Part 2

Hän murahteli epäselvästi, eikä minua erikoisesti haluttanut -- totta puhuakseni -- kuulla, mikä oli karkottanut nuoren lääketieteen ylioppilaan Lontoosta. Kohautin harteitani ja käännyin. Lähellämme seisoi tuntematon olento, katsellen tähtiä. Olento oli Montgomeryn merkillinen palvelija. Liikahtaessani loi hän minuun nopean katseen yli olkansa, sen jälkeen tirkistellen taas tähtiin.

Tämä tuntunee teistä vähäpätöiseltä, mutta minuun se vaikutti kuin äkkinäinen isku. Lähellämme ei ollut muuta valoa kuin ohjausrattaan vieressä oleva lyhty. Olennon kasvot olivat vain hetken tämän valopiirissä, ja minä näin hänen silmissään omituisen viheriän hohteen.

Silmät eivät minusta näyttäneet ollenkaan ihmisen silmiltä. Tuo musta olento tulisilmineen johdatti mieleeni kaikki unohtuneet kauhut, jotka olivat lapsen mielen vallanneet noidista kuunnellessaan. Sitten tuo ilkeä vaikutus hävisi äkkiä kuten oli tullutkin, ja kuulin Montgomeryn sanovan minulle:

"Aion mennä sisään, jos jo olette saanut kylliksenne tästä."

Vastasin jotakin tilanteeseen sopimatonta. Menimme kannen alle, ja hän toivotti hyvää yötä kajuttani ovelta.

Yöllä kiusasivat ilkeät unet minua. Kuu nousi myöhään. Se loi kalpean hohteen aavemaisen vaaleaan kajuttani kattoparteen ja saattoi sen seinälaudotuksen pahaaennustavan väriseksi. Ja sitten heräsivät koirat alkaen haukkua ja ulvoa, joten saatoin nukkua vain hetken kerrallaan, unentapaisessa horroksessa, kunnes aamu sarasti.

V.

Mies, jolla ei ollut paikkaa minne mennä.

Yöllä näin levottomia unia ampumisesta ja metelistä. Aamulla herätessäni hieroin silmiäni ja kuuntelin yläpuoleltani kuuluvaa melua. En aluksi muistanut, missä olin.

Kuulin yhtäkkiä paljaitten jalkojen astuntaa ja raskaitten esineitten kolinaa, joita heitettiin sinne tänne, sekä ankaraa kahleitten kalsketta. Edelleen kuulin veden kohinaa, kun alus kääntyi ja pieni vihreänkeltainen aalto löi kajutan pyöreään ikkunaan. Pukeuduin kiireesti ja nousin kannelle.

Noustessani rappusia näin punertavaa aamuruskoa vasten kapteenin leveän selän ja punaisen tukan, ja hänen yläpuolellaan näin puman häkin riippumassa puomiin kiinnitetystä köydestä. Eläin parka oli suunniltaan kauhusta ja ryömi ahtaan koppinsa nurkkaan.

"Yli laidan kaikki!" huusi kapteeni. "Yli laidan! Kohta pääsemme koko roskasta!"

Hän oli tielläni, joten minun täytyi koskettaa häntä hartioihin päästäkseni hänen ohitsensa. Hän säpsähti ja kääntyi. Ei tarvinnut kovinkaan tarkasti katsoa nähdäkseen, että mies yhä edelleen oli humalassa.

"Hei!" huusi hän tylsästi, mutta sitten välähti hänen silmissään, ja hän jatkoi: "Jaha, sehän on herra ... herra..."

"Prendick", sanoin minä

"Prendick? Eikös pirua. 'Suu kiinni', se on nimenne. Herra Suu kiinni!" Hän toisti sanat, jotka olin hänelle sanonut edellisenä päivänä Montgomeryn ja hänen väliseen riitaansa sekaantuessani.

Mutta en sentään ollut odottanut sitä mikä nyt seurasi. Hän viittasi laskusiltaan, jonka vieressä Montgomery seisoi jutellen erään kookkaan valkotukkaisen miehen kanssa, joka nähtävästi juuri oli tullut laivaan.

"Tuosta pois, penteleen herra Suu kiinni! Pois laivasta!" kiljui kapteeni.

Montgomery ja hänen toverinsa kääntyivät.

"Mitä tarkotatte?" kysyin minä

"Pois laivasta, kirottu herra Suu kiinni juuri sitä minä tarkoitan. Pois, ja heti. Puhdistamme laivan koko roskasta. Ja teistä myöskin!"

Tirkistelin hämmästyneenä häneen. Mutta sitten johtui yhtäkkiä mieleeni että sitähän itsekin halusin. Ei todellakaan olisi ollenkaan epämieluista poistua tuon raivopään seurasta. Käännyin Montgomeryyn.

"Emme voi ottaa vastaan teitä", sanoi Mongomeryn toveri päättävästi.

"Ette voi ottaa vastaan minua", toistin levottomana. En koskaan ollut nähnyt niin päättäväistä ilmettä kenenkään kasvoilla.

"Kuulkaa", sanoin kapteenille.

"Pois laivasta!" huusi tämä. "Tämä laiva ei ole petoja ja ihmissyöjiä varten, saatikka sitten vielä pahempia. Te poistutte laivasta ... herra Suu kiinni. Elleivät nuo huoli teistä, niin menkää tuuliajolle. Mutta joka tapauksessa te poistutte! Ystävienne kanssa. Olen sanonut tuolle saarelle iankaikkisen aamenen! Olen saanut siitä kylläkseni."

"Mutta, Montgomery", sanoin minä.

Tämä lerpautti alahuultaan ja viittasi toivottomana päällään vieressään seisovaan valkotukkaiseen mieheen, siten ilmaistakseen kyvyttömyytensä auttaa minua.

Vetosin vuoroin valkotukkaiseen mieheen pyytäen päästä maihin, vuoroin kapteeniin pyytäen saada jäädä laivaan. Kumpikin epäsi, ja Montgomery oli vaiti, kohautellen harteitaan. "Te poistutte laivasta", sanoi kapteeni. "Lakia on noudatettava, ja minä olen täällä laki."

Isovene, johon oli lastattu Montgomeryn eläimet ja tavarat, erkani laivasta. Näin, että sen miehistö oli ruskeita, merkillisen näköisiä miehiä.

Kapteeni ja pari miestä tuli luokseni peräkannelle. _Lady Vain_in vene oli edelleen köydessä laivan perässä, vettä puolillaan ja ilman airoja ja ruokavaroja. Kieltäydyin astumasta siihen, mutta he laskivat minut väkisin veneeseen ja työnsivät sen kauas laivasta.

Vene ajelehti hiljalleen kuunarin luota.

Olin aivan pökerryksissäni enkä ollut uskoa tällaista julmuutta todeksi, vaikka näin, kuinka alus purjeet pullollaan kiiti kauas. Olin yksin puoliksi uponneessa veneessäni. Minun oli mahdotonta päästä saarelle, ellei tuuli tai aallot minua sinne kuljettaisi. Olin edellisistä kärsimyksistäni vielä varsin heikko. Ja nääntyneenä kurjuudestani aloin itkeä, jota en ollut tehnyt kuin lapsena. Kyynelet vuosivat poskilleni ja ääneen rukoilin jumalalta kuolemaa vapahtajaksi.

VI.

Rumat soutajat.

Kun saarelaiset näkivät, että kapteeni oli hyljännyt minut, armahtivat he minua.

Veneeni ajautui hitaasti saareen päin, ja hysterinen helpotuksentunne valtasi minut huomatessani isonveneen kääntyvän ja tulevan kohti. Se oli raskaassa lastissa, ja sen tultua lähemmäksi näin Montgomeryn harmaapäisen toverin istuvan sen perässä laatikoiden ja koirien joukossa. Hän tirkisteli ääneti minuun. Mustanaama mulkoili myöskin omituisilla silmillään istuessaan veneen kokassa puman vieressä. Sitä paitsi oli veneessä vielä kolme merkillisen eläimellisen näköistä miestä. Montgomery, joka hoiti peräsintä, ohjasi veneen lähelleni, tarttui köyteen ja sitoi sen oman veneensä perään hinatakseen minun venettäni, sillä isossaveneessä ei ollut tilaa minulle. Hän ojensi minulle myöskin äyskärin, jolla aloin innokkaasti tyhjentää venettäni. Sen jälkeen saatoin lähemmin tarkastaa seuralaisiani.

Harmaahapsi katseli yhä huolestuneen näköisenä minua. Kun katseemme yhtyivät, loi hän silmänsä alas ja tähysteli koiria, jotka istuivat hänen jalkainsa juuressa. Hän oli voimakasrakenteinen mies jonka otsa oli sangen kaunis, mutta piirteet raskaat. Hänen silmäluomensa olivat hieman pussikkaat, kuten iäkkäitten ihmisten usein ovat, ja rypyt hänen tarmokkaan suunsa ympärillä ilmaisivat voimakasta päättäväisyyttä. Hän jutteli Montgomeryn kanssa, mutta niin hiljaa, etten kuullut, mitä he sanoivat. Hänestä silmäni siirtyivät noihin kolmeen muuhun mieheen -- kummallisiin olentoihin! Minä näin vain heidän kasvonsa, jotka vaikuttivat minuun tavattoman vastenmielisesti. Katsoin tiukasti heihin, mutta ilkeä ensi vaikutus ei vain hävinnyt, vaikkakaan en oikein käsittänyt, mistä se johtui. Miehet olivat ruskeita ja heidän jäsenensä olivat kummallisesti kiedotut likaiseen valkeaan kankaaseen, joka peitti vieläpä heidän kätensäkin. En koskaan ollut nähnyt miehiä tuolla tavoin käärittyinä -- kuin itämaitten naiset. Heillä oli turbaanitkin, joitten alta heidän peikonkasvonsa pistivät esiin, kasvot ulkonevine alaleukoineen ja loistavine silmineen. Heidän mustat hiuksensa muistuttivat jouhia ja istuessaan näyttivät he pitemmältä kuin mitkään ennen näkemäni ihmiset. Harmaahapsi, jonka olin nähnyt runsaasti kolmen kyynärän mittaiseksi, oli istuessaan päätään lyhyempi heitä. Jälkeenpäin huomasin, että he eivät olleet minua pitempiä, mutta heidän vartalonsa oli luonnottoman pitkä ja heidän reitensä lyhyet ja omituisen vääntyneet. Sanalla sanoen, ilettävän rumaa seuraa, ja heidän päittensä yläpuolelta tirkisteli veneen kokasta tuo mustanaamainen olento vihreillä silmillään.

Katsoessani heihin vastasivat he katseeseeni, mutta heti he toinen toisensa jälkeen siirsivät arasti katseensa minusta. Ymmärsin, että vaivasin heitä, ja käänsin sen vuoksi huomioni saareen.

Se oli matala ja tiheän kasvullisuuden peitossa. Varsinkin muuatta palmulajia, jota en tuntenut, kasvoi rehevänä kaikkialla. Eräästä kohden kohosi ohut valkoinen savupatsas korkealle ilmaan, jossa se levisi kuin viuhka.

Tulimme nyt leveään lahteen, jota matalat niemekkeet ympäröivät. Ranta oli himmeänharmaata hietikkoa kohoten äkkijyrkästi kuusi-seitsenkymmentä jalkaa korkeaksi harjuksi, jota siellä täällä peitti puut ja pensaat. Rinteen puolivälissä oli nelikulmainen kiviaitaus, jonka myöhemmin huomasin tehdyksi koralleista ja laavanpalasista. Kaksi olkikattoa pisti näkyviin aitauksen keskeltä.

Rannalla vedenrajassa seisoi muuan mies meitä odottamassa. Ollessamme vielä etäämpänä olin ollut näkevinäni joittenkin kummallisten olentojen hääriskelevän rinteen pensaikossa, mutta nyt niitä ei enää näkynyt. Rannalla seisoja oli keskipituinen mies mustine neekerinkasvoineen. Hänen suunsa oli suuri, mutta melkein ilman huulia, hänen käsivartensa olivat tavattoman pitkät ja hoikat ja hänen jalkateränsä pitkät ja litteät. Lisäksi oli hän vielä länkäsääri. Hänen piirteensä olivat raskaat, ja hän tirkisteli meihin jäykästi. Hän oli puettu samoin kuin Montgomery ja hänen valkotukkainen toverinsa sarssiseen takkiin ja housuihin.

Tullessamme lähemmäksi alkoi mies juosta edestakaisin rannalla mitä omituisimmin liikkein.

Montgomeryn käskystä hypähtivät nuo neljä isonveneen miestä pystyyn, merkillisen kömpelöin liikkein, ja laskivat purjeet käärien ne kokoon. Montgomery ohjasi pienehköön satamalampeen joka oli kaivettu hiekkaan, se oli kyllin suuri vastaanottaakseen veneen vuoksen aikana.

Kuulin keulan rasahtavan hiekkaan, irrotin veneen kiinnitysköyden ja työnsin sen maihin. Nuo neljä miestä astua laahustivat rannalle mitä merkillisimmin liikkein, ja alkoivat rannalla seisovan miehen avulla purkaa veneen lastia. Varsinkin valkopukuisten miesten liikkeet olivat kummallisia; heidän jalkansa eivät olleet jäykät, mutta kuitenkin he astuivat jollakin ihmeen tavalla, aivan kuin jalat olisivat olleet sijoiltaan.

Koirat murisivat edelleenkin ja tempoivat kahleitaan pyrkien noitten omituisten miesten kimppuun.

Kolme suurikokoista miestä jutteli keskenään kummallisin kurkkuäänin, ja mies, joka oli odottanut rannalla, alkoi myöskin innokkaasti puhella jollakin vieraalla kielellä.

Olin joskus ennen kuullut samanlaisen äänen, mutta en voinut muistaa missä.

Valkohapsi seisoi kuuden ulvovan koiran keskellä ja huusi niin kovalla äänellä käskynsä, että se kuului yli metelin. Montgomery astui myöskin maihin, ja kaikki alkoivat purkaa lastia; minä olin liian voimaton voidakseni auttaa. Valkohapsi sanoi minulle:

"Näyttää siltä kuin vielä olisitte ilman aamiaista."

Hänen pienet silmänsä säihkyivät kirkkaan mustina valkoisten kulmakarvojen alta.

"Suokaa anteeksi, että olette saanut odottaa", jatkoi hän. "Te olette nyt vieraamme, ja meidän on tehtävä olonne mukavaksi -- vaikkakin saavutte kutsumattomana vieraana, kuten tiedätte."

Hän katsahti minuun terävästi ja lisäsi:

"Montgomery sanoo, että te olette sivistynyt mies, herra Prendick -- vieläpä hiukan tiedemieskin. Saanko kysyä millä alalla?"

Kerroin hänelle, että olin muutaman vuoden opiskellut Royal College of Science'ssä, biologiaa Huxleyn johdolla. Tällöin kohotti hän vähän kulmiansa ja virkahti hiukan kohteliaammin:

"Se muuttaa asian, herra Prendick. Mekin satumme olemaan biologeja. Tämä on tavallaan biologinen laitos."

Hän katsahti valkoisiin kääriytyneitä olentoja, jotka nostivat puman häkkeineen maihin ja lisäsi:

"Ainakin minä ja herra Montgomery saatamme lukeutua oppineihin. En tiedä, kuinka pian pääsette täältä lähtemään. Saaremme on kaukana tavallisilta kulkureiteiltä, saattaapa kulua kokonainen vuosikin meidän näkemättämme purjeen riepuakaan."

Hän jätti minut äkkiä ja asteli ylemmäs rannalle. Luulen, että hän meni aituukseen. Miehet lastasivat Montgomeryn ohjeitten mukaisesti laatikot matalaan vaunuun. Laama ja kaniinihäkit olivat vielä veneessä, koirat repivät yhä kahleitaan.

Montgomery tuli luokseni, ojensi kätensä ja sanoi:

"Omasta puolestani olen mielissäni. Tuo kapteeni oli täydellinen sika. Olisipa hän tehnyt olonne kuumanlaiseksi."

"Te pelastitte minut toisen kerran."

"Riippuu asianhaaroista. Tulettepa havaitsemaan tämän saaren helvetin koluksi, siitä olen varma. Teidän sijassanne pitäisin silmäni avoinna. _Hän_ --"

Hän epäröi hetkisen ja jatkoi nähtävästi muuttaen sanansa, jotka hän oli lausumaisillaan:

"Viitsittekö auttaa minua kantamaan nuo kaniinit rannalle?"

Hän käsitteli häkkejä merkillisesti. Kahlasin hänen kanssaan veneelle ja autoin häntä häkkien kannossa. Niin pian kuin saimme häkin rannalle, aukaisi hän sen oven, käänsi sen pystyyn ja laski kaniinit hiekalle. Sen jälkeen taputti hän käsiään, ja kaniinit hajaantuivat harjulle.

"Kasvakaat ja lisääntykäät, ystäväiseni!" sanoi hän. "Täyttäkää maa, tähän asti olemmekin olleet lihanpuutteessa saarellamme."

Valkohapsi tuli samassa takaisin ja antoi minulle korppuja ja pullon paloviinaa. "Hiukan purtavaa, Prendick", sanoi hän paljon tuttavallisemmalla äänellä kuin ennen.

Kävin heti korppujen kimppuun valkohapsen auttaessa Montgomeryä kaniinien vapauttamisessa. Kolme isoa häkkiä veivät he kuitenkin samoin kuin pumahäkinkin aituukseen.

Paloviinan jätin juomatta, sillä olin aina ollut raitis.

VII.

Lukittu ovi.

"Ja nyt, mitä teemme kutsumattomalle vieraallemme?" kysyi valkohapsi Montgomeryltä.

"Hän on hiukan perehtynyt tieteeseen", vastasi tämä.

"Haluan mitä pikemmin taas käydä työhön käsiksi -- tällä uudella aineksella", sanoi valkohapsi, nyökäten päätänsä rakennukseen päin. Hänen silmänsä kirkastuivat.

"Senpä kyllä uskon", vastasi Montgomery kaikkea muuta kuin ystävällisellä sävyllä.

"Emme voi lähettää häntä tuonne, eikä meillä liioin ole aikaa uuden majan rakentamiseen. Emme myöskään vielä voi sulkea häntä luottamukseemme."

"Olen käytettävissänne", sanoin minä. En aavistanutkaan, mitä hän tarkoitti sanalla "tuonne".

"Olen ajatellut samaa", vastasi Montgomery. "Minun huoneessanihan on ulko-ovi --"

"No niin", sanoi vanhempi mies nopeasti, katsahtaen Montgomeryyn, minkä jälkeen astuimme kaikin kolmin aituukseen päin.

"Ikäväkseni täytyy minun olla hieman salaperäinen, herra Prendick, mutta muistanettehan olevanne kutsumaton vieras. Pikku laitoksemme saarellamme kätkee salaisuuden tai toisen, se on tavallaan ritari Siniparran salin kaltainen. Ei toki mitään erityisen kamalaa -- järkevälle ihmiselle. Mutta emmehän tunne teitä vielä..."

"Ehdottomasti", sanoin minä. "Olisinpa aika hölmö vaatiakseni luottamustanne tuntemattomalle."

Hän hymyili vetäen suupielensä alaspäin ja kumarsi vaieten.

Menimme aituuksen pääkäytävälle, jonka suuri raudotettu puuportti sulki. Veneen lasti oli sen ulkopuolella. Nurkkauksessa oli pieni ovi, jota en ollut ennen huomannut. Valkohapsi otti likaisen sinisen takkinsa taskusta avainkimpun, aukaisi oven ja astui sisään. Huomioni kiintyi hänen avaimiinsa ja huolellisuuteen, millä hän aukaisi oven.

Seurasin miehiä ja huomasin tulleeni pieneen, yksinkertaisesti mutta ei epämukavasti kalustettuun huoneeseen. Tässä oli sisäovi, joka oli raollaan ja josta näkyi kivetty pihamaa. Montgomery sulki heti tämän oven. Huoneen pimeimmässä nurkassa oli riippumatto, ja pieni, lasiton mutta sen sijaan rautaristikolla varustettu ikkuna antoi merelle.

Tämä tulisi olemaan minun huoneeni, selitti valkotukka, enkä minä saisi käyttää sisäovea, joka kaikkien erehdysten välttämiseksi suljettaisiin ulkopuolelta. Hän viittasi mukavaan tuoliin ikkunaluukun lähellä ja vanhoja kirjoja -- varsinkin lääketieteellisiä teoksia ja Kreikan ja Rooman klassikkoja -- täynnä olevaan hyllyyn. Hän poistui tämän jälkeen ulko-oven kautta, aivan kuin välttyäkseen avaamasta toista ovea.

"Me tavallisesti syömme tässä huoneessa", sanoi Montgomery ja poistui. Kuulin hänen sanovan "Moreau". Tuskin tätä tällöin huomasinkaan. Mutta kun sitten tarkastelin hyllyn kirjoja, palasi tuo sana mieleeni ja minä aloin miettiä, missä olin kuullut nimen "Moreau" aikaisemmin.

Istuuduin ikkunan ääreen, otin taskustani korput, joita minulle oli jäänyt ja söin ne erinomaisella ruokahalulla.

"Moreau?"

Ikkunasta saatoin nähdä erään noista kummallisista valkopukuisista miehistä vetävän pakkilaatikkoa rannalla. Kuulin avaimen pistettävän lukkoon takanani ja sitä kierrettävän. Kuulin myöskin rannalta tuotujen koirien elämöimisen. Ne eivät enää haukkuneet, vaan murisivat ja vikisivät omituisesti. Montgomery tyynnytteli niitä.

Isäntieni erikoinen salaperäisyys vaikutti minuun väkevästi. Aloin taas miettiä, mitenkä nimi Moreau tuntui niin tutulta. Sitten johtui mieleeni rannalla näkemäni omituinen rujo valkopukuinen mies. En koskaan ennen ollut nähnyt niin merkillistä käyntiä ja niin kummallisia liikkeitä kuin hänen, vetäessään tuota laatikkoa rannalla. Mieleeni muistui myöskin, ettei ainoakaan noista miehistä ollut puhunut minulle sanaakaan, vaikka he olivatkin luoneet minuun pikaisia ja ihmetteleviä silmäyksiä -- kokonaan toisenlaisia kuin luonnollisen villi-ihmisen. Ihmettelin, mitä kieltä he puhuivat. Heidän äänensä oli kauhea. Mikä vika heissä oli? Ja sen jälkeen muistelin silmäyksiä, joita Montgomeryn omituinen palvelija oli minuun luonut.

Sama palvelija astui nyt huoneeseen, yllään valkea puku, kantaen tarjotinta, jolla oli kahvia ja keitettyjä vihanneksia. En voinut liikauttaa väristystä, kun hän kumartaen laski tarjottimen eteeni pöydälle.

Yhtäkkiä jähmetyin hämmästyksestä. Hänen kankean mustan tukkansa alta näin hänen toisen korvansa, aivan lähellä kasvojani. Korva oli terävä ja hienon ruskean karvan peittämä.

"Aamiaisenne, sair!" sanoi hän. Tuijotin häneen kykenemättä vastaamaan. Hän kääntyi ja meni tiehensä, luoden minuun omituisen katseensa.

Yhtäkkiä muistui mieleeni muuan kirja: "Moreaun hirveydet", tai petomaisuudet, jotain sinnepäin. Kymmenen vuotta sitten olin nähnyt tuon nimen punaiselta painettuna erään kirjasen otsikkona. Vihkonen oli pannut minun vapisemaan kauhusta. Olin silloin vielä nuori poika, Moreau muistaakseni viisissäkymmenissä, kuuluisa ja taitava fysiologi, joka oli varsin tunnettu tieteellisissä piireissä erinomaisen mielikuvituksensa ja mistään piittaamattoman suorasukaisuutensa takia väittelyissä. Oliko tuo vanhus sama Moreau? Hän oli julkaissut eräitä hämmästyttäviä tutkimuksia veren transfusioista ja sairaalloisista kasvannaisista. Mutta yhtäkkiä oli hänen loistava uransa katkennut, hänen oli täytynyt jättää Englanti. Muuan sanomalehtimies oli assistenttina esiintyen päässyt hänen laboratorioonsa, tehdäkseen huomiotaherättäviä paljastuksia, ja erään inhottavan sattuman -- mikäli se nyt oli mikään sattuma -- kautta oli hänen kirjasensa tullut kuuluisaksi. Samana päivänä, jona se ilmestyi, pääsi muuan nyljetty ja leikelty koira karkaamaan Moreaun talosta.

Tämä tapahtui "kuolleena kautena", ja muuan taitava kustantaja, tilapäisen laboratorioassistentin sukulainen, vetosi kansan oikeudentuntoon. Ensimäistä kertaa ei tämä oikeudentunto ollut noussut tieteen menettelytapoja vastaan, ja Moreau oli sanalla sanoen haukuttu ulos maasta. Muutamat hänen kokeistaan olivatkin -- sanomalehtimiehen esityksen mukaan -- häpeällisen julmat.

Olin vakuutettu siitä, että olin sattunut saman tohtorin pariin. Ihmettelin, mitä hän aikoi tehdä pumalla ja muilla aituukseen tuoduilla eläimillä.

Tunsin omituista hajua, leikkaushuoneen antiseptisten aineitten hajua. Seinän läpi kuulin puman murinaa, ja muuan koirista haukahti, aivan kuin sitä olisi pistetty.

Mutta tutkijasta ei vivisektiossa ollut mitään niin kauheata, että hänen olisi tarvinnut salata sitä toiselta tutkijalta. Kummallisen ajatusyhtymän kautta tulin ajatelleeksi palvelijan teräväpäisiä korvia ja loistavia silmiä.

Mitä tämä tarkotti? Lukittu ovi autiolla saarella, pahamaineinen vivisektori ja nämä rujot ihmiset?...

VIII.

Puman kiljunta.

Montgomeryn sisääntulo keskeytti mietiskelyni. Hänen merkillinen palvelijansa seurasi häntä kantaen tarjotinta, jolla oli leipää, vihanneksia ja muuta syötävää sekä viskipullo, vesiruukku ja kolme lasia ja veitsiä. Katsoin tutkivasti tuohon kummalliseen olentoon ja huomasin, että hän tarkkasi minua omituisella, levottomalla katseellaan. Montgomery sanoi tulleensa syömään kanssani. Moreau ei kiireellisiltä töiltään nyt joutanut.

"Moreau!" sanoin minä. "Nimi on minulle tuttu."

"Piru vieköön, taitaapa olla!" vastasi hän. "Mikä hölmö olinkaan mainitessani sen! Joka tapauksessa, saattanette siitä arvailla salaisuuksiamme. Maistuuko viski?"

"Ei kiitos, olen absolutisti."

"Toivonpa, että voisin sanoa samoin -- mutta nyt se on jo liian myöhäistä! Tuo pirun juoma se saattoi minut tänne -- viski ja muuan sumuyö. Kuvittelin, että minua onnesti silloin kuin Moreau kehotti minua lähtemään hänen mukaansa. Merkillistä..."

"Montgomery", sanoin yhtäkkiä, kun palvelija oli sulkenut oven jälkeensä, "minkä vuoksi on palvelijallanne teräväpäiset korvat?"

"Mitä hittoa!" huudahti hän suu täynnä ruokaa -- "teräväpäiset korvat?"

"Niin juuri", sanoin niin tyynesti kuin suinkin, "ja vielä kaunis ruskea karvapeite niillä?"

Hän kaatoi tyynesti viskiä lasiinsa ja sanoi:

"Minä kun luulin, että hänen tukkansa peitti nuo korvat."

"Mutta minä näin ne hänen kumartuessaan kaatamaan minulle kahvia; ja hänen silmänsä loistavat pimeässä."

Montgomery oli nyt tointunut ensi hämmästyksestään ja vastasi tyynesti:

"Minustakin hänen korvissaan on ollut jotakin erikoista, kun hän niitä aina on peitellyt. Miltä ne näyttävät?"

Huomasin, että hän teeskenteli tietämättömyyttä, mutta enhän voinut hänelle suoraan sanoa, että hän oli teeskentelijä.

"Ne olivat teräväpäiset", sanoin, "sangen pienet ja selvästi karvaiset. Koko mies on muuten merkillisimpiä olentoja, mitä koskaan olen nähnyt."

Yhtäkkiä kuului aituuksesta jonkun kidutetun eläimen vihlova ja käheä ulvonta. Tämän voimakkuus ja syvyys ilmaisi, että se tuli puman kurkusta. Huomasin, että Montgomery säpsähti.

"Niin", sanoi Montgomery.

"Mistä te saitte tuon olennon?"

"San -- San Franciscosta... Myönnän, hän on omituinen olento. Puoli-idiootti, nähkääs. En muista, mistä hän tuli, mutta olen tottunut häneen, katsokaas, olemme kumpikin tottuneet häneen."

"Hän on luonnoton", sanoin minä. "Hänessä on jotain erikoista... Älkää pitäkö minua turhia kuvittelevana, mutta minut valtaa aina epämiellyttävä tunne hänet nähdessäni ... lihakseni jännittyvät vaistomaisesti hänen lähestyessään... Hänessä on jotakin pirullista."

"Mitä joutavia!" sanoi Montgomery, joka minun puhuessani oli lakannut syömästä. "_Minä_ en sitä huomaa... Kuunarin miehistö ... tunsi kai samaa... Näittehän kapteenin...?"

Puma kiljui taas, tällä kertaa vielä surkeammin. Montgomery kiroili hiljaa itsekseen. Aioin ahdistaa häntä kysymyksilläni rannalla näkemistäni miehistä, mutta puma kiljahti useaan kertaan lyhyesti ja raivokkaasti.

"Mitä rotua nuo rannalla olevat miehet ovat?" kysyin.

"Erinomaista väkeä, eivätkö olekin?" vastasi hän hajamielisesti ja rypisti silmäkulmiaan, kun puma kiljui vielä kauheammin. Minä olin vaiti. Lopuksi kuului entistä kiukkuisempi kiljunta. Montgomery tuijotti minuun tylsillä harmailla silmillään ja kaatoi lasiinsa enemmän viskiä. Hän koetti siirtää keskustelun alkoholiin, väittäen sillä aineella pelastaneensa henkeni. Minä vastasin hajamielisenä jotakin.

Päivällinen oli lopussa, ja tuo epämuodostunut palvelija vei pois tarjottimen. Montgomery poistui myöskin. Häntä oli selvästi koko ajan ärsyttänyt vivisektion alaisen puman kiljunta.

Minustakin tuntui kiljunta tavattoman ärsyttävältä. Lopuksi en sitä enää kestänyt. Puristin käteni nyrkkiin, purin huuliani ja aloin astella edestakaisin huoneessani.