Part 4

"Te, te, te", oli kaikki, mitä ensiksi saatoin erottaa.

Yhtäkkiä laski hän kätensä irti palmusta ja tuli lähemmäksi, uteliaana tirkistellen minuun.

En tuntenut samaa vastenmielisyyttä häntä kuin muita eläinihmisiä kohtaan.

"Te", sanoi hän, "te, veneessä!"

Hän oli siis ihminen -- ainakin yhtä ihminen kuin Montgomeryn palvelija, sillä hän osasi puhua.

"Niin", sanoin minä, "tulin veneessä, laivasta."

"Ah", sanoi mies, ja hänen pälyilevät ruskeat silmänsä tirkistelivät minuun. Hän katsoi käsiini, keppiini, jalkoihini ja risaiseen takkiini, naarmuihin ja haavoihin, joita piikit olivat pistäneet.

Kaikki tämä oli hänestä jotakin käsittämätöntä, sillä hän ojensi toisen kätensä ja alkoi hitaasti laskea sormiaan: "yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Mitä?"

En ymmärtänyt, mitä hän tarkotti. Sittemmin sain kyllä nähdä, että hyvin suurella osalla saaren eläinkansaa oli muodottomat kädet, joista saattoi puuttua kolmekin sormea. Nyt käsitin miehen esiintymisen jonkinlaiseksi tervehdykseksi ja vastasin samalla tavoin.

Hän irvisti tyytyväisenä, katseli nopeasti ympärilleen valppailla silmillään ja hävisi sitten yhtäkkiä.

Kiiruhdin hänen jälkeensä ja huomasin ihmeekseni, että hän riippui toisesta kädestään eräästä pitkästä köynnöskasvista, joka riippui puusta. Hän oli selin minuun.

"Hei!" huusin minä.

Hän hypähti maahan ja kääntyi minuun päin.

"Sanokaa, mistä saisin jotakin syötävää", virkoin.

"Syödä?" sanoi mies. "Syödä ihmisen ruoka nyt", lisäsi hän katsahtaen heiluvaan köynnökseen. "Majan luona."

"Mutta missä maja on."

"Ah!"

"Olen vastikään tullut tänne, kuten tiedätte."

Mies kääntyi alkaen kulkea edelläni. Hänen kaikki liikkeensä olivat kummallisen nopeat. "Tulla mukana", sanoi hän. Seurasin häntä, nähdäkseni, mitä tästä tulisi. Arvelin, että maja oli joku yksinkertainen vaja, jossa hän ja toiset kummitukset oleilivat. Ehkäpä he osottautuisivat ystävällisiksi, jotta voisin jollakin tavoin vaikuttaa heihin. Enhän vielä tiennyt, missä määrin he olisivat unohtaneet inhimillisen alkuperänsä, jonka heillä luulin olevan.

Apinamainen kumppanini tallusteli vierelläni riippuvin käsin ja ulkonevin alaleuoin. Aloin miettiä, paljonko hän vielä saattaisi muistaa.

"Kuinka kauan olette ollut tällä saarella?" kysyin.

"Kuinka kauan?" kysyi hän takaisin, ja toistettuani kysymykseni nosti hän kolme sormea pystyyn. Hän oli tuskin muuta kuin idiootti. Koetin päästä selville siitä, mitä hän tällä tarkotti, mutta se näytti kiusaavan häntä. Vielä parin kyselyni jälestä jätti hän minut yhtäkkiä ja juoksi muutamien hedelmien luo, jotka riippuivat eräästä puusta. Hän otti kourallisen okaisia palkoja ja alkoi syödä niiden sisältöä.

Huomasin tämän tyydytyksellä. Tässä oli ainakin yksi keino hengenpitimiksi. Tein hänelle vielä pari kysymystä, mutta hänen lepertelevistä vastauksistaan en saanut selvää. Muutamat harvat niistä olivat oikeat, mutta toiset muistuttivat papukaijan lörpöttelyä.

Olin niin kiintynyt huomioihini, etten ollut huomannut tulleemme eräälle polulle. Lopuksi saavuimme muutamien puitten luo, jotka kaikki olivat hiiltyneet ja ruskeat, ja sen jälkeen tulimme aukealle paikalle, jota peitti kellertävä kerros. Tästä kohosi pieniä savuja, jotka pistivät sieraimiin ja panivat silmät kirvelemään. Oikealta meistä näin sinisen meren paljaan kallionharjanteen yli. Polku johti yhtäkkiä ahtaaseen, kahden mustan ja epätasaisen ainejoukkion muodostaman ylänteen väliseen solaan. Laskeuduimme tähän.

Sola oli tavattoman pimeä, joka tuntui vielä synkemmältä kellertävästä maasta heijastuvan kirkkaan auringonpaisteen jälkeen. Seinämät muuttuivat nyt jyrkemmiksi ja lähenivät toisiaan Näin vihreitä ja verenpunaisia laikkoja. Oppaani pysähtyi äkisti...

"Koti!" sanoi hän, ja minä seisoin rotkon aukolla joka aluksi oli aivan pimeä silmilleni. Kuulin kummallisia ääniä ja panin vasemman käteni rystyset silmilleni. Nenääni tunki myöskin epämiellyttävä haju, aivan kuin apinahäkistä, jota ei pidetä puhtaana. Etäämpänä laajeni rotko taas viheriöiväksi ja auringonpaisteiseksi rinteeksi ja kummaltakin puolelta tunkihe valo ahdasta käytävää pitkin keskustan syvää pimeyttä kohti.

XII.

Lain julistaja.

Silloin kosketti käteni jotakin kylmää. Hätkähdin rajusti ja näin vieressäni jotakin punertavaa, joka muistutti enemmän nyljettyä lasta kuin mitään muuta. Tällä olennolla oli aivan laiskiaisen lempeät, mutta epämiellyttävät piirteet, sama matala otsa ja hitaat liikkeet.

Vähän totuttuani pimeyteen aloin nähdä tarkemmin. Laiskiaisen näköinen pikku olento seisoi tirkistellen minuun. Kumppanini oli hävinnyt. Paikka oli korkeitten laavamuurien välinen kapea käytävä -- laavavirran ratkeama -- ja kummallakin puolella oli jonkinlaisia pimeitä ja kurjia majoja, joitten seinät oli punottu meriruo'osta, palmunlehdistä ja köynnöskasveista. Kiemurteleva polku, joka johti näistä solaan, oli tuskin kolmea metriä leveä. Siinä oli kosolti mätäneviä hedelmänsisuksia ja muuta roskaa, josta epämiellyttävä haju aiheutui.

Punainen, laiskiaismainen pikku olento seisoi edelleen paikallaan vilkuillen minuun, kun apinamainen oppaani tuli lähimmästä majasta ja viittasi minua tulemaan sinne. Samaan aikaan astui eräästä etäämpänä tuolla merkillisellä käytävällä olevasta majasta muuan toinen kummitus esiin heiluvasti kävellen ja alkoi tirkistellä minuun.

Epäröin, sillä minua melkein halutti syöstä tieheni samaa tietä, jota olin tullutkin, mutta sitten päätin katsoa, mitä tulevan piti, tartuin lujemmin aseeseeni ja ryömin oppaani jälestä tuohon pahalta haisevaan läpeen.

Tämä oli puoliympyrän muotoinen maja, mehiläiskeon puolikkaan näköinen, ja kallioseinällä, joka muodosti sen sisäseinän, näkyi kasa erilaisia hedelmiä, kokospähkinöitä y.m. Muutamia yksinkertaisia laavasta tehtyjä astioita oli lattialla, jolla sitä paitsi näkyi tuolipahanenkin. Tulta ei näkynyt. Pimeimmässä nurkassa istui muodoton tumma massa, joka murisi "hei!" kun minä astuin sisään. Apinaohjaajani seisoi ovella ja ojensi minulle kokospähkinän, istuutuessani toiseen nurkkaan.

Otin vastaan pähkinän ja aloin syödä, niin tyynesti kuin suinkin, vaikka olinkin peloissani ja löyhkä minua kiusasi. Punainen pikku olio seisoi ovella, ja muuan toinen olento, jonka naama oli ruskea ja silmät loistavat, pistäytyi katsomaan minua laiskiaisen olan ylitse.

"Hei!" kuului taas tuosta kummallisesta massasta vastapäätä minua.

"Se on ihminen! Se on ihminen!" soperteli oppaani. "Elävä ihminen, kuin minä."

"Vaiti!" huudahti ääni pimeästä nurkasta muristen.

Painostavan hiljaisuuden vallitessa imeskelin kokospähkinääni ja tähystin tarkkaan pimeyteen, mutta näkemättä mitään.

"Se on ihminen", toisti ääni. "Hän tulee asumaan meidän kanssamme, varmasti."

Ääni oli paksu, ja siinä oli jonkinlainen viheltävä alasointu, joka minusta tuntui erikoisen omituiselta, mutta hän lausui sanansa tavattoman oikein.

Apinaihminen katsoi minuun, aivan kuin odottaen jotain. Ymmärsin, että hänen äänettömyytensä oli kysymys.

"Hän tulee asumaan kanssanne", sanoin minä.

"Se on ihminen, hänen täytyy oppia laki."

Nyt aloin pimeydestä erottaa kumaran olennon heikot ääriviivat. Sitten näin, että vielä kaksi päätä teki oviaukon pimeämmäksi. Tartuin lujemmin koppiini. "Sano sanat!" En ollut huomannut hänen viimeisiä sanojaan, mutta nyt toisti hän ne laulavalla äänellä:

"Älä käy nelin jaloin; se on laki!"

Hämmästyin.

"Sano sanat!" lausui apinaihminen uudelleen, ja ovella olevat olennot toistivat hänen kehotuksensa, äänessään uhkaava sävy. Käsitin, että minun oli lausuttava tuo typerä määräys. Ja sen jälkeen alkoi mitä mielettömin meno. Pimeyden ääni alotti mitä hassuimman litanian, joka minun ja kumppanieni oli siis rivi riviltä toistettava. Tämän kestäessä heiluivat he edestakaisin ja löivät käsillään polviinsa, ja minä seurasin heidän esimerkkiään. Olisin saattanut kuvitella kuolleeni ja tulleeni toiseen maailmaan. Pimeä maja, ihmeelliset epäselvät kuvatukset, valonpilkahdus silloin tällöin ja yksitoikkoinen laulu:

"Älä käy nelin jaloin; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?"

"Älä latki kurkkuusi vettä; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?"

"Älä syö lihaa äläkä kalaa; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?"

"Älä kynsi puitten kuorta; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?"

"Älä aja äläkä vainoo muita ihmisiä; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?"

Sen jälkeen jatkui tämä mahdoton mielettömyys. Jonkinlainen rytmillinen hartaus valtasi meidät; lörpöttelimme ja heiluimme yhä kiivaammin, toistaen tuota merkillistä lakia. Ulkonaisesti osotin samaa intoa kuin nuo ihmiseläimet, mutta sisimmässäni sekä nauroin että kiukuitsin tälle hulluudelle. Kävimme läpi pitkän luettelon erinäisiä asioita ja sen jälkeen laulaen lausuimme taas uuden lain kaavan:

"_Hänen_ on tuskien huone."

"_Hänen_ kätensä rankaisee."

"_Hänen_ kätensä haavottaa."

"_Hänen_ kätensä parantaa."

Seurasi sitten mitä käsittämättömintä sekasotkua _hänestä_, ken hyvänsä hän sitten lie ollut. Olisin saattanut luulla koko menoja uneksi, mutta en ole koskaan kuullut unessa laulettavan.

"_Hänen_ on häikäisevä salama", lauloimme. "_Hänen_ on syvä, suolainen meri."

Mieleni valtasi kamala aavistus, että Moreau, eläimistettyään nämä ihmisparat, oli pakottanut heidän surkastuneihin aivoihinsa mielikuvan hänen omasta jumaluudestaan. Mutta pelkäsin liian paljon ympärilläni olevia vahvoja käpäliä ja teräviä hampaita tohtiakseni olla laulamatta toisten mukana. "_Hänen_ ovat taivaan tähdet."

Vihdoinkin laulu loppui. Näin apinaihmisen naaman kiiltävän hiestä, näin selvemmin pimeän nurkan, josta ääni kuului. Nurkassa istuja oli ihmisen kokoinen, mutta kokonaan karkean harmaan karvan peittämä, aivan kuin rottakoira. Mikä tuo olento oikein oli? Kuvitelkaa ympärillenne pelkkiä kamaloita raajarikkoja ja hulluja ja te voitte käsittää tilanteeni ja tunteeni!

"Hän on viisimies, viisimies, viisimies ... niinkuin minäkin", sanoi apinaihminen.

Ojensin käteni. Nurkassa oleva harmaa olento kumartui eteenpäin ja sanoi: "älä käy nelin jaloin; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?" Hän ojensi merkillisen muodottoman käpälänsä ja tarttui käsiini. Käpälä muistutti kynnellistä raavaansorkkaa. Olin kirkaisemaisillani hämmästyksestä ja tuskasta. Hänen päänsä kumartui lähemmäs tarkastamaan kynsiäni ja lähestyi valoisampaa aukkoa, ja tällöin näin inhokseni, että hänen kasvonsa eivät olleet ihmisen eikä eläimen, vaan harmaa karvakasa, jossa oli kolme kohokohtaa silmiä ja nenää osottamassa.

"Hänen kyntensä ovat pienet", mutisi tuo harmaa olento pitkään partaansa. "Hyvä on."

Hän laski käteni alas, ja minä tartuin vaistomaisesti keppiini.

"Syö juuria ja vihanneksia -- se on hänen tahtonsa", sanoi apinaihminen.

"Minä olen lain lukija", sanoi harmaa. "Tänne tulevat kaikki uudet, oppimaan lain. Minä istun pimeydessä ja julistan lain."

"Niin on", virkkoi muuan ovelta.

"Rangaistukset ovat ankarat niille, jotka rikkovat lakia. Ei kukaan välty niistä", sanoi eläinkansa vilkuillen arasti toisiinsa.

"Ei kukaan, ei kukaan välty," sanoi apinaihminen. "Katso! Minä tein kerran pienen rikoksen. Löpertelin, löpertelin, lakkasin puhumasta. Ei kukaan voinut ymmärtää. Sen vuoksi olen poltettu, poltettu käteen. Hän on suuri, hän on hyvä!"

"Ei kukaan välty rangaistuksesta", sanoi nurkan paksu olento.

"Ei kukaan välty", toisti eläinrahvas.

"Halu on paha kaikilla", sanoi harmaa lain julistaja. "Emme tiedä, mitä haluja teillä on. Meidän täytyy tietää. Toiset haluavat seurata esineitä, jotka liikkuvat, haluavat väijyä niitä ja juosta niiden päälle, purra ja tappaa, purra syvästi ja imeä verta... Se on paha. Älä vainoo muita ihmisiä; se on laki. _Emmekö ole ihmisiä?_ Älä syö lihaa äläkä kalaa; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"

"Ei kukaan välty", sanoi muuan pilkkuinen olento, joka seisoi ovella.

"Halu on paha kaikilla", jatkoi lain lukija. "Toiset haluavat repiä hampailla ja kynsillä juuria ja nuuskia maata... Se on paha."

"Ei kukaan välty!" toistivat ovella seisojat.

"Toiset kynsivät puita, toiset raapivat kuolleitten hautoja. Toiset tappelevat päällään, jaloin tai kynsin, toiset purevat yhtäkkiä, toiset rakastavat likaisuutta."

"Ei kukaan välty!" huudahti pieni punainen olento.

"Rangaistus on ankara ja varma. Oppikaa sen tähden laki. Sanokaa sanat..."

Hän alotti taas tuon merkillisen hoilotuksen. Sietämätön löyhkä ja korvia huumaava meteli pani pääni pyörälle, mutta kestin edelleen saadakseni ehkä kuulla jotakin uutta.

Melu oli niin ankara, ettemme voineet kuulla, mitä ulkona tapahtui, kunnes joku -- luulen sen olleen jonkun sikaihmisistä -- pisti päänsä ovesta sisään ja huusi jotakin, jota en ymmärtänyt. Heti hävisivät kaikki majoihin, ja minä jäin yksin.

Ennen kuin ehdin ovelle, kuulin ajokoiran haukkuvan. Silmänräpäyksessä olin ulkona, keppi kädessäni, vavisten koko ruumiiltani. Edessäni näin parikymmentä eläinkansan jäsentä, epämuodostuneet päänsä puolittain hartiain väliin vedettyinä. Katsoessani samaan suuntaan kuin hekin, huomasin Moreaun synkän olemuksen ja kauhistuttavan kalpeat kasvot. Hän pidätteli hyppivää koiraa ja aivan hänen kintereillään tuli Montgomery, revolveri kädessään.

Seisoin hetkisen kauhun lamaannuttamana.

Sitten käännyin ja töyttäsin kömpelöä petoa vasten, jolla oli suuri harmaa naama ja pienet vilkuilevat silmät. Oikealla puolella näin halkeaman vuorenseinämässä, josta valoa tunkeutui alas.

"Pysähtykää!" huusi Montgomery, kun lähestyin halkeamaa. "Ottakaa kiinni hänet!"

Hirviöt kääntyivät minuun päin, mutta heidän käsityskykynsä oli kaikeksi onneksi sangen hidas. Työnsin erästä petoa toista vasten; ne koettivat tarttua minuun, mutta liian myöhään. Pieni punainen olento hypähti minua kohti, mutta minä iskin sitä kasvoihin naulakepilläni ja seuraavana hetkenä ryömin ylös halkeamaa pitkin, joka vei solaan. Kuulin huudettavan: "Ottakaa kiinni hänet!" ja huomasin, että tuo suuri harmaa elukka pimitti takanani olevan aukon suun. Sitten tulin rikkipitoiselle maalle länsipuolelle eläinkansan kylää.

Juoksin yli keltaisen maan, alas muuatta rinnettä ja läpi erään harvan metsikön, alapuolella olevaan ruokoviidakkoon. Tunkeuduin tämän läpi ja saavuin toiseen viidakkoon, jonka löyhällä maalla kasvavat mustahkot pensaat muodostivat. Kuulin vainoojieni huudot takanani. Muutamat kiljuivat kuin pedot. Koira haukkui vasemmalla puolellani, ja kuulin Moreaun ja Montgomeryn huutavan samalle taholle. Juoksin oikealle ja olin kuulevinani Moreaun kehottavan minua juoksemaan henkeni edestä.

Pehmeä löyhkäävä maa alkoi pettää jalkaini alla, mutta ponnistin edelleen, vaikka maa upotti polvia myöten, ja vihdoin jouduin tielle, joka luikerteli korkeassa ruohistossa. Takaa-ajajieni äänet kuulin vasemmalta. Muutamat kummalliset punaiset, hyppivät eläimet hyppivät pakoon lähestyessäni niitä. Polku vei ylöspäin, kunnes saavuin toiselle aukealle paikalle ja taas syöksyin ruokoviidakkoon.

Polku loppui yhtäkkiä jyrkänteen reunalle, mutta vauhtini oli niin kova, etten ehtinyt pysähtyä, vaan syöksähdin suinpäin piikkisiin pensaisiin. Verta vuotavin kasvoin nousin jaloilleni ja jatkoin matkaani pitkin muuatta pientä puroa, joka juoksi solan pohjalla, jonne olin pudonnut. Hämmästyin sumusta, jota alhaalla oli runsaasti ja hypähdin puroon, mutta hyppäsin siitä taas yhtä nopeasti takaisin, sillä vesi oli melkein kiehuvan kuumaa. Keppini olin kadottanut.

Sola teki äkkiä mutkan, ja minä näin epäselvästi sinisen meren ääriviivan. Olin niin iloissani siitä, että olin päässyt vainoojieni kynsistä, ettei minua enää ollenkaan haluttanut hukuttautua. Takaa-ajajieni melu hävisi toiseen suuntaan, joten olin toistaiseksi pelastettu.

Mutta tiesin, etten voinut toivoa vähintäkään apua eläinkansalta.

XIII.

Keskustelu.

Tulin kumminkin ajatelleeksi, että minulla vielä oli yksi puolustuskeino. Moreaun väkineen etsiessä minua saarelta saatoin minä kiertoteitse juosta aitaukseen, musertaa oven kivellä ja etsiä jotakin asetta talosta. Olin jo merenrannalla, kun näin ensin yhden ja sitten useamman olennon tulevan esiin pensaikosta: Moreaun ajokoirineen, Montgomeryn ja pari muuta lisäksi. He pysähtyivät.

He näkivät minut, alkoivat viittoilla ja lähetä. Molemmat eläinihmiset juoksivat katkaistakseen tieni. Montgomery astui suoraan minua kohti. Moreau seurasi koirineen hitaammin.

Silloin havahduin toimettomuudestani ja astuin veteen. Se oli sangen matalaa aluksi, vasta kolmenkymmenen metrin päässä ulottui se vyötäisiini. Näin epäselvästi merieläväin kiitävän jalkojeni tieltä.

"Mitä teette, mies?" huusi Montgomery.

Pysähdyin ja käännyin heihin päin. Montgomery seisoi huohottaen vedenrajassa, punaisena ponnistuksista, tukka epäjärjestyksessä ja alahuuli lerpalla, niin että hänen epäsäännölliset hampaansa näkyivät. Moreau astui parhaillaan hänen luokseen, kalpeana ja tyynenä. Heillä oli kummallakin ruoska kädessä. Koira haukkui minua. Etäämpänä seisoivat eläinihmiset töllistellen minuun.

"Mitäkö minä teen?" vastasin minä. "Aion hukuttautua!"

Montgomery ja Moreau katsahtivat toisiinsa.

"Minkä tähden?" kysyi Moreau.

"Sen tähden että se on parempaa kuin joutua teidän kidutettavaksenne!"

"Sanoinhan sen!" sanoi Montgomery, ja Moreau vastasi jotakin, jota en kuullut.

"Miksi luulette minun aikovan kiduttaa teitä?" lisäsi hän.

"Olen nähnyt kylliksi -- aituuksessa..."

"Vaiti!" sanoi Moreau kohottaen kättään.

"Ei, minä en vaikene! -- Nuo ovat olleet ihmisiä, mitä he nyt ovat? Minä en ainakaan tule heidän kaltaisekseen", lisäsin katsahtaen heidän ohitseen eläinihmisiin. Etäämpänä näin erään valkopukuisista olennoista, jotka olivat olleet veneessä. Vielä kauempana, erään puun varjossa, näin pikku apinaihmiseni, ja hänen takanaan muutamia epäselviä olentoja.

"Mitä nämä olennot ovat?" kysyin viitaten niihin. "Ne ovat kerran olleet ihmisiä -- ihmisiä kuten tekin -- jotka te olette muuttaneet pedoiksi, orjuuttaneet, ja joita te vieläkin pelkäätte. -- Te muut, jotka kuulette sanani", jatkoin minä kääntyen eläinihmisiin, "ettekö te näe, että nuo kummatkin ihmiset vielä pelkäävät teitä? Minkä tähden te pelkäätte heitä? Teitä on paljon --"

"Herran tähden, Prendick, vaietkaa!" huusi Montgomery.

"Prendick!" huusi Moreau.

He koettivat huudoillaan estää ääneni kuulumasta. Heidän takaansa tirkisteli eläinkansa riippuvin käsivarsin ja hartiat koholla. He näyttivät yrittävän käsittää, mitä minä sanoin ja muistaa jotakin menneestä ihmiskaudestaan.

Huusin heille, että he voivat tappaa Moreaun ja Montgomeryn, että he eivät ole ollenkaan pelottavia ja kaikkea muuta, jota en tarkoin muista. Näin vihreäsilmäisen miehen, jonka olin tavannut saarelletuloiltana, astuvan esiin puitten joukosta ja muitten seuraavan häntä paremmin kuullakseen.

Lopulta täytyi minun vaieta hengästyksestä.

"Kuulkaapa silmänräpäys", sanoi Moreau lujalla äänellä, "sitten saatte sanoa, mitä ikinä haluatte."

"No?"

Hän yskähti ja sanoi:

"Puhun latinaksi, Prendick. Koulupoikalatinaa! Mutta koettakaa ymmärtää. _Hi non sunt homines, sunt animalia, qui nos habemus_ [Nämä eivät ole ihmisiä, vaan eläimiä, jotka me olemme...] ... vivisektoineet. Ihmistyttävä teko. Selitän lähemmin sitten. Tulkaa maihin nyt vain!"

"Kaunis juttu!" ilkuin minä. "Hehän puhuvat ja rakentavat majoja ja keittävät ruokaa. He ovat ihmisiä -- he olivat ihmisiä. -- Varonpa tulemasta lähellenne!"

"Syvä vesi alkaa aivan takananne ... ja siellä vilisee haikaloja."

"Se on minun asiani", sanoin minä lyhyesti ja terävästi. "Nyt..."

"Odottakaapa hetkinen", sanoi hän, otti taskustaan välkkyvän esineen ja heitti sen hiekalle. "Se on ladattu revolveri", sanoi hän. "Montgomery menettelee samoin. Nyt menemme kauemmas rannalta, kunnes tulette vakuutetuiksi. Sitte voitte tulla ottamaan revolverit".

"En tule. Teillä on kyllä niitä useampia."

"Mutta ajatelkaa edes vähäsen, Prendick. Ensiksikään en ole koskaan pyytänyt teitä tulemaan tälle saarelle. Toiseksi olimme nukuttaneet teidät eilen illalla, joten, jos olisimme halunneet tehdä teille jotakin pahaa, olisimme silloin voineet siihen ryhtyä. Mietittyänne rahtusen huomaatte, ettei teillä ole syytä epäillä Montgomeryä. Olemme oman etunne vuoksi ajaneet teitä takaa, sen vuoksi että tämä saari on täynnä ... vihamielisiä ilmiöitä. Minkä vuoksi tahtoisimme ampua teidät, kun te kerran itse tahdotte hukuttautua?"

"Miksi usutitte väkenne kimppuuni, ollessani majassa?"

"Olin varma siitä, että saisin teidät kiinni ja voisin viedä teidät turvaan. Sen jälkeen loittonimme tahallamme teistä, jättääksemme teidät rauhaan."

"Mutta se, minkä näin aituuksessa..."

"Se oli puma."

"Kuulkaa Prendick", sanoi Montgomery, "te olette aasi. Tulkaa nyt ottamaan nämä revolverit ja puhelemaan kanssamme. Emme kai voi muuta tehdä, vai kuinka?"

"Menkää kauemmas rannalle ja pitäkää kädet ylhäällä."

"Se ei käy päinsä", sanoi Montgomery kohauttaen merkitsevästi harteitaan eläinkansaan päin. "Arvotonta!"

"No niin, menkää sitte metsänreunaan", sanoin minä.

"Kirotun typerää joutavuutta", sanoi Montgomery.

Montgomery karkotti ruoskaansa paukuttelemalla jäntevät, kömpelöt kuvatukset läheltään metsään. Kun he olivat menneet kyllin etäälle astuin maihin ja otin revolverit. Ollakseni varma kaiken varalta ammuin koelaukauksen ja tyytyväisyydekseni näin laavanpalasen, johon kuula sattui, murskaantuvan muruksi.

"Olette kirotulla kuvittelullanne pilannut parhaan osan päivästäni", sanoi Moreau sävyisästi ja astui Montgomeryn kanssa edelläni ääneti, kuin hieman halveksien minua.

Muuan eläinihminen aikoi seurata minua, mutta kaikkoni Montgomeryn läimäyttäessä ruoskallaan ilmaa. Toiset seisoivat hiljaa -- odottaen. He lienevät aikaisemmin olleet eläimiä. Mutta minä en koskaan ennen ollut nähnyt eläintä, joka olisi yrittänyt ajatella.

XIV.

Tohtori Moreaun selitys.

"Ja nyt, Prendick", sanoi tohtori Moreau syötyämme ja juotuamme, "selitän tämän jutun teille Täytyypä sanoa, että te olette vaativaisin vieras, mikä minulla koskaan on ollut. Sanon teille myöskin, että tämä on viimeinen kerta, jolloin osotan teille näin suurta huomaavaisuutta. Kun ensi kerralla haluatte tehdä itsemurhan, en lainkaan koeta estää sitä."

Hän istui nojatuolissani puoliksi palanut sikari kalpeitten sormiensa välissä. Kattolamppu valoi hohdettaan hänen valkoisille hapsilleen; hän katseli tähtiin läpi ikkunaluukun.

Istuin niin kaukana hänestä kuin suinkin. Välillämme oli pöytä ja revolverit lähellä saatavissani. Montgomery ei ollut läsnä. En halunnut olla heidän molempien kanssa tuossa pienessä huoneessa.

"Myönnätte siis, että tuo vivisektoitu inhimillinen olento joksi olette sitä nimittänyt, ei loppujen lopuksi ole muuta kuin vain puma?" sanoi Moreau. Hän oli sitä ennen näyttänyt minulle sisähuoneen kauhut tullakseni vakuutetuksi siitä, että kyseessä ei ollut ihmiset.

"Se on puma", sanoin minä, "yhä hengissä, mutta niin revittynä ja raadeltuna, että hartaasti toivon pääseväni toista kertaa näkemästä elävää olentoa niin kauheasti rääkättynä. Se on --"

"Yhtä kaikki", vastasi Moreau. "Säästäkää lapselliset tunteenpurkauksenne. Tuollainen oli Montgomerykin alussa. Te myönnätte, että se oli puma. No niin, kuunnelkaapa nyt tyynesti, niin luennoin teille hiukkasen fysiologiaa."

Hän selitti nyt työnsä minulle, kiusaantunein ilmein ja äänin, vaikkakin aihe häntä hiukan innosti. Hän puhui sangen yksinkertaisesti ja vakuuttavasti. Hänen äänensä kumminkin oli hieman pilkallinen. Asemani tuntui minua hävettävän.

Olennot, jotka olin nähnyt, eivät olleet ihmisiä, eivätkä koskaan olleet olleetkaan. Ne olivat eläimiä, ihmistettyjä eläimiä -- vivisektion hämmästyttävä voitto.

"Unohdatte, mitä taitava vivisektori voi aikaansaada elävistä olennoista", jatkoi Moreau. "Minua puolestani kummastuttaa sangen suuresti, ettei tällaista jo ennen ole tehty. Tosin on tehty pikku yrityksiä -- jäsenten katkomisia, kielenjänteen leikkauksia; ja tietysti tiedätte, että lääketiede voi parantaa kierosilmäisyyden tai aiheuttaa sen? Leikkaamalla erinäisiä osia voidaan aikaansaada vissejä muutoksia, värinvaihtoja, viettien muunteluita, rasvamuodostuksen muutosta j.n.e. Varmaankin olette näistä seikoista kuullut?"

"Tietysti", vastasin. "Mutta nuo inhottavat olennot, jotka te --"