Part 1

KAUHUN SAARI

Kirj.

H. G. Wells

Suomentanut Teppo Heino

Kustannusosakeyhtiö Suomi, Helsinki, 1920. Öflund & Pettersson O-Y:n kivi- ja kirjapaino.

SISÄLLYS:

I. "Lady Vain'in" pelastusveneessä. II. Mies, joka ei ollut matkalla minnekään. III. Kummalliset kasvot. IV. Kuunarin kaidepuilla. V. Mies, jolla ei ollut paikkaa minne mennä. VI. Rumat soutajat. VII. Lukittu ovi. VIII. Puman kiljunta. IX. Metsän olento. X. Ihmisen huuto. XI. Ihmisajo. XII. Lain julistaja. XIII. Keskustelu. XIV. Tohtori Moreaun selitys. XV. Eläinkansa pääsee verenmakuun. XVI. Katastrofi. XVII. Löydämme Moreaun. XVIII. Montgomeryn "lomapäivä". XIX. Yksin eläinkansan parissa. XX. Eläinkansan muuttuminen. XXI. Yksin.

I.

"Lady Vain'in" pelastusveneessä.

En aio mitään lisätä siihen, mitä lehdet jo ovat kertoneet _Lady Vain_in haaksirikosta. Niin kuin kaikki tietävät, törmäsi se erääseen hylkyyn kymmenen päivän matkan päässä Callaosta. Kahdeksantoista päivää myöhemmin tapasi H. M. tykkivenhe _Myrtle_ laivan isonveneen ja seitsemän haaksirikkoista, joiden kärsimykset ovat yhtä tunnetut kuin vielä kamalampi _Medusan_ perikato. Matta minä voin kumminkin lisätä _Lady Vainista_ julkaistuun kertomukseen toisen yhtä kauhistuttavan, vieläpä kamalammankin. On tähän asti luultu, että ne neljä miestä, jotka astuivat laivan pikkuveneeseen, kaikki hukkuivat, mutta näin ei ole laita. Minähän sen parhaiten tiedän, sillä olin itse yksi noista neljästä.

Mutta ensiksi on minun huomautettava, että miehiä ei ollutkaan neljä; meitä oli kolme. Constans, "jonka kapteeni näki hyppäävän pikkuveneeseen", (_Daily News_, 17.3.1887) ei meidän onneksemme päässyt siihen. Hänen jalkansa takertuivat köysiin murtuneen kokkapuomin alle, hän riippui hetkisen pää alaspäin, putosi ja loukkasi päänsä johonkin meressä uiskentelevaan pölkkyyn. Me sousimme häntä kohti, mutta emme häntä sen koommin nähneet.

Sanoin, että hän ei meidän onneksemme päässyt veneeseen, ja minun on vielä lisättävä hänen omaksikin onnekseen, sillä veneessä ei ollut muuta kuin pikku astiallinen vettä ja muutama laivakorppu hengenpitimiksi -- niin äkkiarvaamaton oli hälytys ollut, niin aavistamatta onnettomuus tapahtui. Me luulimme, että isonveneen miehistö oli paremmin varustautunut (niin ei kuitenkaan näy olleen laita) ja koetimme päästä heidän luokseen. He eivät kumminkaan liene kuulleet huutojamme, ja seuraavana aamuna sumun hälvettyä -- joka muuten tapahtui vasta keskipäivän jälkeen -- emme nähneet hitustakaan heistä. Me emme tohtineet nousta seisten tähyämään, sillä vene keikkui pahasti. Mainingit vyöryivät pelottavan mahtavina ja saimme ponnistaa kaikkemme pitääksemme keulan päin aaltoja. Muut kaksi miestä, jotka siis olivat onnistuneet pääsemään niin pitkälle kuin minä tuosta surkeasta haaksirikosta, olivat muuan Helmar niminen matkustaja -- kuten minäkin -- ja eräs merimies, jonka nimeä en tiedä, lyhyt, tukeva mies, joka änkytti.

Me ajelehdimme nälissämme aavalla ulapalla, ja kun vesikin loppui, liittyi tuskiimme vielä sietämätön jano. Toisena päivänä oli niin tyyni, että meri oli kuin peilin pinta. Tavallisen lukijan on mahdotonta kuvitella kärsimyksiämme noina kahdeksana päivänä. Hänen muistissaan ei ole -- onnekseen -- tapahtumaa, johon hän voisi niitä verrata. Ensimäisen päivän kuluttua me lausuimme vain harvan sanan toisillemme. Me vain makasimme paikoillamme tirkistellen taivaanrantaan, taikka huomioimme, päivä päivältä suurenevin ja kuumeisemmiksi käyvin silmin toistemme kasvavaa kurjuutta ja heikkoutta. Aurinko paahtoi säälimättömästi, vesi loppui neljäntenä päivänä ja me mietimme jo kamaluuksia ja puhuimme niistä silmillämme, mutta vasta kuudentena päivänä muistaakseni Helmar ääneen lausui sen mikä oli meidän kaikkien mielessämme. Muistan, kuinka äänemme oli kuiva ja paksu, jotta meidän oli kumartuminen toistemme puoleen puhuessamme. Minä vastustin kaikin voimin sitä ja olisin mieluummin suostunut veneen kaatamiseen ja sen ympärillä uiskentelevien haitten saaliiksi joutumiseen, mutta kun Helmar sanoi, että jos hänen ehdotuksensa hyväksyttäisiin, niin me kaikki saisimme juoduksemme, meni merimies hänen puolelleen.

Minä en halunnut nostaa arpaa, ja yöllä kuiskutteli merimies kuiskuttelemistaan Helmarin kanssa, ja minä istuin keulassa veitsi kourassani -- vaikka tuskinpa luulen, että tällöin olisin kyennyt sitä käyttämään. Ja aamulla minä suostuin Helmarin ehdotukseen, ja me heitimme puolenpennin rahalla arpaa, kuka meistä olisi uhrattava.

Arpa laukesi merimieheen, mutta hän oli voimakkain meistä eikä alistunut arvan määräämään kohtaloon, vaan kävi Helmarin kimppuun. He iskivät yhteen seisaaltaan. Ryömin heidän luokseen aikoen auttaa Helmaria tarttumalla merimiestä jalkoihin, mutta tämä horjahti veneen heilahduksesta ja kumpikin kaatui veneen reunaa vasten syöksyen mereen. He upposivat kuin kivet. Minä muistan nauraneeni ja ihmetelleeni, miksi nauroin. Nauru tuntui minusta tulevan jostakin kaukaa.

En tiedä, kauanko makasin poikittain tuhdolla ajatellen, että kunpa vain olisin kyllin voimakas, niin joisin merivettä pikemmin kuollakseni. Ja siinä maatessani näin purjeen kohoavan taivaan rannalta ja liikkuvan minuun päin. Olin jo niin tylsistynyt, että tämäkin näky tuntui minusta vain tavalliselta kuvalta. Mieleni täytyi tällöin olla harhateillä, mutta muistan kumminkin kaiken varsin selvästi. Muistan, kuinka pääni keikkui aaltojen mukana ja kuinka purje nousi ja laski taivaanrannan kera. Muistan myöskin, että luulin olevani kuollut ja että ajattelin, kuinka omituista oli, että he saapuivat niin vähän liian myöhään tavatakseen ruumiini.

Äärettömän kauan, siltä minusta tuntui, makasin tuhdolla katsellen heiluvaa kuunaria -- sellainen oli tuo pieni alus. Päähäni ei juolahtanutkaan koettaa herättää sen miehistön huomiota, enkä sitten enää selvästi muistakaan mitään, ennen kuin havaitsin olevani pikku kajutassa peräpuolella. Hämärästi muistelen, että minut nosti laivaan mies, jolla oli suuri, pyöreä pisamainen ja punaisen tukan ympäröimä naama. Mieleeni on myöskin painunut epäselvä mielikuva tummista kasvoista, joista ihmeelliset silmät tirkistelivät minuun, mutta minä luulin sitä painajaisuneksi, kunnes näin nuo kasvot uudelleen. Jotakin kaadettiin suuhuni. Sen jälkeen en muista enää mitään.

II.

Mies, joka ei ollut matkalla minnekään.

Kajutta, jossa heräsin, oli pieni ja sangen epäsiisti. Muuan keltatukkainen ja -viiksinen nuorehko mies istui alahuuli lerpalla vuoteeni ääressä pidellen kiinni ranteestani. Hetkisen tirkistelimme ääneti toisiimme. Hänen vesiharmaat silmänsä olivat omituisen ilmeettömät.

Juuri silloin kuului kannelta melua aivan kuin rautaisen vuoteen siirtelystä ja sen jälkeen jonkun suuren elukan matalaa kiukkuista murinaa. Ja samassa mies taas puhkesi puhumaan.

Hän toisti kysymyksensä: "Kuinka voitte nyt?"

Ajatuksissani vastasin voivani hyvin. Minä en voinut muistaa, niissä olin. Hän luki kysymyksen ilmeestäni, sillä sanaakaan en saanut suustani irti.

"Teidät löydettiin veneestä nälästä puolikuolleena. Veneen nimi oli _Lady Vain_. Siinä oli verisiä jälkiä." Samassa satuin katsahtamaan käteeni, joka oli niin laiha, että se muistutti luita sisältävää likaista nahkapussia, ja koko veneseikkailu palasi mieleeni.

"Maistakaapa tätä", lausui mies antaen minulle jotakin punaista, jääkylmää nestettä.

Se maistui vereltä ja lisäsi voimiani.

"Saatte kiittää onneanne, kun jouduitte laivaan, jossa on lääkäri matkassa", lisäsi mies omituisen vetelehtivällä, hiukan sammaltavalla äänellään.

"Mikä tämä laiva on?" kysyin minä hiljaa ja käheästi, katkaisten pitkän äänettömyyteni.

"Vähäinen kauppalaiva matkalla Aricasta ja Callaosta. En koskaan ole kysynyt, mistä se alkuaan on kotoisin. Hullujen maasta, luulen. Olen itse matkustajana Aricasta. Tuo aasipöhkö, joka tämän purkin omistaa -- hän on myöskin sen kapteeni, ja hänen nimensä on Davis -- on hukannut sertifikaattinsa tai jotain sentapaista. Käsitätte, mikä mies hän on -- hän nimittää haaksipahaistansa _Ipecacuanhaksi_ -- mikä pirullisen tyhmä nimi!"

Kannelta kuului taas melua, murinaa ja karjuntaa, johon liittyi vielä ihmisen äänikin. Sitten taas kuului toinen ääni, joka käski jonkun "jumalanhylkäämän höperön" lakata jostakin.

"Olitte aivan kuolemaisillanne", sanoi auttajani. "Tulimme ihan viime tingassa. Mutta olenpa nyt pannut teihin sopivaa ainetta. Katsokaapa käsivarsissanne olevia merkkejä. Ruiskeitten jälkiä. Olette ollut tainnuksissa lähes kolmekymmentä tuntia."

Ajatukseni palasivat vähitellen. Minua kiusasi useitten koirien haukunta.

"Jokohan kykenen nauttimaan muunlaista ravintoa?" kysyin.

"Kyllä, kiitos minun ponnistusteni", vastasi mies, "lampaanliha kiehuu parhaillaan."

"Luulenpa palasen lampaanlihaa maistuvan", sanoin jo varmemmin.

"Mutta", lausui mies hieman epäröiden, "aavistanette, että olen äärettömän utelias kuulemaan, kuinka jouduitte olemaan yksinänne veneessä." Hänen silmissään olin näkevinäni epäilevän ilmeen.

_"Kirottu ulvonta!"_ huudahti hän yhtäkkiä.

Hän lähti samalla kajutasta, ja minä kuulin hänen kiivaasti sanovan jotain jollekin toiselle, joka vastasi siansaksan tapaisella kielellä. Keskustelu tuntui loppuvan lyönteihin, mutta luulin korvieni erehtyvän. Sen jälkeen ärjyi hän koirille ja palasi kajuttaan.

"No niin", sanoi hän jo ovelta, "teidänhän piti juuri alottaa kertomuksenne."

Kerroin hänelle, että nimeni oli Edward Prendick ja että olin harrastanut luonnontieteitä, ajankulukseni ja yksitoikkoisen, riippumattoman elämäni ja oloni ratoksi. Tämä näytti kiintävän hänen mieltään.

"Olen minäkin hiukan työskennellyt samaan suuntaan", sanoi hän. "Tutkin biologiaa yliopistossa, revin irti jonkun kastemadon ovarion tai etanan radulan j.n.e. Herra varjelkoon! Siitä on jo kymmenen vuotta. Mutta jatkakaa, jatkakaa -- kertokaa enemmän tuosta veneestä."

Täytin hänen pyyntönsä mikäli voimani sallivat, sillä olin yhä kauhean väsynyt ja heikko, ja lopetettuani alkoi hän heti uudelleen haastella luonnonhistoriasta ja omista biologisista tutkimuksistaan. Hän näytti olleen sangen kunnollinen lääketieteen harrastaja, mutta hän osasi myöskin kertoilla hauskoja juttuja varieteista ja muista huvittelupaikoista.

"Jätin tuon kaiken kymmenen vuotta sitten. Kuinka hauskalta silloin kaikki näyttikään! Mutta minä olin tyhmä aasi ... raastoin voimani loppuun ennen kuin olin kahtakymmentäyhtä täyttänyt.

"Onpa nykyään kaikki toisin ... Mutta minun on mentävä tarkastamaan, mitä tuo kokkihölmö oikein aikoo lampaanlihastamme valmistaa."

Yläpuoleltani kuului taas murinaa, niin äkkiä ja niin kiukkuista, että pelästyin. "Mitä tämä oikein on?" Huusin toveriani, mutta ovi oli kiinni. Hetken perästä hän palasi tuoden höyryävän ruuan. Tämän ruokahalua kiihottava tuoksu sai minut unohtamaan pedon ääntelyn.

Päivän vielä vuoroin nukuttuani, vuoroin syötyäni olin taas niin voimissani, että kykenin nousemaan ikkunaan katselemaan vihreitä aaltoja, jotka kulkivat kilpaa aluksemme kanssa. Montgomery -- se oli keltatukkaisen auttajani nimi -- tuli luokseni, ja pyysin häneltä vaatteita. Hän lainasi minulle pari vaatekappaletta, sillä omani oli heitetty mereen. Vaatteet olivat minulle aivan liian suuret, sillä hän oli kookas ja pitkä mies.

Hän kertoi ohimennen, että kapteeni makasi humalassa kajutassaan. Pukeutuessani kyselin häneltä laivan päämäärää.

Hän sanoi, että kuunari oli matkalla Havaijiin, mutta että hän sitä ennen astuisi maihin.

"Minne?"

"Erääseen saareen ... jossa asun. Mikäli tiedän, ei sillä vielä ole nimeä."

Alahuuli lerpalla katseli hän minua ja oli niin typerän näköinen, että heti huomasin hänen haluavan säästyä enemmiltä kyselyiltäni.

III.

Kummalliset kasvot.

Jätimme kajutan. Muuan mies välikannella seisoi tiellämme. Hän seisoi rappusilla selkä meitä päin ja tirkisteli eteensä. Mikäli voin nähdä, oli hän epämuodostunut, lyhyt ja leveä, kömpelö mies, kumaraselkäinen, niska karvainen ja pää hartiain väliin painunut. Hänen pukunsa oli tummansinistä sarssia, ja hänen tukkansa oli tavattoman paksu, karkea ja musta. Kuulin näkymättömien koirien murisevan raivokkaasti, ja mies liikahti yhtäkkiä taaksepäin. Kun käteni ojentaessani kosketin häneen, kääntyi hän aivan eläimen vikkelyydellä.

Jokin epämääräinen pelko valtasi minut perinpohjin nähdessäni hänen mustat kasvonsa. Ne olivat merkillisen rujot. Suu ja nenä olivat ulkonevat, niin että ne muistuttivat kuonoa, ja suuresta puoliavoimesta suusta välkkyivät suurimmat hampaat, mitkä koskaan olin ihmisen suussa nähnyt. Silmien reunat veristivät, ja pähkinänvärisiä silmäteriä reunusti vain kapea valkoinen juova. Kasvojen ilme oli merkillisen kiihottunut.

"Piru teidät periköön!" huudahti Montgomery. "Miksi hiivatissa ette väisty?" Mustanaama astui ääneti syrjään.

Nousin rappusia vaistomaisesti katsoen mieheen. Montgomery jäi paikoilleen hetkiseksi. "Teillä ei ole täällä mitään tekemistä", sanoi hän hillitysti miehelle. "Paikkanne on etukannella."

Mustanaama kyyristyi ja sanoi hitaasti, omituisella ja käheällä äänellä:

"He ... eivät siedä minua siellä."

"Eivätkö he siedä teitä!" sanoi Montgomery uhkaavasti. "Mutta minä käsken teidän menemään etukannelle."

Hän näytti aikovan sanoa enemmän, mutta katsahti yhtäkkiä minuun ja nousi jälleen rappusille. Minä olin pysähtynyt puolitiehen ja katselin taakseni yhä kummastellen tuon mustanaamaisen olennon tavatonta rumuutta. En ollut koskaan ennen nähnyt niin vastenmielisiä ja merkillisiä kasvoja, mutta samalla tuntui minusta kuitenkin, että olin kerran aikaisemminkin nähnyt samat piirteet ja liikkeet. Jälkeenpäin johtui mieleeni, että ehkä olin nähnyt miehen minua laivaan nostettaessa.

Montgomeryn liikahtaessa seuratakseen minua kiinnitin huomioni toisaanne. Käännyin katsomaan kuunarimme välikantta. Äänet, joita olin kuullut, olivat minua johonkin määrin valmistaneet siihen, mitä nyt sain nähdä. En koskaan ollut nähnyt niin likaista kantta. Koko kansi oli tykkänään porkkananpalasten, vihanneslehtien ja sanoin kuvaamattoman loan sekamelskaa. Päämastoon oli kahlein kiinnitetty suuria hirveitä hirvikoiria, jotka minut nähtyään alkoivat haukkuen hyppiä minua kohti. Toisen maston juurella oli muuan suuri puma ahdettu rautahäkkiin, joka oli sille aivan liian ahdas. Etäämpänä oli muutamia suuria laatikoita, joissa oli kaniineja, ja vielä kauempana keulassa värisi muuan yksinäinen laama häkissään. Koirilla oli nahkaiset kuonokopat. Ainoa ihmisolento oli laiha ja vaitelias merimies ruorirattaan ääressä.

Tuuli pingotti paikattuja ja likaisia purjeita, ja pieni alus näytti vetäneen joka purjeenpalasen mastoihinsa. Taivas oli kirkas ja aurinko oli puolimatkassa lännen puolella, pitkät, vaahtoiset aallot ajelivat meitä.

Astuimme ohi perämiehen laivan perään. Käännyin katsomaan pitkin koko kurjaa kantta.

"Onko tämä uiva eläintarha?" kysyin.

"Siitäpä näyttää", sanoi Montgomery.

"Mitä varten nuo elukat täällä ovat? Ovatko ne kauppatavaraa? Aikooko kapteeni myydä ne jonnekin Etelämeren saareen?"

"Niinpä luulisi, eikö niin?" sanoi Montgomery kääntyen.

Kuulimme taas haukuntaa ja raivoisia kirouksia välikannelta. Muodoton mustanaamainen mies nousi kiireesti kannelle. Heti hänen perästään tuli suuri, punatukkainen, valkolakkinen mies. Mustanaaman nähdessään raivostuivat koirat aivan vimmoihinsa ja tempoivat kahleitaan. Mustanaama pysähtyi epäröiden niiden eteen. Tällöin saavutti punatukkainen mies hänet ja iski häntä armottomasti hartiain väliin. Miesparka vierähti nurin kuin otsaan isketty härkä ja kieri lokaan raivojen koirien pariin. Olipa onni, että nämä olivat kuonokopassa. Punatukka mörähti kiukkuisesti seisoen horjahdellen ja kuten minusta näytti, vaarassa horjahtaa taaksepäin välikannelle tai eteenpäin uhrinsa kimppuun.

Niin pian kuin tuo toinen mies näyttäiksen, vavahti Montgomery kiivaasti. "Hiljaa siellä!" huudahti hän vakavalla äänellä.

Muutamia merimiehiä ilmaantui etukannelle.

Mustanaama kieriskeli koirien jaloissa omituisesti äännähdellen. Ei kukaan koettanutkaan auttaa häntä. Pedot yrittivät parhaansa mukaan purra häntä, töykkien kuonojaan häneen. Niiden harmaat ruumiit kieriskelivät tuon muodottoman olennon ympärillä ja päällä. Merimiehet huudahtelivat koirille, aivan kuin koko kohtaus olisi ollut vain heidän huvikseen toimeenpantu. Montgomery huusi suuttuneena jotakin ja meni lähemmäs. Minä seurasin häntä.

Mustanaama oli nyt päässyt pystyyn ja horjui keulaan päin. Hän hoiperteli laivanportaalle jääden siihen seisomaan kovasti huohottaen ja mulkoillen yli olkansa koiriin. Punatukka nauroi tyytyväisenä.

"Kuulkaapa, kapteeni", sanoi Montgomery hiukan korostaen sammaltavaa puhettaan ja tarttuen punatukkaa hartioihin, "tämä ei käy kuntoon."

Seisoin Montgomeryn takana. Kapteeni käännähti puoleksi ja loi häneen juopuneen tylsän juhlallisen silmäyksen.

"Mikä ei käy?" sanoi hän, hetkisen typerän näköisenä töllistettyään Montgomeryyn, ja lisäsi: "Palaneet sahanpurut!"

Nopeasti liikahtaen vapautui hän Montgomeryn otteesta ja pisti kätensä takintaskuihinsa.

"Tuo mies on matkustaja", sanoi Montgomery. "Neuvon teitä antamaan hänen olla rauhassa."

"Menkää helvettiin!" kiljasi kapteeni. Hän kääntyi äkkiä ja hoiperteli syrjään. "Minä teen omalla laivallani mitä ikinä minua haluttaa", sanoi hän.

Minun mielestäni olisi Montgomery saattanut jättää hänet rauhaan, kun hän kerran näki, että tuo elukka mieheksi oli sikahumalassa. Mutta hän vain kalpeni vähäsen ja seurasi kapteenia portaalle.

"Kuulkaas kapteeni", sanoi hän. "Tuo mies on minun miehiäni älköönkä häntä pahasti kohdeltako. Häntä on kumminkin kiusattu koko matkan."

Hetkiseksi saattoivat viinanhöyryt kapteenin sanattomaksi. "Palaneet sahanpurut!" oli kaikki, mitä hän suvaitsi vastata.

Huomasin, että Montgomery oli niitä kärsivällisiä luonteita, jotka ovat hitaat vihaan, mutta jotka monipäiväisen ärsytyksen jälkeen lopulta vimmastuvat kiukkuun, joka ei tunne anteeksiantamusta. Huomasin myöskin, että heidän välinen riitansa oli jo aikaisemmin virinnyttä.

"Mies on päissään", sanoin minä ehkäpä hieman tunkeilevasti. "Suotta häneen sanoja tuhlaatte."

Montgomery mursi äkäisesti riippuvaa alahuultaan. "Hän on alati päissään. Mutta oikeuttaako humala hänet kohtelemaan hävyttömästi matkustajiaan?"

"Laiva on minun", alkoi kapteeni epävarmasti, viittoillen kädellään häkkeihin. "Ja se oli puhdas laiva. Mutta katsokaapa sitä nyt!" Alus oli tosiaankin kaikkea muuta kuin puhdas. "Kaunista joukkoa, hyvin siistiä ja puhdasta joukkoa", jatkoi hän.

"Itsehän suostuitte kuljettamaan elukat."

"Toivon, etten koskaan olisi nähnyt kirottua saartanne. Mitä pirua ... te teette elukoilla mokomalla saarella? Ja tuo mies... Luulin häntä ihmiseksi. Mutta hän on hullu. Eikä hänellä ollut mitään tekemistä takakannella. Luuletteko te, että koko tämä perhanan laiva kuuluu teille?"

"Miehenne rupesivat heti laivaan tultuamme ärsyttämään tuota poloista paholaista."

"Paholainen hän juuri on -- pirullinen paholainen. Väkeni ei voi sietää häntä. _Minä_ en voi sietää häntä. Ei kukaan meistä voi sietää häntä. Ettekä _tekään_."

Montgomery kääntyi ja sanoi päätään nyökyttäen:

"_Te_ jätätte joka tapauksessa hänet rauhaan.".

Mutta kapteenia halutti riidellä nyt. Hän korotti äänensä: "Jos hän vielä kerran tulee tänne, niin minä lasken hänen sisälmyksensä kannelle, sen teen. Lasken hänen kärventyneet sisuksensa kannelle! Mikä mies _te_ olette sanomaan _minulle_ mitä _minun_ on tekeminen? Sanonpa teille, että minä olen tämän laivan kapteeni, kapteeni ja omistaja. Minä olen laki täällä -- laki ja profeetat. Minä sitouduin kuljettamaan erään miehen ja hänen palvelijansa Aricaan ja takaisin sieltä sekä tuomaan sieltä joitakin elukoita. Mutta minä en koskaan ole sitoutunut kuljettamaan hullua pirua ja palaneita sahanpuruja ja --"

No niin, samantekevää miksi hän nimitti Montgomeryä, mutta minä näin tämän hypähtävän päin kapteenia.

"Hän on humalassa", sanoin minä. Kapteeni tuli yhä rivommaksi. "Suu kiinni!" huudahdin kääntyen äkisti häneen päin, sillä olin nähnyt vaaran uhkaavan Montgomeryn kalvenneista kasvoista. Täten sain minä rajuilman ylitseni.

Olin kumminkin hyvilläni saatuani estetyksi tappelun, kapteenin humalaisen raivon uhallakin. En luule koskaan minkään miehen suusta kuulleeni vyöryvän niin mahtavaa haukkumasanojen tulvaa, vaikka olenkin nähnyt ja kuullut jos jotakin. Vaikka olenkin sangen lempeä mies, oli minun kuitenkin hyvin vaikeata sulattaa eräitä nimityksiä. Mutta kehottaessani kapteenia vaikenemaan, olin luultavasti unohtanut, että olin tällöin vain tavallaan hylkytavaraa, tilapäistä painolastia, etten ollut kyennyt edes maksamaan matkastani. Tästä kyllä sainkin heti kuulla. Mutta joka tapauksessa olin ehkäissyt tappelun.

IV.

Kuunarin kaidepuilla.

Auringonlaskun jälkeen samana iltana saimme maan näkyviimme. Montgomery sanoi nyt tulevansa perille. Olimme vielä liian kaukana voidaksemme erottaa rannan yksityiskohtia. Minusta näytti kaikki pitkältä sinisenharmaalta juovalta merenpinnan yllä. Melkein kohtisuora savupatsas kohosi päin pilviä.

Kapteeni makasi kajutassaan päätänsä selvittelemässä. Montgomery ja minä olimme kannella kunnes tähdet alkoivat tuikkia. Eläimet olivat hiljaa. Montgomery tarjosi sikarin.

Hän alkoi puhua Lontoosta puolihaikealla äänellä ja kysellä siellä tapahtuneita asioita. Hän jutteli kuin mies, joka on pitänyt elämästään siellä ja joka yhtäkkiä ja auttamattomasti on sieltä poistettu. Katselin tummaan mereen ja pimeydestä häämöttävään saareen.

Minusta tuntui siltä kuin olisi tuo mies tullut avaruudesta vain pelastamaan minut. Huomenna eroaisin hänestä iäksi. Jo tavallisissakin oloissa olisi tämä saattanut minut vakaviin mietteisiin. Mutta nyt kohdistui huomioni erikoisesti siihen omituiseen seikkaan, että sivistynyt mies asui tuolla yksinäisellä saarella ja että hän toi sinne niin merkillisen lastin. Tahtomattanikin toistin kapteenin kysymyksen: "Mitä hän noilla elukoilla teki?" ja minkä vuoksi hän ei ollut olevinaan missään tekemisissä koko lauman kanssa, kun alussa oli eläimistä huomauttanut? Kaikki tämä kietoi koko miehen ärsyttävään salaperäisyyteen.

Keskiyön aikaan lakkasimme keskustelemasta Lontoosta ja me seisoimme ääneti vieri vieressä nojaten laivanportaaseen, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena haaveillen katsellen ulappaa.

Mieliala oli hempeä, ja minä aloin puhua kiitollisuudestani.

"Te olette pelastanut henkeni", sanoin hetken kuluttua.

"Sattuma, pelkkä sattuma vain saattoi minut avuksenne", vastasi hän.

"Kiitän kumminkin kernaammin teitä kuin sattumaa."

"Ei kestä kiittää. Te olitte hädässä, minä saatoin auttaa teitä ja annoin teille ruiskeita ja ravintoa aivan kuin olisin suorittanut jotakin tieteen koetta. Minä olin ikävissäni ja toivoin jotakin tehtävää. Jos tuona päivänä olisin ollut väsynyt tai ellen olisi pitänyt ulkonäöstänne, no niin -- missähän mahtaisitte nyt olla?"

Kiitollisuudentunteeni jäähtyi hieman.

"Joka tapauksessa kuitenkin --" alotin.

"Se oli nyt kerta kaikkiaan vain sattuma", keskeytti hän. "niin kuin kaikki ihmiskohtalot. Vain aasit eivät tätä älyä. Minkä vuoksi olen minä täällä nyt -- sivistyksen parista karkotettuna epattona -- sen sijaan että olisin onnellinen ihminen, joka saisi nauttia Lontoon kaikista huvituksista? -- Sangen yksinkertaisesti vain sen vuoksi että -- yksitoista vuotta sitten -- menetin älyni vain kymmeneksi minutiksi."

Hän lopetti.

"Niinkö?" sanoin minä.

"Siinä kaikki."

Vaikenimme. Yhtäkkiä hän naurahti.

"Tässä tähtien valossa on jotakin, joka aukaisee kielen siteet. Olen hölmö, mutta haluan kuitenkin kertoa teille jotakin nyt."

"Mitä hyvänsä minulle kerrottekin, voitte luottaa vaiteliaisuuteeni... Jos sitä tarkotatte."

Hän oli alottamaisillaan kertomuksensa, mutta pudisti sitten epäröiden päätänsä.

"Olkaa kertomatta. Minusta se on samantekevää. Lienee parasta, että säilytätte salaisuutenne. Ei ole mitään voitettu, jos vastaan luottamustanne. Ellen ... niin?"