Part 5

-- Ja puhalsitte kynttilän sammuksiin?

-- Niin puhalsin.

Holmes ei enää kysynyt muuta ja luotuaan ajattelevaisesti ja, kuten minusta näytti, uhmaavasti katseen toisesta toiseen kääntyi Barker ja poistui huoneesta.

Tarkastaja Mac Donald oli lähettänyt yläkertaan kirjelapun, jossa hän sanoi tulevansa mrs Douglasin huoneeseen, mutta tämä oli vastannut tulevansa ruokasaliin. Nyt astui hän sisään -- pitkä, kaunis, noin kolmikymmenvuotias nainen, hyvin umpimielinen ja hillitty, aivan toisenlainen kuin se traagillinen ja epätoivoinen olento, jonka olin odottanut näkeväni. Tosin olivat hänen kasvonsa kalpeat ja piirteet pingoittuneet kuten ankaran iskun jälkeen, mutta hänen esiintymisensä oli tyyntä ja kaunismuotoinen käsi, joka nojasi pöydänkulmaan, oli yhtä vakava kuin omani. Hänen surulliset rukoilevat silmänsä siirtyivät omituisen kysyvin ilmein toisesta toiseen piirissämme. Kysyvää katsetta seurasi äkkiä nopeasti lausutut sanat:

-- Oletteko vielä keksinyt mitään? kysyi hän.

Mielikuvitusko oli syynä siihen, että minusta hänen äänessään oli enemmän pelkoa kuin toivoa.

-- Olemme ryhtyneet kaikkiin ajateltaviin toimenpiteisiin, mrs Douglas, vastasi tarkastaja. Voitte olla vakuutettu siitä, ettei mitään ole laiminlyöty.

-- Älkää säästäkö mitään kustannuksia, sanoi hän tyynellä, kumealla äänellä. On varma toivomukseni, että koetetaan kaikin tavoin.

-- Mahdollisesti voitte sanoa jotakin, joka valaisee asiaa.

-- Pelkään, etten voi, mutta kaikki mitä tiedän, on teidän käytettävänänne.

-- Olemme kuulleet mr Cecil Barkerilta, ettette nähnyt -- tarkoitan ettette käynyt huoneessa, jossa murhenäytelmä tapahtui.

-- Ei, hän sai minut kääntymään takaisin rappusissa. Hän pyysi ja rukoili minua palaamaan huoneeseeni.

-- Sen ymmärrän. Olitte kuullut laukauksen ja heti tullut alas?

-- Panin yönutun päälleni ja läksin alakertaan.

-- Kuinka pitkän ajan kuluttua laukauksen perästä mr Barker pidätti teidät portaissa?

-- Ehkä parin minuutin. On vaikea määritellä aikaa sellaisina hetkinä. Hän rukoili minua, etten menisi kauvemmas. Hän vakuutti, etten voisi mitään tehdä ja sitten talutti taloudenhoitajatar, mrs Allen minut portaita ylös. Kaikki oli kuin kamalaa unta.

-- Voitteko sanoa meille, kuinka kauvan miehenne oli alakerrassa ennenkuin kuulitte laukauksen?

-- Ei, sitä en oikein tiedä. Hän meni alakertaan pukeutumishuoneestaan, enkä kuullut milloin hän lähti. Hänellä oli tapana tehdä kierros talossa joka ilta, sillä hän oli levoton tulen vuoksi. Se on ainoa, jonka vuoksi olen nähnyt hänet levottomana.

-- Siihenpä juuri halusinkin tulla, mrs Douglas. Vasta Englannissako te tutustuitte mieheenne?

-- Niin. Me olemme olleet naimisissa viisi vuotta.

-- Oletteko kuullut hänen puhuvan jotakin tapauksesta Amerikassa, jonka takia vaara uhkaisi häntä?

-- Kyllä, vastasi hän viimein. Minulla on aina ollut tunne, että vaara uhkasi häntä. Hän ei tahtonut puhua kanssani siitä asiasta. Se ei johtunut luottamuksen puutteesta, sillä meidän välillämme vallitsi mitä täydellisin rakkaus ja luottamus, vaan se johtui siitä, ettei hän mitenkään tahtonut saattaa minua levottomaksi. Hän luuli, että minä surisin sitä, jos saisin tietää kaikki, ja siksi hän vaikeni.

-- Kuinka saatoitte silloin tietää sen?

Mrs Douglasin kasvoja valaisi haihtuva hymy.

-- Voiko mies koko elämänsä kätkeä salaisuutta ilman että nainen, joka rakastaa häntä, saa siitä vihiä? Tiesin sen monista merkeistä. Minä ymmärsin sen hänen kieltäytymisistään puhua minun kanssani erinäisistä tapauksista hänen Amerikassaoloajallaan. Ymmärsin sen erinäisistä varovaisuustoimenpiteistä, joihin hän ryhtyi. Ymmärsin sen muutamista sanoista, jotka hän tuli lausuneeksi. Ymmärsin sen tavasta, jolla hän katseli odottamattomia muukalaisia. Olin aivan varma siitä, että hänellä oli mahtavia vihollisia, että hän luuli heidän olevan hänen jäljillään ja että hän aina oli varuillaan heitä vastaan. Niin varma olin siitä asiasta, että tunsin todellista tuskaa, jos hän tuli kotiin myöhemmin kuin odotin häntä.

-- Rohkenenko kysyä, mitkä olivat ne sanat, jotka hän tuli lausuneeksi! -- kysyi Sherlock Holmes.

-- "Kauhun laakso", vastasi mrs Douglas. Niitä sanoja hän käytti, kun kysyin häneltä. "Olen ollut kauhun laaksossa, enkä ole vielä päässyt sieltä pois". "Emmekö milloinkaan pääse pois Kauhun laaksosta?" oli minulla tapaa kysyä häneltä, kun hän näytti tavallista vakavammalta. "Toisinaan luulen, ettemme milloinkaan pääse", vastasi hän joskus.

-- Te kai kysyitte häneltä, mitä hän tarkoitti "Kauhun laaksolla."

-- Niin, sen tein, mutta silloin hän tuli hyvin vakavaksi ja pudisti päätään. "On tarpeeksi pahoin, että toinen meistä on vaeltanut sen varjossa", sanoi hän. "Jumala suokoon, ettei se milloinkaan lankeisi sinun ylitsesi." Se oli kai joku todellinen laakso, jossa hän oli asunut ja jossa hänelle oli tapahtunut jotakin kamalaa, siitä olen varma, mutta enempää ei minulla ole siitä kerrottavaa.

-- Eikö hän milloinkaan maininnut mitään nimiä.

-- Kyllä; hän makasi kerran kuumehoureissa, kun hänelle oli metsästysretkellä sattunut onnettomuus kolme vuotta sitten. Silloin muistan hänellä alati olleen erään nimen huulillaan. Kun hän lausui sen, ilmaisi hänen äänensä vihaa ja todellista kauhua, Mc Ginty oli tuo nimi -- päämestari Mc Ginty. Kysyin häneltä, kun hän parani, kuka Mc Ginty oli ja kenen päämestari hän oli? "Ei ainakaan minun pääni, Jumalan kiitos," vastasi hän ja nauroi -- enempää en saanut häntä sanomaan. Mutta on varmasti jotakin yhteyttä "päämestari" Mc Gintyn ja "Kauhun laakson" välillä.

-- On vielä yksi seikka otettava huomioon, sanoi tarkastaja Mac Donald. Tehän tutustuitte mr Douglasiin eräässä täyshoitolassa Lontoossa ja menitte siellä hänen kanssaan kihloihin? Oliko jotakin romantillista, jotakin hämärää tai salaperäistä häitten yhteydessä.

-- Romantillista se oli kyllä -- niinhän on aina -- mutta ei mitään salaperäistä.

-- Eikö hänellä ollut kilpakosijaa?

-- Ei, minä olin täydellisesti...

-- Olette epäilemättä kuullut, että hänen vihkisormuksensa on otettu häneltä. Eikö se herätä teissä mitään epäluuloa? Jos otaksumme että joku vihollinen entisajoilta on keksinyt hänen jälkensä ja tehnyt rikoksen, niin mitä mahdollista syytä on hänellä voinut olla ottaa hänen vihkisormuksensa?

Olisin voinut vannoa, että nuoren naisen huulilla häivähti mitä heikoin hymyn varjo.

-- Sitä en todellakaan tiedä, vastasi hän. Kyllähän se on kummallista.

-- Nyt emme enää pidätä teitä kauvemmin ja minä olen pahoillani, että meidän täytyy vaivata teitä tällaisena aikana, sanoi tarkastaja. Muutamat muut kohdat ovat tosin selvittämättä, mutta me voimme kääntyä puoleenne sikäli kuin uusia seikkoja ilmaantuu.

Hän nousi ja taas huomasin tuon nopean kysyvän katseen, jonka hän tullessaan oli luonut meihin. Minkä vaikutuksen on todistukseni tehnyt teihin? Hän olisi yhtä hyvin voinut lausua ääneen kysymyksen. Kumartaen päätään lähti hän huoneesta.

-- Kaunis nainen, hyvin kaunis nainen, sanoi Mac Donald miettiväisesti, kun ovi oli sulkeutunut mrs Douglasin jälkeen. Tuo Barker on kyllä ollut täällä usein vieraana. Hän on sitä lajia miehiä, jotka vetävät naisia puoleensa. Hän myöntää, että vainaja oli mustasukkainen ja ehkä hän parhaiten tiesi mitä syytä hänellä oli olla sitä. Ja sitten tuo sormus. Sitä ei voi lakata ajattelemasta. Mies, joka tempaa vihkisormuksen vainajan kädestä -- mitä sanotte siitä Holmes?

Ystäväni oli istunut pää käsiin painettuna ja syviin ajatuksiin vaipuneena. Nyt hän nousi ja soitti kelloa.

-- Ames, sanoi hän kun hovimestari tuli sisään, missä mr Cecil Barker on nyt?

-- Minä katson.

Hän tuli heti takaisin ja sanoi mr Barkerin olevan puutarhassa.

-- Voitteko muistaa, Ames, mitä mr Barkerilla oli jalassaan yöllä, kun tulitte hänen luokseen kirjoitushuoneeseen?

-- Kyllä, mr Holmes, hänellä oli huopatohvelit jalassaan. Minä menin noutamaan hänelle saappaat, kun hän meni poliisia hakemaan.

-- Missä ovat tohvelit nyt?

-- Ne ovat tuolin alla eteisessä.

-- Hyvä on, Ames. Luonnollisesti on meille tärkeätä tietää, mitkä jäljet ovat mr Barkerin ja mitkä jonkun ulkoa tulleen henkilön.

-- Niin luonnollisesti. Panin todellakin merkille, että tohvelit olivat veren tahrimat -- niin olivat muuten omanikin.

-- Se ei kai ole ihmeellistä, kun tietää, miltä huoneessa näytti. Me soitamme, jos haluamme teiltä jotakin muuta.

Muutamia minuutteja senjälkeen olimme kirjoitushuoneessa. Holmes oli ottanut mukaan huopatohvelit eteisestä. Anturat olivat, kuten Ames oli sanonut, aivan oikein veren tahrimat.

-- Kummallista! mutisi Holmes seisoessaan päivän valossa akkunan luona ja tarkkaan tutkiessaan niitä. Todella hyvin kummallista.

Hänelle ominaisella kissamaisen nopealla liikkeellä kumartui hän ja asetti tohvelin verimerkille akkunassa. Se sopi täydellisesti siihen. Hän hymyili ja katsoi virkatovereihinsa.

Tarkastaja loisti mielenkiinnosta ja mursi nyt niin vahvasti skotlanniksi, että kuulosti siltä kuin olisi lyöty kepillä rautatankoja.

-- Ei ole epäilystäkään siitä asiasta! huudahti hän. Barker on itse asettanut merkin sinne. Se on leveämpi kuin mikään saappaan jälki. Muistan teidän sanoneen, että se osoitti lautajalkaa ja tässä on selitys. Mutta mitähän tässä piilee, mr Holmes, mitähän tässä piilee?

-- Niin, mitähän tässä piilee? toisti ystäväni miettiväisenä.

White Mason nauroi salavihkaa ja hieroi ammatillisen tyytyväisyyden elähyttämänä lihavia käsiään.

-- Sanoinhan, että tästä saattaa tulla hassuksi! huudahti hän lopuksi, ja niin saattaakin tulla.

KUUDES LUKU.

Vähän valoa.

Noiden kolmen salapoliisin oli tutkittava useata syrjäseikkaa, minkä vuoksi minä palasin yksin vaatimattomaan asuntoomme kyläravintolassa. Sitä ennen minä kuitenkin lähdin pienelle kävelylle kummalliseen vanhanaikuiseen puutarhaan, joka oli talon sivustoilla. Sitä ympäröi kaikkialta rivi omituisen muotoisiksi leikattuja lehtikuusia. Lehtikuusien rivien sisäpuolella oli avara ja kaunis nurmikenttä, jonka keskellä oli aurinkokello. Kokonaisvaikutus oli niin rauhallinen ja tyynnyttävä, että se tuntui hyvin suloiselta minun hieman kiihottuneille hermoilleni. Tässä rauhallisessa ilmapiirissä saattoi unohtaa tai vain hurjan sekavana painajaisena muistaa synkän kirjoitushuoneen ja sen lattialla pitkällään olevan verisen ruumiin. Ja kuitenkin -- kun juuri kävelin siellä ja koetin virvoittaa sieluani lempeän sulotuoksuisessa ympäristössä, sattui jotakin hyvin kummallista, mikä palautti muistiini murhenäytelmän ja jätti mieleeni hyvin synkän vaikutuksen.

Olen sanonut, että puutarhaa ympäröi rivi koristeelliseen muotoon leikattuja lehtikuusia. Kaukana rakennuksesta nämä kuuset tihenivät pensasaidaksi. Pensasaidan ulkosivulla, talosta tuleville näkymättömissä, oli kivipenkki. Kun lähenin tätä paikkaa, olin kuulevinani ääniä -- jonkun karkealla miehenäänellä lausutun huomautuksen, mihin vastaukseksi kuului pieni naisen naurahdus. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin tullut toiselle puolelle pensasaitaa, joka päättyi siinä lähellä ja katseeni sattui mrs Douglasiin ja tuohon Barkeriin, ennenkuin he olivat huomanneet minun tulleen. Rouva Douglasin ulkonäkö järkytti hermojani. Ruokasalissa hän oli ollut niin häveliäs ja ylevä. Nyt hän oli heittänyt kaikki murheenmerkit. Hänen silmänsä säteilivät elämänhalua ja hänen kasvojaan värähdytteli vielä nauru, jonka tuo toinen oli aiheuttanut. Barker istui etukumarassa kädet ristissä ja kyynärpäät polviin nojaten ja hänenkin kasvoillaan väreili samantapainen hymy. Silmänräpäyksen kuluttua -- mutta silmänräpäyksen liian myöhään molemmat jälleen olivat teeskennellyn vakavia, sillä he olivat nähneet minut. He vaihtoivat nopeasti pari sanaa, minkä jälkeen Barker nousi ja tuli minua vastaan.

-- Anteeksi, sir, mutta eikö minulla ole kunnia puhua tohtori Watsonin kanssa?

Kumarsin niin kylmästi, että varmasti saattoi selvästi huomata, minkä vaikutuksen he olivat minuun tehneet.

-- Luulimme teitä siksi, sillä onhan teidän ystävyyssuhteenne mr Sherlock Holmesiin yleisesti tunnettu. Onko teillä mitään sitä vastaan, että tulisitte pariksi minuutiksi puhelemaan mrs Douglasin kanssa?

Seurasin häntä tuikean näköisenä. Näin sieluni silmillä selvästi lattialla viruvan silvotun ruumiin. Ja muutamia tunteja murhenäytelmän jälkeen istuivat murhatun vaimo ja hänen paras ystävänsä nauramassa pensaan takana puutarhassa, joka oli ollut hänen! Tervehdin sangen tylysti nuorta rouvaa. Tuolla salissa olin ottanut osaa hänen suruunsa. Nyt kohtasin hänen katseensa säälimättömin silmin.

-- Pelkään että pidätte minua tunteettomana ja kovasydämisenä, sanoi hän.

Kohautin olkapäitäni.

-- Eihän minulla ole mitään sen asian kanssa tekemistä, sanoin minä.

-- Ehkä joskus arvostelette minua oikein. Jos vain voisitte kuvitella --

-- Tohtori Watsonin ei tarvitse kuvitella mitään, tokaisi Barker vapaasti. Kuten hän itse sanoo, ei hänellä ole vähintäkään tekemistä asian kanssa.

-- Aivan oikein, sanoin minä, ja siksi pyydän saada jatkaa kävelyäni.

-- Viipykää hetkinen! huudahti mrs Douglas rukoilevasti. On kysymys, jota te olette pätevämpi ratkaisemaan kuin kukaan muu maailmassa ja vastauksella voi olla suuri merkitys minulle. Paremmin kuin kukaan muu tunnette mr Holmesin ja hänen suhteensa poliisiin. Jos otaksumme, että hänelle täydessä luottamuksessa ilmoitetaan joku asia, niin onko luultavaa että hän silloin ilmoittaa sen salapoliisille.

-- Juuri niin, sanoi Barker kiihkeästi. Onko hän itsenäinen vai kuuluuko hän kokonaan heidän joukkoonsa?

-- En todellakaan tiedä, onko minulla oikeutta pohtia tuota kysymystä, vastasin minä.

-- Pyydän, rukoilen sitä teiltä, tohtori Watson. Vakuutan, että siitä on meille -- minulle suurta apua, jos te tässä suhteessa rupeatte neuvonantajaksemme.

Hänen äänellään oli niin rehellinen sävy, että hetkeksi kokonaan unohdin hänen kevytmielisyytensä enkä toivonut muuta kuin tehdä hänelle mieliksi.

-- Mr Holmes on riippumaton tutkija, sanoin minä. Hän on oma herransa ja toimii oman harkintansa mukaan. Samalla tuntee hän velvollisuutensa niitä kohtaan, jotka viran puolesta työskentelevät samalla alalla, eikä hän salaisi mitään, mikä auttaisi heitä jättämään rikollisen oikeuden käsiin. Tässä kaikki mitä voin sanoa, ja pyydän teitä kääntymään mr Holmesin puoleen, jos haluatte tarkempia tietoja.

Ja sitten kohautin hattuani ja lähdin edelleen jättäen heidät penkille kätköönsä pensasaidan taa. Katsoin taakseni kääntyessäni pensasaidan päässä ja huomasin silloin, että he edelleenkin hyvin vilkkaasti keskustelivat, ja kun heidän katseensa olivat suunnatut minuun, päätin minä että he pohtivat kohtaustamme.

-- Minä en tosiaankaan pyri heidän uskotukseen, sanoi Holmes, kun kerroin hänelle mitä oli tapahtunut. Hän oli ollut koko iltapäivän kartanossa neuvotellen ammattitoveriensa kanssa ja palasi ahmiakseen erinomaisella ruokahalulla teetä ja niitä pikkuruokia, mitä olin hänelle tilannut. Ei mitään uskottuja salaisuuksia, Watson -- niistä tulee paljon kiusaa, jos on toimitettava vangitseminen salaliiton ja murhan johdosta.

-- Luulet siis asian päättyvän siten?

Hän oli iloisimmalla ja hyväntahtoisimmalla tuulellaan.

-- Watson hyvä, kun olen lopettanut neljännen munani, olen valmis selittämään sinulle koko tilanteen. En sano, että olemme päässeet kokonaan salaisuuden perille -- kaukana siitä -- mutta päästyämme kateissa olleen käsipunnuksen jälille --

-- Punnuksen!

-- Watson hyvä, onko mahdollista, ettet ole oivaltanut sitä tosiasiaa, että koko tapahtuman selvitys riippuu tuosta kateissa olleesta käsipunnuksesta? No, älä siitä suutu, sillä meidän kesken sanoen luulen, ettei tarkastaja Mac eikä paikkakunnan ylikonstaapeli ole käsittänyt tämän seikan valtavaa merkitystä. _Yksi_ käsipunnus, Watson! Ajattele atleettia, jolla on vain _yksi_ punnus. Ajattele yksipuolista kehitystä -- selkärangan koukistumisen suurta vaaraa. Järkyttävää, Watson järkyttävää!

Hän istui suu täynnä paahdettua leipää ja silmät säteillen vallattomuutta, tarkaten minun älyllistä hämmentymistäni. Pelkkä hänen erinomaisen ruokahalunsa näkeminen sai minut vakuutetuksi hänen menestyksestään, sillä muistin hyvin selvästi päiviä ja öitä, jolloin hän ei ollut nauttinut palaakaan, jolloin hänen pilkkana pidetty ajatuskykynsä oli ponnistellut ratkaistakseen jonkun pulman, laihojen eloisain kasvojen yhä surkastuessa sielullisen keskittymisen voimakkuuden johdosta. Vihdoin sytytti hän piippunsa ja istuen uunin nurkassa tuossa vanhassa ravintolassa puhui hän hitaasti ja katkonaisin lausein tapauksesta -- pikemmin ääneensä ajattelevan kuin harkittua mielipidettä esittävän miehen tavoin.

-- Vale, Watson -- suurenmoinen epäämätön vale -- sen tapaamme jo kynnyksellä. Siinä lähtökohtamme. Koko Barkerin kertoma tarina on valetta. Mutta mrs Douglas vahvistaa todeksi Barkerin tarinan. Siis valehtelee hänkin. He valehtelevat molemmat ja ovat samassa juonessa. Tästä johtuu ratkaiseva arvoitus: miksi he valehtelevat ja mikä on se totuus, jota he niin innokkaasti koettavat salata? Lyökäämme viisaat päämme yhteen, Watson, ja koettakaamme tunkea valheen läpi ja paljastaa totuus.

Mistä minä tiedän heidän valehtelevan? Siitä että kasku on niin huonosti sommiteltu eikä suorastaan voi olla tosi. Ajattelehan! Tämän selityksen mukaan ei murhaajalla ollut murhan jälkeen täyttä minuuttiakaan aikaa ottaa sormus, joka oli toisen sormuksen takana kuolleen sormessa, pistää takaisin ulommainen sormus -- mitä hän ei milloinkaan olisi tehnyt -- ja asettaa tuo kummallinen kortti uhrin viereen. Väitän että tämä oli vallan mahdotonta. Voisit huomauttaa -- mutta uskon sinusta liian paljon hyvää, Watson, luullakseni sinusta sellaista -- että sormus on saatettu ottaa ennenkuin mies surmattiin. Se seikka, että kynttilä on palanut vain hetkisen, todistaa, ettei kohtaus ole kestänyt kauan. Oliko luultavaa että Douglas, jota on kuvattu pelottomaksi, niin nopeasti saataisiin luopumaan vihkisormuksestaan, tai että hänet on pakotettu siihen? Ei, ei, Watson, murhaaja oli hyvän aikaa lampun palaessa kuolleen luona. Siitä ei minulla ole pienintäkään epäilystä. Pyssynlaukaus näyttää olleen kuoleman aiheuttajana. Se on siis laukaistu aikaisemmin kuin meille on sanottu. Mikään erehdys ei ole voinut aiheuttaa sellaista ilmoitusta. Edessämme on siis kahden laukauksen kuulleen henkilön salajuoni -- tuon miehen Barkerin ja vaimo Douglasin. Kun lisäksi vielä voin todistaa, että Barker on harkiten ja tahallaan laittanut veritahran akkunalaudalle johtaakseen poliisin harhaan, niin täytynee sinun myöntää, että hänen asiansa alkavat olla sangen huonosti.

Nyt meidän on harkittava, mihin aikaan murha todella tehtiin. Aina puoli yhteentoista palvelijat olivat talossa liikkeellä, niin että varmasti se ei tapahtunut sitä ennen. Neljännestä vailla yksitoista he kaikki olivat menneet omiin suojiinsa paitsi Ames, joka oli ruokakammiossa. Olen senjälkeen kun jätit meidät, iltapäivällä tehnyt muutamia kokeita ja huomannut, että vaikka Mac Donald pitäisi millaista meteliä tahansa kirjoituskamarissa, niin se ei kuulu ruokakammioon, jos kaikki ovet ovat suljetut. Toisin on taloudenhoitajattaren huoneen laita. Se ei ole niin etäällä ja sieltä minä saatoin kuulla hänen äänensä, kun hän huusi oikein kovasti. Haulikon pamahdus vaimentuu jonkun verran, jos se laukaistaan aivan maalin vieressä, niinkuin tässä epäilemättä tapahtui. Luultavasti paukaus ei ollut kovin voimakas, mutta illan hiljaisuudessa sen äänen olisi pitänyt tunkeutua rouva Allenin huoneeseen. Hän on, kuten hän on meille sanonut, hieman kuuro, mutta siitä huolimatta sanoi hän olleensa kuulevinaan oven paiskattavan kiinni noin puoli tuntia ennenkuin hälyytys tapahtui. Puoli tuntia ennen sitä olisi kello ollut neljännestä vailla yksitoista. Olen vallan vakuutettu, että hän silloin kuulikin pyssynlaukauksen ja että murha tehtiin juuri silloin. Jos noin on asia, on meidän nyt otettava selkoa siitä, mitä mr Barker ja mrs Douglas, edellyttäen etteivät he ole murhaajia, ovat puuhailleet kello neljännestä vailla yhdestätoista, jolloin laukauksen ääni sai heidät juoksemaan alas, kello neljännes yli yhdentoista, jolloin he soittivat kelloa ja kutsuivat paikalle palvelijat. Mitä he tekivät ja miksi he eivät heti hälyyttäneet? Kas siinä nyt ratkaistava kysymys ja kun siihen on saatu vastaus, olemme päässeet paljon lähemmäksi tehtävämme ratkaisua.

-- Minä olen puolestani vakuutettu siitä, että nämä henkilöt ovat liitossa keskenään. Hänen täytyy olla sangen sydämetön kun hän saattaa istua nauramassa pilapuheelle muutamia tunteja senjälkeen kuin hänen miehensä on murhattu.

-- Olet oikeassa. Hän ei esiinny missään loistavassa valossa vaimona, ei edes omassa selonteossaan tapahtumasta. Kuten tiedät, Watson, en minä rajattomasti ihaile naisia, mutta kokemukseni ovat minulle elämässäni opettaneet, että harvat ovat ne miestään vähänkin kunnioittavat naiset, jotka olisivat antaneet toisen miehen jyrkästi lausumain sanain estää heitä rientämästä kuolleen miehensä luo. Jos minä joskus menen naimisiin, Watson, niin toivon herättäväni vaimossani sellaisen tunteen, että se estää häntä antamasta taloudenhoitajattaren kulettaa itseään pois, kun minun ruumiini on vain muutaman kyynärän päässä hänestä. Näyttämölle asetus oli sangen kurja, sillä kokemattomimmankin salapoliisin huomio olisi kiintynyt tavallisen nais-ulinan puutteeseen. Jo sellaisenaan tämä seikka oli kylliksi johtaakseen minun mieleeni, että kaikki oli ennakolta keksittyä.

-- Pidät siis Barkeria ja mrs Douglasia syyllisenä murhaan?

-- Sinä teet niin kauhean suoria kysymyksiä, Watson, sanoi Holmes. Ne sattuvat minuun kuin luodit. Jos esität asian niin, että mrs Douglas ja Barker tietävät totuuden murhasta ja ovat liitossa sen salaamiseksi, niin voin antaa sinulle rehellisen vastauksen. Olen varma heidän tietävän totuuden. Mutta sinun vähän hirveämpi päätelmäsi ei ole niinkään selvä. Harkitkaamme hetkinen niitä vaikeuksia, jotka sitä sekottavat.

Otaksukaamme että näitä molempia yhdistää rikollinen rakkauden side ja että he ovat päättäneet vapautua siitä miehestä joka on heidän tiellään. Tämä on sangen rohkea otaksuma, sillä sitä eivät ensinkään tue vastaukset palkollisille asiasta varovasti tehtyihin kysymyksiin. Päinvastoin on monta todistusta siitä, että herra ja rouva Douglas sydämellisesti pitivät toisistaan.

-- Mutta se ei mitenkään voi olla totta, sanoin minä ajatellen puutarhassa näkemiäni kauniita hymyileviä kasvoja.

-- Ja ainakin he näyttivät pitävän toisistaan. Otaksukaamme kuitenkin että rouva ja Barker ovat tavattoman viekas pari, jonka on onnistunut pettää kaikki ihmiset ja joka on päättänyt surmata aviomiehen. Hän sattuu olemaan henkilö, jota uhkaa vaara -- --

-- Vain he ovat niin sanoneet. Holmes näytti miettiväiseltä.

-- Nyt ymmärrän, Watson, sanoi hän. Olet muodostanut asiasta mielipiteen, jonka mukaan kaikki mitä he ovat sanoneet on valetta. Sinun mielestäsi ei milloinkaan ole ollut mitään salaista vaaranuhkaa eikä mitään salaseuraa eikä "Kauhun laaksoa" eikä mitään mestari Macia -- eikä mitään muutakaan. No niin, voihan tuokin käydä laatuun, mutta katsokaammepa, minne se johtaa. He keksivät tämän todistelusarjan selittääkseen murhan. He antavat kertomuksensa lisäksi tuon polkupyörän olla puistossa todistuksena siitä, että pelissä on joku ulkoa tullut mukana. Veritahra akkunalaudalla viittaa samaan, niin myös tuo kortti kirjoituksineen. Kaikki tämä sinun otaksumaasi, Watson. Mutta nyt tulemme niihin pieniin juonikkaisiin, kulmikkaisiin, vastakohtaisiin palasiin, jotka eivät sovi muun kanssa yhteen. Miksi kaikista aseista valita poikkisahattu haulikko -- ja lisäksi amerikalainen haulikko? Kuinka he saattoivat olla varmoja siitä, ettei pamahdus ilmaisisi heitä? Olihan sula sattuma ettei rouva Allen rientänyt huoneestaan kysymään kuka paiskoi ovia. Miksihän sinun rikollinen parisi teki kaiken tuon Watson?

-- Myönnän, etten voi selittää sitä.

-- Vielä yksi seikka. Jos nainen ja tämän rakastaja tekevät sopimuksen aviomiehen murhaamisesta, niin tokkohan he ilmaisevat syyllisyytensä mielenosotuksellisesti riistämällä häneltä vihkisormuksen sitten kun hän on kuollut? Pidätkö sitä luultavana Watson?