Part 6

"Meidän on annettava niille peljättävä esimerkki", sanoi hän. "Minä puolestani olen aivan vakuutettu siitä, että rikkoja on leopardi-ihminen, mutta kuinka voimme todistaa sen? Valitan, ettette voinut hillitä himoanne liharuokaan, Montgomery, jotta olisimme päässeet näistä ikävyyksistä. Tästä voi vielä koitua sangen vakava juttu!"

"Minä olin aasi!" sanoi Montgomery. "Mutta tehty ei tule tekemättömäksi. Sanoittehan tekin, että voisin tuoda kanit tänne."

"Meidän on heti tutkittava asiaa", sanoi Moreau. "Toivon, että M'ling tulee toimeen yksinään."

"Minä en ole oikein varma M'lingistä", sanoi Montgomery. "Ja minunhan sentään pitäisi tuntea hänet."

Illalla menimme kaikin kolmin ja M'ling rotkon majoille. Me kolme olimme asestetut. M'lingillä oli pikku kirveensä, jolla hän tavallisesti pilkkoi puita, sekä nuoraa. Moreaulla oli suuri metsästystorvi harteillaan.

"Nyt saatte nähdä eläinkansan suuren kokouksen", sanoi Montgomery. "Hauska näky."

Moreau ei koko aikana virkkanut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat jyrkkää päättäväisyyttä.

Astuimme yli rotkon, jossa höyryävä joki virtasi ja kuljimme putkiviidakon läpi kiemurtelevaa polkua, kunnes saavuimme aukealle, jota peitti tulikiventapainen aine. Meri kimmelsi yli pienen pensaitten peittämän harjanteen. Tulimme aivan kuin pikku amfiteatteriin ja pysähdyimme sinne. Moreau puhalsi torveensa, jonka voimakas ääni katkaisi troopillisen iltapäivän hiljaisuuden. Hänen keuhkonsa mahtoivat olla sangen voimakkaat. Toitottavat äänet aikaansaivat korvia huumaavan kaiun. Lopuksi lopetti Moreau puhaltelunsa. "Ah", sanoi hän ja antoi käyrän torvensa laskeutua.

Heti kuului keltaisesta putkistosta kahinaa, ja ääniä alkoi kuulua vesiperäisen maan tiheästä vehreydestä, jossa olin edellisenä päivänä juossut. Lopuksi näkyi, kolmella, neljällä kohtaa, tulikiventapaisen tasangon reunalla, eläinkansan karkeita vartaloita, heidän kiirehtäessään meidän luoksemme. Minä en voinut olla värisemättä kauhusta nähdessäni ensin erään ja sitten toisen noista olennoista hiipivän esille viidakosta ja hyppiä nilkuttavan pitkin tulikivimaata, joka vielä oli kuuma pinnaltaan. Mutta Moreau ja Montgomery olivat aivan tyynet, ja minä pysyttelin heidän lähellään. Ensimäinen tulija oli satyyri, omituisen epätodellisen näköisenä. Hän potki hiekkaa ilmaan kavioillaan. Hänen jälkeensä tuli muuan kummitus, joka oli puoliksi hevonen, puoliksi sarvikuono. Sen jälkeen saapui sikanainen ja susivaimot, sitten muuan susikarhunaaras punaisine silmineen, terävine päineen. Seurasi sitten joukko muita -- kaikki kiivaasti kiirehtien. He alkoivat madella Moreauta kohti ja hymistä lain litaniaansa: "_Hänen_ on käsi, joka haavottaa. _Hänen_ on käsi, joka parantaa." j.n.e.

Tultuaan kolmenkymmenen metrin päähän pysähtyivät he, laskeutuivat polviensa ja kyynärpäittensä varaan ja alkoivat viskellä keltaista tomua päittensä päälle -- koettakaapa kuvitella mielessänne tuota näytelmää! Me kolme sinipukuista miestä ja epämuodostunut seuralaisemme seisomassa keltaisella hiekkatasangolla sinisen taivaan alla, jolta aurinko kuumasti paahtoi, näitten matelevien, viittoilevien kummitusten ympäröimänä, joista toiset olivat melkein ihmisiä, ellei oteta lukuun heidän ilmeitään ja liikkeitään. Toiset olivat raajarikkoisten näköisiä ja toiset niin kamalan näköisiä, että niitä voi verrata ainoastaan painajaisunien kauhunäkyihin.

"Kuusikymmentäkaksi, kuusikymmentäkolme", laski Moreau. "Neljä puuttuu!"

"En näe leopardi-ihmistä!" sanoin minä.

Moreau puhalsi taas valtavaan torveensa, ja sen äänen kuullessaan kiemurteli eläinkansa maan tomussa. Nyt astui leopardi-ihminenkin esiin putkistosta. Näin, että sillä oli kuhmu otsassa. Viimeinen tulija oli pikku apinaihminen. Ensiksisaapuneet, jotka nyt olivat väsyneitä ulvonnastaan, loivat kiukkuisia katseita häneen.

_"Hiljaa!"_ sanoi Moreau lujalla, kaikuvalla äänellään, minkä jälkeen eläinkansa istuutui takaosalleen ja lopetti äänekkään palvontansa.

"Missä on lain julistaja?" kysyi Moreau.

Harmaa kummitus kumartui maahan.

"Sano sanat!" käski Moreau, minkä jälkeen tuo kummallinen seurue taas alotti litaniansa. Kun he olivat ehtineet sanoihin "älä syö lihaa äläkä kalaa", nosti Moreau kalpean laihan kätensä ja huusi: _"Seis!"_

Syntyi äänetön hiljaisuus, ja minä luulen, että kaikki tiesivät ja pelkäsivät, mitä tulossa oli. Tarkastellessani heidän nöyrää asentoansa ja tuskallisia, luihuja katseitaan, ihmettelin suuresti, että koskaan olin luullut, että he olisivat koskaan voineet olla ihmisiä.

"Lakia on rikottu!" sanoi Moreau.

"Ei kukaan välty!" sanoi harmaa kummitus. "Ei kukaan välty!" toisti polvistunut eläinkansa.

"Kuka on rikkoja?" kysyi Moreau silmäillen ympärilleen ja läimäytellen ruoskallaan. Minusta hyenasika näytti pelokkaalta samoin kuin leopardi-ihminenkin. "Kuka on rikkoja?" toisti Moreau jyrisevin äänin, ruoskaansa yhä paukutellen. Hyenasika ja leopardi-ihminen näyttivät tuntevan syyllisyytensä. Moreau loi tutkivan katseen häntä ympäröivään kyyristyvään joukkoon, joka muisteli niitä sanomattomia kärsimyksiä joita hän oli heille aiheuttanut. "Kuka on syyllinen?" jyrisi Moreau.

"Paha on se, joka rikkoo lain", lauloi lain julistaja.

Moreau katsoi leopardi-ihmistä silmiin ja näytti lukevan tämän sisimmät ajatukset.

"Se, joka rikkoo lain, joutuu takaisin tuskien huoneeseen!" sanoi Moreau.

"Se joutuu takaisin tuskien huoneeseen!" toisti koko joukko.

"Kuuletko sinä?" sanoi Moreau kääntyen pahantekijään, mutta hypähti yhtäkkiä taaksepäin, sillä leopardi-ihminen syöksyi kiusaajaansa päin kiiluvin silmin ja paljastaen kissanhampaansa. Olen vakuutettu siitä, että vain ääretön pelko saattoi leopardi-ihmisen tähän epätoivoiseen tekoon. Koko eläinjoukko nousi. Minä vedin esiin revolverini. Näin Moreaun väistyvän leopardin iskun tieltä. Ympärillämme alkoi sanoin kuvaamaton ulvonta ja meteli. Kaikki olivat liikkeessä, ja minä luulin yleisen kapinan puhjenneen.

Leopardi-ihmisen kiihtyneet kasvot vilahtivat salamannopeasti ohitseni, näin M'lingin ajavan sitä takaa. Hyenasian silmät paloivat kiihtymyksestä ja se näytti aikovan hyökätä kimppuuni. Satyyri vilkuili myöskin minuun sian hartetten ylitse, kuulin Morean revolverien pamahtavan ja näin keltaiset välkähdykset vilinässä. Koko joukko näytti juoksevan samaan suuntaan kuin tulenlieskatkin, ja tahdottomasti seurasin minä joukkoa.

Seuraavassa silmäräpäyksessä ajoin minä kirkuvan joukon kera takaa leopardi-ihmistä.

M'ling juoksi joukon etunenässä. Hänen jälkeensä kiiti susinainen ja sikakansa, pitkin harppauksin ja roikkuvin kielin. Näiden jälkeen juoksi valkopukuinen härkämies. Sen jälkeen tuli Moreau koko eläinkansan joukossa. Hän oli pudottanut leveälierisen hattunsa, ja hänen suorat valkeat hiuksensa hulmusivat tuulessa.

Leopardi-ihminen raivasi itselleen tien läpi pitkien putkikasvien, jotka iskivät M'lingiä kasvoihin hänen kiiruhtaessaan takaa-ajetun jälkeen. Me muut löysimme polun, joka vei äkkijyrkänteen reunalle. Kuljimme pitkin sen reunaa puolisen kilometriä ja saavuimme sen jälkeen tiheään metsään joka tuntuvasti haittasi kulkuamme.

"Hän on juossut nelin jaloin tämän läpi", sanoi Moreau, joka nyt oli aivan edessäni.

"Ei kukaan välty!" sanoi susikarhu, ajosta kiihtyneenä.

Saavuimme taas aukealle ja näimme saaliimme juoksevan nelin jaloin, katsellen taakseen, muristen ja hampaitaan näytellen. Nyt ulvoivat susi-ihmiset riemusta. Olennolla oli vielä vaatteet päällään, ja matkan päästä näyttivät sen kasvot inhimillisiltä, mutta sen liikkeet olivat kissamaiset ja harteitten asento muistutti takaa-ajettua eläintä. Se hävisi viidakkoon M'lingin ollessa aukean puolivälissä. Olimme hajaantuneet ketjuun. Leopardi-ihminen oli harjulta nähnyt vaaran ja piiloutunut viidakkoon. Mutta Montgomery huomasi tämän ja kääntyi sitä vastaan. Minä horjuin eteenpäin lopen väsyneenä, sillä en uskaltanut jäädä noitten hirviöitten pariin. Vihdoin vauhti hiljeni sillä olimme ajaneet eläinparan eräälle niemekkeelle. Moreau johti meitä, ruoska kädessään, ja nyt lähestyimme hitaasti, huudellen toinen toisillemme, kiristäen ketjua uhrimme ympärille, joka väijyi hiljaa ja näkymätönnä viidakossa, missä olin sen nähnyt keskiyön pakomatkallani.

"Varovasti!" huusi Moreau, kun ketjun ulommat päät olivat ehtineet viidakkoon ja ympäröineet olennon.

"Pitäkää varanne, jos se tekisi hyppäyksen!" huusi Montgomery viidakon takaa.

Minä olin viidakon edessä olevalla rinteellä. Montgomery ja Moreau johtivat ajoa pitkin rantaa alhaalla. Etenimme hitaasti pensaitten ja köynnöskasvien joukkoon. Ahdistettu pysyi hiljaa.

"Takaisin tuskien huoneeseen, tuskien huoneeseen!" kiljui apinaihminen, kaksikymmentä metriä etäämpänä oikealla.

Kuullessani tämän, annoin tuolle takaa-ajetulle olento paralle anteeksi kärsimyksen, minkä se oli minulle tuona yönä aiheuttanut.

Kuulin oksan murtuvan ja oksien väistyvän syrjään hevossarvikuonon raskaista askelista, oikealla puolellani, ja yhtäkkiä näin suojelevan vehreyden läpi takaa-ajamamme olennon. Se lyyhistyi kokoon mahdollisimman pieneksi ja katseli minuun kiiluvine vihreine silmineen.

Saattaa tuntua omituisen ristiriitaiselta -- en voi selittää sitä -- mutta kun nyt näin tuon olennon täysin eläimen asennossa ja vihertävine silmineen, niin huomasin yhtäkkiä inhimillisen piirteen sen kauhun vääristämissä kasvoissa. Silmänräpäyksen kuluttua näkisivät muut takaa-ajajat sen, se vangittaisiin ja vietäisiin takaisin kauheaan kärsimysten huoneeseen aituukseen. Ojensin revolverini, tähtäsin silmien väliin ja ammuin.

Samassa näki hyenasika sen, heittäytyi hirmuisesti ulvoen sen päälle ja upotti hampaansa sen kurkkuun. Koko eläinkansa kiiruhti paikalle.

"Älkää tappako sitä, Prendick!" huusi Moreau. "Älkää tappako sitä!"

Näin hänen kiitävän esiin korkeitten sanajalkojen alta. Seuraavana hetkenä karkotti hän ruoskanvarrella hyenasian, minkä jälkeen hän ja Montgomery pitivät eläinkansan loitolla vielä värisevästä ruumiista.

"Piru teidät periköön Prendick!" sanoi Moreau "Tarvitsin häntä vielä."

"Suokaa anteeksi", vastasin minä. "Se kävi hetken kiihtymyksessä."

Minua harmitti koko touhu ja nousin yksinäni rinnettä saaren korkeammalle seudulle. Sain nyt olla rauhassa, sillä eläinkansa osotti aivan inhimillistä uteliaisuutta seuraten ruumista, joka Moreaun käskystä vieriin meren rannalle. Minä puolestani olin aivan vakuutettu siitä, että hyenasika oli myöskin ottanut osaa kaniininajoon ja ajattelin että minulla -- ellen ottaisi lukuun muotojen kömpelyyttä -- oli edessäni kuvaelma ihmiselämää pienoiskoossa. Koko näytelmä vaistoa, järkeä ja kohtaloa, sen yksinkertaisimmissa muodoissa. Leopardi-ihminen oli osakseen saanut sortumisen. Siinä koko erotus.

Olento raukat! -- Aloin huomata Moreaun julmuuden kurjimmat puolet. En koskaan ennen ollut tullut ajatelleeksi tuskaa ja levottomuutta, jota noiden olento parkojen oli täytynyt tuntea päästyään Moreaun käsistä. Ne olivat aikaisemmin olleet eläimiä, jotka olivat hyvin sovelletut olemassaoloonsa ja niin onnellisia kuin elävät olennot voivat olla. Nyt olivat ne ihmisyyden kahleissa, alinomaisen pelon vallassa ja lakien, joita he eivät koskaan voineet ymmärtää, kiusaamia. Heidän irvikuva-inhimillinen olemassaolonsa alkoi kärsimyksellä, se oli ainoata sisällistä taistelua, yhtä ainoata Moreaun kauhua -- ja minkä vuoksi? -- Kevytmielisyys tuossa leikissä elävillä olennoilla se suututti minua.

Jos Moreaulla olisi ollut joku järkevä päämäärä olisin antanut hänelle edes jonkinlaista tunnustusta -- en ole sittenkään niin kovin hentomielinen kun on kysymys tuskasta! -- Vaikkapa hänen perusteensa olisi ollut vihakin, olisin sittenkin antanut hänelle anteeksi. Mutta hän oli niin edesvastuuton, niin äärettömän välinpitämätön. Hänen uteliaisuutensa, hänen mielettömät, tarkotusperättömät tutkimuksensa ajoivat hänet tähän julmuuteen, ja sen jälkeen lähetettiin nuo olennot elämään vuosi pari taistelussa, erehdyksissä ja kärsimyksissä, lopuksi kärsiäkseen tuskallisen kuoleman. Ne olivat keskenään onnettomia, heidän entinen eläimellinen vihansa ajoi heidät kiusaamaan toinen toistaan, ainoastaan "laki" esti heitä tekemästä loppua olemassaolostaan lyhyessä ja kiivaassa taistelussa.

XVI.

Katastrofi.

Oli tuskin kulunut kuutta viikkoa, kun saatoin tuntea ainoastaan vastenmielisyyttä ja inhoa Moreaun häpeällisiä kokeita kohtaan. Ainoa ajatukseni oli päästä pois noitten jumalan kuvan kauheitten pilakuvien parista -- takaisin ihmisten miellyttävään ja hyväätekevään seuraan. Ihmiset, joitten parista nyt olin karkotettuna, alkoivat mielikuvituksessani saada ihanteellisia hyveitä ja avuja. Ystävyys, jota ensin olin tuntenut Montgomeryä kohtaan, ei lisääntynyt. Hänen monivuotinen eristyksensä muista ihmisistä, hänen salainen juoppouspaheensa, hänen ilmeinen ystävyytensä eläinkansan kanssa merkitsivät hänet pahan leimalla silmissäni.

Usein annoin hänen yksin mennä heidän luokseen ja vältin itse kaikkea kanssakäymistä heidän kanssaan. Usein seisoin meren rannalla tähystäen purjetta taivaanrannalta, mutta turhaan.

Silloin tapahtui eräänä päivänä kauhea onnettomuus, joka yhdellä iskulla muutti koko ympäristön.

Aamiaisen jälkeen menin aituuksen avonaiselle portille ja seisoin sen ääressä poltellen savuketta ja nauttien aamun raikkaudesta. Moreau tuli nurkan takaa tervehtien minua. Hän jatkoi matkaansa laboratorioonsa, aukaisi oven ja astui sisälle.

Paikan hirveys oli minua jo niin paljon karkaissut, että aivan mielenliikutuksetta voin kuunnella, kuinka uusi kärsimysten päivä taas alkoi onnettomalle pumalle. Se tervehti kiusaajaansa ulvonnalla, joka muistutti ärsytettyä sodan raivotarta.

Silloin tapahtui jotakin -- en vieläkään tiedä, kuinka oikein kävi. Kuulin takaani kiivaan huudon, kaatuvan ruumiin äänen, ja kun käännyin, näin olennon, jonka kasvot eivät olleet ihmisen eikä eläimen, vaan suorastaan helvetilliset: ruskeat, siellä täällä punertavia neulottuja haavoja, joista tihkui punaisia pisaroita, silmien, luomettomien silmien raivoisasti pälyillessä.

Ojensin käteni suojellakseni itseäni iskulta, joka heitti minut maahan päistikkaa, katkennein kyynärvarsin, ja suuri hirviö syöksyi ohitseni, käärittynä valkoisiin, punertavilla pilkuilla tahraantuneisiin kääreisiin, jotka usealta kohtaa olivat irtaantuneet.

Vieritin itseni rantaan päin ja koetin nousta, mutta katkenneen kyynärvarteni aiheuttama tuska vaivutti minut uudelleen maahan.

Silloin saapui Moreau.

Hänen kalpeat kasvonsa teki vielä kauheamman näköiseksi veri, joka virtasi suuresta haavasta hänen otsastaan.

Hänellä oli revolveri kädessään. Hän loi tuskin silmäystäkään minuun, vaan syöksähti puman perään.

Nousin toiseen käteeni nojaten.

Kääreissä oleva olento juoksi pitkin harppauksin rannalla Moreaun takaa-ajamana. Olento kääntyi, huomasi hänet ja hypähti äkkiä viidakkoon. Näin, että välimatka suureni. Puman hypätessä viidakkoon koetti Moreau ehtiä ennen sitä. Hän ampui samana hetkenä, jona puma hävisi, mutta ei osunut. Sen jälkeen hävisi hänkin tuohon vihreään tiheikköön.

Lähdin heidän peräänsä, mutta kipu pakotti minut pysähtymään.

Montgomery ilmaantui ovelle, pukeutuneena ja revolveri kädessään.

"Hyvä Jumala, Prendick!" huudahti hän -- hän ei huomannut, että minä olin haavottunut -- "tuo peto on päässyt irti! Se repäsi irti kahleet seinästä! Oletteko nähnyt sitä?"

Nähdessään minun pitelevän käsivarttani, kysyi hän kauhistuneena:

"Kuinka on laitanne?"

"Seisoin portilla", vastasin minä.

Hän tuli luokseni ja tarttui käsivarteeni.

"Hihallanne on verta", sanoi hän käärien ylös paidanhihani. Sitten pani hän revolverin taskuunsa ja hapuili särkevää käsivarttani ja vei minut huoneeseen.

"Käsivartenne on katkennut", sanoi hän. "Kertokaa, kuinka se tapahtui."

Kerroin hänelle, mitä olin nähnyt. Sain sanotuksi vain katkonaisia lauseita, välillä kivusta huutaen. Sillä välin sitoi hän käsivarteni hyvin taitavasti ja kätevästi.

Hän asetti sen kannikkeeseen ja asettui parin askelen päähän tirkistellen minuun.

"Noin on hyvä!" sanoi hän. "Ja ryhtykäämme nyt tuohon toiseen asiaan."

Hän meni sulkemaan aituuksen portin viipyen hetkisen.

Ajattelin enimmin loukkaantunutta kättäni. Tuo tapaus koski minuun vain kuten niin monet muutkin kauheudet, jotka ympäröivät minut saarella. Istuuduin nojatuoliin ja kirosin perin pohjin koko saaren.

Käsivarteni ensimäinen raskas kipu oli jo alkanut muuttua tuliseksi tuskaksi kun Montgomery palasi.

Hän oli varsin kalpea ja hänen alahuulensa oli entistä enemmän lerpalla.

"En voi nähdä enkä kuulla hänestä mitään" sanoi hän. "Luulenpa hänen tarvitsevan apuani", lisäsi hän katsoen minuun ilmeettömillä silmillään. "Olipa tuo peto voimakas. Se hyvin yksinkertaisesti riuhtasi irti kiinnikkeen muurista."

Hän astui ensin ikkunan ääreen ja sitten ovelle. Lopuksi hän tuli takaisin luokseni ja sanoi:

"Lähden etsimään häntä. Tässä on toinen revolveri teille. Totta puhuakseni, olen toden perään levoton!"

Hän pani revolverin eteeni pöydälle ja meni.

Ilmassa oli levottomuutta.

En voinut kauan istua paikoillani. Otin revolverin ja menin ovelle.

Ulkona oli kuolonhiljaista. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, meri oli kuin peili, taivas pilvetön ja ranta autio.

Kiihtyneeseen ja melkein kuumeiseen tilaani vaikutti hiljaisuus painostavasti.

Koetin viheltää, mutta ääni tukehtui. Kirosin taas, toisen kerran jo tänä aamuna. Lopuksi astuin aituuksen nurkkaukseen ja katselin viidakkoon, joka oli niellyt Moreaun ja Montgomeryn.

Koska palaisivat he, ja minkälaisessa tilassa?

Kaukaa näkyi muuan pieni harmaa eläinihminen. Hän meni vedenrajalle ja alkoi kävellä edestakaisin. Astuin takaisin portille ja sieltä taas nurkkaukseen, kävellen edestakaisin kuin vahtimies.

Kerran pysähdyin kuullessani Montgomeryn huutavan: "Moreau -- hoi!"

Kättäni ei enää särkenyt niin kovaa, mutta se aiheutti kuumetta. Koko ruumistani kuumotti ja minua alkoi janottaa. Varjoni piteni. Pidin silmällä tuota ihmiseläintä, kunnes se katosi. "Palaisivatko Moreau ja Montgomery enää ollenkaan?" -- Kolme merilintua alkoi tapella jostakin rantaan ajautuneesta suupalasta.

Silloin kuulin kaukaa revolverinlaukauksen, aituuksen toiselta puolelta.

Pitkän hiljaisuuden kuluttua kuulin toisen laukauksen. Sen jälkeen kuului lähempää kimakka huuto, jota seurasi taas kiusottava hiljaisuus.

Onneton mielikuvitukseni alkoi taas kiusata minua.

Yhtäkkiä kuului taas laukaus läheltäni.

Menin nurkan taakse ja kauhistuin, nähdessäni Montgomeryn tulevan naama punaisena, tukka pörrössä ja toinen housunpolvi rikki. Hänen ilmeensä oli tavattoman hämmentynyt. Hänen takanaan astui eläinihminen M'ling, jonka suupielissä oli uhkaavia ruskeita pilkkuja.

"Onko hän palannut?" kysyi Montgomery.

"Moreauko? Ei."

"Hyvä jumala", sanoi Montgomery ähkien, melkeinpä nyyhkien, niin hengästynyt hän oli. "Menkää sisälle!" lisäsi hän ja tarttui käteeni. "Ne ovat hulluja jokikinen. Ne juoksentelevat ympäri saarta pähkähulluina. En käsitä, mitä on tapahtunut. Kerron mitä tiedän kun taas voin hengittää. Antakaa minulle vähän paloviinaa!"

Hän astui edelläni huoneeseen ja istui tuolille. M'ling heittäytyi maahan oven ulkopuolelle kuin väsynyt koira ja hengitti huohottaen kuin koira. Annoin Montgomerylle viinaa ja vettä. Hän tuijotti tylsästi eteensä ilmaa haukkoen.

Parin minutin kuluttua kertoi hän, mitä oli tapahtunut.

Hän oli seurannut heidän jälkiään kappaleen matkaa. Tämä ei ollutkaan vaikeata, sillä mistä jäljet kulkivat, oli viidakko sotkettua, ja valkoiset kääreenpalaset ja veripilkut ruohossa ja pensaissa näyttivät lisäksi, mistä puma oli kulkenut. Mutta kivisellä maalla virran lähellä, mistä olin nähnyt eläinihmisen juovan, olivat jäljet hävinneet. Hän oli sitten kulkenut umpimähkään länteen päin ja huudellut Moreauta nimeltä.

M'ling oli liittynyt häneen kädessään pieni kirveensä. M'ling ei ollut nähnyt puman pakenevan, hän oli ollut puita pilkkomassa lähellä paikkaa, jossa Montgomery oli alkanut huutaa. He jatkoivat matkaansa huudellen. Kaksi eläinihmistä oli lähestynyt viidakossa ryömien ja tuijotti heihin ilmeillä, jotka saattoivat Montgomeryn levottomaksi, sen vuoksi että ne olivat niin omituiset.

Hän huusi heille, mutta he pakenivat syyllisyydestään tietoisina. Montgomery ei enää viitsinyt huutaa, ja jatkettuaan hetkisen matkaansa umpimähkään päätti hän mennä majojen luo.

Rotko oli tyhjä.

Silloin päätti hän palata, vielä levottomampana.

Tällöin tapasi hän nuo kaksi sikaihmistä, jotka olin nähnyt tanssivan samana iltana, jolloin olin tullut saarelle; heidän suupielensä olivat veressä ja he olivat sangen kiihtyneitä. He juoksivat läpi sanajalkojen ja pysähtyivät villi ilme katseissaan nähdessään hänet. Hän paukutti ruoskaansa, mutta silloin syöksyivät he heti hänen kimppuunsa.

Koskaan ennen ei eläinihminen vielä ollut tohtinut tätä tehdä. Hän ampui toista päähän M'lingin käydessä toisen kimppuun pyörien siihen takertuneena maassa. M'ling sai vastustajansa alleen tarttuen sitä kurkkuun, jonka jälkeen Montgomery ampui senkin, kun se sätkytteli M'lingin otteessa.

Hänen oli ollut vaikeata saada M'lingiä enää mukaansa.

Sen jälkeen olivat he kiiruhtaneet minun luokseni.

Matkalla oli M'ling yhtäkkiä syöksähtänyt viidakkoon ja ajanut sieltä pienehkön otseloti-ihmisen, jossa myöskin oli veritahroja ja joka ontui jalkahaavan takia. Tämä peto oli juossut pienen matkan, mutta sitten yhtäkkiä käynyt raivokkaasti M'lingin kimppuun, jonka jälkeen Montgomery oli ampunut senkin, pelkästä ilkeydestä, kuten minusta tuntui.

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyin minä.

Montgomery pudisti päätään ja kaatoi lisää viinaa suuhunsa.

XVII.

Löydämme Moreaun.

Nähdessäni Montgomeryn tyhjentävän kolmannen annoksen viinaa, asetuin väliin. Hän oli jo enemmän kuin puolihumalassa.

Sanoin hänelle, että Moreaulle tällä kertaa oli täytynyt tapahtua jotakin vakavaa, muuten olisi hän jo palannut. Velvollisuutemme oli mennä katsomaan, kuinka hänen oli käynyt.

Montgomery vastusteli heikosti, mutta suostui lopuksi. Söimme ensin vähäsen ja lähdimme sitten kaikin kolmin etsimään Moreauta.

Ehkäpä se johtui jännityksestä, jossa olin koko tuon ajan, mutta vielä tänäänkin muistan selvästi kuinka lähdimme matkalle troopillisen päivän helteessä ja äänettömyydessä. M'ling astui eellimmäisenä hartiat koholla ja liikutellen päätänsä nopeasti tähystellessään tien kummallekin puolelle.

Hän oli aseeton kadotettuaan kirveensä kohdatessaan nuo sikaihmiset. Hänen aseensa oli hänen voimakkaat hampaansa, jos taisteluun käytäisiin. Montgomery asteli horjahdellen hänen takanaan, kädet taskussa ja pää riipuksissa. Hän oli äkeissään minulle, kun olin ottanut hänen viinansa.

Vasen käsivarteni oli siteessä -- olipa onni, että se oli vasen -- revolveri oikeassani.

Kuljimme kapeata polkua läpi rehevän kasvullisuuden länteen päin.

Yhtäkkiä M'ling pysähtyi ruumis jäykkänä valppaudesta. Montgomery melkeinpä hoippui häntä vasten, pysähtyen hänkin.

Kuunnellessamme kuulimme askelia ja ääniä, jotka lähestyivät metsässä.

"Hän on kuollut!" sanoi syvä, värähtelevä ääni.

"Hän ei ole kuollut ... hän ei ole kuollut!" soperteli toinen ääni.

"Me näimme, me näimme!" sanoivat useat muut.

"_Hei!_ -- Hei siellä!" huusi Montgomery yhtäkkiä.

"Piru teidät periköön!" sanoin minä tarttuen revolveriini.

Vallitsi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen viidakosta alkoi kuulua kahinaa, sieltä täältä, ja näyttäytyi puolisen tusinaa merkillisiä kasvoja, joita omituinen tuli elähytti.

M'lingin kurkusta kuului muriseva ääni.

Tunsin nyt apinaihmisen, jonka äänen jo olin kuullut, ja kaksi valkopukuista olentoa, jotka olin nähnyt Montgomeryn veneessä. Kaksi pilkullista olentoa, ja tuo hirveä kyyry olento, joka luki lakia. Hänen harmaa tukkansa valui poskille, ja harmaat kiharat, jotka olivat jakauksessa otsalla, riippuivat paksujen kulmakarvojen yli. Kömpelö olento, jonka kasvoja ei näkynyt, vain punaiset silmät tirkistelivät uteliaina vihreitten lehtien välistä.

Aluksi ei kukaan puhunut mitään.

Yhtäkkiä nikotti Montgomery:

"Kuka ... on kuollut? Kuka ... sanoi, että hän on kuollut?"

Apinaihminen loi syyntuntoisen katseen harmaaseen karvaiseen olentoon.

"Hän on kuollut", sanoi tämä. "He näkivät sen."