Part 1

KAUHUJEN TALO

Kirj.

Edward Bulwer-Lytton

Espoossa, Biokustannus Oy, 1914 (reprint 1999).

Eräs ystäväni, kirjailija ja filosoofi, sanoi minulle muutamana päivänä puoleksi tosissaan, puoleksi leikillään: "Ajattele, sitten kun viimeksi tavattiin, olen ihan keskeltä Lontoota löytänyt talon, jossa kummittelee."

-- Todellako, kummitteleeko? Ja millaisia ovat nämä kummitukset?

-- Sitä en voi sinulle sanoa; seuraava on kaikki, minkä siitä tiedän: Noin kuusi viikkoa sitten hain vaimoni kera kalustettuja huoneita. Kuljimme yksinäistä katua ja huomasimme eräässä ikkunassa ilmoituksen: "Kalustettuja huoneita vuokrattavana." Kaupunginosa miellytti meitä, menimme taloon, huoneet olivat hauskat, vuokrasimme ne viikon irtisanomiselle, mutta -- jätimme ne jo kolmantena päivänä. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut pidättää vaimoani niissä kauempaa, enkä sitä laisinkaan ihmettele.

-- Mitä ihmettä teille siellä sitten tapahtui?

-- Anna anteeksi, -- mutta minulla ei ole halua tulla naurettavaksi kuin mikäkin taikauskoinen uneksija; enkähän toisekseen voi vaatiakaan, että uskoisit sitä, jota epäilee jokainen, joka ei ole sitä omin silmin nähnyt. Tahdon sinulle ainoastaan sanoa, ettei meitä mikään kolina tai näky pois ajanut, vaan ainoastaan selittämätön kauhu, joka meidät molemmat valtasi joka kerta, kun kuljimme erään pienen, tyhjän huoneen oven ohi, vaikkei sieltä mitään erityistä näkynyt eikä kuulunut.

Sopimuksemme mukaisesti maksoin emännälle viikon maksun neljäntenä päivänä ja sanoin hänelle, etteivät meitä huoneet oikein miellyttäneet ja ettemme halunneet niissä asua viikon loppuun saakka. Hän vastasi kuivasti: "Olettehan jo olleetkin kauemmin täällä kuin kukaan ennen teitä. Harvat ainoastaan ovat täällä toista yötä olleet, eikä kukaan kolmatta. Näyttää siltä, että olette hyvin käyttäytyneet heitä kohtaan."

-- Heitä? -- Ketä? -- kysäisin, samalla väkinäisesti hymyillen.

-- Tietenkin heitä, jotka tässä talossa kummittelevat; mutta olkoot he keitä hyvänsä, minua eivät he kuitenkaan häiritse. Muistan heidän olleen täällä jo vuosikausia, silloinkin kun en asunut täällä palvelijana. Tiedän hyvin, etteivät "he" tule olemaan syypäitä kuolemaani. Minulle on se muuten yhdentekevää; olen vanha ja täytyyhän minun kuitenkin kuolla, ja sentähden elän kaikesta huolimatta heidän kanssaan täällä edelleenkin.

Hän puhui niin surunvoittoisen alistuvasti, että minua pidätti eräänlainen arkuus enempää puhelemasta hänen kanssaan. Eikä kukaan ollut iloisempi kuin vaimoni ja minä, kun pääsimme talosta niin vähällä.

-- Kiihoitat uteliaisuuttani aivan ankarasti --, vastasin --, en voi kuvitella mitään, joka minua enemmän huvittaisi kuin olla yötä talossa, jossa kummittelee. Antaisitko minulle tuon talon osoitteen, jota te niin kammoksutte?

Sain osoitteen, ja erottuamme menin heti siinä mainittuun kaupunginosaan. Talo oli Oxfordkadun pohjoispuolella, erään synkän, mutta siistin kadun varrella. Se oli lukittu. Vuokrailmoitusta ei ollut missään, eikä mitään vastausta tullut kolkutuksiini. Olin juuri pois lähtemäisilläni, kun eräs poika sanoi kohteliaasti:

-- Haetteko ketään tästä talosta, hyvä herra?

-- Kyllä, olen kuullut sen olevan vuokrattavana.

-- Vuokrattavana? Sepä kummallista! Talon hoitajatar kuoli noin kolme viikkoa sitten, eikä ole löytynyt ketään, joka olisi tahtonut hänen jälkeläisekseen, vaikka sen omistaja hra J. on luvannut maksaa hyvän palkan. Hän tarjosi äidilleni, joka on hänellä siivoojattarena, hyvin hyvän palkan, jos hän ottaisi tuulottaakseen huoneita, mutta äitini ei sittenkään voinut suostua.

-- Eikö hän voinut, -- ja miksi ei?

-- Siksi, että täällä kummittelee; hoitajatar löydettiin, silmät selkoselällään tuijottaen, kuolleena vuoteestaan. Sanotaan, että paholainen itse oli hänet kuristanut.

-- Mainitsit herra J:n, talon omistajan. Missä hän asuu?

Annoin pojalle hänen hyvin ansaitsemansa palkkion näistä alttiisti annetuista tiedoista, ja menin suoraa päätä herra J:n luo, joka asui aivan lähellä sitä katua, jonka varrella kummitustalo oli. Onneksi olikin herra J. kotona. Hän oli vanhanpuoleinen, hauskannäköinen mies, ja kerroin peittelemättä asiani hänelle. Sanoin, että koska hänen talossaan, kuten tunnettua, muka salaperäiset voimat liikkuivat, minulla kovin halutti omin silmin nähdä nuo huonossa huudossa olevat huoneet, ja että olisin hänelle hyvin kiitollinen, jos hän yhdeksi yöksi vuokraisi huoneet minulle. Maksaisin mitä hän vain vaatii.

-- Hyvä herra, sanoi herra J. erittäin kohteliaasti, talo on täydellisesti käytettävänänne, niin kauan kuin se teitä vain miellyttää. Ei tule kysymykseenkään, että siitä vuokraa ottaisin, sillä mahdollistahan on, että voitte saada selville kummittelijan, jonka tähden talo nykyään on aivan arvoton, ja silloinhan minä olen teille velkaa. En voi sitä nykyään vuokratakaan, sillä en löydä ketään, joka sitä pitäisi järjestyksessä ja antaisi kysyjille tietoja. Ikävä kyllä siellä todellakin kummittelee (eikä tämä sana edes riitäkään tapahtumia kuvaamaan), sillä siellä ei kummittele ainoastaan yöllä, vaan myös kirkkaalla, selvällä päivällä, vaikkakin yön tapahtumat tosin ovat kamalampia, jopa monta kertaa aivan kauhistuttaviakin.

"Pelastin kerran -- jatkoi hän -- köyhäintalolta sen vanhan raukan, joka kolme viikkoa sitten tuossa talossani kuoli. Minun vanhempani tunsivat hänet jo lapsena, ja on hän nähnyt myös parempia päiviä sekä ollut niin hyvissä varoissa, että hän kerran oli enoni vuokralainenkin. Hän oli saanut jonkunlaisen kasvatuksen, oli lujaluontoinen sekä ainoa, jonka sain houkutelluksi asumaan tuossa talossa. Minun täytyy sanoa, että hänen äkillisen kuolemansa jälkeen, jonka laadusta ruumista katsomassa käyneet yleisesti ovat kertoneet, epäilin, voisinko saada ketään edes hänen sijaansa, saatikka sitten ketään vuokralaista. Luovutan mielelläni vuodeksi vapaasti tämän talon kenelle tahansa, joka vain suostuu suorittamaan sen veromaksut."

-- Kuinka kauan on talossanne tällaista tapahtunut?

-- Sitä tuskin voin teille sanoa, sillä niin kauan siitä jo on, kun kummittelu alkoi. Olen kysynyt tuolta vanhalta hoitajattarelta samaa, ja hän vastasi, että talossa jo oli kummitellut noin kolme- tai neljäkymmentä vuotta silloin kun hän sen vuokrasi. Minä taasen olen viettänyt suurimman osan elämästäni virkamiehenä Itä-Intiassa. Viime vuonna palasin Englantiin perimään enoani, joka oli kuollut ja jätti jälkeensä tämän puheena olevan talonkin. Tullessani oli se kokonaan suljettuna. Huhu kertoi, että kummitukset siellä isännöivät ja sentähden sitä kaikki ihmiset karttoivat. Nauroin koko asialle, korjautin talon sisältä ja ulkoa ja ostin muutamia kauniita uusia huonekaluja esi-isien aikuisten vanhojen kapineiden lisäksi ja sain vuodeksi vuokralaisen. Se oli eräs palveluksesta eronnut översti.

Taloa hän kävi katsomassa perheineen, johon kuului tytär, poika ja neljä tai viisi palvelijaa -- seuraavana päivänä he jättivät sen koko joukolla. Jokaisella heistä oli ollut erilainen näky, mutta kaikki olivat he saman kauhun vallassa. Omatuntoni ei sallinut haastaa överstiä oikeuteen vuokrasopimuksen rikkomisesta -- en voinut häntä edes moittia.

Sitten otin yllämainitun vanhan vaimon taloani hoitamaan ja annoin hänen jakaa koko talon pieniin kalustettuihin huoneistoihin, joita hän sai vuokrata. En koskaan saanut vuokralaista, joka olisi ollut kahta päivää kauempaa.

Tulisi liian laajaksi kertoa jokaisen erityisen ihmisen näyistä -- ei ollut kahta, jotka olisivat nähneet saman ilmiön. Kuitenkin -- arvostelkaa mieluummin itse, älkääkä antako mielikuvitukseenne vaikuttaa ennen taloon menoanne; valmistautukaa sekä näkemään että kuulemaan jotain eriskummallista ja ottakaa huomioon kaikki mahdolliset varokeinot.

-- Ettekö itse koskaan ole koettanut viettää yötä tuossa talossa?

-- Kyllä. Enhän tosin yötä siellä ollut, päinvastoin olin vain kolme tuntia kirkkaalla päivänpaisteella. Uteliaisuuteni ei kylläkään ole tyydytetty, mutta se on kuitenkin tukahdutettu. Minua ei enää haluta koettaa uudelleen. Näette, hyvä herra, että olen teille hyvin avomielinen ja kehoitan, parastanne tarkoittaen, että ellei halunne ole kovin pakottava ja hermonne harvinaisen vahvat, -- älkää menkö yöksi tuohon taloon.

-- Intoani ei mikään voi vähentää, vastasin; ainoastaan pelkuri voi syyttää heikkoja hermojaan, silloin kun täytyy asettua vastarintaan; sitäpaitsi ovat hermoni terästyneet monessa ankarassa ottelussa. Voin niihin täydellisesti luottaa -- vaikka olisivat sitten kummitukset vastassa.

Herra J:n epäröimiset näyttivät voitetuilta. Hän otti kirjoituspöydältään salaperäisen talon avaimet, antoi ne minulle, ja sydämestäni kiittäen häntä hänen avomielisyydestään ja ystävällisyydestään poistuin ilomielin. Heti kotiin tultuani kutsuin levottomana uskollisen palvelijani luokseni. Hän oli reipasluontoinen, nuori mies, rohkea ja vapaa kaikista taikauskoisista ennakkoluuloista.

-- Frank, sanoin, muistat kuinka pettyneitä olimme, kun ollessamme kerran yötä Saksassa siinä vanhassa linnassa, jossa sanottiin päättömän kummituksen liikkuvan, emme häntä nähneetkään. Nyt olen taasen kuullut eräästä talosta täällä Lontoossa, jossa kummitukset eivät niin piilossa pysyttele. Olen ajatellut viettää yön siellä. Kaikesta siitä päättäen, mitä olen kuullut, saamme mahdollisesti kokea jotain aivan kamalaa. Voinko, jos tulet mukaan, täydellisesti luottaa vahvaan luontoosi, tapahtui siellä sitten mitä hyvänsä?

-- Olkaa hyvä, herra, luottakaa minuun, vastasi Frank, tyytyväisen näköisenä.

-- Hyvä on. Tässä on talon osoite ja avaimet. Mene ja valitse oman makusi mukaan minulle makuuhuone, ja koska siellä ei kuukausiin ole ketään käynyt, niin tuulota huoneet ja tee hyvä tuli uuniin, sekä katso tarkkaan, onko tarpeeksi kynttilöitä ja tulitikkuja. Ota mukaan myös pistoolini ja miekkani. Varustaudu itsekin hyvin, ja ellemme siten voita vaikka tusinaa kummituksia, olemme kaksi oikeata raukkaa.

Olin puolestani lopun iltaa niin tärkeässä toimessa, etten hetkeäkään joutanut miettimään edessä olevan yön seikkailua, vaikka suorastaan olin sen voittamiseksi pannut kunniani pantiksi.

Söin myöhään ja aivan yksin, tapani mukaan lukien syödessäni. Luin Macaulay'n esseitä, ja kiinnyin niihin niin, että päätin ottaa kirjani mukaani. Esitystapa oli niin voimakasta ja siitä sai niin paljon elämän viisautta, että se vaikutti kuin vastamyrkky liian kiihoitettuun mielikuvitukseen. Noin puoli kymmenen aikaan panin kirjan taskuuni ja lähdin kävelemään hiljakseen kummitustaloa kohti. Otin lempikoirani mukaani; se oli erinomaisen terävä-vainuinen terrier, joka kaiket yöt vahti rottia mitä salaisimmissa sopukoissa ja piilopaikoissa -- juuri sopiva koira kummituksia vastaan. Oli viileä yö. Keveitä pilviä leijaili taivaalla. Kuu paistoi, mutta oli sen valo hyvin heikko; mutta kun pilvet hajaantuisivat sen tieltä, voisi se keskiyöllä valaista voimakkaammin. Tulin talolle, kolkutin, ja palvelijani avasi oven tyytyväisesti hymyillen.

-- Hyvä herra, täällä on kaikki parhaassa järjestyksessä, ja kodikastakin täällä on.

-- Vai niin, sanoin vähän hämmästyneenä; etkö sitten ole mitään kummempaa huomannut?

-- Ollakseni avomielinen, herra, -- kuulin kyllä jotain kummallista.

-- Millaista? -- Puhu!

-- Kuulin askelia takaani ja tunsin pari kertaa kevyen henkäyksen ihan korvanjuuressa, -- muuta ei mitään.

-- Sinä et siis vähääkään pelkää?

-- Minä?! En vähintäkään; ja pojan reipas katse vakuutti minulle jälleen, että tulkoon mitä tuli, minua ei hän yksin jätä.

Seisoimme eteisessä, ulko-ovi oli suljettu; huomioni kiintyi koiraani.

Se antoi ensin tyyneesti tuoda itsensä sisään, mutta hiipi pian ulko-ovea kohti ja vinkui ulos päästäkseen. Silitin sen päätä, puhelin sille ystävällisesti ja pian näyttikin se tyytyvän oloonsa. Se seurasi minua ja Frankia talon läpi ihan kintereillämme, vastoin entistä tapaansa juosta edellä ja nuuskien tutkia uutta ympäristöä.

Tarkastelimme ensin alakerran huoneita, keittiöitä, ruokahuonetta ja varsinkin kellaria. Pari kolme täysinäistä, hämähäkin-verkon peittämää pulloa sieltä löytyi; nähtävästi olivat ne siellä säilyneet rauhassa vuosikausia. Juomareita eivät henget ainakaan olleet. Talon takaa löytyi pieni, synkkä, korkeiden muurien ympäröimä takapiha. Kivitys oli kostea, ja pölyn, noen sekä muun lian peitossa; pölyssä näkyi keveät jäljet askeleistamme. Tässä kummallisessa ympäristössä näin omin silmin ensimäisen oudon näyn. Äkkiä muodostui itsestään eteeni kosteille kiville vieras jalanjälki. Pysähdyin, otin palvelijaani käsivarresta ja osoitin tuota jälkeä; ja taas muodostui toinen. Astuin äkkiä sen päälle, mutta yhä edelleen muodostui uusia askeleita eteeni. Jäljet olivat pieniä kuin lapsen jalan jäljet, vaikka kosketus kyllä oli niin heikko, ettei varmasti voinut niistä kulkijan kokoa määritellä. Mutta siinä samassa silmänräpäyksessä juolahti meillä molemmilla mieleen ajatus, että jäljet olivat paljaan lapsenjalan. Näky katosi, kun ehdimme vastapäätä olevan muurin luo, eikä se uudistunut takaisin palatessamme. Nousimme portaita ja tulimme alakerrassa olevaan ruokailuhuoneeseen, pieneen asuinhuoneeseen ja kolmanteen hyvin pieneen, nähtävästi palvelijain huoneeseen; kaikki oli hiljaista kuin haudassa. Sitten menimme seurusteluhuoneisiin, jotka näyttivät uudelleen sisustetuilta. Etuhuoneeseen tultuamme istuuduin nojatuoliin. Frank pani pöydälle kynttilän, jolla hän oli kulkuamme valaissut. Käskin hänen sulkea oven. Kun hän käänsi selkänsä, täyttääkseen käskyni, alkoi eräs vastapäisellä seinällä oleva tuoli nopeaan ja kolinatta liikkua minua kohden, pysähtyen noin metrin päähän minusta.

-- No, jos ei muuta tule, sanoin puoleksi nauraen, niin onhan tuokin vaihtelevampaa kuin tavallinen pöydän liikkuminen!

Nauraessani kurotti koirani kaulansa ja alkoi ulvoa. Frank, selin ollessaan, ei ollut tuolin liikkumista huomannut. Hän alkoi koiraa kieltää. Pidin yhtämittaa tuolia silmällä ja olin siinä näkevinäni ihmisen haahmon ääriviivat ikäänkuin sinisen utuverkon sisässä. Ääriviivat olivat niin epämääräiset, että aloin epäillä omia aistejani. Koira oli taasen rauhoittunut.

-- Pane tuo tuoli paikoilleen tuohon vastapäätä olevalle seinälle, sanoin Frankille. Hän totteli.

-- Tekö se olitte, herra? kysyi hän, ympäri kääntyen.

-- Minä? -- Mitä?

-- Minua lyötiin juuri. Tunnen iskun vieläkin kirvelevän tuossa olkapäälläni.

-- En lyönyt, sanoin. Mutta nähtävästi olemme joutuneet tekemisiin silmänkääntäjien kanssa, ja vaikka emme keksisikään heidän taikatemppujaan, niin kyllä heidät saamme kiinni ennenkuin he meidät lopen pettävät.

Emme viipyneet kauempaa seurusteluhuoneissa, sillä ne olivat niin kylmät ja kosteat, että oikein iloitsin päästessäni huoneeseeni tulen ääreen. Suljimme oven -- varovaisuuskeino, jota yleensä käytimme joka paikassa. Palvelijani minulle valitsema makuuhuone oli paras koko talossa, erittäin tilava, ja kaksi ikkunaa kadulle päin. Vuode, joka oli vastapäätä tulisijaa, ei juuri paljoa tilaa vienyt. Ikkunan ja vuoteen välissä oli ovi, joka vei palvelijani huoneeseen. Se oli hyvin pieni huone, eikä siellä ollut muuta kuin makuusohva. Suoraan eteiseen ei sieltä päässyt, eikä siinä ollut muuta ovea kuin minun huoneeseeni vievä. Molemmin puolin huoneessani oli lukottomat vaatesäiliöt, jotka olivat päällystetyt samanvärisellä paperilla kuin seinät. Tutkimme tarkkaan vaatesäiliöt, mutta ei niissä ollut muuta kuin muutamia vaatekoukkuja. Seinien huomasimme olevan kaikinpuolin vahvoja. Kun olimme tarkoin tutkineet huoneeni, lämmittelin hiukan, sytytin sikarin ja lähdin Frankin kera jatkamaan tutkimuksiani. Huoneeni edessä, toisella puolella porraskäytävää, oli toinen ovi, joka oli lujasti lukittu.

-- Herra, sanoi palvelijani hämmästyneenä, -- aukaisin tänne tultuani tämän oven kuten kaikki muutkin, eikä se voi olla sisäpuoleltakaan lukittu, sillä se on...

Ennenkuin hän ehti lopettaa alottamaansa lausetta, aukesi ovi meidän kumpasenkaan koskematta. Katsoimme toisiamme hetkisen hämmästyneinä. Sama ajatus oli meillä molemmilla -- jonkunlainen inhimillinen vaikutus täytyi meidän tässä kaikessa löytää. Menin edellä, palvelijani seurasi minua. Tulimme pieneen, tyhjään ja synkkään huoneeseen; ainoastaan muutamia tyhjiä matkalaukkuja ja koreja löytyi yhdestä nurkasta. Pieni ikkuna siellä oli, jonka luukut olivat suljetut, tulisijaa ei ollut eikä muuta ovea kuin se, josta olimme tulleet. -- Mitään mattoa ei ollut lattialla, vaikka se olikin epätasainen, vanha ja madonsyömä, kuten monet väriltään vaaleammat paikkaukset todistivat. Ei ainoatakaan paikkaa ollut, missä joku olisi voinut olla piilossa. Siinä seisoessamme ja ympärillemme katsoessamme sulkeutui ovi hitaasti itsekseen, ihan niinkuin se oli auennutkin. -- Olimme vangitut. Ensi kertaa valtasi minut sanoin kuvaamaton kauhu, -- palvelijani ei pelännyt.

-- Luulenpa, herra, että aikovat vangita meidät; -- sanon teille, että voin helposti potkaista auki tuon vanhan oven.

-- Koeta ensin kädelläsi, sanoin ja koetin pelkoani hälventää aukaisemalla ikkunan luukut ja katsomalla, mihin siitä näki. Näin ikkunan olevan tuolle pienelle ennen mainitulle pihamaalle päin. En huomannut mitään ulkonevaa paikkaa muurissa ikkunan ja maan välillä, johon olisi voinut astua, jos olisi joutunut ikkunasta pakenemaan.

Frank oli turhaan koettanut avata ovea. Hän pyysi saada käyttää väkivaltaa. Taas, ollakseni miestä kohtaan täysin rehellinen, täytyy minun todistaa, että Frank ei vieläkään pelännyt vähintäkään.

Hänen kylmäverisyytensä, hänen koko esiintymisensä ja iloisuutensa näissä harvinaisissa olosuhteissa pakottivat minut häntä ihailemaan. Iloitsin, että minulla oli tällainen toveri, joka näin täydellisesti tilanteen ymmärsi. Annoin mielelläni hänelle hänen pyytämänsä luvan. Vaikka hän onkin harvinaisen vankka mies, eivät hänen ponnistuksensa mitään auttaneet, ei enempää kuin hänen äskeisetkään, ovi ei liikkunut paikaltaan. Nyt minäkin koettelin ovea avata -- kaikki turhaan. Kun minun täytyi luopua yrityksestäni, valtasi minut taas sama selittämätön kauhu. Tällä kertaa kesti sitä kauemmin ja oli sen voimaa vaikeampi vastustaa. Minusta tuntui kuin olisi epätasaisen lattian raoista noussut aavemainen henkäys, joka täytti koko ilman inhimilliselle elämälle myrkyllisellä tuoksullaan.

Samassa silmänräpäyksessä aukeni ovi taas hitaasti ja hiljaa, aivan itsestään. Kiireesti hypähdimme portaille. Nyt näimme suuren, vaalean, ihmisen kokoisen, mutta muodottoman ja aineettoman valoilmiön leijailevan edessämme. Se liikkui ylöspäin niitä portaita, jotka johtivat rakennuksen pohjakerroksesta. Seurasin sitä palvelijani kanssa. Se pujahti oikealla kädellä olevaan ullakkokamariin, jonka ovi oli auki. Seurasin perässä. Silloin kutistui tuo suuri liekki pieneksi valokuulaksi, joka säteillen ja voimakkaasti valaisten liehui hetkisen nurkassa olevan vuoteen yläpuolella, tuikki ja katosi.

Tutkimme vuoteen tarkkaan. Se oli raudasta.

Pesutelineellä, aivan vuoteen vieressä, oli vanha vaalentunut silkki-huivi; neulakin oli vielä jäljellä siinä olevassa puoleksi korjatussa repeämässä. Huivia peitti paksu tomukerros, mutta oli se selvästi vanhan, äsken kuolleen hoitajattaren omaisuutta; huone oli luultavasti hänen makuuhuoneensa. Uteliaisuuteni kiihtyi. Aukaisin vaatesäiliön laatikot. Siellä oli naisen vaatteiden jäännöksiä sekä kaksi keltaisella nauhalla yhteensidottua kirjettä. Otin kirjeet kaapista, ne lukeakseni. Muuta merkillistä emme huoneesta löytäneet. Valoakaan ei enempää näkynyt, mutta selvään täälläkin huomasimme molemmat edellämme hiljaisia sipsuttavia askeleita.

Muiden huoneiden tarkastus ei tuottanut mitään tuloksia, paitsi että sielläkin nuo sipsuttelevat askeleet alati kulkivat edellämme. Kirjeitä pidin lujasti kädessäni. Mennessäni alas portaita tunsin selvästi, että kalvoseeni tartuttiin heikosti ja koetettiin riistää kirjeitä käsistäni. Puristin kirjeitä lujemmin, jolloin myös kalvoseni pääsi irti. Vasta palattuani makuuhuoneeseen huomasin, ettei koirani ollutkaan meitä seurannut, vaan painautui vavisten tulen ääreen. Kiihkeänä avasin kirjeet ja niitä lukiessani otti palvelijani aseet koteloistaan, pani ne yöpöydälleni ja koetti sitten turhaan koiraa rauhoittaa.

Kirjeet olivat lyhyitä ja päivätyt 50 vuotta aikaisemmin. Nähtävästi ne olivat rakastajan kirjeitä armaalleen tai puolison kirjeitä nuorelle vaimolleen. Eivät ainoastaan lauseparret, vaan vieläpä aivan selvät viittauksetkin johonkin aikaisempaan merimatkaan osoittivat kirjoittajan olevan merimiehen. Oikeinkirjoitus ja käsiala todistivat miehen saaneen vain keskinkertaisen sivistyksen, mutta oli kieli, siitä huolimatta, itsessään ytimekästä. Kaikkien hyväilysanojen läpi huokui jonkunmoinen hurja intohimo ja siellä ja täällä viittailtiin salaisuuteen, joka ei kuitenkaan tuntunut olevan mikään rakkausasia, vaan rikos.

"Meidän tulee rakastaa toisiamme" niin kuului, kuten selvään muistan, kirjeessä eräs kohta, "sillä kuinka kiroaisikaan maailma meitä jos se tietäisi". Ja edelleen: "älä nuku kenenkään kanssa yhdessä, sillä sinä puhut unissasi:" Ja vieläkin: "mikä on tapahtunut, sitä ei voi muuttaa ja minä sanon sinulle, ettei meitä vastaan ole ketään todistajia, vaikkapa sitten kuolleet heräisivät." Tähän kohtaan oli naisen kädellä kirjoitettu ja alleviivattu: "ne heräävät!" Myöhäisemmän kirjeen loppuun oli sama naisen käsi kirjoittanut: "kuollut merellä kesäk. 4 p:nä, samana päivänä kuin --".

Käteni vaipui ja ryhdyn miettimään lukemaani. Samalla pelkäsin kuitenkin, että tuonsuuntaiset ajatukset kiihoittaisivat hermojani. Päätin nyt lujasti pysyttää henkiset voimani kyllin joustavina voidakseni kestää kaiken ihmeellisen, tuli sitten mitä tuli. Yö kului. Nousin reippaasti, laskin kirjeet pöydälle, kohensin tulta, joka leimusi iloisesti, ja avasin Macaulayn teoksen. Jotensakin rauhallisesti luin lähemmäs puoli 12, jolloin heittäydyin vuoteelleni ja käskin palvelijani mennä huoneeseensa. Kielsin häntä sulkemasta väliovea ja käskin hänen pysytellä valveilla. Noin kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen tuntui minusta kuin olisi hyvin kylmä viima pyyhkäissyt poskiani. Ovi oikealla, joka johti eteiseen, näytti auenneen, mutta ei -- kiinnihän se olikin. Käänsin katseeni vasemmalle, ja näin kuinka kynttiläni liekki liehui edestakaisin kuin vedossa. Samassa silmänräpäyksessä luisui kelloni, joka oli pöydällä, aivan revolverini vieressä, hiljaa, kuin näkymättömän käden kuljettamana ja katosi. Hyppäsin pystyyn, sieppasin toiseen käteen revolverini, toiseen miekkani, sillä en halunnut nähdä aseitteni menevän samaa tietä. Näin varustettuna etsin kelloani kaikkialta lattialta, mutta sitä vain ei missään näkynyt.

Nyt kuului kolme hidasta lyöntiä vuoteeni pääpuolesta.

-- Tekö koputatte, herra? huusi palvelijani.

-- En, ole varuillasi.

Nyt hypähti koira ylös, nosti korvansa pystyyn ja liikkui nopeasti edes ja takaisin. Se katsoi minua niin puhuvasti silmiin, että koko huomioni nyt kiintyi siihen. Äkkiä kohottausihe se hiljaa, joka karva pystyssä seisoi se liikkumattomana kuin kiinni naulattuna, silmissään hurja ilme. En joutanut kuitenkaan enää koiraani tarkastelemaan. Palvelijani ryntäsi huoneestaan.

Jos koskaan olen nähnyt kauhua ihmis-haahmossa, oli se tällä hetkellä. En olisi miestä tuntenut, jos hän olisi kadulla vastaani tullut, niin muuttuneet olivat hänen kasvonsa. Hän lensi ohitseni ja huusi äänellä, jonka tuskin uskoin hänen huuliltaan tulevan: "Juoskaa minkä voitte, hän on takanani."

Hän kiskasi eteiseen menevän oven auki ja kiiruhti pois. Seurasin häntä tahdottomasti, koetin häntä kutsua takaisin, mutta minusta välittämättä lennähti hän alas portaita pitäen tuskin käsipuusta kiinni, vetäisi alaoven auki ja -- kuulin ainoastaan sen paukahtavan kiinni ja niin olin yksin kauhujen talossa.