Part 5

"Kukin asia aikanansa", jatkoi Moreau ojentaen kättänsä. "Olen vasta alussa. Nämä ovat vain muutosten ensimäisiä asteita. Parempia voi lääketiede aikaansaada. Siinä on rakentamista samoin kuin hävittämistä ja muuttamistakin. Lienette kuullut puhuttavan tavallisesta kirurgin operatsiosta, joka tehdään, kun nenä on sattunut särkymään. Otsanahasta leikataan vain palanen, pannaan se nenälle ja annetaan kasvaa kiinni. Tämä on jonkin osan siirtämistä samaan eläimeen. Voidaan myöskin siirtää osia toisesta eläimestä siihen, -- esim. hampaat. Ihon ja luuosien siirto tehdään parantumisen helpottamiseksi. Lääkäri panee keskelle haaraa ihonpalasia, joita hän on ottanut toisesta eläimestä, tai luuosia, jotka on otettu vastikään tapetusta eläimestä. Hunterin kukonkannus -- lienette kuullut siitä -- kukoisti erään härän niskassa. Ja Algerian svaavien sarvikuonorotat -- kummituksia, jotka on tehty siten, että tavallisen rotan hännännipukka on siirretty sen kuonon päähän ja annettu kasvaa siihen kiinni."

"Kummituksia, jotka on tehty!" sanoin minä "Te väitätte siis --"

"Niin. Nämä olennot, jotka täällä olette nähnyt ovat eläimiä, jotka on leikattu ja muodostettu uusiksi luomiksi. Olen omistanut koko elämäni elollisten olentojen muutosten mahdollisuuksien tutkimiseen. Olen tutkinut vuosikausia ja päässyt yhä pitemmälle. Huomaan, että näytätte kauhistuneelta, mutta tämä ei ole uutta, sen perustuksen oli käytännöllinen anatomia laskenut jo aikoja sitten, mutta kukaan ei ollut kyllin rohkea ryhtyäkseen kokeiluihin. Minun taitoni ei rajotu ainoastaan ulkonaisten muotojen muuttamiseen. Olion fysiologia, sen niin sanoakseni kemiallinen rytmi, voidaan myöskin saada pysyvästi muuttumaan minkä rokotus ja muut istutusmenetelmät kuolleilla tai elävillä aineilla, todistavat. Samanlainen operatsio on verensiirto, mistä minä itse asiassa alotin. Kaikki tämä on tunnettua. Vähemmän tunnettuja, ja epäilemättä pitemmälle meneviä ovat ne leikkaukset, joita keskiajan tutkijat tekivät aikaansaadessaan kääpiöitä, kerjäläisraajarikkoja ja muita kummituksia, joita rahasta näyttämiseen tarvittiin. Tämä taito ei ole vieläkään kuollut, kun on kyseessä puoskarit ja käärmeihmiset. Victor Hugo puhuu tästä kirjassaan _L'Homme qui Rit_ (Nauraja)... Mutta nyt käsittänette tarkemmin tarkotukseni. Näette että kudoksen siirtäminen eläimen toisesta paikasta toiseen on mahdollinen, tai toisesta eläimestä toiseen, että on mahdollista muuttaa sen kemialliset reaktsiot ja kasvutapa, muunnella jäsenten liikunnat -- sanalla sanoen muuttaa sen koko rakenne. -- Mutta kuitenkaan ei tätä harvinaista tieteenhaaraa ole kukaan tiedemies järjestelmällisesti kehittänyt, ennen kuin minä alotin! Erinäisiä näistä seikoista on viime aikojen tieteellinen tutkimus keksinyt. Mutta enimmät saavat ilmitulostaan kiittää sattumaa -- jonkun hirmuhallitsijan toimenpiteitä, rikollisia, taikka hevosten ja koirien kasvattajia, tekoja kouluttamattomien ja kömpelöitten käsien, jotka työskentelivät omien erikoistarkotusperiensä saavuttamiseksi. Minä olin ensimäinen, joka ryhdyin tähän tehtävään, varustettuna antiseptiikan kaikilla keinoilla ja kasvamisen lakien todellisen tieteen tuntemuksella. Melkeinpä luulisi, että sitä jo aikaisemmin olisi salaa sovellettu käytäntöön. Sellaisia olentoja kuin Siamin kaksoset ... ja inkvisitsion salaiset kammiot! Niitten tarkotus oli varmasti kidutus tuon taidon kaikkien sääntöjen mukaan, mutta ainakin muutamilla inkvisiittoreilla on täytynyt olla hitunen tieteellistä uteliaisuutta..."

"Mutta", sanoin minä, "nämä olennot, nämä eläimet _puhuvat!"_

Hän myönsi, että niin oli laita, ja huomautti, että vivisektion mahdollisuudet eivät rajottaneet ainoastaan fyysilliseen muutokseen. Sikaakin voidaan kasvattaa. Sielun rakenne on vähemmän järkähtämätön kuin ruumiin. Hypnotismi lupaa meille mahdollisuuden korvata vanhat perinnölliset vaistot uusilla suggestioilla, jotka korvaavat perityt kiinteät mielteet. Paljon, mitä me sanomme moraaliseksi kasvatukseksi, on tällaista keinotekoista vaiston muuttamista; taistelunhalu voidaan kasvattaa rohkeaksi itsensä uhrautuvaisuudeksi ja hillitty sukuvietti uskonnollisuudeksi. Ihmisen ja apinan välinen suuri erotus on kurkunpäässä, jatkoi Moreau, ja erotus on se, ettei apina kykene muodostamaan niitä eri ääniä, jotka ilmaisevat mitä erilaisimpia mielikuvia.

Kysyin, minkä vuoksi hän oli ottanut juuri ihmisen esikuvakseen. Mielestäni oli siinä jotakin aivan erikoisen häpeämätöntä.

Hän myönsi, että valinta oli tapahtunut vain sattumasta.

"Yhtä hyvin olisin voinut muuttaa lampaita laamoiksi tai laamoja lampaiksi. Mutta otaksun, että ihmisen muodoissa on jotakin, joka miellyttää aistimuksen taiteellisuutta enemmän kuin mikään eläimen muoto. Mutta minä en ole rajottunut vain inhimillisten muotojen luomiseen. Pari kertaa..."

Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi taas:

"Mutta kylläpä vuodet vierivät! Ja kuitenkin minä tuhlaan kokonaisen päivän henkenne pelastaakseni, ja tunnin selittääkseni tekojani teille!"

"Mutta", sanoin minä, "en ymmärrä mikä oikeuttaa teidät aiheuttamaan niin paljon tuskaa. Ainoa, mikä minun mielestäni puolustaa vivisektiota, olisi sen sovelluttaminen..."

"Juuri niin", sanoi hän. "Mutta, nähkääs, minä olen toisenlainen kuin te. Olemme eri kannalla. Te olette materialisti!"

"Minä _en_ ole materialisti!" huudahdin kiihtyneenä.

"Minun kannaltani katsoen, minun kannaltani! Sillä juuri tämä kysymys tuskasta se erottaa meidät. Niin kauan kuin ette kykene huomioimaan nähtävää tai kuultavaa tuskaa, niin kauan kuin olette omien tuskan mielteittenne vallassa, niin kauan kuin teistä on syntiä tuskan aiheuttaminen, niin kauan, sanon minä, olette te eläin ja ajattelette, tosin hiukan vähemmän himmeästi mitä eläimet tuntevat. Tuo tuska..."

Kohautin kärsimättömänä harteitani hänen viisastelulleen.

"Ah, se on vähäpätöinen pikkuseikka. Mieli, joka todella avautuu tieteelle, älyää, että se on pikkuseikka. Saattaa olla niin, että sellaista kuin tuskaa ei ole olemassa tämän planeetin ulkopuolella, tämän pikkuisen maailmojen tomuhiukkasen, joka ei näy edes lähimpään tähteen. Mutta ne lait, joihin me hapuillen pyrimme... Ja muuten, mitä tuskaa sitte oikeastaan on edes tässä maailmassa, edes elävien olentojen keskuudessa?"

Puhuessaan otti hän taskustaan pienen kynäveitsen, aukaisi pikkuterän ja siirsi tuolinsa siten, että saatoin nähdä hänen reitensä. Sen jälkeen hän, huolellisesti valittuaan paikan, työnsi terän lihaan ja veti sen taas ulos.

"Aivan varmasti olette nähnyt tämän tempun ennen. Se tuskin tuntuu enemmän kuin nuppineulan pisto. Mutta mitä se todistaa? Sitä, ettei tuskantunnetta tarvita lihaksessa ja ettei tuota tunnetta siinä myöskään ole. Vain vähän sitä tarvitaan ihossa, ja vain muutama kohta reidessä voi tuntea kipua. Kipu on hyvin yksinkertaisesti olemassa vain varottaakseen ja kiihottaakseen meitä. Elävä liha ei ole tuskan ulottuvissa eikä siinä useinkaan ole edes tuntohermoja. Näköhermo ei voi tuntea todellista kipua. Jos näköhermoa haavotetaan, nähdään vain valon välkähdyksiä, aivan samoin kuin kuulohermon loukkaaminen aiheuttaa vain korvien suhinaa. Kasvit eivät tunne kipua, alemmat eläimet ... on mahdollista, että sellaiset eläimet kuin meritähti ja jokirapu, eivät ollenkaan tunne kipua. Ja mitä ihmiseen tulee, niin onhan asianlaita siten, että mitä älykkäämmiksi he tulevat, sitä paremmin hoitavat he itseään, ja sitä vähemmin tarvitsevat he tuota vaaran varotusta. En ole vielä koskaan kuullut, ettei jäsen tai ominaisuus, joka on käynyt tarpeettomaksi, ennemmin tai myöhemmin olisi kehityksen lakien mukaisesti hävinnyt. Oletteko te? -- Ja kipu on tarpeeton."

"Sitä paitsi olen uskonnollinen ihminen, Prendick", jatkoi hän, "niin kuin jokaisen järkevän ihmisen on oltava. Olen ehkä nähnyt enemmän tämän maailman luojasta kuin te, luulen minä. Sillä minä olen etsinyt hänen lakejansa _minun_ tavallani, koko elämäni ajan, kun te taas otaksuttavasti olette keräillyt perhosia. Ja sanon teille, että ilolla ja tuskalla, nautinnolla ja kivulla, ei ole mitään tekemistä helvetin ja taivaan kanssa. Nautinto ja kipu? Pötyä! Mitä on teologinen hurmionne muuta kuin Muhametin hourit hämärässä? Tavallisten ihmisten nautinto ja kipu, Prendick, on eläimen leima heissä -- heidän alkuperäleimansa! Kipu? -- Kipua ja tuskaa me tunnemme ja ne ovat meitä varten vain niin kauan kuin matelemme tomussa..."

"Katsokaapa", jatkoi hän, "jatkoin näitä tutkimuksiani siihen suuntaan, johon ne minua johtivat -- niin aina käy tutkimuksissa. Esitin kysymyksen ja löysin tavan vastata siihen, ja huomasin, että uusi kysymys taas odotti ratkaisuaan. Oliko tämä mahdollista? Tai tuo? Ette voi käsittää mitä tämä merkitsee, tutkijalle, mikä älyn intohimo valtaa hänet. Te ette voi ymmärtää tuota omituista väritöntä ihastusta, mikä näissä älyn himoissa on. Edessänne oleva olio ei ole enää eläin, yksi kanssaluomuksistamme, vaan probleemi. Osaaottava kipu -- muistan sairastaneeni sitä monta vuotta sitten. Minä halusin -- ja halusin vain -- löytää elävän olennon muutettavuuden; äärimmäisimmän rajan."

"Mutta", sanoin minä, "se on inhottavaa --"

"Asian eetillinen puoli ei koskaan ole ajatuksiani rasittanut. Luonnontutkiskelu tekee ihmisen lopuksi säälimättömäksi luontoa kohtaan. Olen jatkanut, pitämättä väliä mistään muusta kuin ratkaistavana olevasta kysymyksestä, ja aines on ... kokoontunut noihin majoihin, joissa kävitte... Siitä on lähes yksitoista vuotta, kuin tulimme tänne, minä ja Montgomery ja kuusi kanakia. Muistan saaren vihreän hiljaisuuden ja äärettömän valtameren ympärillämme, aivan kuin eilisen päivän. Paikka näytti odottavan minua.

"Veimme tavaramme maihin ja rakensimme asuntomme. Kanakit tekivät muutamia majoja rotkon lähelle. Alotin työni mukanani tuomallani aineksella. Alussa sattui muutamia epämiellyttäviä tapauksia. Alotin lampaalla, mutta leikkausveitsenterän luiskahtaminen tappoi sen puolentoista päivän kuluttua. Otin toisen lampaan ja tein tuskaa ja pelkoa täynnä olevan olennon ja annoin sen parantua. Saatuani sen valmiiksi näytti se sangen ihmismäiseltä, mutta olin tyytymätön siihen. Se ei voinut koskaan unohtaa minua ja oli kauhusta mieletönnä lähestyessäni sitä. Jota enemmän tarkastelin sitä, sitä kömpelömmältä se minusta näytti. Lopuksi vapautin sen tämän maailman kärsimyksistä. Lampaat, nuo arat eläimet ilman rohkeutta ja vailla vähintäkään taistelunhalua ja kykyä kestämään kärsimyksiä, eivät kelpaa ihmisten tekoon.

"Sen jälkeen aloin käsitellä mukanani tuomaani gorillaa, ja äärettömän huolellisella työllä, jonka kestäessä voitin vaikeuden toisensa perästä, sain aikaan ensimäisen ihmisen. Muodostelin häntä viikon kestäessä joka ainoa päivä. Pääosassa vain aivoja oli hänessä muuteltava. Paljon oli lisättävä ja yhtä paljon poistettava. Arvostelin hänet sangen onnistuneeksi neekeriksi, saatuani hänet valmiiksi ja hänen maatessaan edessäni siteissään ja liikkumatonna. En jättänyt häntä ennen kuin olin varma hänen hengestään, ja tullessani tähän huoneeseen oli Montgomery jokseenkin samassa mielentilassa kuin tekin. Hän oli kuullut muutamia huutoja, kun olento alkoi muuttua inhimilliseksi -- samoja ääniä, jotka peljästyttivät teitä. Aluksi en perehdyttänyt häntä täysin työhöni. Kanakit olivat myöskin saaneet vihiä asiasta. He olivat aivan suunniltaan pelosta niin pian kuin vain näkivät vilauksenkin minusta. Sain lopulta Montgomeryn puolelleni, mutta kanakien paon ehkäiseminen antoi meille ankarasti työtä. Vihdoin karkasivat he kuitenkin, ja sillä tavoin menetimme purjeveneemme. Joka päivä kasvatin gorillaihmistäni -- kaikkiaan noin kolmen-neljän kuukauden ajan. Opetin hänelle vähän englanninkieltä, annoin hänelle vihjauksen laskennosta, annoinpa hänen lukea aakkosetkin. Mutta työ sujui hitaasti -- vaikkakin olen tavannut vielä tylsempiä idiootteja. Hän alotti, kuvaannollisesti puhuen, kirjottamattomasta lehdestä. Hän ei rahtuakaan muistanut entistä olemustaan. Hänen parannuttuaan täydellisesti, siten että hän enää oli vain hieman kankea ja arka jäsenistään ja kykeni puhumaan vähän, vein hänet kanakien luo ja esitin hänet mielenkiintoiseksi saarelaiseksi.

"Ensiksi pelkäsivät kanakit häntä hirveästi. Loukkaannuin tästä kovin, sillä olin sangen ylpeä työstäni. Hänen luonteenlaatunsa oli kumminkin niin lempeä ja hän oli muutenkin niin surkuteltavan näköinen, että kanakit hyvin pian ottivat hänet hoivaansa ja alkoivat häntä kasvattaa. Hän oli hyväoppinen ja rakensi pian itselleen majan, joka minusta oli parempi kuin kanakien. Muuan kanakeista, jossa oli hieman lähetyssaarnaajan vikaa, opetti häntä lukemaan ja lopuksi hiukan kirjottaa töhertämäänkin, ja ajoi hänen päähänsä muutamia moraalikäsitteitäkin.

"Lepäsin työstäni muutaman päivän ja aioin kirjottaa kirjasen tästä kiinnittääkseni Englannin fysiologien huomion siihen. Tällöin yllätin kerran tuon olennon istumasta puussa ja ärjymästä jotakin siansaksaa kahdelle kanakille, jotka olivat sitä ärsyttäneet. Uhkasin häntä ja osotin hänelle kuinka vähän ihmismäistä hänen käyttäytymisensä oli, herätin hänen häveliäisyydentuntonsa ja palasin taas tänne päättäneenä tehdä parempaa työtä ennen kuin esittäisin tuloksen Englannissa. Olen päässyt parempiin tuloksiin; mutta joku voima pakottaa noita olentoja takaisin alaspäin -- eläin saa heissä päivä päivältä yhä suuremman vallan. Alati tahdon aikaansaada täydellisempää. Minun täytyy voittaa nämä vaikeudet. Tämä puma...

"Mutta palatkaamme kertomukseeni. Kanakit ovat nyt kaikki kuolleet. Muuan putosi mereen, eräs toinen kuoli haavasta, jonka hän myrkytti jollakin kasvinnesteellä. Kolme karkasi purjeveneellä ja aavistan ja toivon, että he hukkuivat. Viimeinen -- tapettiin. No niin -- olen korvannut heidät. Montgomery menetteli alussa sangen suuressa määrin teidän tavallanne, ja sitten..."

"Kuinka kävi viimeisen kanakin?" kysyin minä terävästi -- "viimeisen kanakin, joka tapettiin?"

"Sen asian laita on siten, että sitten kuin olin tehnyt joukon ihmisolentoja, tein erään..."

Hän epäröi.

"Entä sitte?"

"Hänet tapettiin."

"En ymmärrä, tarkotatteko, että..."

"Niin juuri, se tappoi kanakin. Se tappoi myöskin muita olentoja, joita se vain sai kiinni. Ajoimme takaa sitä pari päivää. Se pääsi irti tapaturmasta -- en ollut aikonut laskea sitä vapaaksi. Se ei ollut vielä valmis. Se oli vain koe. Se oli raajaton olento, jonka ruumis oli hirveä ja joka mateli maassa kuin käärme. Se oli mahdottoman väkevä ja suunniltaan tuskasta ja se liikkui eteenpäin kuin uiva kilpikonna. Se harhaili metsässä muutaman päivän ja teki kaikkea mahdollista pahaa, kunnes saimme sen saarroksiin saaren pohjoisosassa. Montgomery tahtoi välttämättä tulla mukaan. Kanakilla oli ollut pyssy, ja löytäessämme hänen ruumiinsa, oli pyssynpiippu väännetty S-muotoiseksi ja melkein poikki purtu... Montgomery ampui tuon hirviön... Sen jälkeen pyrin vain ihmispäämäärään -- paitsi milloin oli kysymys jostakin pikku seikasta."

Hän vaikeni. Katselin häneen äänetönnä

"Näin olen siis työskennellyt kaksikymmentä vuotta, joista kymmenen Englannissa, mutta aina on työssäni joku virhe, jotakin, johon olen tyytymätön ja joka kehottaa minua uusiin ponnistuksiin. Väliin pääsen pitemmälle kuin odotinkaan, väliin taas eivät tulokset läheskään vastaa toiveitani, ja aina epäonnistun, kun yritän saavuttaa uneksitun päämääräni. Aina voin jo aikaansaada ihmisen muodon, ja sangen helpostikin, voin tehdä sen joko notkeaksi ja solakaksi tai paksuksi ja väkeväksi, mutta kädet ja kynnet tuottavat vaikeuksia, mitä en voi luoda niin helposti. Mutta tuo yksityiskohdiltaan tarkka ja vaikea työ -- aivojen muodostelu -- on suurin vaikeus. Äly on usein ihmeellisen alhainen, selittämättömine ja odottamattomine puutteineen ja aukkoineen. Ja vähimmin tyydyttävä on jokin, johon en voi päästä käsiksi, josta en tiedä mistä sitä etsisin, jostakin, en voi sitä määritellä, tunteitten keskuksesta. Vaistoja, himoja, jotka vahingoittavat inhimillistä olennossa, omituinen salainen lähde, joka yhtäkkiä pulppuaa yli reunojensa ja täyttää koko olennon vihalla, raivolla tai pelolla. Nämä minun olentoni tuntuvat teistä ihmeellisiltä ja kauheilta, aina ensi hetkestä alkaen, jolloin näitte niitä, mutta minusta tuntuvat ne ihmisolennoilta heti saatuani ne valmiiksi. Vasta sitten kuin myöhemmin alan tarkastella niitä horjuu tämä vakaumukseni. Eläimellinen piirre toisensa jälkeen pistää heistä esiin ja ilkkuu minua. Mutta vielä en tahdo tunnustaa hävinneeni. Joka kerta kuin panen elävän olennon tuskan kylpyyn sanon itselleni, että tällä kertaa poltan pois kaiken eläimellisen, että nyt teen omaa lajiani olevan ihmisolennon. Ja mitä itse asiassa merkitsee kymmenen vuotta? Ihmisen luominen on vaatinut satoja tuhansia vuosia!"

Hän istui synkkiin mietteisiin vaipuneena hetkisen ja jatkoi:

"Mutta minä lähestyn päämäärää, tuo puma..."

Hän vaikeni uudelleen taas jatkaakseen:

"Ja he vajoavat takaisin. Niin pian kuin irrotan käteni heistä, pistää eläin päänsä esiin ja ilmaiseksen kaikilla tavoin..."

Seurasi taas pitkä äänettömyys, jonka minä katkaisin:

"Te siis viette tekemänne olennot noihin luoliin?"

"Ne menevät itse sinne. Minä ajan ne tiehensä, kun alan huomata, että ne rupeavat muuttumaan eläimiksi, ja sitten menevät ne sinne. Ne pelkäävät kaikki tätä taloa ja minua. Siellä on olemassa jonkinlainen ihmis-pilamukailu. Montgomery tuntee sen, sillä hän seurustelee heidän kanssaan. Hän on opettanut muutaman heistä palvelijoiksemme. Häntä tosin hävettää tunnustaa sitä, mutta minä luulen todella, että hän pitää hiukan muutamista noista elukoista. Se seikka ei kuulu minuun. Minut ne tekevät haluttomaksi, vaikuttavat epämieluisasti kuin epäonnistuminen ainakin. Minä en välitä niistä vähääkään. Kuvittelen, että ne noudattavat niitä ohjeita, joita tuo kanakkilähetyssaarnaaja oli niille viitottanut ja elävät jonkinlaista ihmiselämän irvikuvaa, eläin parat. Niillä on jotakin, jota ne nimittävät 'laiksi'. Ne laulavat virsiä, joitten mukaan 'kaikki on sinun'. Ne rakentavat majojaan, kokoilevat hedelmiä ja kiskovat maasta juuria, vieläpä he naivatkin.

"Mutta minä näen kaiken tuon läpi, minä näen heidän sieluunsa, enkä näe muuta kuin eläinsielun -- eläimen, joka häviä -- halua elää ja ajatella omaa parastaan... Ne ovat sangen merkillisiä. Kokoomusta, niin kuin kaikki muukin elävä. Niissä on jonkinlaista korkeampaa pyrkimystä -- osiksi turhamaisuutta, osiksi tyydyttämätöntä sukupuoliviettiä, osiksi uteliaisuutta. Tämä tuntuu minusta pilkalta... Toivon jotain erikoista pumasta, olen tehnyt uutterasti työtä, sen pään ja aivojen hyväksi..."

"Ja nyt", lisäsi hän ja nousi pitkän äänettömyyden perästä, jonka kestäessä kumpikin olimme istuneet syviin ajatuksiin vaipuneina, "mitä te nyt ajattelette tästä? -- Vieläkö yhä pelkäätte minua?"

Loin häneen pitkän silmäyksen. Näin vain kalpean valkohapsisen miehen rauhallisine ilmeineen. Lukuunottamatta hänen syvää vakavuuttaan ja kauneudenpiirrettä, jota hänen suuri tyyneytensä ilmaisi, ja hänen komeata vartaloaan, olisi häntä voinut luulla miksi hyvässä asemassa olevaksi vanhaksi herraksi tahansa. Mutta minua värisytti, ja vastaukseksi hänen kysymykseensä ojensin kummallakin kädellä hänelle revolverin.

"Pitäkää ne!" sanoi hän tukahuttaen haukotuksen. "Olette elänyt pari tapausrikasta päivää. Kehottaisin teitä koettamaan nukkua. Olen iloissani siitä, että nyt tiedätte kaiken. Hyvää yötä!"

Hän poistui sisemmästä ovesta ja kiersi sen lukkoon. Ikkuna tirkisti minuun kuin musta silmä.

Sammutin lampun, kiipesin riippumattoon ja vaivuin pian syvään uneen.

XV.

Eläinkansa pääsee verenmakuun.

Syötyäni aamiaisen lähti Montgomery näyttämään minulle saaren kuumia lähteitä. Merilä kummallakin oli revolveri ja ruoska aseinamme.

Astuessamme erään viidakon läpi matkalla sinne kuulimme kaniinin äännähtelevän. Pysähdyimme kuuntelemaan, mutta kaikki oli hiljaista. Jatkoimme siis matkaamme ja unohdimme koko tapauksen. Montgomery kiinsi huomioni eräisiin pieniin punaisiin eläimiin, joiden takajalat olivat omituisen pitkät. Hän sanoi että eläimet olivat eläinkansan jälkeläisiä. Hän oli ensin luullut saavansa niistä liharuokaa, mutta nämä aikeet oli tehnyt tyhjiksi näitten kaniinimainen tapa syödä suuhunsa jälkeläisensä. Muuan näistä eläimistä syöksähti pelästyneenä nähdessään meidät kaatuneen puun muodostamaan kuoppaan josta onnistuimme saamaan sen kiinni. Se sylki ja sähisi kuin kissa, raapi ja potki takajaloillaan ja koetti purra minua, mutta sen hampaat olivat niin heikot, että sen pureminen tuntui vain lievältä nipistykseltä. Sitten tapasimme satyyrin ja apinaihmisen. Satyyri oli tohtorin klassillisten muistelmien tulos. Sen naama oli munanmuotoinen, kuin yksinkertaisempi juutalaistyyppi, ääni oli määkivä ja raajojen alaosa aivan saatanallinen. Se pureskeli hedelmää astellessaan ohitsemme. Kumpikin tervehti Montgomeryä.

"Terve toinen, jolla on ruoska!" sanoivat he.

"Nyt on kolmaskin, jolla on ruoska, muistakaa se!" sanoi Montgomery.

"Eikö häntä ole tehty?" kysyi apinaihminen. "Hän sanoi, että hän oli tehty."

Satyyri-ihminen katsoi uteliaana minuun sanoen:

"Kolmannen, jolla on ruoska -- hänen, joka menee veteen ja itkee, kasvot ovat laihat ja valkeat."

"Hänellä on pitkä kapea ruoska", sanoi Montgomery.

"Eilen vuosi hän verta ja itki", sanoi satyyri. "Te ette koskaan vuoda verta ettekä itke. Mestari ei koskaan vuoda verta eikä itke."

"Sinä tulet itse vuotamaan verta ja itkemään, elukka, ellet pidä varaasi," sanoi Montgomery.

"Hänellä on viisi sormea, hän on viisi ihminen, niin kuin minäkin", sanoi apinaihminen.

"Tulkaa, Prendick", sanoi Montgomery. Toiset jäivät töllistelemään jälkeemme jutellen keskenään.

"Hän ei puhu mitään", sanoi satyyri. "Ihmisillä on ääni."

"Eilen kysyi hän minulta jotakin syötävää", sanoi apinaihminen. "Hän ei tuntenut sitä asiaa!"

Sitten sanoivat he jotain, jota minä en kuullut. Satyyri nauroi.

Paluumatkalla löysimme kuolleen kaniinin. Pikku eläinparan ruumis oli palasiksi raadeltu, kylkiluut paljaina ja selkäranka osittain nakerreltu.

"Hyvä jumala!" huudahti Montgomery kumartuen. "Mitähän tämä merkinnee!"

"Joku lihansyöjistänne on palautunut entisiin tapoihinsa," sanoin minä. "Selkäranka on poikki purtu."

Montgomery seisoi kalpeana, alahuuli lerpalla ja sanoi hitaasti:

"Minä en pidä tästä."

"Ensimäisenä päivänä täällä ollessani näin jotain samantapaista", sanoin minä.

"Näittekö? -- Mitä sitten?"

"Kaniinin, jonka pää oli poikki purtu."

"Samana päivänä, jona tulitte?"

"Niin. Viidakossa aituuksen ulommaisen pään lähellä, mennessäni ulos illalla. Pää oli kokonaan irti reväisty."

Hän vihelsi hiljaa.

"Tiedän myöskin, mikä eläimistänne sen teki, taikka oikeammin, minä epäilen erästä. Ennen kuin löysin kaniinin, näin erään kummituksenne juovan virrasta."

"Pistikö se kuononsa veteen?"

"Pisti."

"Älä latki vettä, se on laki! -- Monet noista elukoista välittävät viis laista, kun Moreau ei ole läsnä."

"Se oli sama peto, joka ajoi minua takaa."

"Luonnollisesti," sanoi Montgomery, "tämä on juuri lihansyöjien tapaista. Tapettuaan uhrinsa juovat ne aina; verenmaku, nähkääs."

"Miltä tuo peto näytti?" kysyi hän edelleen. "Tuntisitteko sen?"

Hän katsoi tarkasti viidakkoon ottaen esiin revolverinsa tarkastaen sitä.

"Luulen tuntevani sen", sanoin minä. "Heitin sen kivellä pyörryksiin. Sen päässä täytyy olla kunnollinen kuhmu."

"Mutta meidän on myöskin _todistettava_, että se tappoi kaniinin", sanoi Montgomery. "Minua kaduttaa, että ollenkaan toin tänne kaniineja."

Astuin edelleen hänen seuratessaan minua.

"Katsokaa", sanoi hän kuiskaten, "heihin on isketty se kiinteä mielle, että he eivät saa syödä mitään, mikä tuodaan maihin tänne. Jos joku heistä sattumalta on päässyt verenmakuun..."

Jatkoimme matkaamme ääneti.

"Kummastelenpa, mitä on saattanut tapahtua? -- Tein tuhmuuden tuonnoin. Tuo palvelijani... Näytin hänelle, kuinka kaniini nyljetään ja keitetään... Muistan nyt nähneeni hänen nuoleskelevan käsiään ... en tullut ajatelleeksi sitä ennemmin. Tämä on lopetettava. Minun täytyy kertoa tästä Moreaulle."

Moreausta tuntui asia vieläkin vakavammalta kuin Montgomerystä.