Part 4

-- Tuota ei kukaan voi uskoa, sanoi Mac Donald.

-- Se on minunkin mielipiteeni. Itsemurha on tässä mahdoton. Siis on tehty murha. Ja nyt meidän on saatava selko siitä, onko murhan tehnyt joku, joka tuli ulkoa, vai joku, joka oli jo ennestään talossa.

-- Kertokaahan todisteenne.

-- Molempiin vaihtopuoliin liittyy sangen suuria vaikeuksia, mutta jommalla kummalla tavalla sen on täytynyt tapahtua. Otaksukaammepa ensin, että rikoksen tekivät joku tai jotkut, jotka ennestään olivat talossa. He saivat tämän miehen tänne alas kun kaikki oli rauhallista ja hiljaista, mutta kukaan ei vielä ollut nukkunut. Sitten he suorittivat tekonsa maailman kummallisimmalla, hälyyttävimmällä aseella -- aseella, jota ei milloinkaan ennen ole nähty talossa. Tämä selitys ei tunnu kovin uskottavalta, vai mitä?

-- Ei, ei siltä tunnu.

-- Hyvä, mutta kaikki myöntänevät sen, että sitten kun laukaus oli ammuttu, kului enintään minuutti, ennenkuin koko seurue -- ei ainoastaan mr Barker, vaikka hän kehuu tulleensa ensiksi, vaan myöskin Ames ja kaikki muut -- oli saapunut paikalle. Tahdotteko väittää, että rikollinen niin lyhyessä ajassa olisi ennättänyt jättää jälkiä akkunakomeroon, avata akkunan, sivellä verta akkunalaudalle, ottaa vihkisormuksen kuolleelta ja kaiken muun? Onko se mahdollista?

-- Esityksenne on selvä, sanoi Holmes. Minun tekee mieleni yhtyä siihen.

-- Siinä tapauksessa on meidän palattava siihen otaksumaan, että rikoksen on tehnyt joku ulkoa tullut. Vieläkin kohtaamme muutamia sangen suuria vaikeuksia, mutta ne eivät enää ole mahdottomuuksia. Mies tuli taloon kello puoli viiden ja kuuden välillä -- siis hämärän alkamisen ja sillan nostamisen välillä. Talossa oli ollut muutamia vieraita ja ulko-ovi oli auki, niin ettei mikään estänyt häntä. Ehkä hän oli tavallinen murtovaras, ehkä hänellä oli jotain kaunaa mr Douglasia vastaan. Kun mr Douglas oli viettänyt suurimman osan elämäänsä Amerikassa ja haulikko lienee amerikalaista tekoa, lienee viimemainittu olettamus uskottavin. Hän hiipi tähän huoneeseen, sillä se oli ensimäinen mihin hän pääsi, ja piiloutui akkunaverhon taakse. Sinne hän jäi kello yhteentoista saakka illalla. Siihen aikaan tuli mr Douglas huoneeseen. Noitten molempain miesten kohtaus oli lyhyt, sillä mrs Douglas väittää, ettei hänen miehensä ollut hänen luotaan poissa kuin muutaman minuutin, ennenkuin hän kuuli laukauksen.

-- Sen todistaa kynttiläkin.

-- Aivan niin. Kynttilää, joka oli uusi, ei ole palanut kuin puoli tuumaa. Mr Douglas on varmaankin asettanut sen kädestään pöydälle ennenkuin hänen kimppuunsa hyökättiin, muuten se luonnollisesti olisi kaatunut samalla kuin hän kaatui. Se todistaa, ettei hänen kimppuunsa karattu heti kun hän tuli huoneeseen. Kun mr Barker tuli, sytytti hän lampun ja sammutti kynttilän.

-- Kaikki tuohan on selvää.

-- Näillä perusteilla voimme nyt kertoa tapahtuman kulun. Mr Douglas tulee huoneeseen. Hän laskee kynttilän kädestään. Verhon takana näkyy mies. Hän on asestettu tällä pyssyllä. Hän sanoo, että hän tahtoo saada vihkisormuksen -- taivas tiesi miksi, mutta niin sen on täytynyt tapahtua. Mr Douglas luopui siitä. Kylmäverisesti tai taistellen -- onhan mahdollista, että Douglas tarttui vasaraan, joka löydettiin matolta -- ampui roisto sitten Douglasin tällä hirveällä tavalla. Sitten heitti hän pyssyn sekä myöskin, siltä näyttää, tämän kummallisen kortin, jossa on merkki V. L. 341, mitä se nyt sitten merkinnee, sekä pakeni akkunasta ja vallihaudan poikki samassa silmänräpäyksessä kuin mr Barker tuli huoneeseen ja huomasi rikoksen. Mitä arvelette siitä, mr Holmes?

-- Hyvin mielenkiintoista, mutta se ei tunnu oikein vakuuttavalta.

-- Olisihan suorastaan hassua, ellei jokainen muu selitys olisi vielä mahdottomampi, huudahti Mac Donald. Joku on surmannut miehen, ja ken sen lieneekin tehnyt, niin voin minä selvästi todistaa, että hänen olisi pitänyt tehdä se toisella tavalla. Mitä hän tarkoittaa, kun valitsee niin vaarallisen pakotien? Mitä hän tarkoittaa käyttäessään haulikkoa, kun hänen ainoa pelastuksenmahdollisuutensa oli äänettömyys? Kuulkaahan nyt mr Holmes, teidän on annettava meille vihjaus, koska kerran sanotte, ettei mr White Masonin todistelu tunnu vakuuttavalta.

Holmes oli tarkoin kuunnellut tätä pitkää puhetta eikä häneltä ollut jäänyt ainoakaan sana kuulematta hänen tarkan katseensa suuntautuessa milloin sinne milloin tänne, ja hänen otsansa rypistyessä ajatusten ponnistellessa.

-- Haluan kernaasti useampia tosiasioita ennenkuin muodostan itselleni mielipidettä, mr Mac, sanoi hän ja laskeutui polvilleen kuolleen viereen. Häntä on todellakin runneltu pahasti. Pyytäkää hovimestaria tänne hetkiseksi... Ames, kuulin että te monasti olette nähnyt tämän hyvin harvinaisen merkin, poltetun kolmion ympyrän sisässä mr Douglasin käsivarressa?

-- Olen nähnyt sen monasti, sir.

-- Ja ette liene koskaan kuullut mitään viittaustakaan sen merkityksestä?

-- En, sir.

-- Kun se poltettiin ihoon niin se varmaankin tuotti tuskaa, sillä se on varmasti poltettu. Huomaan nyt että mr Douglasin leuassa on palanen iholaastaria. Näittekö sen hänen eläessään?

-- Näin, hän sai haavan kun ajoi aamulla partaansa.

-- Oletteko milloinkaan huomannut, että hän ennen on saanut haavoja?

-- En pitkään aikaan, sir.

-- Sitä sietää ajatella! sanoi Holmes. Tietenkin se voi olla pelkkä sattuma, mutta se voi myöskin viitata hermostumiseen, josta ilmenee hänelle olleen syytä peljätä jotain vaaraa. Huomasitteko hänen käytöksessään eilen mitään outoa, Ames?

-- Huomasin, että hän oli hieman levoton ja liikuttunut, sir.

-- Todellako? Sitten hyökkäys ei lienee ollut niin vallan odottamaton? Ehkä te, mr Mac, otatte huoleksenne kyselemisen?

-- En, mr Holmes, te teette sen paljon paremmin.

-- Hyvä on, siirrymme sitten tähän korttiin -- "V. L. 341." Se on karkeata kartongipaperia. Onko teillä sellaista paperia talossa?

-- En luule.

Holmes meni kirjoituspöydän luo ja kaatoi vähän mustetta kummastakin mustepullosta imupaperiin. Tätä ei ole kirjoitettu tässä huoneessa. Tämä muste on mustaa, tuo on tumman sinipunertavaa. Se on kirjoitettu karkealla kynällä ja nämä kynät ovat hyvin teräviä. Ei, luulen että se on tehty muualla. Ettekö voi yrittää selittää näitä merkkejä, Ames?

-- En, en ymmärrä ollenkaan mitä se tarkoittaa.

-- Mitä te arvelette, mr Mac?

-- Tuntuu joltain salaseuralta. Samoin on laita käsivarressa olevan merkin.

-- Niin minustakin, sanoi White Mason.

-- Voimmehan toistaiseksi otaksua olevan niin ja sitten katsoa missä määrin vaikeutemme hälvenevät. Tuollaisen seuran asiamies tunkeutuu taloon, odottaa mr Douglasia, ampuu häneltä melkein pään aseellaan ja pääsee pakoon kahlaamalla vallihaudan poikki jätettyään kuolleen viereen kortin, joka sittenkun se on mainittu sanomalehdissä ilmoittaa seuran muille jäsenille, että kostotyö on suoritettu. Kaikki tämä kuulostaa hyvältä. Mutta miksi juuri kaikista aseista on valittu tämä pyssy?

-- Niin, sanokaa miksi!

-- Ja miten selittää sormuksen katoaminen?

-- Käsittämätöntä!

-- Ja miksi ei mitään vangitsemista? Kello on nyt yli kahden. Otaksun varmasti että aamuhämärästä saakka on jokainen poliisikonstaapeli neljänkymmenen penikulman päässä täältä ollut ulkona etsiskelemässä märkää muukalaista.

-- Se on varmaa, mr Holmes.

-- Ellei hänellä ole läheisyydessä jotain luolaa tai kuivaa vaatekertaa saatavissa, niin he tuskin voivat päästää häntä käsistään. Ja tähän saakka he eivät kuitenkaan ole saaneet häntä kiinni. Holmes oli mennyt akkunan luo ja tutki suurennuslasiensa avulla veritahraa laudalla. Tämä on aivan varmasti jalkineen jälki. Tavattoman leveä se on -- se miltei viittaa lautajalkaan. Kummallista, sillä mikäli voi huomata jalanjälkiä akkunankomeron mullassa, niin viittaavat ne kauniimpimuotoiseen jalkapohjaan. Ei kuitenkaan voi kieltää että ne ovat hyvin epäselvät. Mitä tuolla pöydän alla on?

-- Mr Douglasin käsipunnukset voimisteluharjoituksia varten, sanoi Ames.

-- Punnuksetko? Minä näen vain yhden. Missä toinen on?

-- Sitä en tiedä, mr Holmes. Ehkei milloinkaan ole ollutkaan useampaa kuin yksi. En ole nähnyt niitä moneen kuukauteen.

-- _Yksi_ käsipunnus --, sanoi Holmes hyvin vakavana, mutta kiivas koputus ovelle lopetti hänen huomautuksensa. Pitkä, päivettynyt, voimakas, parraton mies katsahti huoneeseen. Helposti arvasin, että hän oli tuo Cecil Barker, josta olin kuullut puhuttavan. Hänen käskevä katseensa siirtyi nopeasti ja kysyvästi kasvoista kasvoihin.

-- Ikävä että häiritsen teidän neuvotteluanne, sanoi hän, mutta teidän täytyy saada kuulla viimeinen uutinen.

-- Onko joku vangittu?

-- Ei, ikävä kyllä. Mutta he ovat löytäneet hänen polkupyöränsä. Mies on jättänyt polkupyöränsä. Tulkaa katsomaan sitä. Se on tuskin sadan kyynärän päässä porstuan ovelta.

Näimme kolme tai neljä tallirenkiä ja pari tyhjäntoimittajaa seisomassa taloon johtavan tien vierellä ja tutkimassa polkupyörää, joka oli löydetty ryhmästä laakeripensaita, joiden väliin se oli kätketty. Se oli sangen kulunut Rudge-Whitworth-pyörä, likainen kuin olisi sillä kuljettu pitkä taival. Satulalaukussa oli öljyastia ja muita tarpeita, muttei mitään, mistä olisi saanut selkoa sen omistajasta.

-- Olisi hyvä apu poliisille, jos polkupyörät olisivat numeroidut ja rekisteröidyt, sanoi tarkastaja. Meidän täytyy kuitenkin olla kiitollisia saaliistamme. Ellemme saakaan tietää, minne hän on livistänyt, niin saamme tietää, mistä hän on tullut. Mutta mikä ihme on saanut miehen jättämään tämän jälkeensä? Ja miten hän on ilman sitä päässyt täältä? Ei näytä siltä, että saisimme pienintäkään valonhäivähdystä tähän asiaan, mr Holmes.

-- Niinkö arvelette? sanoi ystäväni mietteissään. Saammepahan kuitenkin nähdä.

VIIDES LUKU

Murhenäytelmän henkilöt.

-- Oletteko katselleet niin paljon kuin haluatte tuossa kirjoitushuoneessa? kysyi White Mason, kun jälleen menimme rakennukseen.

-- Tällä kertaa, vastasi tarkastaja ja Holmes nyökäytti päätään.

-- Silloin ehkä haluaisitte kuulla muutamien talon asukkaiden todistuksen? Voimme käyttää ruokasalia. Ames, olkaa hyvä ja tulkaa te nyt ensin ja kertokaa, mitä tiedätte.

Hovimestarin kertomus oli sekä yksinkertainen että selvä ja hän teki hyvin uskottavan vaikutuksen. Hän oli joutunut herra Douglasin palvelukseen kun tämä viisi vuotta sitten oli ensin tullut Birlstoneen. Hän oli saanut kuulla, että mr Douglas oli rikas herra, joka oli hankkinut omaisuutensa Amerikassa. Hän oli ollut ystävällinen ja hienotunteinen isäntä -- ei juuri sellainen, johon Ames oli tottunut, mutta mikään ei ole täydellistä tässä maailmassa. Mitään pelon oireita ei hän milloinkaan ollut nähnyt herra Douglasissa, päinvastoin oli tämä pelottomin mies minkä hän milloinkaan oli tuntenut. Hän oli käskenyt, että nostosilta oli vedettävä ylös joka ilta, koska se oli vanhan talon tapa ja hän mielellään noudatti vanhoja tapoja. Herra Douglas meni harvoin Lontooseen ja poistui harvoin kylästä, mutta oli päivää ennen rikosta ollut Tunbridge Wellsissa ja tehnyt ostoksia kaupoissa. Hän, Ames, oli sinä päivänä herra Douglasissa huomannut aivan tavatonta ärtyisyyttä ja kärsimättömyyttä. Ames ei ollut pannut levolle illalla, vaan oleskellut tarjoiluhuoneessa rakennuksen takapuolella ja järjestänyt pöytähopeita, kun hän oli kuullut kellon kovasti soivan. Mitään laukausta ei hän ollut kuullut, mutta oli tuskin ollut mahdollista, että hän olisi voinut kuulla sen, sillä tarjoiluhuone ja keittiö olivat kaukana kirjoitushuoneesta useampien suljettujen ovien ja pitkän käytävän takana. Taloudenhoitajatar oli tullut huoneestaan kiivaan soiton johdosta hänkin. He olivat yhdessä menneet talon etupuolelle. Ennätettyään portaitten juurelle olivat he nähneet rouva Douglasin tulevan portaita alas. Ei, hän ei ollut kiirehtinyt eikä Amesin mielestä näyttänyt erittäin kiihtyneeltäkään. Juuri kun hän oli ennättänyt viimeisille porrasaskelille, oli herra Barker syössyt ulos kirjoitushuoneesta. Hän oli pidättänyt rouva Douglasia ja pyytänyt häntä kääntymään takaisin.

-- Jumalan tähden, palatkaa huoneeseenne! huusi hän. Jack parka on kuollut. Ette voi mitään tehdä. Jumalan tähden, menkää takaisin.

Vielä hetkisen houkuteltuaan rouva Douglasia portaissa, sai herra Barker hänet palaamaan huoneeseensa. Hän ei ollut itkenyt eikä huutanut. Taloudenhoitajatar rouva Allen oli seurannut häntä yläkertaan ja ollut hänen kanssaan hänen makuuhuoneessaan. Ames ja herra Barker olivat menneet kirjoitushuoneeseen, jossa kaikki oli ollut samassa kunnossa kuin hiukan myöhemmin kun poliisi tuli. Kynttilä ei ollut silloin sytytetty, mutta lamppu paloi. He olivat katsoneet ulos akkunasta, mutta yö oli hyvin kylmä eikä mitään näkynyt eikä kuulunut. Sitten he olivat kiiruhtaneet eteiseen, missä Ames oli vääntänyt vintturia ja laskenut alas nostosillan. Herra Barker oli senjälkeen kiiruhtanut kutsumaan poliisia.

Sellainen oli pääsisällöltään hovimestarin todistus.

Taloudenhoitajattaren rouva Allenin kertomus piti yhtä toverin kertomuksen kanssa vaikkei se ollut niin seikkaperäinen. Hänen huoneensa oli hiukan lähempänä talon julkisivua kuin tarjoiluhuone, jossa Ames oli askarrellut. Hän oli paneutumassa levolle, kun kiivas soitto herätti hänen huomionsa. Hän oli hiukan kuuro eikä ehkä siksi ollut kuullut laukausta, mutta olihan kirjoitushuone sangen etäälläkin hänen huoneitaan. Hän muisti, että hän oli kuullut jotakin, jota hän oli luullut oven paukahdukseksi. Mutta se oli ollut paljon aikaisemmin -- vähintäin puolituntia ennen kuin kello soi. Kun Ames oli rientänyt talon julkipuolelle, oli hän seurannut. Hän näki herra Barkerin hyvin kauhistuneena ja kalpeana tulevan kirjoitushuoneesta. Hän oli kiiruhtanut rouva Douglasia vastaan, joka oli tullut portaissa, ja pyytänyt häntä palaamaan huoneeseensa, mutta taloudenhoitajatar ei ollut kuullut, mitä rouva oli vastannut.

-- Seuratkaa häntä. Jääkää hänen luokseen! oli hän sanonut rouva Allenille.

Hän oli siksi mennyt emäntänsä kera tämän makuuhuoneeseen ja koettanut rauhoittaa häntä hiukan. Rouva Douglas oli ollut hyvin kiihtynyt ja hänen koko ruumiinsa oli vavissut, mutta hän ei ollut yrittänyt mennä alakertaan. Hän istui yönutussaan tulen ääressä pää käsiin kätkettynä. Rouva Allen oli ollut hänen luonaan suurimman osan yötä. Toiset palvelijat olivat panneet levolle eivätkä saaneet mitään tietää ennenkuin vähää ennen kuin poliisi saapui.

Tämän kertoi taloudenhoitajatar, jolla ristikuulustelussa ei ollut muuta lisättävää kuin valitushuutoja ja kauhunilmauksia.

Herra Cecil Barker tuli todistajana rouva Allenin jälkeen. Mitä tuli edellisen yön tapauksiin oli hänellä vain vähän lisättävää siihen, mitä hän jo oli sanonut poliisille. Omasta puolestaan oli hän varma siitä, että murhaaja oli päässyt pakoon akkunasta. Siinä suhteessa piti hän veritahraa ratkaisevana. Sitäpaitsi ei ollut muuta mahdollisuutta päästä pakoon kun nostosilta oli ylhäällä. Hän ei voinut käsittää minne murhaaja oli joutunut tai miksi hän oli jättänyt polkupyörän, jos se nyt oli hänen. Eihän ollut mahdollista, että hän oli hukkunut juoksuhautaan, joka ei miltään kohdalta ollut kolmea jalkaa syvempi.

Omasta puolestaan oli hänellä hyvin varma teoria murhasta. Douglas oli umpimielinen mies eikä puhunut milloinkaan erinäisistä vaiheista elämässään. Aivan nuorena hän oli Irlannista muuttanut Amerikaan. Hänellä oli ollut siellä varsin suuri menestys ja Barker oli ensi kerran tavannut hänet Kaliforniassa, missä heillä oli yhteinen kaivososuus Benito Canyoniksi nimitetyllä paikalla. Heillä oli ollut varsin hyvä onni, mutta aivan äkkiä oli Douglas myynyt osuutensa ja lähtenyt Englantiin. Hän oli siihen aikaan leski. Barker oli sitten muuttanut rahaksi omaisuutensa ja muuttanut Englantiin, missä hän oli asettunut asumaan Lontooseen. Silloin he olivat uudistaneet ystävyytensä. Douglas oli tehnyt sen vaikutuksen, että häntä uhkasi joku vaara ja Barker oli aina arvellut, että hänen äkillinen lähtönsä Kaliforniasta sekä talon vuokraaminen niin rauhallisessa maassa kuin Englanti oli yhteydessä tämän vaaran kanssa. Hän oli kuvitellut, että joku salainen seura, joku järkähtämätön järjestö ajoi Douglasia takaa eikä lepäisi ennenkuin oli surmannut hänet. Jotkut sanat, jotka Douglas oli tullut sanoneeksi, olivat herättäneet hänessä tämän käsityksen vaikkei Douglas ollut milloinkaan sanonut hänelle, mikä tämä salainen seura oli, eikä myöskään miten hän oli joutunut sen vihoihin. Hän otaksui, että kirjoitus kortissa jotenkin tarkoitti tätä salaista seuraa.

-- Kuinka kauvan olitte yhdessä herra Douglasin kanssa Kaliforniassa? kysyi tarkastaja Mac Donald.

-- Viisi vuotta kaikkiaan.

-- Sanotte, että hän oli silloin naimaton?

-- Leski.

-- Oletteko milloinkaan kuullut, mistä hänen ensimäinen vaimonsa oli kotoisin?

-- Ei, mutta muistan Douglasin sanoneen, että hän oli syntyperältään ruotsalainen ja olen nähnyt hänen valokuvansa. Hän oli hyvin kaunis. Hän kuoli tyfoidikuumeeseen vuotta ennenkuin opin Douglasin tuntemaan.

-- Ettekö aseta hänen entistä elämäänsä yhteyteen jonkun Amerikan osan kanssa?

-- Olen kuullut hänen puhuvan Chicagosta. Hän tunsi hyvin kaupungin ja oli työskennellyt siellä. Olen kuullut hänen puhuvan rauta- ja hiilialueista. Hän oli aikoinaan matkustanut varsin paljon.

-- Oliko hän politikko? Oliko salaisella seuralla tekemistä politiikan kanssa?

-- Ei, hän ei piitannut ollenkaan politiikasta.

-- Teillä ei ole syytä luulla, että hän oli tehnyt itsensä vikapääksi rikokselliseen tekoon?

-- Päinvastoin -- rehellisempää miestä en ole milloinkaan tuntenut.

-- Oliko hänen elämässään Kaliforniassa mitään omituista?

-- Hän oleskeli mieluimmin kaivososuudellamme vuoristossa ja työskenteli siellä. Hän ei milloinkaan tahtonut lähteä muiden miesten seuraan jos hän saattoi välttää sen. Tämä antoi minulle ensimäisen aiheen luulla, että häntä ajettiin takaa. Kun hän sitten äkkiä läksi Europaan, tulin vakuutetuksi siitä. Luulen, että häntä oli jotenkin varoitettu. Ennenkuin oli viikkoa kulunut hänen lähdöstään tuli puoli tusinaa miestä kysymään häntä.

-- Mitä miehiä?

-- He näyttivät sangen vaarallisilta -- tulivat kaivokselle ja tahtoivat tietää missä hän oli. Minä sanoin heille, että hän oli lähtenyt Europaan, mutta etten tiennyt, mistä häntä piti sieltä etsiä. Heillä ei ollut hyvä mielessä, sen huomasin selvästi.

-- Olivatko nämät miehet amerikalaisia -- kalifornialaisia?

-- En tiedä olivatko he kalifornialaisia, mutta kyllä he olivat amerikalaisia. En tiedä, mitä he olivat ja olin iloinen kun he lähtivät.

-- Ja tämä tapahtui kuusi vuotta sitten?

-- Lähemmäs seitsemän.

-- Ja te olitte silloin viisi vuotta ollut yhdessä hänen kanssaan Kaliforniassa, joten tuo juttu on tapahtunut vähintäin yksitoista vuotta sitten.

-- Niin kyllä.

-- Sen on täytynyt olla erittäin syvää vihaa, joka on voinut säilyttää niin kauvan katkeruutensa. Se ei varmaankaan aiheutunut mistään pikkuseikasta.

-- Minusta se synkisti koko hänen elämänsä. Hän ei oikein voinut sitä milloinkaan karkoittaa mielestään.

-- Mutta ettekö arvele, että jos jotakuta alituisesti uhkasi vaara, jonka laadun hän tuntee, niin pitäisi hänen turvaa saadakseen kääntyä poliisin puoleen?

-- Se oli ehkä vaara, jolta ei kukaan voinut häntä varjella. Olen unohtanut sanoa teille, että hän aina kantoi asetta. Hänellä oli aina revolveri taskussa. Mutta onnettomuudeksi oli hän eilen illalla puettu yönuttuun ja oli jättänyt aseen makuuhuoneeseen. Hän luuli kai olevansa turvassa, kun nostosilta oli ylhäällä.

-- Tahtoisin saada hiukan tarkemman selon aikamääristä, sanoi Mac Donald. Kuusi vuotta sitten Douglas lähti Kaliforniasta. Vuotta myöhemmin saavuitte te tänne, vai kuinka?

-- Niin, se on totta.

-- Ja hän on ollut naimisissa viisi vuotta. Te tulitte kai jokseenkin samoihin aikoihin kun hän meni naimisiin.

-- Noin kuukautta ennen häitä. Minä olin hänen sulhaspoikansa.

-- Tunsitteko rouva Douglasia ennen hänen avioliittoaan?

-- Ei, en tuntenut. En ollut käynyt Englannissa kymmeneen vuoteen.

-- Mutta sitten olette tavannut häntä varsin usein?

Barker katsoi tuikeasti salapoliisiin.

-- Olen tavannut _Douglasia_ varsin usein senjälkeen, vastasi hän. Ja jos olen tavannut rouvaakin, on se tapahtunut siksi ettei voi seurustella aviomiehen kera tuntematta hänen vaimoaan. Jos kuvittelette että on jossakin yhteydessä. --

-- En kuvittele mitään, herra Barker. Minun täytyy tietysti tehdä kaikki kysymykset, jotka ovat yhteydessä jutun kanssa, mutta en tietysti tahdo loukata teitä.

-- Muutamat kysymykset ovat loukkaavia, vastasi Barker harmistuneena.

-- Tahdomme vain saada selon tosiasioista. On tärkeätä teille ja kaikille, että ne selviävät. Hyväksyikö herra Douglas täydellisesti ystävyyden teidän ja hänen vaimonsa välillä?

Barker kalpeni ja hänen suuret vahvat kätensä puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin.

-- Teillä ei ole oikeutta tehdä sellaisia kysymyksiä! ärjäsi hän. Mitä on sillä tekemistä rikoksen kanssa jota tutkitte?

-- Minun täytyy toistaa kysymys.

-- Siinä tapauksessa kieltäydyn vastaamasta siihen.

-- Voitte kieltäytyä vastaamasta, mutta ymmärrätte kai, että kieltäytymisenne sinänsä on vastaus, sillä te ette kieltäytyisi ellei teillä olisi jotakin salattavaa.

Barker seisoi muutaman sekunnin tuikean näköisenä ja rypisti, ajatuksiin vaipuneena kulmakarvojaan. Mutta sitten hän katsahti ylös ja hymyili.

-- Otaksun, sanoi hän, että herrat yksinkertaisesti tekevät velvollisuutensa, ja että ainoastaan voin pyytää teitä olemaan vaivaamatta rouva Douglasia tämän asian takia, sillä hänellä on ilmankin suruja. Voinhan sanoa teille, että Douglas raukalla todella oli huomattava vika ja että se oli hänen mustasukkaisuutensa. Hän piti minusta niin paljon kuin mies voi pitää ystävästä. Ja hän tunsi harrasta hellyyttä vaimoaan kohtaan. Hän tahtoi niin mielellään, että minä olisin täällä ja kirjoitti alinomaa ja pyysi minua tulemaan. Ja kuitenkin sattui, että kun hänen vaimonsa ja minä puhuimme toistemme kanssa tai olimme yhtä mieltä jostakin asiasta, niin vyöryi kuin mustasukkaisuuden aalto hänen ylitseen, hän menetti itsehillitsemiskykynsä ja saattoi lausua mitä mielettömimpiä syytöksiä. Monta kertaa olen tästä syystä päättänyt, etten enää tulisi tänne, mutta silloin kirjoitti hän katuvia ja rukoilevia kirjeitä, jotka pakottivat minut tulemaan. Vaikkapa olisivat viimeiset sanani, voin vakuuttaa teille, hyvät herrat, ettei kellään miehellä ole ollut uskollisempaa eikä rakastavampaa vaimoa, sekä voisin lisätä, luotettavampaa ystävääkään.

Hän puhui tuntehikkaasti ja vakaumuksella, mutta kuitenkaan ei tarkastaja Mac Donald tahtonut jättää ainetta.

-- Tiedätte kai, että vainajan vihkimäsormus oli otettu pois hänen sormestaan?

-- Siltä näyttää, sanoi Barker.

-- Mitä sillä tarkoitatte? Tiedättehän, että se on totta?

Mies näytti epäröivältä ja hämmentyneeltä.

-- Kun sanon, että siltä näyttää, tarkoitin, että voitaisiin ajatella, että hän on itse ottanut pois sormuksen.

-- Se seikka, että sormus on poissa -- kuka sitten lieneekin sen ottanut -- voisi kenessä hyvänsä herättää ajatuksen, että avioliitto ja murhenäytelmä olivat jossakin yhteydessä keskenään, eikö totta?

Barker kohautti leveitä olkapäitään.

-- Ei ole minun asiani sanoa, mitä ajatuksia se voi herättää, vastasi hän, mutta jos tarkoitatte, että se mitenkään heittäisi varjon tämän naisen kunniaan -- hänen silmänsä säihkyivät, mutta hän malttoi nähtävästi mielensä ja hillitsi jälleen vihansa -- niin olette väärässä, enempää en voi sanoa.

-- En luule, että minulla tällä kertaa on muuta kysyttävää, sanoi Mac Donald kylmästi.

-- Oli vielä muuan pikkuseikka, huomautti Sherlock Holmes. Kun tulitte huoneeseen, paloi vain yksi kynttilä pöydällä, vai kuinka?

-- Niin kyllä.

-- Sen valossa näitte tuon kauhean mikä oli tapahtunut.

-- Niin kyllä.

-- Soititte heti apua?

-- Soitin.

-- Ja apu tuli kohta?

-- Noin minuutin kuluttua.

-- Mutta kun väkeä tuli sisään, oli kynttilä sammutettu ja lamppu sytytetty. Se tuntuu hyvin kummalliselta.

Taas näytti Barker epäröivän.

-- En ymmärrä, että se olisi kummallista, mr Holmes, vastasi hän oltuaan hetken vaiti. Kynttilä valaisi heikosti. Lamppu oli pöydällä ja minä sytytin sen.