, purettuani kiukkuani. "Ettekö käsitä, että minun laitani on pahempi kuin teidän?"

Hän meni taas noutamaan viinaansa.

"Juokaa, te loogillisesti puhuva, valkeaksi silattu jumalankieltäjäpyhimys, juokaa!"

"Ei kiitos", sanoin minä, tuimasti katsoen hänen kasvoihinsa lampun keltaisessa valossa, hänen juodessaan itsensä riidanhaluiseen ärtyneeseen mielentilaan.

Tuo aika oli mahdottoman ikävä. Olimme aina epävarmassa pelossa eläinkansan ja M'lingin takia.

Montgomery sanoi, että M'ling oli ainoa, joka todella oli välittänyt hänestä. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä ajatus.

"Pahus vieköön!" sanoi hän ja tarttui hoiperrellen viinapulloon.

Yhtäkkiä aavistin, mitä hänellä oli mielessä.

"Te olette antamatta tuolle eläimelle viinaa!"

"Eläimelle?" sanoi hän. "Eläin saatte itse olla. Hän ottaa ryyppynsä kuin kristitty ainakin. Pois tieltä, Prendick!"

"Herran tähden, Montgomery!"

"Pois tieltä!" karjui hän ja tarttui revolveriinsa.

"Hyvä!" sanoin minä ja väistyin, vaikkakin minua halutti käydä hänen kimppuunsa hänen tarttuessaan ovenripaan. Muistin kumminkin loukkaantuneen käteni ja lisäsin vain:

"Menkää eläinten tykö, te olette itsekin eläin."

Hän tempasi oven auki ja kääntyi puoliksi minuun, kuun ja lampun keltaisen valon valaisemana. Hänen silmänsä hehkuivat pörröisten kulmakarvojen alta.

"Te olette juhlallinen lurjus, Prendick, typerä aasi! Te olette aina peloissanne ja kuvittelette mitä hyvänsä. Te ajattelette aina hetkeä, mutta me olemme nyt lopun edessä. Minä aion leikata kurkkuni poikki huomenna, mutta tänä iltana tahdon viettää iloisen lomahetken."

Hän astui ulos kuutamoon.

"M'ling!" huusi hän, "M'ling, veliseni!"

Kolme epäselvää oliota astui esiin hopeankirkkaaseen kuutamoon lahden rannalle. Eräs niistä oli yksi valkoisiin puetuista olennoista, toiset olivat tummia.

He pysähtyivät katselemaan. Sitten näin M'lingin kumaraharteitten ääriviivat, hänen astuessaan esiin aituuksen nurkkauksesta.

"Juokaa!" sanoi Montgomery, "juokaa, senkin elukat! Juokaa ja tulkaa ihmisiksi. Paha minut periköön, enköhän vain olekin viisain, tätä ei Moreaukaan tullut ajatelleeksi. Tämä on viimeinen täydellisyys. Juokaa, sanon minä!"

Hän heilutti pulloaan ja astui länteen päin. M'ling käveli lähinnä häntä, toiset etäämpänä.

Menin ovelle. He näkyivät enää vain epäselvästi kuutamossa, kun Montgomery pysähtyi.

Montgomery antoi M'lingille kulauksen pullostaan, sen jälkeen seisoivat he kaikki neljä yhtenä ryhmänä.

"Laulakaa!" huusi Montgomery, "laulakaa kaikki: piru vieköön vanhan Prendickin... Juuri niin. Kerta vielä: piru vieköön vanhan Prendickin!"

Tumma ryhmä hajaantui. Kukin kirkui omalla tavallaan haukkumasanoja minulle tai osottaen muuten huonoa viinapäätään.

Lopuksi kuulin Montgomeryn huutavan: "Oikealle!" jonka jälkeen he hävisivät ja kaikki oli taas hiljaista.

Kuu alkoi laskea. Täysi kuu joka kirkkaana kulki halki tyhjän, sinisen avaruuden. Muurin varjo oli sysimustana, metrin levyisenä juovana jalkaini edessä. Idässä oli meri ääriviivaton, tumma ja salaperäinen pinta, ja meren ja varjon välillä kimalteli tuliperäinen hiekka kuin miljoonat timantit. Takanani loisti punertava valo.

Suljin oven ja menin aitaukseen, missä Moreau makasi viimeisten uhriensa vieressä, metsästyskoirien, laaman ja muutaman muun eläinparan. Hänen täyteläiset piirteensä olivat rauhalliset huolimatta hänen kauheasta kuolemastaan, ja hänen silmänsä tuijottivat kovalla ilmeellään avaruuden kuolleeseen, vaaleaan kuuhun.

Istuuduin kynnykselle ja aloin miettiä tulevaisuuden suunnitelmia.

Aamulla veisin ruokavaroja veneeseen, ja sytytettyäni edessäni olevan rovion lähtisin taas yksin aavalle merelle.

Käsitin, ettei Montgomeryä enää voitaisi pelastaa, että hän itse asiassa oli puoleksi sukua eläinkansalle ja mahdoton tulemaan ihmisten pariin.

En tiedä, kuinka kauan istuin mietteissäni. Ehkäpä tunnin. Mietteeni keskeytti Montgomery, joka palasi.

Kuulin moniäänistä ulvontaa ja kiivasta rää'yntää. Äänet tulivat lahdelta päin. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten kuului taittuvien oksien rätinää, huudot alkoivat uudelleen ja kuului voimakasten iskujen ääntä, mutta en välittänyt siitä.

Hirveä-äänistä laulua alkoi kuulua.

Aloin uudelleen miettiä pakosuunnitelmaani, nousin, otin lampun, menin varastohuoneeseen ja katselin muutamia astioita, joita sieltä löysin.

Sitten kiinnitti mieltäni muutamien keksilaatikoitten sisältö. Aukaisin yhden laatikon kannen, näin laatikossa punertavan olion ja suljin heti kannen.

Takanani oli piha, jota kuu valaisi, tummine varjoineen. Keskellä pihaa oli rovio, jolla Moreau ja hänen uhrinsa makasivat vierekkäin. Näytti siltä kuin ne olisivat takertuneet toisiinsa viimeisessä kostonkamppailussa. Hänen haavansa ammottivat mustina kuin yö ja niistä tihkuva veri teki tummia pilkkuja hiekkaan. Sitten näin, käsittämättä sitä, ilmiön: punertavan valon, joka hyppi vastakkaisella seinällä.

Luulin, että se oli lekottavan lampunliekin heijastusta ja menin takaisin varastohuoneeseen, jossa hapuilin niin hyvin kuin toiskätinen vain voi. Löysin mitä tarvitsin ja panin tavarat syrjään huomispäivän matkaa varten. Liikkeeni olivat hitaat, ja aika kului nopeasti. Lopulta aamu sarasti.

Laulu loppui. Sitä seurasi valitushuudot. Yhtäkkiä syntyi meteli.

Kuulin huudettavan: "Enemmän! Enemmän!" He tuntuivat riitelevän, ja äkkiä kuului raivoisia huutoja. Menin katsomaan mikä oli hätänä.

Tultuani pihalle kuulin revolverinlaukauksen terävän kuin veitsenviillon melun keskellä.

Syöksyin heti huoneeseeni ja pieneen uloskäytävään. Kuulin jonkun pakkilaatikon takanani luisuvan alas ja sen jälkeen särkyneen lasin kilinää. Mutta en pysähtynyt ottamaan siitä selvää, aukaisin oven ja katsoin ulos.

Lahden rannalla, venehuoneen vieressä, paloi ilotuli, singoten kipunoitaan harmaaseen aamunsarastukseen. Tulen ympärillä tanssi tummia olentoja. Kuulin Montgomeryn huutavan nimeäni.

Silloin juoksin tulta kohti revolveri kädessä. Näin Montgomeryn revolverin leimahtavan, läheltä maata. Hän makasi maassa.

Joku huusi "mestari!" Tumma joukko hajaantui. Tuli leimahteli, ja eläinkansa pakeni kauhistuneena tulostani. Kiihkoissani ammuin pakenevien jälkeen, heidän paetessaan pensaisiin. Sitten käännyin maassa makaaviin.

Montgomery makasi selällään karvaisen harmaan eläinihmisen alla. Eläin oli kuollut, mutta sen sormet olivat vielä kiertyneinä Montgomeryn kurkkuun. Pienen matkan päässä makasi M'ling vatsallaan. Hän oli aivan hiljaa, hänen kurkkunsa oli revitty ja hänen kädessään oli vielä rikottu pullo. Kaksi muuta oliota makasi lähellä. Toinen oli kuollut, mutta toinen ähkyi harvakseen ja nosteli päätään.

Nostin harmaan ruumiin Montgomeryn päältä. Sen kynnet vetivät mukanaan hänen takkinsa.

Montgomery oli tummanpunainen kasvoiltaan ja hengitti tuskin enää.

Valelin merivedellä hänen kasvojaan ja panin kokoonkäärityn takkini hänen päänsä alle.

M'ling oli kuollut. Haavottunut olento lähellä tulta -- susi-ihminen harmaine kasvoineen -- makasi yläruumis vielä kytevässä tulessa. Eläinparka oli niin pahasti haavottunut, että armeliaisuudesta ammuin sen hengiltä heti. Toinen kummituksista oli valkoisiin puettu härkäihminen. Se oli myöskin kuollut.

Toiset olivat hävinneet. Palasin Montgomeryn luo ja laskeusin polvilleni, kiroten taitamattomuuttani lääketaidossa.

Tuli oli palanut loppuun. Jäljellä oli vain hehkuvaa tuhkaa ja kekäleitä. Kummastelin mistä Montgomery oli saanut puut rovioonsa. Sitten huomasin, että oli tullut aamu, taivas vaaleni, kuu muuttui yhä vaaleammaksi ja taivas yhä sinisemmäksi. Itäinen taivaanranta alkoi punertaa.

Yhtäkkiä kuulin kolahduksen ja sähinää viereltäni ja kääntyessäni huudahdin kauhusta.

Mustaa savua tuprusi aituuksesta, sekaantuen veripunaisiin liekkeihin. Palmunlehvillä katettu katto syttyi tuleen -- näin liekkien hyppelevän pitkin kuivia lehtiä. Tulikieli pistihe esiin ikkunastani.

Käsitin heti, mitä oli tapahtunut. Muistin kolahduksen, jonka olin kuullut. Syöksyessäni ulos auttamaan Montgomeryä olin sysännyt lampun kumoon.

Ymmärsin heti pelastusyritysten toivottomuuden. Mieleeni palasi pakoajatukseni ja astuin rannalle etsimään veneitä.

Ne olivat poissa!

Kaksi kirvestä oli rannalla. Montgomery oli polttanut veneet kostaakseen minulle ja estääkseen minua palaamasta ihmisten ilmoille.

Raivo valtasi minut. Minua melkein halutti musertaa hänen typerä kallonsa, hänen siinä maatessaan avuttomana edessäni.

Hän liikutti kättään, niin heikosti ja surkeasti, että raivoni hävisi heti. Hän ähkyi ja aukaisi silmänsä hetkeksi.

Polvistuin ja nostin hänen päätänsä. Hän tuijotti ääneti valoon. Katseemme kohtasivat toisensa. Hän sulki silmänsä ja mutisi ponnistellen:

"Valitan..." Hän näytti viimeisen kerran ponnistavan ajatuksiaan ja mutisi: "Loppu, tämän typerän olemassaolon loppu. Sellaista kurjuutta!..."

Hänen päänsä painui voimatonna toiselle puolelle. Ajattelin, että jokin juoma olisi voinut virkistää häntä, mutta ei ollut mitään juotavaa, ei myöskään astiaa, millä noutaa vettä. Hän tuli yhtäkkiä raskaammaksi. Tunsin sydämeni jäätyvän.

Katsoessani hänen kasvoihinsa ja tunnustellessani hänen rintaansa huomasin, että hän oli kuollut, ja juuri kun hän kuoli, nousi aurinko taivaanrannalta, muuttaen tumman meren hohtoisaksi valomereksi. Hänen kasvoilleen levisi kuin sädekehä.

Annoin hänen päänsä hiljaa painua aluselle, jonka olin tehnyt, ja nousin.

Edessäni oli meren ääretön, välkkyvä ulappa -- kauhea yksinäisyys, josta jo olin niin paljon kärsinyt! -- Takanani oli saari, hiljaisena ja äänettömänä aamunnousussa; eläinkansa oli vaiti ja näkymättömissä. Aituus paloi rätisten, kaikkine varastoineen ja ampumavaroineen. Yhtäkkiä kuului räjähdys, liekit leimahtivat korkealle. Raskas savu painui lahdelle ja vyöryi puitten latvojen yli rotkoon päin. Vierelläni oli viiden ruumiin hiiltyneet jäännökset.

Nyt tulivat eläinihmiset viidakosta, hartiat kumarassa ja epämuodostuneet kädet kömpelössä asennossa, luoden minuun ihmetteleviä, vihamielisiä katseita lähestyessään minua.

XIX.

Yksin eläinkansan parissa.

Katselin heihin ja koetin lukea kohtaloni heidän silmistään.

Puolustuksekseni voin käyttää vain toista kättäni. Taskussani oli minulla revolveri, josta oli kaksi patruunaa ammuttu. Veneitten jäännösten joukossa olivat molemmat kirveet. Vuoksi nousi takanani.

Nyt kysyttiin rohkeutta. Katsoin pelottomasti kummituksiin. Ne väistivät katsettani ja haistelivat avoimin sieraimin ruumiita, jotka makasivat hiekalla takanani. Astuin pari askelta ja otin käteeni susi-ihmisen vierestä verentahraaman ruoskan ja paukuttelin sillä.

Kuvatukset pysähtyivät.

"Tervehtikää!" komensin minä. "Kumartukaa."

He epäröivät. Yksi ainoa notkisti polveaan. Sydän kurkussa toistin käskyni ja astuin lähemmäs Toinen polvistui nyt ja sen jälkeen loput kaksi.

Käännyin ja menin ruumiiden luo, pitäen silmällä noita polvistuvia petoja, kuin näyttelijä, joka kohtaa katsojain katseet.

"He rikkoivat lakia vastaan!" sanoin minä jalallani osottaen lainlukijaa. "He ovat tapetut, yksinpä lain tulkitsijakin. Vieläpä hänkin toinen, jolla oli ruoska. Laki pysyy lakina. Laki on suuri! Tulkaa katsomaan!"

"Ei kukaan välty!" sanoi joku heistä astuen lähemmäs haistamaan.

"Ei kukaan välty!" sanoin minä. "Kuulkaa siis käskyni ja totelkaa!"

He nousivat katsellen kysyvinä toisiinsa.

Käskin heidän pysymään paikoillaan, pistin kirveet kädenkannikkeeseeni, käänsin Montgomeryn ruumiin ja otin hänen revolverinsa, jossa vielä oli kaksi patruunaa. Hänen taskuistaan löysin vielä puolitusinaa ammuksia.

"Kantakaa hänet", sanoin ruoskanvarrella viitaten ruumiiseen, "tuonne ja heittäkää mereen."

He lähestyivät silminnähtävästi yhä peläten Montgomeryä, mutta vielä enemmän punaista paukkuvaa ruoskaani, ja hetken epäröinnin ja ruoskan paukuttelun jälkeen kantoivat he ruumiin rannalle ja astuivat taakkoineen pari askelta veteen.

"Kantakaa hänet kauas!" käskin minä.

He astuivat edelleen kunnes vesi nousi yläpuolelle rinnan ja katsoivat minuun.

"Laskekaa irti!" sanoin minä, ja molskahtaen katosi Montgomeryn ruumis mereen.

Rinnassani tuntui omituiselta, ja sanoin värisevin äänin?

"Hyvä on!"

He palasivat kiireesti ja tuskaisina jättäen jälkeensä pitkiä juovia hopealta välkkyvään veteen. He pysähtyivät vedenrajalle ja tähystivät merelle, aivan kuin odottaen, että Montgomery olisi palannut kostamaan tällaisen kohtelun.

"Nyt nuo muut!" sanoin minä viitaten toisiin ruumiisiin.

He pelkäsivät paikkaa, johon Montgomery oli laskettu, ja kahlasivat pitkän matkan päähän siitä ennen kuin he laskivat toiset ruumiit mereen.

Katsellessani M'lingin raadeltuja jäännöksiä kuulin takaani keveitä askeleita. Kääntyessäni näin hyenasian kymmenisen metrin päässä. Se kulki pää alaspäin, tuijotti minuun ja painoi epämuodostuneita käsiään kylkiinsä. Kääntyessäni pysähtyi se jääden kumaraan asentoon ja katsellen toisaanne.

Silmänräpäyksen kuluttua seisoimme vastakkain. Pudotin ruoskan ja tartuin revolveriini. Aioin heti vähimmästä aiheesta tappaa tuon saaren pahimman enää elossa olevan pedon. Tämä saattaa tuntua petolliselta, mutta se oli päätökseni. Pelkäsin paljon pahemmin sitä kuin kahta muuta saaren kummitusta yhteensä. Sen henki uhkasi omaa henkeäni.

Hieman rauhotuttuani komensin:

"Tervehdi, kumarru!"

Peto murisi ja näytti hampaitaan.

"Kuka olet sinä, jolle minun pitäisi niin tehdä..?"

Nostin revolverin, tähtäsin ja laukaisin heti. Kuulin olennon ulvahtavan heittäytyessään syrjään ja paetessaan. Käsitin ampuneeni harhaan ja viritin hanan uudelleen.

Mutta peto oli jo kaukana hyppien oikealle ja vasemmalle. En uskaltanut toistamiseen ampua harhalaukausta. Elukka katsahti taaksensa, juoksi vinosti lahteen päin ja hävisi hulmahtelevien savupilvien taakse.

Käännyin nyt totteleviin palvelijoihini ja käskin heidän laskea irti ruumiin, jota he parhaillaan kantoivat. Lopuksi palasin paikalle, millä veneet olivat palaneet, ja hävitin veritahrat peittämällä ne hiekalla.

Kädelläni viitaten jätin hyvästi palvelijoilleni ja lähdin viidakkoon lahden yläpuolella.

Revolveri oli valmiina kädessäni, ruoskan pistin kirveitten joukkoon kannikkeeseen. Tahdoin olla yksin, voidakseni rauhassa harkita asemaani.

Kauhea seikka, jota nyt tulin ajatelleeksi, oli se, ettei minulla ollut paikkaa, missä voisin turvallisesti nukkua.

Ihmeteltävän pian olivat voimani palanneet saarelle tuloni jälkeen, mutta vieläkin helposti hermostuin ja levottomuus valtasi mieleni vaikeata tilaani ajatellessani. Käsitin, että minun oli mentävä noiden eläinihmisten luo ja koetettava saavuttaa heidän luottamuksensa. Mutta rohkeuteni petti minut ja aloin astella lahtea alaspäin länteen, palavan rakennuksen ohi, erääseen paikkaan, mistä matala koralliniemeke ulkoni riuttaan päin.

Siellä saatoin rauhassa mietiskellä, selkä mereen ja kasvot maahan päin, voidakseni olla turvassa yllätyksiltä.

Siinä istuin nyt, leuka polvia vasten, auringon paahtaessa päälakeani, levottomuuteni yhä kasvaessa mietiskellen keinoja, miten säilyttää henkeni apua odotellessa, jos nyt koskaan sitten apua saisin.

Koetin mahdollisimman tyynesti harkita koko asemaa, mutta en kyennyt hillitsemään mielenliikutustani.

Ajatukseni askartelivat Montgomeryn ennustuksessa: "He tulevat muuttumaan, he tulevat varmasti muuttumaan!" Ja mitä Moreau oli sanonut? "Itsepintainen eläimen luonto saa päivä päivältä yhä suuremman vallan heissä."

Ajattelin hyenasikaa. Ellen minä tappanut tuota olentoa, tappaisi se minut, siitä olin varma... Lain tulkitsija oli kuollut. Sitä pahempi minulle!... He tiesivät nyt, että mekin, joilla oli ruoskat, voitiin tappaa yhtä hyvin kuin hekin...

Ehkäpä he jo olivat tuolla viidakossa väijymässä minua, odottaen vain sopivaa hetkeä syöstäkseen kimppuuni. -- Liittoutuivatko he minua vastaan? Mitä hyenasika sanoi heille?

Mielikuvitukseni raastoi minut mukaansa järjettömän pelon hyllyvälle maaperälle.

Mietiskelyäni häiritsi merilintujen huudot, niiden parveillessa jonkin mustan esineen ympärillä, joka oli ajautunut rannalle aituuksen kohdalle. Tiesin, mikä esine oli, mutta minulla ei ollut kyllin rohkeutta mennä karkottamaan lintuja.

Aloin kävellä edestakaisin ja lähdin lopulta astumaan päinvastaiseen suuntaan pitkin rantaa aikoen lähestyä rotkon majoja tarvitsematta mennä viidakkoon, jossa eläinihmiset helposti olisivat voineet käydä kimppuuni väijytyksestä.

Astuttuani noin kilometrin matkan näin erään eläinkansan jäsenen lähestyvän minua rantapensaikosta.

Olin niin hermostunut, että vaistomaisesti tartuin revolveriini. Eivät edes olennon rauhalliset eleet tyynnyttäneet minua.

"Mene tiehesi!" huusin minä. Kyyristelevä olento muistutti sangen paljon koiraa. Se vetäytyi vähäsen taaksepäin, kuin koira, jota käsketään kotiin. Se seisahtui taas ja katsoi minuun pyytäen ruskeilla koiransilmillään.

"Mene matkaasi!" huusin uudelleen. "Älä tule tänne!"

"Enkö saa tulla luoksesi?" kysyi olento.

"Et, mene matkaasi!" toistin käskyni ja paukautin ruoskallani. Panin sen jälkeen ruoskan hampaitteni väliin ja kyyristyin ja otin maasta kiven, jolla karkotin koiraihmisen.

Yksin saavuin sitten eläinkansan rotkolle, kätkeydyin viidakkoon ja pidin silmällä noita olentoja, nähdäkseni, minkä vaikutuksen Moreaun kuolema ja aituuksen palo oli heihin tehnyt.