Part 3

Lopuksi täytyi minun pistää sormet korviini. Kiljunta oli niin vihlovaa, etten voinut kauempaa pysyä huoneessa. Menin ulos myöhäisen iltapäivän uinailevaan helteeseen, astuin ohi lukitun portin ja käännyin aituuksen nurkan taa.

Kiljunta kuului vielä kamalammalta ulkona. Aivan kuin koko maailman tuska olisi purkautunut siihen.

IX.

Metsän olento.

Kävelin läpi viidakon, joka peitti rakennuksen takana olevan harjun. Tuskin välitin, minne askeleni ohjasin, vaan menin läpi tiheän suorarunkoisten puitten muodostaman tiheän metsikön, jonka jälkeen saavuin harjun toiselle puolelle ja seurasin muuatta pikku jokea, joka virtasi ahtaan laakson läpi. Jatkoin matkaani ja kuuntelin. Välimatka ja maanlaatu tukahuttivat kaikki rakennuksesta kuuluvat äänet. Muuan kaniini hypähti esiin pensaasta. Istuuduin varjoon.

Paikka oli miellyttävä. Virran rannat olivat tiheän kasvullisuuden peitossa, paitsi yhdessä kohdin. Toisella puolella näin sinertävän usvaharson läpi joukon puita ja köynnöskasveja, yläpuolellaan siintävä taivas. Valkoinen tai veripunainen laikka siellä täällä jonkin kasvin kukkasista. Lopuksi vaivuin unen ja valveillaolon väliseen olotilaan.

Heräsin toisella puolella olevan pensaikon kahinaan. Aluksi näin vain sanajalkojen ja kaislikon liikahtelevan. Sitten näyttäytyi yhtäkkiä jokin olento rannalla. Ensin en nähnyt, mitä se oikein oli. Se vain kumartui virtaan ja alkoi juoda. Nyt huomasin, että olento oli ihminen, joka kävi nelin kontin, kuin eläin!

Olento oli siniseen sarssiin puettu mies. Hänen ihonsa oli kuparinkarvainen ja tukkansa musta. Näytti siltä kuin kaikki nämä saarelaiset olisivat olleet hirvittävän rumia. Kuulin miehen latkivan vettä kitaansa. Kumartuessani paremmin nähdäkseni irtaantui laavanpalanen alkaen vieriä rinnettä alas. Mies katsahti hätäisesti ylöspäin, aivan kuin itse teosta yllätettynä ja huomasi minut. Hän nousi nyt vaivalloisesti ja tuijotti minuun kuivaen suutaan muodottomalla kädellään. Hänen jalkansa olivat tuskin puoleksikaan niin pitkät kuin hänen vartalonsa.

Tuijotimme hyvän aikaa toisiimme, jonka jälkeen mies hävisi pensaikkoon, pari kertaa taakseen vilkaisten.

Istuin pitkän aikaa tähystäen sinne päin, mihin hän oli kadonnut. Muuan kaniini hypähti taas eteeni jatkaen matkaansa rinnettä ylöspäin. Katselin hermostuneesti ympärilleni pahotellen aseettomuuttani. Mutta sitten muistin, että näkemäni mies oli puettu siniseen sarssiin, eikä siis ollut alasti kuin villi. Koetin lohduttautua sillä, että hän nähtävästi oli rauhallinen ihminen, huolimatta hänen eläimellisen villeistä kasvoistaan.

En kuitenkaan voinut tuntea oloani täysin turvalliseksi, vaan silmäilin levottomasti joka taholle. Minkä vuoksi kävi ihminen nelin kontin ja latki vettä suuhunsa kuin eläin?

Nyt kuulin jonkun eläimen ulvovan taas, ja luullen sitä pumaksi lähdin päinvastaiseen suuntaan. Saavuin tällöin joelle, kahlasin sen yli ja jatkoin matkaani toisella rannalla. Huomioni kiintyi punaiseen läikkään maan pinnalla. Se oli jäkälämäinen sieni, josta koskettaessa erittyi tahnaa. Muutamien suurten sanajalkojen varjosta tein epämiellyttävän löydön: kuolleen, kärpästen peittämän kaniinin, jonka ruumis vielä oli lämmin ja -- jonka pää oli muserrettu. Pysähdyin pelästyneenä -- vastatuotujen ensimäinen uhri!

Ruumiissa ei näkynyt muita pahoinpitelyn merkkejä. Eläin näytti äkkiä tapetulta. Tarkastaessani kaniinin pientä karvaista ruumista kummastelin tapaa, millä se oli tapettu, ja epämääräinen pelko, jota olin koko ajan tuntenut, lisääntyi yhä. Huomasin nyt, kuinka varomattomasti olin menetellyt lähtiessäni yksin tuon tuntemattoman kansan pariin. Kiihtynyt mielikuvitukseni kansotti ympärilläni kasvavan viidakon, joka ainoa varjo tuntui minusta väijytykseltä ja vähinkin rapina uhkaukselta. Näkymättömät olennot pitivät minua silmällä.

Silloin päätin palata rakennukselle ja syöksyin päätä pahkaa viidakon läpi aukealle päästäkseni.

Pysähdyin juuri saapuessani pienelle avonaiselle paikalle. Kaatuneella, mätänevällä puunrungolla näin kolme tanakkaa ihmisolentoa.

Yksi näistä oli nähtävästi nainen, toiset kaksi miehiä. He olivat alasti, ellei oteta lukuun vähäistä punaista kankaanpalasta, joka verhosi heidän lannettaan, ja heidän ihonsa oli omituisen punertava, jollaista en koskaan vielä ollut nähnyt millään villillä. Heidän kasvonsa olivat lihavat, karkeat, poskettomat, otsa taaksepäin luisu ja päälakea peitti harva, karhea tukka. En milloinkaan ollut nähnyt niin eläimellisen näköisiä olentoja.

He puhelivat keskenään, ainakin toinen miehistä, ja kaikki kolme olivat juttuun liiaksi kiintyneet huomatakseen lähestymistäni. He heiluttelivat yläruumistaan, ja puhujan ääni oli niin paksu ja sekava, etten voinut erottaa sanoja. Minusta tuntui siltä kuin hän olisi siansaksallaan lukenut jotakin puhetta. Yhtäkkiä muuttui ääni kimakammaksi ja hän nousi ojentaen kätensä.

Tällöin alkoivat muutkin yhteen ääneen löperrellä, nousivat myöskin, ojensivat kätensä ja heiluttelivat yläruumistaan sanojen mukaisessa tahdissa.

Silmiini pisti nyt heidän luonnottoman lyhyet säärensä ja litteät muodottomat jalkateränsä. He alkoivat hitaasti tanssia piiriä polkien jalkaa ja heilutellen käsiään. Lepertely muuttui jonkinlaiseksi lauluksi, jonka loppukerto kuului kuin "alula" tai "balula". Heidän silmänsä alkoivat loistaa ja autuas riemu näytti elävöittävän heidän tylsiä kasvojaan. Sylki tippui heidän huulettomista suistaan.

Nyt ymmärsin yhtäkkiä, mikä noissa olennoissa oli tuntunut niin kummalliselta: ne olivat muodoltaan ihmisiä, mutta ne muistuttivat vissejä eläimiä. Huolimatta ihmishahmostaan ja vyöllä olevasta rievusta muistuttivat he liikkeiltään, ihonväriltään ja koko olemukseltaan sikoja.

Olin perin ymmälläni ja tein itselleni kaikenlaisia kysymyksiä. He alkoivat hyppiä, ulvoa ja murista, yksi heistä liukastui ja seisoi nelin kontin, mutta oli pian pystyssä taas, mutta selvästi näkyi, että kaikki nuo hirviöt olivat eläimellisiä.

Vetäydyin varovasti viidakkoon takaisin. Toivoin vain pääseväni kauas noista inhottavista olennoista ja tuskin huomasinkaan tulleeni pienelle polulle metsässä.

Saavuttuani yhtäkkiä aukealle paikalle näin -- epämieluisaksi hämmästyksekseni -- kömpelön jalkaparin äänettömästi liikkuvan metsässä samaan suuntaan kuin minäkin, noin kolmenkymmenen askelen päässä minusta. Olennon pää ja yläruumis oli köynnöskasvien peitossa. Pysähdyin heti toivoen, ettei edelläni kulkija olisi minua huomannut, mutta jalat pysähtyivät samalla kuin minäkin. Olin niin hermostunut, että minun oli varsin vaikeata olla syöksähtämättä päätä pahkaa pakoon.

Lähemmin tarkasteltuani huomasin olennon samaksi, jonka olin nähnyt joesta juovan. Hän käänsi päätänsä, ja minä näin hänen silmissään emaljikiillon tirkistellessään minuun puitten varjosta. Hän seisoi hetkisen hievahtamatta paikaltaan, mutta alkoi sen jälkeen äänettömästi juosta tiheässä ruohikossa ja hävisi pensaikkoon. En nähnyt häntä enää, mutta älysin, että hän oli pysähtynyt ja katseli nyt minuun jostakin.

Mikä ihmeen otus tuo olento oikein oli -- ihminen vai eläinkö?

Minulla ei ollut minkäänlaista asetta, ei edes keppiä. Pakeneminen olisi ollut hulluutta. Joka tapauksessa ei tuolla olennolla, olkoonpa se sitten mikä tahansa, ollut rohkeutta käydä minun kimppuuni. Purin hampaani yhteen ja astuin suoraan häntä kohti. Kaikin keinoin koetin peittää pelkoni, joka pani kylmät väreet selkäpiissäni kiertelemään. Tunkeuduin valkokukkaisten pensaitten läpi ja näin hänen seisovan kahdenkymmenen askeleen päässä, epäröiden katsellen minuun yli olkainsa.

Lähestyin häntä vielä parisen askelta ja katsoin häntä lujasti silmiin.

"Kuka te olette?" kysyin minä. Hän koetti vastata katseeseeni.

"Ei!" sanoi hän yhtäkkiä, kääntyi ja hypähti matkan päähän viidakossa. Tämän jälkeen hän kääntyi alkaen taas tirkistellä minuun. Hänen silmänsä loistivat kirkkaasti puitten hämärästä.

Sydän kurkussa täytyi minun kumminkin teeskennellä rohkeutta. Astuin tyynesti hänen luokseen, mutta hän kääntyi taas ja hävisi hämärään. Olin vielä kerran näkevinäni hänen loistavien silmiensä välähdyksen, siinä kaikki.

Nyt vasta tulin ajatelleeksi, että oli jo hämärä. Aurinko oli joku minutti sitten laskenut, ja tropiikin lyhyt hämärä oli tullut. Sainpa kiirehtiä, ellen halunnut viettää yötä metsässä.

Palaaminen tuohon kidutusten taloon oli minusta varsin vastenmielinen, mutta vielä pahempi oli mahdollisuus joutua pimeyden yllättämäksi tuossa metsässä. Astuin siis sinne päin, mistä luulin tulleeni. Pimeys yhä vain synkkeni, näin ainoastaan puitten latvat varjokuvina kirkkaansinistä taivasta vasten, kaiken muun sulaessa muodottomaksi joukoksi. Kuljin yli aution valkoisen hiekkamaan ja sen jälkeen läpi erään pensasviidakon.

Heikko kahina oikealta puoleltani saattoi minut levottomaksi. Ensiksi luulin sitä vain mielikuvitukseni luomaksi, sillä kun seisahduin, oli kaikki hiljaa, lukuunottamatta puiden latvojen hiljaista suhinaa, mutta niin pian kuin jatkoin matkaani, kuului kahina taas aivan kuin askelteni kaikuna.

Pysyttelin poissa viidakosta ja kuljin pitkin aukeampaa maata. Yhtäkkiä kääntymällä koetin yllättää takanani hiipivän olennon. Mutta minä en nähnyt mitään, vaikka tulin yhä varmemmaksi siitä, että joku minua seurasi. Lisäsin nopeutta ja saavuin hetken perästä muutamalle harjulle, kuljin sen yli ja käännyin yhtäkkiä katsellen sitä sen toiselta puolen. Harju piirtyi terävästi ja selvästi kirkasta taivasta vasten.

Ja nyt näin muodottoman esineen nousevan harjulta ja kuvastuvan taivasta vasten heti taas kadotakseen. Olin vakuutettu siitä, että se oli takaa-ajajani. Ja tähän tunteeseen yhtyi epämiellyttävä huomio, että olin eksynyt.

Toivottomasti hämmentyneenä kiiruhdin edelleen hiipivän olennon yhä seuratessani kintereilläni. Kuka ja mikä hyvänsä olento sitten olikin, ei sillä kuitenkaan ollut rohkeutta hyökätä kimppuuni, taikka sitten odotti se sopivaa hetkeä yllättääkseen minut. Pysyttelin edelleen tarkoin aukeammalla maaperällä, usein pysähtyen kuuntelemaan, ja lopuksi päättelin kaiken olevan vain kiihtyneen mielikuvitukseni tuotetta. Kun vihdoinkin kuulin meren kuohunnan, kiirehdin askeleitani tuohon suuntaan, mutta kuulin samalla jonkun hyppivän viidakossa takanani. Käännyin, mutta näin vain mustia varjoja, ja kun kuuntelin, kuulin vain veren kohisevan korvissani. Luulin hermojen olevan epäkunnossa ja mielikuvitukseni tekevän minusta pilaa ja jatkoin päättävästi matkaani sinne päin, mistä aaltojen kuohunta kuului.

Hetkisen kuluttua puut harvenivat, ja saavuin matalalle niemelle, joka ulkoni tummaan mereen. Yö oli tyyni ja kirkas ja tuhannet tähdet kuvastuivat tummaan veteen, jota mainingit hiljalleen nostivat ja laskivat. Vähän matkan päästä rannalta loistivat tyrskyt himmeinä riutalta, ja lännessä näytti linnunradan hohde yhdistyvän iltatähden kirkkaan keltaiseen valoon. Ranta jatkui itäänpäin, lännessä sen katkaisi erään niemen selkä. Sitten muistin, että Moreaun talo oli lännessä päin.

Oksa risahti takanani, ja minä kuulin kahinaa. Käännyin ja loin katseeni tummiin puihin. En nähnyt mitään -- tai ehkäpä näin liian paljonkin. Joka tumma esine näytti uhkaavalta. Seisoin paikallani noin minutin verran ja käännyin sen jälkeen, yhä katsellen puita, länteen päin. Heti lähtiessäni liikkeelle liikahti myöskin yksi noista väijyvistä varjoista ja alkoi seurata minua.

Sydämeni tykytti kiivaasti. Näin nyt leveän lahden lännessä. Pysähdyin taas, ja äänetön varjo pysähtyi myöskin, kymmenisen metrin päähän minusta. Pieni valopiste loisti mutkan toisesta päästä, ja vaalea hieta hohti himmeästi tähtien valossa. Tuo valopiste saattoi olla noin kolmen kilometrin päässä ja päästäkseni sinne oli minun mentävä metsän läpi, jossa varjot väijyivät.

Nyt näin selvemmin minua seuraavan olennon. Se ei ollut eläin, sillä se seisoi pystyssä. Yritin puhutella sitä, mutta kurkkuni oli niin käheä, etten saanut ääntäkään kuuluviin. Lopuksi sain huudetuksi:

"Kuka siellä!"

Vastausta en saanut. Astuin askeleen lähemmäs. Olento ei liikkunut, se vain kyyristyi kokoon. Jalkani sattui kiveen. Tämä johti mieleeni aatoksen. Samalla kuin herkeämättä katsoin olentoon kumarruin ja otin kiven käteeni. Olento pakeni heti näin tehdessäni, menetellen aivan kuin koira samanlaisessa tilanteessa. Panin kiven nenäliinaani ja käärin sen ranteeni ympäri. Nyt laukesi jännitykseni yhtäkkiä, aloin hikoilla ankarasti ja vaivuin maahan, kivi kädessäni.

Kesti kotvasen ennen kuin tohdin jatkaa matkaani metsän läpi päästäkseni lahdelle. Lopuksi suoritin matkan juosten, ja saapuessani hiekalle kuulin jonkun hyppivän perässäni.

Silloin tulin aivan tolkuttomaksi pelosta ja aloin päätä pahkaa juosta hiekkaisella rannalla. Kuulin vainoojani pehmeitten käpälien nopeat askeleet takanani. Huusin epätoivon vallassa ja lisäsin nopeuteni kaksinkertaiseksi. Muutamia tummia epäselviä olentoja, ehkä noin kolme neljä kertaa kaniinia suurempia, juoksi hyppien rannalta viidakkoon lähestyessäni niitä. Kaiken ikäni muistan tuon kamalan kilpajuoksun.

Juoksin lähellä vedenrajaa ja kuulin vähä väliä askelten ääniä, jotka tulivat yhä lähemmäs. Hengästyin perin pohjin, sillä olin aivan harjaantumaton juoksija, ja tunsin kuin veitsenpistoja rinnassani. Käsitin, että olento saavuttaisi minut paljon aikaisemmin kuin ehtisin aituuksen luo, ja sen vuoksi käännyin huohottaen ja iskin sitä kivellä, kun se tuli lähelleni, iskin epätoivon vimmalla. Tällöin irtaantui kivi lingosta.

Kääntyessäni olento, joka oli juossut nelin jaloin, nousi pystyyn, ja kivi sattui sitä vasempaan ohimoon. Hänen kallonsa kajahti, eläinihminen horjui minua kohti, töykkäsi minua käsillään, hoiperteli edelleen rannalle ja kaatui jääden naama vedessä makaamaan paikoilleen.

En voinut lähestyä tuota tummaa olentoa. Jätin sen makaamaan rannalle laineitten huuhdeltavaksi ja jatkoin matkaani päin keltaista tuiketta talosta. Ja nyt kuulin todelliseksi helpotukseksi puman surkean ulvonnan, saman äänen, joka oli minut alkuaan karkottanut tutkimaan tuota salaperäistä saarta. Vaikka olin menehtymäisilläni väsymyksestä, kokosin kaikki voimani ja aloin juosta kohti valoa. Olin kuulevinani jonkun kutsuvan minua.

X.

Ihmisen huuto.

Tullessani lähemmäksi taloa näin, että valo tuli huoneeni avoimesta ovesta. Kuulin Montgomeryn huutavan:

"Prendick!"

Juoksin edelleen ja vastasin heikosti hänen huutoonsa ja hoipertelin hänen luokseen.

"Missä te olette ollut?" kysyi hän pitäen minua käsivarren pituisen matkan päässä itsestään niin että ovesta tuleva valo lankesi kasvoilleni. "Olemme kumpikin olleet niin ahkerassa työssä, että vasta puoli tuntia sitten muistimme teidät."

Hän talutti minut huoneeseen ja painoi minut tuolille. Valo häikäisi aluksi silmiäni. "Emme voineet aavistaakaan, että te olisitte lähtenyt tutkimaan saarta puhumatta meille mitään", sanoi hän. "Mutta sitten aloin pelätä, että... Mutta ... mitä... Hei!"

Viimeiset voimani pettivät minut, ja pääni painui rinnalleni. Luulen, että hän erikoiseksi tyydytyksekseen antoi minulle paloviinaa.

"Herran nimessä", sanoin minä, "sulkekaa tuo ovi!"

"Lienette kohdannut jonkun merkillisyyksistämme?" kysyi hän, sulki oven ja kääntyi taas minuun päin. Mutta hän ei kysellyt enempiä, vaan kaasi kurkkuuni lisää viinaa ja vettä ja pakotti minut syömään. Olin pyörtymäisilläni. Hän lausui jotakin unohduksestaan varottaa minua ja kysyi, koska olin lähtenyt rakennuksesta ja mitä olin nähnyt.

Vastasin muutamin sanoin. "Sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee?" sanoin minä, hysteriseen itkuun purskahtamaisillani.

"Ei ollenkaan vaarallista", sanoi hän, "mutta luulen teidän saaneenne kylläksenne täksi päiväksi."

Puma päästi tuskan ulvonnan, ja Montgomery kirosi hiljakseen. "Piru vieköön, ellei tämä saari ole yhtä kamala kuin Gower Street -- kissoineen."

"Montgomery", sanoin minä, "mikä tuo olento oli, joka seurasi minua, oliko se eläin vaiko ihminen?"

"Ellette nuku tänä yönä", vastasi hän, "niin olette järjiltänne huomenna."

Asetuin hänen eteensä ja kysyin:

"Mikä tuo olento oli joka seurasi minua?"

Hän katsoi minua suoraan silmiin, ja hänen ilmeensä, joka oli ollut vilkas, muuttui tylsäksi.

"Kuvauksestanne päättäen oli se kai kummitus", vastasi hän.

Tunsin kiivastuvani, mutta vaivuin taas tuolilleni ja painoin käsilläni otsaani. Puma alkoi taas kiljua.

Montgomery tuli luokseni, pani kätensä olalleni ja sanoi:

"Kuulkaapa, Prendick, minun ei olisi koskaan pitänyt antaa teidän mennä harhailemaan tälle typerälle saarelle; mutta se ei ole niin pahaa kuin luulette. Hermonne ovat rasittuneet pilalle. Minä annan teille jotakin, joka saattaa teidät uneen. _Tuo_... tulee vielä jatkumaan tuntikausia. Teidän täytyy nukkua, muuten en voi vastata seurauksista."

En vastannut mitään. Kumarruin eteenpäin ja peitin kasvoni käsilläni. Hän antoi minulle lasillisen jotakin tummaa nestettä. Join sen vastustelematta, ja hän auttoi minut riippumattoon.

Herätessäni oli jo kirkas päivä. Loikoilin matossa hetkisen selälläni kattoon tirkistellen. Huomasin, että kattoparrut olivat laivapölkkyjä. Kääntyessäni näin pöydän katetuksi. Olin nälissäni ja koetin päästä permannolle, mutta sekaannuin mattoon ja putosin nelin ryömin lattialle.

Pää raskaana istuuduin pöytään. Muistin vain hämärästi eilisen seikkailuni. Aamutuuli puhalsi raikkaasti avoimesta ikkunaluukusta, ja ilma ja ruoka saattoivat minut tuntemaan aivan eläimellistä hyvinvointia. Samassa aukesi ovi takanani, pihaan päin oleva ovi. Käännyin ja näin Montgomeryn katsahtavan sisään.

"Hyvä on!" sanoi hän. "Minun on sangen kiire!" Poistuessaan hän sulki oven. Huomasin sittemmin, että hän oli unohtanut lukita sen.

Vähitellen palasivat edellisen päivän tapahtumat mieleeni, ja nyt kuulin taas huudon. Mutta tällä kertaa ei huuto ollut puman. Kuuntelin ja luulin erehtyneeni, sillä en kuullut muuta kuin aamutuulen suhinaa.

Jatkoin syöntiäni, mutta kuuntelin korvat tarkkoina edelleen. Silloin kuulin heikkoa ääntä. Istuin kuin kivettyneenä. Niin heikko kuin tuo ääni olikin, järkytti se minua ankarammin kuin mikään, mitä siihen asti olin kuullut noitten inhottavien seinien sisältä. Nyt en voinut erehtyä äänistä. Ähkyviä huutoja, joita nyyhkytykset ja tuskan huohotukset keskeyttivät. Tällä kertaa ei kidutettava ollut eläin, vaan ihminen.

Kuullessani nuo äänet nousin, menin tuolle ovelle ja tempasin sen auki.

"Prendick, ihminen! Seis!" huusi Montgomery. Muuan pelästynyt koira murisi ja haukkua nalkutti. Näin verta, ruskeata ja tulipunaista verta, ja tunsin karbolin omituisen hajun. Etäämpänä olevasta avoimesta ovesta näin hämärässä jotakin, joka oli sidottu kiinni telineeseen, punaista ja siteitten peittämää. Ja lopuksi näin vanhan Moreaun kalpeat ja kauheat kasvot.

Hän tarttui minua silmänräpäyksessä olkapäähän ja heitti minut päistikkaa takaisin huoneeseeni. Hän oli nostanut minut kuin pikku lapsen, ja minä tupsahdin nurin lattialle. Sitten kuulin avainta kierrettävän ja Montgomeryn anteeksipyynnöt.

"Tämä voi turmella kokonaisen elämän työn!" kuulin Moreaun sanovan.

"Hän ei ymmärrä mitään", sanoi Montgomery, lisäten jotakin, jota en kuullut.

"Minulla ei ole vielä aikaa!" sanoi Moreau.

Loppua en kuullut. Kömmin pystyyn ja seisoin vavisten, mitä kauheimman pelon vallassa. Oliko mahdollista, että Moreau saattoi ryhtyä niin kauhistuttavaan kuin ihmisten vivisektioon? Kysymys juolahti mieleeni äkkiä kuin salama ukkospilvestä. Ja yhtäkkiä käsitin kaikessa kaameudessaan vaaran, joka minua uhkasi.

XI.

Ihmisajo.

Mielessä mieletön paon toivo muistin, että huoneeni ulko-ovi vielä oli avoinna. Olin nyt täysin vakuutettu siitä, että Moreau oli vivisektoinut ihmisolennon. Siitä alkaen kuin olin kuullut hänen nimensä olin yhdistänyt saaren epämuodostuneet olennot hänen toimintaansa, ja nyt luulin ymmärtäväni kaiken. Muistin hänen teoksensa veren transfusioista. Nuo olennot, jotka olin nähnyt, olivat joittenkin kauheitten kokeilujen uhreja.

Nuo kurjat roistot olivat halunneet pidättää minut vain tukahuttaakseen epäilykseni luottamustaherättävällä esiintymisellään, valmistaakseen minulle sitten kohtalon, joka oli kuolemaa paljon kauheampi: ensiksi kidutus, ja sitten kamalin ajateltavissa oleva alennustila -- tehdä minusta noitten muitten kaltainen sieluton eläin.

Etsin asetta, mutta turhaan. Mieleeni juolahti silloin aatos; kaasin nojatuolin, painoin toisella jalallani sen toista kädennojaa ja tempasin toisen irti. Sattumalta jäi siihen naula, tehden aseen tavallaan pelottavaksi. Kuulin askeleita oven ulkopuolelta ja näin Montgomeryn sen edessä. Hän aikoi juuri lukita oven.

Kohotin silloin naulalla varustettua nuijaani ja koetin iskeä häntä päähän, mutta hän väisti hypähtämällä taaksepäin. Epäröin hetkisen ja pakenin sen jälkeen huoneen nurkkauksen taa.

"Prendick!" kuulin hänen huutavan, "älkää olko hölmö aasi, ihminen!"

Vielä silmänräpäys, ajattelin, ja hän olisi lukinnut minut huoneeseeni kuin koekaniinin ikään! Hän tuli esiin ja huusi:

"Prendick!" ja alkoi juosta jälkeeni.

Juoksin sokeasti luoteeseen päin, juuri päinvastaiseen suuntaan siitä, missä eilen olin ollut. Kerran, juostessani pitkin rantaa, näin hänen palvelijansa hänen kerallaan. Juoksin hurjasti rinnettä ylös, yli harjun ja pitkin erästä kalliolaaksoa, jota viidakot reunustivat. Juoksin pari kilometriä, tykyttävin sydämin ja huohottavin rinnoin, enkä enää kuullut Montgomeryä enkä hänen palvelijaansa. Kaatumaisillani aloin taas juosta päin lahtea ja heittäydyin ruokoviidakkoon.

Uskaltamatta liikahtaakaan makasin kauan paikoillani, tohtimatta ryhtyä mihinkään. Yhtäkkiä kuulin jotakin, joka muistutti raskasta hengitystä -- meren maininkien kohinaa rannalta.

Tuntia myöhemmin kuulin Montgomeryn huutavan nimeäni etäällä pohjoiseen minusta. Silloin aloin miettiä pelastussuunnitelmaa. Ymmärsin, että saarella ei ollut muita asukkaita kuin nuo kaksi vivisektoria ja heidän eläimöitetyt uhrinsa. Otaksuin, että he tarvittaessa voivat pakottaa joitakin näistä ottamaan minut kiinni. Tiesin, että sekä Moreaulla että Montgomeryllä oli revolverit, ja minun ainoa aseeni oli kurja puupalikka nauloineen!

Makasin hievahtamatta kunnes aloin ajatella ruokaa ja juomaa, ja samassa havaitsin kohtaloni koko toivottomuuden. En tiennyt ainoatakaan keinoa ruuansaantiin. Tunsin aivan liian vähän kasvioppia etsiäkseni joitakin syötäviä juuria tai hedelmiä, joita saattaisi olla läheisyydessäni, eikä minulla liioin ollut vehjettä, millä ottaa kiinni joku kaniineista. Lopuksi tulin ajatelleeksi saarella näkemiäni eläinihmisiä. Aloin heikosti toivoa heiltä apua.

Yhtäkkiä kuulin ajokoiran haukuntaa ja mieleeni juolahti uusi vaara. Tartuin naulakeppiini ja syöksyin päätä pahkaa sinne päin, mistä olin kuullut mainingin kohinaa. Tästä juoksusta muistan eräänlaisia väkäkasveja, joitten piikit viilsivät kuin veitsenterät. Verisenä saavuin pitkähkön lahden rannalle pohjoisessa ja syöksähdin hiukkaakaan epäröimättä veteen, kahlasin pitkin lahtea ja seisoin hetken perästä polviani myöten eräässä pienessä joessa. Lopuksi kiipesin sen vasemmalle rannalle ja ryömin, vereni pauhatessa korvissani, etsimään turvaa viidakosta.

Kuulin koiran -- niitä oli vain yksi -- lähenevän. Lopuksi haukunta taukosi, ja luulin päässeeni pakoon.

Hetket kuluivat hiljaisuuden vallitessa, ja tunnin kuluttua alkoi rohkeuteni taas kasvaa.

En ollut enää niin kauhistunut ja kurja, sillä olin päässyt kauhun ja kurjuuden rajan yli. Käsitin, että henkeni itse asiassa oli hukassa, ja tästä tietoisena kykenin mihin tahansa. Aivan toivoin kohtaavani Moreaun. Mietin myöskin, että jos kimppuuni aivan liian ankarasti käytäisiin, minä kumminkin voisin välttää minulle suunnitellun kohtalon hukuttautumalla, ennen kuin he voisivat sen estää.

Melkeinpä minua halutti tehdä tuo heti, mutta omituinen halu nähdä, kuinka seikkailu oikein päättyisi, pidätti minut siitä. Oikoilin haavottuneita jäseniäni piikkien repimissä vaatteissani ja silmäilin metsään päin. Silloin huomasin mustan naaman, joka tirkisteli minuun.

Naama oli saman miehen, joka rannalla oli odottanut isoa venettä. Hän piti kiinni palmunrungosta. Tartuin aseeseeni ja käännyin häneen päin. Mies alkoi jutella: