Part 1

KAUHUN LAAKSO II

Salaseuralaiset

Kirj.

Conan Doyle

Suom. Timo Tuura

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.

SISÄLLYS:

1. Mies. 2. Päämestari. 3. Osasto 341, Vermissa. 4. Kauhun Laakso. 5. Synkin hetki. 6. Vaara. 7. Birdy Edwardsin sadin.

I LUKU.

Mies.

Oli helmikuun neljäs päivä vuonna 1875. Talvi oli ollut ankara ja lunta oli syvälti Gilmerton-vuorten rotkoissa. Höyryaura oli kuitenkin pitänyt rautatien lumesta vapaana ja iltajuna, joka yhdistää laajat kivihiilenkaivuuta ja rautateollisuutta harjoittavat uutisasutukset, kulki hitaasti huohottaen jyrkkää mäkeä, joka vie Stagvillesta tasangolla Vermissaan, keskuskuntaan Vermissa-laakson perukassa. Tältä kohdalta rupeaa rata kulkemaan alaspäin Bartonin Ristitielle, Helmdalen ja Mertonin pelkkää maanviljelystä harjoittavaan piirikuntaan. Se oli yksiraiteinen rata, mutta jokaisessa kaksilla kiskoilla varustetussa yhtymäkohdassa, ja niitä oli paljon, pitkä rivi hiilillä ja raudalla lastattuja tavaravaunuja kertoi kätketystä rikkaudesta, joka oli tuonut raa'at asujamet ja hyörivän elämän tähän Amerikan Yhdysvaltojen autioimpaan kolkkaan.

Hän oli verevä, keskikokoinen nuori mies, arvattavasti lähellä kolmeakymmentä. Hänellä on suuret, älykkäät, hyväntuuliset harmaat silmät, jotka välähtivät tutkivasti silloin tällöin, kun hän silmälasiensa läpi katsoi ihmisiä ympärillään. On helppoa nähdä, että hän on luonteeltaan seuraarakastava ja mahdollisesti suora, halukas olemaan hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Kuka tahansa saattoi päästä hänen tuttavakseen, koska hän oli tavoiltaan seura-ihminen ja luonteeltaan avomielinen, nopsa lausumaan sukkeluuksia ja hymyilemään. Ja kuitenkin henkilö, joka tutki häntä tarkemmin, saattoi huomata hänen leukansa lujapiirteisyyden ja julman kovuuden suupielissä, joka ilmaisi että tässä miehessä oli kätkettyjä syvyyksiä ja että tämä miellyttävä ruskeatukkainen nuori irlantilainen luultavasti saattoi jättää hyvin hauskat tai hyvin ikävät muistot seuraan, johon oli liittynyt.

Lausuttuaan koetteeksi pari huomautusta lähimmälle kaivostyömiehelle ja saatuaan vain lyhyitä juroja vastauksia, matkustaja tyytyi epämieluisaan äänettömyyteen tuijottaen ulos akkunasta yksitoikkoiseen maisemaan. Näköala ei ollut ilahuttava. Yltyvässä hämärässä vilkkuivat sulatusuunien punaiset tulet mäkien rinteillä. Suuria kuona- ja tiilikasoja tuli näkyviin -- kummallakin puolella ja niiden yläpuolella kivihiilikaivosten korkeat aukot.

Nuori matkustaja katseli tätä kolkkoa seutua vastenmielisyyttä ja mielenkiintoa ilmaisevin kasvoin, jotka osoittivat, että näky oli hänelle outo. Vähän väliä hän otti taskustaan muistikirjan, johon katsoi ja jonka reunoihin kirjoitti jotakin. Kerran hän otti vyöstään esineen, jota tuskin olisi odottanut näkevänsä niin lempeännäköisen miehen hallussa. Se oli revolveri suurinta kokoa. Kun hän käänsi sen vinosti valoon päin, ilmaisi vaskisten patruunahylsyjen reunojen välähdys, että siinä oli täydet panokset. Hän pani sen nopeasti takaisin salataskuunsa, mutta muuan työmies, joka oli istuutunut läheiselle penkille, oli jo ennättänyt sen huomata.

-- Hoi, toveri! sanoi hän. Näytte olevan varustautunut ja valmis.

Nuori mies hymyili näyttäen olevan hämillään.

-- Niin, sanoi hän; tarvitsemme niitä toisinaan siellä mistä tulen.

-- Ja mistä tulette.

-- Viimeksi Chicagosta.

-- Oletteko vieras näillä mailla?

-- Olen.

-- Saattepa nähdä, että tarvitsette sitä täälläkin, sanoi työmies.

-- Ah! Niinkö? Nuoren miehen mielenkiinto näytti heränneen.

-- Ettekö ole kuullut mitään täkäläisistä tapauksista?

-- En mitään erikoista.

-- Mitä, luulin, ettei muusta puhuttaisikaan maassa. Saatte piankin kuulla. Mikä sai teidät tulemaan tänne?

-- Kuulin, että täällä olisi aina työtä halukkaalle miehelle.

-- Oletteko ammattiyhdistyksen, Labour Unionin jäsen?

-- Tietysti.

-- No, sitten kyllä saatte työtä. Onko teillä ystäviä?

-- Ei vielä, mutta aijon niitä hankkia.

-- Millä tavoin?

-- Kuulun Vanhaan Vapaiden Miesten Liittoon. Ei ole kaupunkia, jossa ei olisi haaraosastoa ja joka haaraosastosta löydän ystäviä.

Nämät sanat vaikuttivat kummallisesti hänen puhekumppaniinsa. Hän silmäili epäluuloisesti muita vaunussa olijoita. Kaivostyömiehet kuiskailivat yhä keskenään. Molemmat poliisiupseerit torkkuivat. Hän tuli ja istuutui nuoren matkustajan viereen ja ojensi kätensä.

-- Paiskatkaapas kättä, sanoi hän.

He vaihtoivat kädenpuristuksen.

-- Huomaan, että puhutte totta. Mutta on hyvä varmistautua.

Hän kohotti oikean kätensä oikeaan silmäkulmaansa. Matkustaja kohotti heti vasemman kätensä vasempaan silmäkulmaansa.

-- Pimeät yöt ovat epämiellyttävät, sanoi työmies.

-- Kyllä, vieraiden työskennellä, vastasi toinen heti.

-- Se riittää. Olen Veli Scanlan, haaraosasto 341, Vermissa Laaksossa. Hauskaa nähdä teitä tällä seudulla.

-- Kiitos. Olen Veli Mc Murdo, haaraosasto 29, Chicagossa. Päämestari J. H. Scott. Mutta olipa minulla onni, kun tapasin veljen niin pian.

-- No, täällä on meitä paljon. Saattepa nähdä, ettei Liitto ole missään muualla Yhdysvalloissa niin lukuisa ja mahtava kuin täällä Vermissan laaksossa. Mutta me kyllä tarvitsemme teidän kaltaisianne nuoria miehiä. En saata käsittää, ettei Labour Unioniin kuuluvalle reippaalle miehelle ole työtä Chicagossa.

-- Minulla oli yllin kyllin työtä.

-- Miksi sitten läksitte pois.

Mc Murdo nyökähytti päätään poliiseihin päin ja hymyili.

-- Luulenpa, että nuo miehet olisivat hyvillään jos tietäisivät.

Scalan ähkäsi myötätuntoisesti.

-- Olitteko pulassa? kysyi hän kuiskaten.

-- Kovassa pulassa.

-- Vankeusrangaistusko uhkasi?

-- Niin, ja kuolema.

-- Ei kai murhasta?

-- On aikaista puhua sellaisista asioista, sanoi Mc Murdo ja hänen kasvoillaan oli ilme kuin miehellä, joka on tullut sanoneeksi enemmän kuin on aikonut. Minulla oli oma pätevä syyni lähteä Chicagosta ja se saa riittää teille. Kuka te olette, että uskallatte kysyä sellaisia asioita?

Hänen harmaat silmänsä säihkyivät äkillistä ja vaarallista suuttumusta silmälasien takaa.

-- Kaikki hyvin, toveri. En tahtonut loukata. Poikien mielestä ette ole sen huonompi vaikka olisitte tehnyt mitä tahansa. Minne nyt aijotte?

-- Vermissaan.

-- Se on kolmas asema. Mihin aijotte asettua asumaan?

Mc Murdo otti taskustaan kirjekuoren ja vei sen lähelle huonosti valaisevaa öljylamppua.

-- Tässä on osoite -- Jacob Shafter, Sheridankatu. Se on täyshoitola, jota muuan tuttavani Chicagossa minulle suositteli.

-- En tunne sitä, mutta Vermissa ei olekaan minun aluettani. Minä asun Hobson's Patchissa ja tässä minun on lähdettävä. Mutta haluan antaa teille pienen neuvon ennenkuin eroamme. Jos joudutte pulaan Vermissassa, niin menkää suoraa Liittotalolle tapaamaan pomo Mc Gintya. Hän on Vermissan osaston päämestari, eikä tällä seudulla tapahdu mitään vastoin Mustan Jack Mc Gintyn tahtoa. Sen pituinen se, toveri. Ehkä tapaamme toisemme osastossa jonakin iltana. Mutta muistakaa sanani: jos joudutte pulaan, niin menkää Pomo Mc Gintyn luo.

Scanlan lähti ja Mc Murdo jäi taas yksin hautomaan ajatuksiaan. Yö oli jo tullut ja lukuisten sulattimojen tulet loimusivat ja karkeloivat pimeässä. Synkkää taustaa vasten näkyi tummia haamuja, jotka kumartuivat ja ponnistivat, kääntyivät ja vetivät aina väkipyörien ja vintturien liikkeiden mukaan, ikuisen kolinan ja jyrinän heidän työtään säestäissä.

-- Arvaan että helvetti mahtaa näyttää jotakuinkin tuollaiselta, kuului joku sanovan.

Mc Murdo kääntyi ja näki toisen poliiseista siirtyneen penkille ja tuijottavan tulierämaahan.

-- Totta tosiaankin, sanoi toinen poliisimies, minäkin arvelen, että helvetin täytyy olla tuontapaisen. Ja jos siellä alhaalla on pahempia piruja kuin muutamat, joiden nimet tiedämme, niin kyllä minä suuresti hämmästyn. Arvaan että olette muukalainen täällä, nuori mies.

-- No, entä sitten, vastasi Mc Murdo äkeän kopeasti.

-- Älkää suuttuko, vieras, sanoi toinen. Varoitimme vain teitä omaksi hyödyksenne, kun näimme teidän olevan vieraan tällä paikkakunnalla, kuten itsekin äsken myönsitte.

-- Olen vieras paikkakunnalla, mutta te ja teidän kaltaisenne ette ole minulle outoja, huusi Mc Murdo raivokkaana. Arvaan että olette samallaisia kaikkialla, tyrkyttäen neuvoja, joita ei kukaan pyydä.

Ennenkuin Mc Murdo oli jalallaankaan astunut Vermissaan oli hän siellä rajupäisyydellään päässyt hyvään maineeseen.

Koko seutu oli ollut pelottavan synkkä, mutta kaupunki vei tässä suhteessa vielä voiton. Alhaalla laaksossa oli ainakin jonkinmoista suurpiirteisyyttä. Siellä oli suuret tulet ja leijailevat savupilvet, ihmisvoima ja ihmisäly olivat jättäneet muistomerkkinsä vuoriin, jotka ne olivat pirstoneet suurilla kaivoksillaan. Mutta kaupunki näytti olevan kurjuuden ja likaisuuden hengetön ruumiillistuma. Leveän kadun oli liikenne vatvonut likaiseksi lumitaikinaksi. Jalkakäytävät olivat ahtaat ja kuoppaiset. Lukuisat kaasulyhdyt vaan selvemmin näyttivät pitkän rivin puutaloja, joista jokainen kuisteineen teki kadun vielä siivottomamman ja likaisemman näköiseksi. Kun he lähestyivät kaupungin keskustaa, elähytti näyttämöä rivi kirkkaasti valaistuja myymälöitä.

-- Tuossa on Liittotalo, sanoi opas osottaen ravintolaa, joka näytti olevan miltei hotellinkin nimen arvoinen. Jack Mc Ginty on siellä pomona.

-- Mikä hän on miehiään? kysyi Mc Murdo.

-- Mitä? Ettekö ole milloinkaan kuullut puhuttavan Pomosta?

-- Miten olisin voinut kuulla hänestä puhuttavan, kun kuten tiedätte olen vieras täällä seudulla.

-- Luulin hänen nimensä tunnetuksi kaikissa valtioissa. Se on siksi usein mainittu sanomalehdissä.

-- -- Miksi?

-- No, kaivosmies hiljensi ääntään -- asioitten vuoksi.

-- Minkälaisten asioitten?

-- Hyvä jumala, herraseni, te olette kovin omituinen, ellette pane pahaksenne. Tällä paikkakunnalla te saatte kuulla vain yhdenlaisista asioista, nimittäin, "Kulkurien", "The Scowrers-miesten" asioista.

-- Luulen lukeneeni heistä Chicagossa. Murhaajajoukkio, vai mitä?

-- Vaiti, jos henkenne teille on kallis, huudahti kaivosmies pysähtyen säikähdyksissään ja tuijotti hämmästyneenä toveriinsa. Kuulkaahan mies, ette elä vanhaksi tällä seudulla, jos puhutte tuollaisia avoimella kadulla. Moni mies on menettänyt henkensä vähemmästäkin.

-- No, enhän minä tiedä mitään heistä. Olen vain lukenut sellaista.

-- Enkä minä väitä, ettei olisi totta, mitä olette lukenut. Mies katsoi puhuessaan levottomana ympärilleen tähystellen varjoja ikäänkuin olisi pelännyt näkevänsä jonkun vaanivan vaaran. Jos tappaminen on murhaamista, silloin täällä, Jumala sen tietää, murhataan ja liiaksikin. Mutta älkää vain mainitko Jack Mc Gintyn nimeä siinä yhteydessä, muukalainen, sillä jokainen kuiskaus tulee hänen korviinsa eikä hän jätä sitä rankaisematta. Tuossa onkin talo, jota etsitte -- tuo talo jonkun matkan päässä kadusta. Saatte nähdä, että vanha Jacob Shafter on yhtä kelpo mies kuin ken tahansa tällä seudulla.

-- Kiitos, sanoi Mc Murdo ja puristettuaan uuden tuttavansa kättä hän ponnisteli matkalaukku kädessä ylös polkua, joka vei asuinrakennukseen. Hän koputti lujasti ovea. Sen avasi aivan toisenlainen olento kuin hän oli odottanut näkevänsä.

Se oli nainen, nuori ja erinomaisen kaunis. Hän oli ruotsalainen tyyppi, hänellä oli vaalea iho ja vaalea tukka, joille kaunis tumma silmäpari muodosti viehättävän vastakohdan. Hän katseli vierasta hämmästyneenä ja viehättävä hämminki nosti veriaallon hänen kalpeille kasvoilleen. Mc Murdosta tuntui, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt kauniimpaa kuvaa kuin nuori tyttö oviaukossa kirkkaassa valossa, ja kuvan sai likainen ja kolkko ympäristö näyttämään vielä lumoavammalta. Kaunis, jossakin kaivosten kuonaläjässä kasvava orvokki ei olisi tuntunut odottamattomammalta. Hän oli niin ihastunut että hän tuijotti sanaakaan sanomatta ja tytön täytyi katkaista äänettömyys.

-- Luulin isän tulevan, sanoi hän murtaen hiukan ruotsiksi. Tulitteko tapaamaan häntä? Hän on kaupungilla. Odotan häntä kotiin joka minuutti.

Mc Murdo katsoi katsomistaan häneen ihailuaan peittämättä, kunnes tyttö hämillään painoi katseensa alas tämän ylpeän vieraan edessä.

-- Ei neiti, sanoi hän viimein, ei ole kiirettä tapaamisella. Mutta taloanne suositettiin minulle asunnoksi. Arvelin, että se miellyttäisi minua ja nyt tiedän että se miellyttää.

-- Muodostatte nopeasti mielipiteenne, sanoi tyttö hymyillen.

-- Kuka tahansa paitsi sokea saattaisi sen tehdä, vastasi mies.

Tyttö hymyili tälle kohteliaisuudelle.

-- Tulkaa sisään, herra, sanoi hän. Olen miss Ettie Shafter, mr Shafterin tytär. Äitini on kuollut ja minä hoidan taloutta. Voitte istua takan ääressä etuhuoneessa, kunnes isä tulee. Kas, siinä hän onkin, voitte sopia asioista hänen kanssaan heti.

Hidasliikkeinen, vanhahko mies tulla kompuroi ylös. Muutamin sanoin Mc Murdo kertoi asiansa. Murphy-niminen mies oli antanut hänelle osoitteen Chicagossa. Tämä oli vuorostaan saanut sen joltakin toiselta. Vanha Shafter suostui heti. Vieras ei tinkinyt, suostui empimättä jokaiseen ehtoon ja näytti olevan rahoissaan. Kahdellatoista dollarilla viikossa, jotka maksettiin etukäteen, hän sai ruoan ja asunnon. Täten Mc Murdo, joka oman tunnustuksensa mukaan oli oikeusviranomaisia paossa, sai asunnon Shafterin katon alla. Tämä oli ensimäinen askel tiellä, joka vei niin monien ja synkkien tapausten sarjaan ja päättyi vasta kaukaiseen maahan.

II LUKU.

Päämestari.

Mc Murdo oli mies, joka pian tuli huomatuksi. Missä tahansa hän olikin niin hänen ympäristönsä pian tiesi sen. Viikossa oli hänestä tullut tärkein henkilö Shafterin talossa. Heitä oli kymmenen tai kaksitoista täyshoitolaista, mutta he olivat siivoja työnjohtajia tai vaatimattomia kauppapalvelijoita, aivan toisenlaatuisia kuin nuori irlantilainen. Kun he kokoontuivat yhdessä viettämään iltaa, oli hänen leikinlaskunsa luontevinta, hänen keskustelunsa hauskinta ja hänen laulunsa parasta. Hänellä oli synnynnäiset seurustelulahjat ja hänessä oli vetovoima, joka sai kaikki hänen ympärillään hyvälle tuulelle. Ja kuitenkin hän osoitti yhä uudelleen ja uudelleen, kuten hän oli osoittanut rautatievaunussa, taipumusta äkkiä ja tulisesti suuttumaan, mikä herätti muissa kunnioitusta häntä kohtaan, vieläpä pelkoa. Lakia kohtaan ja kaikkea kohtaan mikä oli sen yhteydessä, hän osoitti katkeraa ylenkatsetta, joka ihastutti toisia ja säikähdytti toisia hänen asuintovereistaan.

Ensi alusta hän osoitti selvästi peittelemättömällä ihailullaan, että talon tytär oli vallannut hänen sydämensä siitä hetkestä alkaen, jolloin hän ensi kerran oli nähnyt hänen kauneutensa ja suloutensa. Hän ei ollut mikään vitkasteleva kosija. Toisena päivänä hän tunnusti tytölle rakkautensa ja siitä lähtien hän toisti samaa asiaa vähääkään välittämättä siitä, mitä tyttö sanoi lannistaakseen hänen rohkeuttansa.

-- Joku toinen! saattoi hän sanoa. No, sitä pahempi tuolle toiselle. Pitäköön hän varansa! Menettäisinkö elämäni onnen ja kaikki mitä sydämeni halajaa jonkun toisen takia? Voitte vastata kieltävästi, Ettie! Tulee kerran päivä, jolloin myönnytte ja minä olen nuori odottamaan.

Hän oli vaarallinen kosija, koska hänellä oli sukkela irlantilainen kieli ja soma mielistelevä käytös. Niinikään oli hänessä tuota seikkailujen salaperäisyyden loistetta, joka herättää naisessa mielenkiintoa ja lopulta rakkautta. Hän saattoi kertoa Monaghanin ihanista laaksoista, mistä hän tuli, kauniista kaukaisesta saaresta, jonka matalat kunnaat ja viheriöivät niityt näyttivät vielä kauniimmilta, kun mielikuvitus loihti ne näkyviin täällä lumen ja lian keskellä. Sitten hän oli perehtynyt pohjoisten kaupunkien elämään, Detroitin, Michiganin puuhökkelien, Buffalon ja lopulta Chicagon, jossa hän oli työskennellyt sahalaitoksessa. Ja jälkeenpäin tuli romantiikan tuulahdus, tunne, että ihmeellisiä tapauksia oli sattunut hänelle tuossa suuressa kaupungissa, niin ihmeellisiä ja peloittavia ettei niistä uskaltanut puhua. Hän puhui surumielisesti äkkinäisestä lähdöstä, entisten siteiden katkaisemisesta, paosta outoon maailmaan, joka pako päättyi tähän kolkkoon laaksoon.

Mc Murdo oli saanut tilapäisen toimen kirjanpitäjänä, sillä hän oli sivistynyt mies. Tämä toimi kiinnitti hänet suurimman osan päivästä eikä hänellä ollut vielä ollut tilaisuutta esittäytyä Vanhan Vapaitten Miesten Liiton osaston päämiehelle. Häntä muistutettiin kuitenkin tästä laiminlyönnistä kun eräänä päivänä Mike Scanlan, toveri, jonka hän oli tavannut junassa, tuli häntä tervehtimään. Scanlan, pieni, teräväpiirteinen, hermostunut mustasilmäinen mies, näytti iloitsevan tapaamisesta. Juotuaan pari lasia whiskyä hän ilmaisi syyn käyntiinsä.

-- Kuulkaa, Mc Murdo, sanoi hän, muistin osoitteenne ja rohkenin tulla teitä tervehtimään. Olen hämmästynyt siitä, ettette vielä ole esittäytynyt päämestarille. Miksi ette vielä ole tavannut pomo Mc Gintyä?

-- No, minun täytyi hankkia toimi. Minulla on ollut kiire.

-- Teillä täytyy olla siihen aikaa vaikkei olisi mihinkään muuhun. Hyvä Jumala, olettepa hullu, kun ette ensimäisenä aamuna tulonne jälkeen mennyt Liittotalolle kirjoituttamaan nimeänne luetteloon! Jos joudutte riitaan hänen kanssaan -- no, te ette saa -- siinä kaikki!

Mc Murdo osoitti lievää kummastusta.

-- Olen ollut osaston jäsenenä kolmatta vuotta, mutta en ole milloinkaan kuullut, että velvollisuudet ovat niin kiireellisiä.

-- Ehkei Chicagossa.

-- No, onhan seura sama täälläkin.

-- Onko? Scanlan katsoi häneen pitkään ja tutkivasti. Hänen silmissään oli jotakin pahaaennustavaa.

-- Eikö?

-- Saatte sanoa sen minulle kuukauden päästä. Kuulin, että teillä oli keskustelu poliisien kanssa sen jälkeen, kun olin lähtenyt junasta.

-- Mistä sen tiedätte?

-- Oh, huhu siitä on kierrellyt -- sekä hyvät että pahat huhut liikkuvat helposti tällä seudulla.

-- Vai niin. Sanoin noille hurtille, mitä heistä ajattelin.

-- Herra nähköön, te olette Mc Gintyn mieleinen mies.

-- Mitä -- vihaako hänkin poliisia?

Scanlan purskahti nauramaan.

-- Menkää häntä tapaamaan, toveri, sanoi hän lähtiessään. Hän ei vihaa poliisia, vaan teitä, ellette tee sitä. Noudattakaa ystävän neuvoa ja menkää heti.

Sattui että Mc Murdolla oli samana iltana toinenkin tärkeämpi keskustelu, joka ajoi häntä samaan suuntaan. Ehkä oli hänen huomaavaisuutensa Ettieta kohtaan tullut entistä silmiinpistävämmäksi, tai oli se vähitellen pystynyt ruotsalaisen kelpo isännän tylsään mieleen, mutta joka tapauksessa täysihoitolanpitäjä pyysi nuorta miestä yksityishuoneeseensa ja ryhtyi heti suoraan asiaan.

-- Minusta näyttää, herraseni, sanoi hän, että te mielistelette minun Ettietani. Onko se totta, vai olenko väärässä?

-- Kyllä se on totta, vastasi nuori mies.

-- No, haluan heti sanoa teille, ettei teillä ole menestymisen toiveita. Toinen on ennättänyt ennen teitä.

-- Hän kertoi minulle sen.

-- No, voitte luottaa siihen, että hän puhui totta! Mutta eikö hän kertonut, kuka tuo toinen on?

-- Ei, minä kysyin häneltä, mutta hän ei tahtonut kertoa.

-- Ei kai, tuo kevytmielinen naikkonen. Ehkei hän tahtonut peloittaa teitä luotaan.

-- Peloittaa! Mc Murdo tulistui heti.

-- Niin kyllä, ystäväni. Ei teidän tarvitse hävetä, vaikka pelkäisittekin häntä. Se on Teddy Baldwin.

-- Ja kuka piru hän on?

-- Hän on "Scowrerien" pomo.

-- "Scowrerien?" Olen kuullut heistä ennenkin. Heistä puhutaan joka paikassa ja aina kuiskaamalla! Mitä te kaikki pelkäätte? Keitä _ovat_ Scowrerit?

Täyshoitolanpitäjä hiljensi vaistomaisesti ääntään kuten kaikki tekivät puhuessaan tästä hirveästä seurasta.

-- Scowrerit, sanoi hän, kuuluvat Vanhaan Vapaitten Miesten Liittoon.

Nuori mies hätkähti.

-- Mitä, minähän kuulun itse tuohon liittoon.

-- Te! En olisi milloinkaan huolinut teitä talooni, jos olisin sen tietänyt -- en vaikka olisitte maksanut minulle sata dollaria viikossa.

-- Mikä on Liitossa vikana? Se harrastaa ihmisrakkautta ja hyvää toveruutta. Niin on säännöissä.

-- Kenties jossakin muualla. Ei täällä.

-- Mikä se on täällä?

-- Se on murhaajaseura, niin juuri.

Mc Murdo nauroi epäuskoisesti.

-- Kuinka todistatte sen?

-- Todistanko sen! Onhan tapahtunut lukemattomia murhia, jotka sen todistavat. Milmanin ja Van Shorstin ja Nicholsonin perheen ja vanhan mr Hyamin ja pienen Billy Jamesin ja monien muiden murhat. Todistaa se! Onko tässä laaksossa ainoatakaan miestä tai naista, joka ei sitä tiedä?

-- Kuulkaapas! sanoi Mc Murdo vakavasti. Vaadin teitä peräyttämään sananne tai muuten sovittamaan ne. Jompikumpi teidän täytyy tehdä ennenkuin lähden tästä huoneesta. Asettukaa minun asemaani. Olen muukalainen tässä kaupungissa. Kuulun liittoon, josta en tiedä muuta kuin hyvää. Se on levinnyt ympäri Yhdysvaltojen, mutta kaikkialla se on viaton liitto. Kun kerron teille kuuluvani siihen, niin sanotte minulle, että se on sama kuin "Scowrerit"-niminen murhaajaliitto. Luulenpa, että teidän täytyy esittää minulle anteeksipyyntö tai muuten selittää asia, mr Shafter.

-- Voin vain sanoa teille, mitä koko maailma tietää, mister. Toisen liiton pomot ovat toisen liiton pomoja. Jos loukkaatte toista, niin toinen kostaa teille. Olemme nähneet sen liiankin usein.

-- Nuo ovat loruja! Vaadin todistuksia! sanoi Mc Murdo.

-- Jos asutte täällä kauvan, saatte kyllä nähdä. Mutta unohdan että kuulutte itse heihin. Tulette pian olemaan yhtä paha, kuin muutkin. Mutta teidän täytyy etsiä muualta asunto, mister. Eikö siinä kyllin että yksi noista ihmisistä kosiskelee Ettietani enkä minä uskalla ajaa häntä pois, vaan pitäisikö minulla olla toinen täyshoitolaisena? Todentotta ette saa enää nukkua täällä tämän yön jälkeen.

Ja niin oli Mc Murdo häädetty mukavasta asunnostaan ja rakastamansa neidon läheisyydestä. Hän tapasi tämän samana iltana yksin arkihuoneessa ja uskoi hänelle huolensa.

-- Isänne on karkoittanut minut talostaan, sanoi hän. Vähätpä välittäisin jos vain asuntoni olisi kysymyksessä; mutta totta tosiaan, Ettie, vaikka olen vain viikon ajan tuntenut teitä, olette te elämäni sielu, enkä voi elää ilman teitä.

-- Oh, vaiti, mr Mc Murdo! Älkää puhuko niin! sanoi tyttö. Olenhan sanonut teille, että tulette liian myöhään. Minulla on toinen ja vaikken ole luvannut mennä heti hänen kanssaan naimisiin, niin en voi ainakaan lupautua kenellekään toiselle.

-- Otaksukaapa, että minä olisin ollut ensimäinen, Ettie, olisiko minulla silloin, ollut toivoa?

Tyttö kätki kasvonsa käsiinsä.

-- Voi, jospa te _olisitte_ ollut ensimäinen, nyyhkytti hän.

Mc Murdo oli heti polvillaan hänen edessään.

-- Jumalan tähden, Ettie, älkää menkö pitemmälle! huudahti hän. Aijotteko turmella oman elämänne ja minun elämäni tämän lupauksen vuoksi? Noudattakaa sydäntänne, armas! Se on varmempi opas kuin lupaus, jonka annoitte ennenkuin tiesitte, mitä lupasitte.

Hän oli ottanut Ettien valkoisen käden omiin ruskeihin ja voimakkaisiin käsiinsä.

-- Sano, että olet minun ja me kohtaamme yhdessä seuraukset.

-- Ei täällä?

-- Kyllä, täällä.

-- Ei, ei Jack! Mc Murdo oli nyt kietonut käsivartensa tytön ympärille. En voi täällä. Etkö voi viedä minua pois täältä?

Mc Murdon kasvoissa kuvastui taistelu, mutta sitten ne muuttuivat järkähtämättömiksi kuin graniitti.

-- Ei, täällä, sanoi hän. Suojelen sinua koko maailmaa vastaan, Ettie, juuri täällä, missä olemme.

-- Miksi emme lähtisi yhdessä?

-- Ei, Ettie, en voi lähteä täältä.

-- Mutta miksi?

-- En voisi milloinkaan pitää päätäni pystyssä jos tuntisin, että minut on ajettu täältä pakoon. Sitäpaitsi, mitä meidän tarvitsee peljätä? Emmekö ole vapaita ihmisiä vapaassa maassa? Jos sinä rakastat minua ja minä sinua, niin kuka uskaltaa tulla väliimme?

-- Et tiedä, Jack. Olet ollut täällä liian lyhyen ajan. Et tunne Baldwinia. Et tunne Mc Gintya ja hänen Scowreriaan.

-- En, en tunnekaan heitä, enkä pelkää heitä, enkä usko heihin! sanoi Mc Murdo. Olen elänyt raakojen miesten parissa, armaani, ja sensijaan että olisin pelännyt heitä, ovat he aina lopulta pelänneet minua aina, Ettie. Onhan se mieletöntä! Jos nuo miehet, kuten isänne väittää, ovat tehneet rikoksen toisensa jälkeen laaksossa ja jos jokainen tuntee heidät, niin mistä johtuu, ettei ketään ole toimitettu oikeuden käsiin? Vastaa minulle siihen, Ettie.