Part 2

Tunnustan hetkisen arvelleeni seurata palvelijaani, mutta ylpeys ja uteliaisuus pidättivät minua raukkamaisesta paosta. Menin jälleen huoneeseeni, suljin oven ja lähenin varovasti pientä huonetta, mutta en löytänyt minkäänlaista selitystä palvelijani kauhuun. Vieläkin kerran tutkin seinät, hakien salaovea, mutta ei pienintäkään merkkiä eikä rakoa näkynyt tapeteissa. Miten ihmeessä oli se, joka palvelijaani säikytti, oli se sitten mikä oli, päässyt sinne muuten kuin huoneeni kautta?

Menin huoneeseeni takaisin, suljin ja salpasin pienen huoneen oven, asetuin tulisijan luo seisomaan, odottaen mitä nyt tapahtuisi.

Nyt huomasin, kuinka koirani painautui huoneen nurkkaan ikäänkuin olisi se todella koettanut mennä seinän läpi. Menin koiraparkani viereen ja puhuttelin sitä, mutta se oli niin kauhun vallassa, vaahto suussa purren hampaitaan, että se olisi varmasti purrut minua, jos olisin siihen koskenut. Se ei näyttänyt minua tuntevan. Ainoastaan se, joka on jossain eläintarhassa nähnyt kaniini-paran käärmeen edessä painautuvan vapisevana nurkkaan, voi kuvitella koiraparkani hirveitä kauhuntuskia. Kun huomasin kaikki rauhoitus-yritykset turhiksi ja pelkäsin koiran kuolaa myrkylliseksi kuin vesikauhuisen, jätin sen siihen ja otin jälleen Macaulay-kirjan. Hetkisen kuluttua huomasin jotain olevan kynttilän ja kirjani välissä, sillä varjo lankesi lehdelle. Katsahdin ylös, ja näin jotain, jota minun on vaikea, tuskin mahdollista oikein kuvata. Edessäni oli jotain hämärää, joka itsestään muodostui ikäänkuin ilmasta, ja jolla oli hyvin epämääräiset ääriviivat. En voi sanoa sitä inhimilliseksi olennoksi, ja kuitenkin se hyvin paljon muistutti ihmistä tai oikeammin ihmisen varjoa. Kuta kauemmin katselin, sitä selvemmin näin valon ja varjon erottautuvan toisistaan ja haamun suuruus yhä kasvoi, kunnes sen yläosa ulottui kattoon saakka. Siihen tuijottaessani tunsin jääkylmän henkäyksen. Vaikka olisi jäävuori ollut edessäni, ei se olisi minua enemmän värisyttänyt eikä kylmemmästi hohtanut. Minun yhä tuijottaessani tuohon kauheaan, näytti minusta (vaikka en sitä tosin varmasti voi väittää), kuin näkisin kaksi silmää, jotka tuolta ylhäältä minua katsoivat. Hetkisen olisin ollut valmis väittämään silmät nähneeni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ne jo katosivat ja silloin näkyi kaksi sinertävää valonsädettä virtaavan hämärän läpi. Ne todellakin tulivat siitä paikasta, jossa äsken olin ollut silmät näkevinäni. Koetin puhua -- ääntä en saanut.

Pelkäänkö? ajattelin itsekseni. En, pelkoa en tunne. Koetin nousta -- mahdotonta -- näkymätön voima pidätti minua. Outo tahto hallitsi minua, ikäänkuin tuli ja myrsky ovat ihmistä väkevämmät. Ja nyt, kun tämä ajatus minussa selvisi -- sai minussa sellainen hämmästys vallan, etten voi sitä kuvailla. Ainoastaan ylpeyteni pidätti minua -- ei suinkaan rohkeuteni. Hämmästystä tämä on, eikä pelkoa; -- niin kauan kuin pidän tätä ainoastaan mielikuvitukseni luomana, ei minulla ole mitään hätää. Ojensin äkkiä käteni aseitani kohden, mutta silloin minua nykäistiin oudosti ja käteni vaipui alas. Ja nyt, jotta kaameus olisi täydellinen, alkoi kynttilän liekki pienentyä; se ei sammunut, mutta sen valo näytti pienenemistään pienenevän. Samaten kävi tulen pesässä ja hetkisen kuluttua vallitsi huoneessa täydellinen pimeys. Hätä, jonka tunsin ajatellessani olevani yksin pimeässä sen tuntemattoman kanssa, jonka voiman äsken niin hyvin olin kokenut, herätti vastavaikutuksen hermostossani. Kauhistus oli nyt tullut sille asteelle, että tulisin hulluksi ellen voittanut lumousta. Voitin sen. Sain äänenkäyttöni jälleen, vaikka se olikin kuin parkaisu. Muistan sanoneeni: "En pelkää, sieluni on syytön."

Samalla sain voimia nousta. Säkkipimeässä menin ikkunan luo -- vedin verhot edestä ja avasin luukut -- ainoa ajatukseni oli: valoa! Kun näin kuun rauhallisena, korkeana ja kirkkaana ylläni, tunsin sellaista iloa, että se korvasi minulle kaikki kauhut. Tuolla oli kuu, tuolla olivat aution, tyhjän kadun kaasuliekit. Käännyin taasen huoneeseen päin. Kuu valaisi heikosti ja ainoastaan osaksi sen pimeitä sopukoita, mutta siellä oli nyt kuitenkin valoa. Se epämääräinen joku oli kadonnut, ainoastaan synkkä tummuus, ikäänkuin varjon varjo, näkyi vastakkaisella seinällä. Katseeni sattui vanhaan pyöreään mahonkipöytään, jolla ei ollut mitään liinaa. Silloin tuli eräs käsi näkyviin ranteeseen saakka. Se näytti olevan lihaa ja verta kuin omani, mutta se oli vanhemman ihmisen -- kuiva, ryppyinen ja pieni -- naisen käsi. Se tarttui hiljaa molempiin pöydällä oleviin kirjeisiin -- käsi sekä kirjeet katosivat. Taasen kuului uudistuvan sängynreunaa vastaan ne kolme lyöntiä, jotka olin kuullut ennenkuin tämä kummittelu alkoi. Kun kolina oli ohi, tärisi huone tuntuvasti, ja joka suunnalta sukeltausi esiin pieniä palloja, kuin kimaltelevia vesikuplia, kaiken värisiä, vihreitä, keltaisia, tulipunaisia ja taivaansinisiä. Ylös ja alas, tuonne, tänne, ylitse ja alitse, kuin pienet virvatulet liikkuivat kipinät hitaasti ja nopeasti, oikullisesti. Eräs tuoli alkoi liikkua (kuten ennen seurusteluhuoneessa alhaalla) ilman mitään näkyväistä apua hitaasti seinän luota eteenpäin ja pysähtyi vähän matkan päähän minusta pöydän ääreen. Äkkiä kasvoi tuolista ikäänkuin naisen haamu. Se oli niin selvä kuin elävä ihminen ja kuitenkin kalpea kuin ruumis. Ne olivat nuorekkaat, kauniit, mutta kummallisesti surulliset kasvot. Kaula ja olkapäät olivat paljaat, muu osa haamua oli valkoiseen vaippaan kääritty. Se silitteli kellertäviä, hartioille lankeavia hiuksiaan. Katseensa oli lakkaamatta oveenpäin suunnattuna, hän näytti kuuntelevan, vakoillen odottavan. Huoneen perällä olevan haamun varjo näytti tummemmalta ja vielä kerran olin näkevinäni palavat silmät, jotka ylhäältä tarkastelivat naisen haamua. Ovesta, vaikkei se auennutkaan, astui sisään aivan selvä, tuhkanharmaa, nuoren miehen haamu. Hänellä oli 18:nnen vuosisadan kuosien mukainen tai ainakin niitä muistuttava puku. Sekä miehen että naisen haamu, vaikkakin olivat aivan selvät, oli kuitenkin aineeton; niihin oli mahdoton tarttua kiinni, ne olivat haamuja, joissa oli jotain ristiriitaista, jotain toisiaan vastustelevaa. Molemmat olivat samalla sekä naurettavia että pelottavia vaivaloisesti pyntätyissä vanhanaikaisissa puvuissa, joiden pitsit, röyhelöt ja soljet olivat tehdyt aivan hovipukujen tarkkuudella. Tämän lisäksi tuli heidän aavemainen hiljaisuutensa ja kalmankalpea ulkomuotonsa. Siinä hetkessä, kun naisen haahmo tahtoi lähetä miehen haahmoa, irtautui varjomainen ilmiö seinästä ja kaikki kolme olivat hämäryyteen verhoutuneita. Niin, aamun ensi sarastuksessa näytti kuin olisivat molemmat olleet tuon varjohaamun vallassa, joka kohottausi heidän ylitsensä. Nyt ilmaantui verinen merkki naisen-haamun rintaan. Miehen haamu nojautui kummitus-miekkaansa vastaan, veri tulvi pitkin hänen röyhelyksiään ja pitsejään ja taasen nieli varjohaamu heidät ja he kaikki kolme katosivat. Taasen ilmaantuivat kirjavat, loistavat pallot, purjehtien, tulvehtien ja keinuen ympäri, ja lisääntyen yhä; niitten liikkeet tulivat yhä epämääräisemmiksi.

Tulisijan oikealla puolella olevan vaatesäiliön ovi aukesi ja aukosta astui esiin vanha nainen kirjeitä kädessään, samat kirjeet, jotka käsi tätä ennen oli ottanut pöydältä. Hänen jäljestään kaikui askeleita. Hän kääntyi kuulostaen ympäri, aukaisi sitten kirjeet ja näytti lukevan, mutta hänen olkansa ylitse katsoivat kalpeat kasvot, jotka näyttivät kuuluvan jollekin kauan sitten hukkuneelle. Ne olivat pöhöttyneet, kalvenneet ja vesiheinää riippui hänen märässä tukassaan. Naisen jalkojen juurella näkyi kuin kuollut ruumis ja sen vieressä vapisi kurja, likainen lapsi, jonka poskilla oli nälkäkuoleman merkit ja silmissä pelko ja vavistus. Ja kun tarkemmin aloin katsella vaimoa, katosivat rypyt ja viivat ja kasvot muuttuivat nuorekkaiksi, mutta vakaviksi, koviksi. Tuo mahtava varjohaamu liikkui taas eteenpäin ja kietoi kaikki kolme haamua varjoonsa kuten se äsken oli verhonnut ne kaksi. Mitään muuta ei jäänyt näkyviin kuin tuo varjohaamu, jota lakkaamatta tarkastin; näin siinä taas kaksi silmää, ilkeätä käärmeensilmää kiiluvan. Ja valopallot nousivat ja laskivat ja kiitivät epätasaisesti ja hurjasti virvaratojaan keskellä kalpenevaa kuun valoa, ja palloista tuli esiin kuin munankuorista ilkeitä matoja, verettömiä ja inhoittavia katsella. Voin verrata niitä ainoastaan elukoihin, joita näkee vesipisarassa mikroskoopin alla; läpinäkyviä olentoja, notkeita, liikkuvia, toinen toistaan ajavia, niellen toinen toisiansa. Äärettömän pieniä olioita, jotka kuitenkin saattoi nähdä paljaalla silmällä. Niiden rata oli määräämätön, ne lähenivät minua yhä nopeammin ja aina taajemmissa joukoissa sekä hyppivät oikean käsivarteni ylitse, jonka pidin tietämättäni ojennettuna kuin valmiina suojaamaan itseäni ilkeiltä otuksilta. Monesti kosketti minua joku, mutta se ei tullut heistä, näkymättömät kädet tyrkkäsivät minua. Kerran tunsin jääkylmien, ohuitten sormien otteen kurkullani. Ymmärsin aivan selvästi, että olin hengenvaarassa, jos pelkoni saisi vallan. Sen tähden keskitin kaiken voimani yhteen ainoaan -- rautaisella tahdonvoimalla noita vihollisvoimia vastustamaan. Käänsin kasvoni varjohaamusta pois ja varsinkin noista kauheista käärmeensilmistä, jotka nyt olivat selvään näkyvissä. Tiesin varmasti, että niissä, eikä missään muualla ympärilläni, oli niin voimakas paha tahto, että se pystyi murtamaan minun tahtoni. Heikko aamunsarastus alkoi punoittaa kun tulipalon läheisyydessä ja nuo pienet madot sukeltausivat kuin palavan liekin sisään. Taasen tärisi koko huone, taasen kuului kolme kolkutusta. Epämääräinen varjohaamu verhosi taasen kaiken, ikäänkuin siitä olisi kaikki lähtenyt ja siihen kaiken täytyi palata.

Kun hämärä haihtui, oli myös varjohaamu kadonnut, ja yhtä hitaasti kuin kynttilöistä tulet olivat sammuneet, syttyivät ne jälleen, samaten myös tuli uuniin. Koko huone oli tuossa niin rauhallisena kuin ei siinä ikänä mitään outoa olisi tapahtunutkaan. Molemmat ovet olivat lujasti lukitut, myös palvelijanhuoneen ovi oli kiinni. Koira makasi samassa nurkassa, johon se niin suonenvedontapaisesti oli painautunut. Kutsuin sitä -- se ei liikahtanut, menin likemmäksi -- eläinparka oli kuollut. Silmät olivat pullistuneet päästä, kieli riippui ulkona ja turpa oli vaahdossa. Otin sen syliini, koetin tulen edessä herätellä sitä eloon -- mahdotonta. Suruni lemmikkini kadottamisesta oli sitä suurempi, koska en voinut olla vapaa omantunnon tuskista. Minun täytyi syyttää itseäni sen kuolemaan syypääksi, sillä en voinut muuta otaksua kun että se kuoli kauhusta. Mutta kuinka hämmästyinkään nähdessäni, että sillä oli niska poikki, sillä kun lähemmin tarkastin, huomasin sen kaulanikamien vääntyneen irti selkärangasta. Eiköhän se ollut tapahtunut pimeässä ja samallaisen käden kautta kuin minunkin oli? Eiköhän inhimilliset voimat sittenkin olleet koko ajan vaikuttaneet tapahtumiin tässä huoneessa? Monta syytä näytti olevan tähän otaksumiseen. Todistaa en sitä voi, voin ainoastaan yksinkertaisesti kertoa mitä omilla silmilläni näin. Lukija voi itse tehdä omat johtopäätöksensä.

Päivän nousuun saakka ei mitään enää tapahtunut. Ensimäisen auringonsäteen esiin pilkistäessä jätin kummitustalon. Ennenkuin lähdin, kävin kerran vielä siinä pienessä, tyhjässä huoneessa, josta ei ole uloskäytävää, ja jossa olin palvelijani kera vankina. En voinut olla ajattelematta, että sillä voimalla, joka kaiken kauhun oli saanut aikaan, oli sijansa juuri tuossa pienessä huoneessa. Vaikkakin menin sinne nyt selvällä päivällä ja aurinko kirkkaasti loisti likaisten ikkunaruutujen lävitse, valtasi minut jälleen yön kauhu. En voinut pakottaa itseäni olemaan siellä enempää kuin noin puoli minuuttia. Menin portaita alas ja taasen kuulin edelläni askeleita; ja kun suljin oven, olin kuulevinani hiljaista naurua.

Menin kotiin. Otaksuin sieltä löytäväni karkuripalvelijani, mutta hän ei ollut sinne palannut. Seuraavinakaan päivinä en hänestä mitään kuullut, kunnes vihdoin sain häneltä Liverpoolista seuraavan kirjeen: "Kunnioitettavin herra, pyydän nöyrimmin teiltä anteeksi, vaikka tuskin voin toivoa että pidätte minua sen arvoisena, olkoonpa että tekin -- mistä taivas kuitenkin lie teitä varjellut -- näitte sen mitä minä näin. Minusta tuntuu että vuosia kuluu, ennenkuin pääsen entiselleni. En enää kelpaa palvelijaksi, siitä ei ole epäilemistäkään, sentähden matkustan lankoni luo Melbourneen. Huomenna laiva lähtee. Mahdollisesti rauhoitun jälleen tällä pitkällä matkalla. Kymmenenkin kertaa päivässä hätkähdän ja joka jäseneni vapisee; minusta tuntuu niinkuin tuo olisi yhä takanani. Pyydän teitä nöyrimmin, arvoisa herra, lähettämään kaikki sinne jääneet tavarani ja loput palkastani äidilleni Walworthiin. -- Johan tietää hänen osoitteensa."

Kirje loppui monilla anteeksi pyynnöillä sekä yksityiskohtaisilla selityksillä asioista, jotka koskivat hänen palvelustaan.

Varmaankin lienee monelle tämä pako Australiaan todistuksena siitä, että tämä mies oli tavalla tai toisella petollisessa yhteydessä yön tapahtumien kanssa. En väitä näitä otaksumisia vastaan, mutta luulen kuitenkin, että ne ovat suurimmalle osalle helpoimpana selityksenä näihin yliluonnollisiin asioihin.

Illalla palasin jälleen kummituspaikalle hakemaan tavaroitani ja koiraparkani ruumista. Ei minua silloin mikään häirinnyt, eikä mitään outoa sattunut, paitsi että portaita noustessani ja laskeutuessani kuulin jälleen askeleiden sipsuttavan edelläni.

Lähdettyäni talosta menin herra J:n luo ja tapasin hänet kotoa. Annoin avaimen hänelle takaisin, vakuuttaen että uteliaisuuteni oli täydellisesti tyydytetty. Rupesin juuri kertomaan hänelle, mitä oli tapahtunut, kun hän keskeytti minut ja sanoi kohteliaasti, että hän oli kadottanut kaiken mielenkiinnon salaisuuteen, jonka perille ei kuitenkaan koskaan pääsisi. Siitä huolimatta päätin ainakin kertoa kirjeistä, jotka olin lukenut, sekä niitten kummallisesta katoamisesta ja kysyin häneltä, luuliko hän niitten olevan osoitettuja äsken kuolleelle talonhoitajattarelle; eiköhän hänen elämästään löytäisi vastausta niihin hämäriin otaksumiin, joihin kirjeissä viitattiin?

J. näytti hämmästyneeltä ja hetkisen mietittyään sanoi hän: En tiedä paljoa tuon vaimon entisistä elämänvaiheista, ainoastaan sen, että hän on ollut perheeni tuttu. Kuitenkin herätätte muistooni jotain hänelle epäedullista. Tahdon ottaa asiasta selkoa ja aikanaan kertoa teille tulokset. Mutta jos hän olisikin johonkin rikokseen syypää ja me uskoisimme siihen, että olennon, joka on täällä maan päällä ollut jonkun selvittämättömän rikoksen tekijänä tai uhrina, täytyisi palata ja rauhattomana haamuna käyskennellä sillä paikalla jossa rikos on tapahtunut, niin täytyy minun vastata tähän, että talossa kuului kolinaa ja näkyi outoja näkyjä jo ennenkuin tämä vanhus siellä kuoli. Te hymyilette, mitä tahdotte sanoa?

-- Luulen että jos pääsemme asiasta selville, huomaamme kyllä inhimillisten olentojen vaikutusta näissä tapahtumissa.

-- Mitä? Te pidätte siis koko kummittelua ainoastaan petoksena? Ja mistä syystä?

-- En petoksena sanan täydessä merkityksessä -- enempää kuin sitäkään, jos voisin, esimerkiksi syvään uneen vaipuneena, josta ette minua voisi herättää, vastata kysymyksiin selvyydellä, joka hereillä ollessani olisi minulle mahdotonta. Jos voisin sanoa teille, paljonko rahaa on kukkarossanne, tai lukea ajatuksenne, niin en pitäisi sitä petoksena enempää kuin yliluonnollisenakaan. Olen silloin tietämättäni eläinmagnetismin vaikutuksen alaisena, jota joku kaukana oleva, minulle ennen tuntematon henkilö, minua kohtaan suuntaa. Löytynee kai eläinsähkölle sukua oleva, jopa voimakkaampikin voima; -- ennen muinoin sitä sanottiin magiaksi, salaisvoimaksi tai -opiksi. Mahdollisesti sellainen voima on myös vainajissa, nimittäin niin, että sen vaikutus ulottuu ainoastaan joihinkin määrättyihin ajatuksiin ja muistoihin, eikä siihen osaan, jota oikeastaan sanomme "sieluksi", sillä se on kuoleman jälkeen kaikesta maallisesta irti. Se voima ulottunee, kuten sanottu ainoastaan siihen osaan, joka on maallinen ja synnillinen, ja siten aistiemme käsitettävissä. Tämä on kuitenkin vanhentunut teoria, jota en voi arvostella. Sittenkään en mitenkään usko niitä voimia, jotka tässä toimivat, yliluonnollisiksi. Sallitteko minun esimerkillä selittää teille, mitä tarkoitan. Paracelsus pitää seuraavaa koetta helppona ja myöhemmät kirjailijat uskovat siihen myöskin. Kukka kuolee, te poltatte sen. Olkoon kukka millainen tahansa, tuhkana ei sitä miksikään tunne. Kuitenkin voi kemiallisen prosessin avulla kukan tuhkasta saada värispektrumin, joka hyvin muistuttaa tuota elävää kukkaa. Samoinhan voi olla elävien ihmistenkin laita. Sielu on poissa, kuten tuoksu, kukan sielu. Kuitenkin voi synnyttää väri-ilmiön, jota taikauskoiset voivat pitää poismenneen sieluna. Se ei ole muuta kuin kuolleen ruumiin kuva. Siten on myös selvitettävissä se, että kaikkein parhaistakin kummitusjutuista aina säännöllisesti puuttuu -- kaikki sielullinen, ylevä henki. Kummitukset esiintyvät enimmiten vähäpätöisten tai aivan olemattomien syiden vuoksi, puhuvat harvoin ja silloinkin tuskin mitään, joka kohoaisi jokapäiväisten ajatusten tasoa ylemmäs. Amerikalaisilla spiritisteillä on kokonaisia nidoksia suorasanaista ja runomittaista kirjallisuutta, joka muka olisi suurten kuolleiden kuten Shakespeare'n, Baco'n, ja luoja tiesi keiden sanelemaa. Vaikka tarkastelisimme parhaita tällaisia vainajien ilmoituksia, eivät ne ole hituistakaan parempia, kuin mitä tavallisin lahjakas kasvatuksen saanut kuolevainen voi kuvitella. Ne ovat paljoa huonompia kuin mitä Baco, Shakespeare ja Plato sanoivat ja kirjoittivat elossa ollessaan. Silmiinpistävää on myös, etteivät ne sisällä ainoatakaan uutta ajatusta.

-- Minä puolestani pidän kaikkia näitä ilmiöitä ainoastaan ajatuksina, jotka jollain tuntemattomalla tavalla kulkevat kuolevaisen aivoista toiseen. Olkoonpa, että pöydät itsestään liikkuisivat, pirulliset haamut näyttäytyisivät salaperäisen sädekehän ympäröiminä tai ruumiittomat kädet sukeltaisivat esiin ja tarttuisivat kiinni näkyviin esineihin, tai että joku hämärä, outo, kuten minä näin, saisi veremme jähmettymään. Uskon varmasti, että kaikki ainoastaan olisi vierasten aivojen "sähkölankojen" kautta tapahtunutta vaikutusta aivoihini. Löytyy luonnollisia sähkövoimasia ruumiita ja nämä voivat aikaansaada magneettisia ihmeitä; toisissa on taas jonkunmoista luonnollista fluidumia, sähköä, jos niin tahdotte, ja nekin voivat tehdä sähköihmeitä. Molemmat eroavat "normaali"-tieteestä ja ovat sille aivan tarkoituksettomia, tuloksettomia ja arvottomia. Ne eivät vie mihinkään korkeaan päämäärään, ja sentähden ei maailma niistä välitä eikä todellinen tiede ole tätä voimaa ihmisessä viljellyt. Uskon varmasti, että kaikella, mitä kuulin ja näin, on lihasta ja verestä oleva olento, kuten minäkin, kaukaisena aikaansaajana ja täydellisesti tietämättömänä seurauksista. Luulen, että tästä syystä ei kaksi henkilöä, kuten kerroitte, ole samaa kokenut. Jos koko kummittelu johtuisi tavallisesta petoksesta, olisi koneisto niin järjestetty, että vain pienet poikkeukset tavallisesta olisivat mahdollisia. Jos ne olisivat yliluonnollisia, luojan sallimuksella toimivia voimia, olisi niillä varmasti joku päämäärä. Nämä ilmiöt eivät kuulu kumpaankaan luokkaan. Päinvastoin olen vakuutettu siitä, että ne lähtevät aivoista, jotka ovat kaukana meistä, ja että nämä aivot eivät tarkoituksella aiheuta sitä, mitä tapahtuu, vaan että nämä tapahtumat vain kuvastavat niiden harhailevia kirjavia, vähän vaihtelevia puolinaisia ajatuksia. Lyhyesti, se mitä on tapahtunut, ei ole ollut mitään muuta kuin tuollaisten aivojen todellistuneita unia, aivojen, jotka todella voivat osittain ruumiillistua. Näillä aivoilla lienee suunnaton voima, niin että se voi panna liikkeelle pahansuopia ja hävittäviä välikappaleita, sillä sellainen voima oli selvästi koirani tappanut. Todennäköisesti olisi se tappanut minutkin, jos olisin joutunut samallaisen pelon valtaan kuin koira, elleivät järkeni ja henkiset voimani olisi antaneet minulle vastustusvoimaa.

-- Sekö on tappanut koiranne? Sehän on kauheata!

-- Todellakin, on hyvin outoa, ettei mitään eläimiä koskaan ole saatu viihtymään tässä talossa, ei edes kissaakaan; ei ole siellä näkynyt rottia eikä hiiriäkään. Eläimet varmaan tuntevat vaistollaan heille kuolettavien voimien vaikutusta. Tässä kohden on ihmisen ymmärrys vähemmän luotettava. Mutta kylliksi tästä. Ymmärrättekö teoriani?

-- Kyllä, ainakin osapuilleen, ja hyväksyn mielelläni minkä hyvänsä järkevään päin olevan selityksen mieluummin kuin uskon tässä haamujen ja tonttujen peliään pitävän -- sillä nehän kuuluvat lastenkamariin. Mutta mitä ihmeessä teen minä talolle?

-- Sanon teille, miten teidän on tähän asiaan ryhtyminen. Se otaksuma että tuo pieni kalustamaton huone makuuhuoneen vieressä on koko kummittelun lähtöpaikka, näyttää minusta epäämättömän varmalta. Aivan tosissani annan siis teille sen neuvon, että revitte muurit ja hävitätte koko huoneen. Huomasin nimittäin, että se on rakennettu muista huoneista ulkonevasti erikseen takapihalle ja että sen siis taloa vahingoittamatta voi hävittää.

-- Luuletteko todellakin, että jos sen tekisin, nuo sähkövirrat sillä häviäisivät?

-- Koettakaa. Olen niin varmasti vakuutettu siitä, etten erehdy, että mielihyvällä otan osalleni puolet kustannuksista, eritoten jos vielä uskotte minulle työn johdon.

-- Se ei tule kysymykseenkään, kustannukset maksan itse, kaikesta tulette saamaan tarkat tiedot.

Noin kymmenen päivää sen jälkeen sain herra J:ltä kirjeen. Hän oli itse käynyt talossa sekä löytänyt nuo kaksi kirjettä siitä samasta paikasta, mistä minä olin ne ottanut. Ne olivat herättäneet hänessä samat epäilykset kuin minussakin, ja hän oli koettanut mitä huolellisimmin ottaa selkoa tuosta naisesta, jolle ne olivat osoitetut. Näytti siltä, että tämä nainen oli mennyt naimisiin vasten vanhempainsa tahtoa, vieläpä erään sangen epäilyttävän amerikalaisen kanssa -- häntä pidettiin yleensä merirosvona. Nainen itse oli kunniallisen kauppiaan tytär ja ammatiltaan opettajatar. Hänellä oli hyvissä varoissa elävä veli, joka oli leski ja jolla oli 6-vuotias lapsi. Vuosi avioliiton jälkeen löydettiin tämän veljen ruumis Thames-virrasta, aivan Lontoonsillan luota. Hänen kaulassansa näkyi väkivallan merkkejä, mutta ei niitä pidetty kylliksi riittävinä muuttamaan ruumiinkatsastuksen tulosta: tapaturmaisesti hukkunut. -- Amerikalainen ja hänen vaimonsa ottivat lapsen kasvattaakseen kuten kuollut velikin oli viimeisenä tahtonaan ilmoittanut; testamentissa oli samalla määrätty, että jos lapsi kuolee, perii omaisuuden sisar. Lapsi kuoli noin kuusi kuukautta myöhemmin; huhuttiin että sen kasvatusta oli laiminlyöty ja sitä pidelty pahoin. Sanoivatpa naapurit kuulleensa sen öisin huutavankin. Lääkäri, joka tutki lapsen ruumiin, todensi, että se oli kuollut riittämättömästä ravinnosta; ruumiissa saattoi huomata myös mustankeltaisia mustelmia. Näytti siltä kuin olisi pienokainen koettanut paeta eräänä talviyönä, hiipinyt takapihalle ja yrittänyt kiivetä muurin yli; nääntyneenä oli se kuitenkin pudonnut pihalle, josta se aamulla oli kuolevana löydetty. Joskin siis saattoi epäillä harjoitetun kamalaa julmuutta, niin murhaa ei kuitenkaan voitu sanoa tapahtuneen. Täti ja hänen miehensä koettivat asiaa peitellä -- kertomalla lapsen aivan erikoisesta vastustushalusta ja kovapäisyydestä, sanoen häntä jopa tylsämieliseksikin.