Part 7

En aijo alottaa alusta. Se on kuvattuna tuossa -- hän viittasi paperikääröön -- ja tulette huomaamaan tuon kertomuksen sangen monivaiheiseksi. Se päättyy siihen, että on muutamia henkilöitä, jotka vihaavat minua ja jotka antaisivat viimeisen dollarinsa saadakseen minut kiinni. Niin kauvan kuin minä elän ja he elävät, ei minulla ole mitään turvaa tässä maailmassa. He ajoivat minua takaa Chicagosta Kaliforniaan ja sitten he ajoivat minut pois Amerikasta. Mutta mentyäni naimisiin ja asetuttuani tähän rauhalliseen paikkaan, luulin että saisin viettää viimeiset vuoteni rauhassa. En milloinkaan ilmoittanut vaimolleni miten asiani olivat. Miksi olisin sekottanut hänet siihen? Hän ei olisi milloinkaan saanut hetkeäkään rauhaa, vaan aina kuvitellut vaaran uhkaavan. Jonkun verran hän ehkä tiesi, sillä minä olin ehkä siilon tällöin päästänyt suustani jonkun sanan, mutta vasta eilen, sitten kun herrat olivat tavanneet hänet, sai hän tietää koko totuuden. Hän kertoi teille niin paljon kuin tiesi ja niin teki myös Barker, sillä sinä iltana, jolloin tämä tapahtui, ei ollut aikaa pitkiin selityksiin. Nyt hän tietää kaiken ja olisin tehnyt viisaasti, jos olisin sanonut sen hänelle aikaisemmin.

Mutta asiaan, hyvät herrat. Päivää ennen näitä tapauksia käväsin Tunbridge Wellsissa ja näin kadulla vilahduksen eräästä miehestä. Näin hänestä vain vilahduksen, mutta minulla on toisinaan nopea käsityskyky enkä epäillyt hetkeäkään kuka hän oli. Hän oli pahin viholliseni heistä kaikista -- joka monet vuodet oli vainunut minua kuin nälkäinen susi vainoaa peuraa. Tiesin tulevan ikävyyksiä ja kiiruhdin kotiini valmistuakseni niihin. Toivoin tulevani toimeen omine voimineni. Kerran oli hyvä onneni ollut puheenaineena Yhdysvalloissa. En epäillyt onnen minua yhä edelleenkin suosivan.

Koko seuraavan päivän olin varuillani enkä lähtenyt ollenkaan ulos talosta. Oli hyvä etten lähtenyt, sillä hän olisi kyllä ampunut minut haulikollaan ennenkuin minä olisin ennättänyt hyökätä hänen kimppuunsa. Kun silta oli nostosilta -- tunsin itseni aina rauhallisemmaksi iltaisin kun tämä oli tapahtunut -- en ajatellut asiaa enempää, sillä ei juolahtanut mieleeni, että hän olisi päässyt taloon ja väijyi minua täällä. Mutta kun minä, tavalliseen tapaani, yönuttuun puettuna tein kierrokseni, vainuisin vaaran heti kirjoitushuoneeseen tultuani. Luulen, että kun elämässään on ollut vaaroissa, joita minulla on ollut enemmän kuin useimmilla ihmisillä, niin kehittyy jonkinlainen kuudes aisti, joka heiluttaa punaista merkkilippua. Huomasin selvästi merkin, mutta en tiennyt mistä vaara uhkasi. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin saappaan akkunaverhon reunan alta ja silloin kaikki minulle selvisi.

Huoneessa ei ollut muuta valoa kuin kynttilä, joka minulla oli kädessäni, mutta avoimesta ovesta tuli sangen voimakkaana valo eteisen lampusta. Laskin kynttilän kädestäni ja sain käsiini vasaran, jonka olin jättänyt uuninhyllylle. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi hän kimppuuni. Tavotin häntä vasarallani ja iskuni lienee sattunut, sillä veitsi putosi kilahtaen lattialle. Nopeana kuin ankerias kiersi mies toiselle puolelle pöytää ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli saanut esille pyssyn, jota hän oli pitänyt takin alla piilossa. Kuulin hänen vetävän sen viereeseen, mutta minä olin tarttunut siihen ennenkuin hän ennätti ampua. Minä pidin kiinni piipusta ja vähintään minuutin me kamppailimme siitä. Ken meistä hellitti, hän oli kuoleman oma. Hän ei tehnyt sitä, mutta pyssyn perä pääsi häneltä vähän liian pitkäksi aikaa suuntautumaan alaspäin. Mahdollisesti minä pääsin käsiksi liipasimeen. Mahdollisesti me molemmat yhdessä laukaisimme haulikon panokset. Oli miten oli, hän sai kuitenkin molemmat laukaukset kasvoihinsa ja siinä minä seisoin tuijottamassa Ted Baldwinin maallisiin jäännöksiin. Olin tuntenut hänet sekä kaupungissa että silloin kun hän karkasi kimppuuni, mutta hänen oma äitinsä ei olisi tuntenut häntä sellaisena, miltä hän nyt näytti. Olen tottunut karkeaan työhön, mutta minä voin oikein pahoin häntä katsellessani.

Seison nojautuen pöytään kun Barker tuli juosten. Kuulin vaimoni tulevan, mutta kiiruhdin ovelle pyörähdyttämään häntä. Se ei ollut mikään näky naisille. Lupasin kohta tulla ylös hänen luokseen. Sanoin muutaman sanan Barkerille -- hän käsitti kaikki silmänräpäyksessä -- ja odotimme muitten kohta tulevan. Mutta heitä ei näkynyt. Silloin ymmärsimme, etteivät he olleet kuulleet mitään ja että ainoastaan me tiesimme mitä oli tapahtunut.

Silloin minä sain tuuman -- niin loistavan tuuman että se häikäisi minut. Miehen hiha oli luiskahtanut ylös ja hänen käsivarressaan näkyi osaston poltinmerkki. Katsokaahan tätä.

Douglasin nimellä tuntemamme mies kääri ylös oman takinhihansa ja kalvosimensa ja näytti meille ympyrässä olevan ruskean kolmion, aivan samanlaisen kuin olimme nähneet kuolleen käsivarressa.

-- Sen näkeminen minulle antoi alkusysäyksen. Olin näkevinäni kaiken lyhyessä hetkessä. Hänen pituutensa, hiuksensa ja vartalonsa olivat hyvin minun näköiseni. Kasvoja ei voinut tuntea. Mies parka! Lähdin hakemaan niitä vaatteita, jotka minulla nyt on ylläni ja neljännestunnissa Barker ja minä olimme riisuneet hänet ja pukeneet hänen ylleen minun yönuttuni, ja sitten hän virui lattialla sellaisena kuin te löysitte hänet. Kaikki hänen vaatteensa käärimme myttyyn ja kiinnitimme siihen ainoan painon, mikä minulla oli käytettävinäni, ja heitimme sen sitten ulos akkunasta. Kortti, jonka hän oli aikonut panna minun kuolleelle ruumiilleni, oli hänen omansa vieressä. Sormukseni pistimme hänen sormeensa, mutta kun tulimme vihkisormukseen -- hän ojensi voimakkaan kätensä -- voitte itse nähdä, siitä ei tullut mitään. En ole hääpäiväni jälkeen ottanut sitä sormestani ja sen irtisaamiseen olisi tarvittu viila. Ehken olisi missään tapauksessa luopunut siitä, nyt en voinut vaikka olisin tahtonutkin. Sen yksityiskohdan selittäminen meidän siis täytyi jättää sattuman varaan. Sen sijaan kävin hakemassa vähän iholaastaria ja kiinnitin sen hänen poskeensa. Oma laastarilappuni on vielä poskessani. Siinä minä petin teidät, mr Holmes, niin ovela kuin olettekin, sillä jos olisitte ottanut pois laastarilapun, niin olisitte huomannut, ettei sen alla ollut naarmuakaan.

Tilanne oli tämä: jos minä saatoin kadota vähäksi aikaa ja sitten paeta johonkin paikkaan, missä vaimoni saattoi tavata minut, niin kävisi meille ehkä mahdolliseksi elää lopun ikäämme levossa ja rauhassa. Nämä hornanhenget eivät soisi minulle mitään rauhaa niin kauvan kuin olisin maan päällä, mutta jos he sanomalehdistä näkisivät, että Baldwin oli ottanut minut hengiltä, niin kaikki huoleni olisivat päättyneet. Minulla ei ollut pitkää aikaa asian selittämiseen Barkerille ja vaimolleni, mutta he ymmärsivät tarpeeksi auttaakseen minua. Minä tunsin hyvin piilopaikan ja Ames tunsi sen myöskin, mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt asettaa sitä tämän asian yhteyteen. Mikä kätkeydyin ja Barker sai tehtäväkseen pitää huolen lopusta.

Arvaan, että itse voitte kertoa mitä hän teki. Hän avasi akkunan ja laittoi merkin akkunalaudalle antaakseen viittauksen siitä, miten murhaaja oli päässyt pakenemaan. Tuo ei ollut kovinkaan nerokasta, mutta kun silta oli nostettu, ei muutakaan keinoa ollut. Kun kaikki oli järjestyksessä ja valmiina, alkoi hän kaikin voimin soittaa kelloa. Mitä sitten tapahtui, sen te tiedätte -- ja nyt voivat herrat tehdä mitä haluavat, mutta olen kautta Jumalan sanonut teille totuuden ja koko totuuden. Nyt kysyn teiltä miten ovat asiani Englannin lain mukaan?

Seurasi äänettömyys, jonka Sherlock Holmes keskeytti.

-- Englannin laki on ylimalkaan oikeudenmukainen laki. Teille ei käy sen hullummin, kuin että teidät vapautetaan syytteestä. Mutta tahtoisin kysyä teiltä, kuinka tuo mies tiesi, että te asutte täällä tai kuinka hän pääsi taloon tai tiesi mihin kätkeytyä hyökätäkseen kimppuunne.

-- Siitä en tiedä mitään.

Holmesin kasvot olivat hyvin kalpeat ja vakavat.

-- Pelkäänpä, ettei juttu ole vielä lopussa, sanoi hän. Voitte vielä kohdata pahempiakin vaaroja kuin Englannin laki tai vihollisenne Amerikasta. Te saatte huolia, Mr Douglas. Ottakaa neuvostani vaarin ja olkaa yhä varuillanne.

Ja nyt kärsivälliset lukijani pyydän teitä hetkeksi tulemaan kanssani kauvas Sussexin Birlstonen herraskartanosta ja kauvas niinikään siitä armonvuodesta, jolloin teimme tapausrikkaan matkamme, joka päättyi John Douglasin nimellä tuntemamme miehen kertomukseen. Pyydän teitä siirtymään kaksikymmentä vuotta taaksepäin ajassa ja muutamia tuhansia penikulmia länteen, jotta voisin näyttää teille ihmeellisen ja kauhean tarinan -- niin ihmeellisen ja kauhean, että teistä on ehkä vaikeata uskoa sitä, vaikka kerronkin, että juuri niin se tapahtui. Älkää luulko, että alan uuden kertomuksen ennenkuin vanha on päättynyt. Kun luette edelleen, saatte huomata ettei niin ole laita. Ja kun olen kertonut nuo kaukaiset tapahtumat ja olette saaneet selville menneisyyden salaisuuden, tapaamme vielä kerran tutuissa huoneissa Baker Streetin varrella, missä tämä tarina päättyy niinkuin niin monet muutkin ihmeelliset tapaukset.