Part 9

Yksitellen nujertuivat juhlijat juoman pökerryttävään vaikutukseen; röhähtely vaihtui kuorsaukseksi, ja lopulta Tarzan ja orjat olivat ainoat tajulliset olennot kemusalissa.

Apinamies nousi kääntyen kookkaan mustan puoleen, joka seisoi hänen takanaan. "Tahdon nukkua", sanoi hän; "osoita minut huoneeseeni."

Miehen johtaessa hänet salista alkoi se orja, joka aikaisemmin illalla oli kummastunut hänet nähdessään, puhella pitkään eräälle toverilleen. Jälkimmäinen loi puolittain säikähtyneen silmäyksen poistuvan apinamiehen jälkeen. "Jos olet oikeassa", sanoi hän, "niin heidän pitäisi palkita meitä vapaudellamme; mutta jos erehdyt, niin -- Jad-ben-Otho! -- mikä tuleekaan kohtaloksemme?"

"Mutta minä en erehdy!" väitti toinen kiihkeästi.

"Sitten on vain yksi, jolle tämä on kerrottava, sillä minä kuulin hänen näyttäneen happamelta tämän Dor-ul-Othon ilmestyessä temppeliin, ja niin sanottu Jad-ben-Othon poika antoi hänelle siellä kaikkea pelon ja vihan aihetta. Tarkoitan Lu-donia, ylipappia."

"Tunnetko hänet?" kysyi toinen orja.

"Olen työskennellyt temppelissä", vastasi hänen kumppaninsa.

"Mene sitten heti kertomaan hänelle, mutta hanki ensin lupaus, että saamme siitä todistuksesta vapautemme."

Niinpä saapui temppelin portille musta waz-don ja pyysi saada tavata ylipappia hyvin tärkeällä asialla, ja hetken myöhäisyydestä huolimatta Lu-don otti hänet puheilleen ja hänen tarinansa kuultuaan lupasi hänelle ja hänen ystävilleen sekä vapauden että monia lahjoja, jos he kykenivät todistamaan väitteensä oikeaksi.

Ja orjan puhellessa A-lurin temppelin ylipapin kanssa hapuili miehen hahmo tietänsä Past-ul-vedin hartian ympäri, ja kuunvalo heijastui paljaaseen selkään ripustetun Enfieldkiväärin kirkkaasta piipusta, ja messinkiset patruunat kimaltelivat pienoisina sädekimppuina kiilloitetuissa koteloissaan riippuen leveiden ruskeiden olkapäiden ja solakan uuman poikitse kiertyvissä vöissä.

Tarzanin opas vei hänet sinisen järven puolella olevaan huoneeseen; siellä hän tapasi samanlaisen vuoteen kuin oli nähnyt waz-donien kylissä, pelkästään kivikorokkeen, jolle oli läjätty suuret määrät taljoja. Ja niin hän laskeusi levolle, suuri kysymyksensä yhä esittämättömänä ja vastaamattomana.

Uuden päivän tullen hän oli hereillä ja kiertelemässä pitkin palatsia ja sen aluetta ennenkuin näkyi merkkiäkään muista asukkaista kuin orjista; sitten hän melkein palatsialueen keskustassa osui aitaukselle, jonka ympärysmuuri kannusti apinamiehen uteliaisuutta, hän kun oli päättänyt mahdollisimman täydellisesti tutkia jokaisen kohdan palatsia ja ympäristöä.

Tämä paikka, mikä lieneekin ollut, oli näköjään oveton ja ikkunaton, ja aivan selvästi se oli ainakin osittain vailla kattoa, koska muurinharjan yli hänen lähellään pistäysi puun huojuvia oksia. Mitään muuta pääsykeinoa keksimättä apinamies kiehitti köytensä vyyhdeltä ja heittäen sen ulkonevaan oksaan, kapusi pian harjalle keveästi kuin apina.

Siellä hän huomasi muurin ympäröivän umpinaista puutarhaa, jossa puut ja pensaat ja kukkakasvit rehoittivat ylen upeina. Malttamatta ottaa selville, oliko puutarha tyhjillään tai liikuskeliko siellä ho-doneja, waz-doneja taikka villejä petoja, Tarzan pudottausi notkeasti ruohikolle ja alkoi siekailematta tarkastella aitausta järjestelmällisesti.

Hänen uteliaisuuttaan herätti se perin ilmeinen seikka, että paikka ei ollut varattu yleiseen käytäntöön niillekään, joilla oli vapaa pääsy muualle palatsialueella, ja niinpä sen luontaisiin kauneuksiin liittyi ihmisten poissaolo, joka saattoi sen tutkistelun sitä houkuttelevammaksi Tarzanille, antaessaan aihetta oletukseen, että hän voisi toivoa sellaisesta paikasta löytävänsä, mitä oli niin kauan ja työläästi etsinyt.

Puutarhassa oli herttaisia keinotekoisia puroja ja pikku vesilammikoita, kukkivien pensaiden reunustamia, ikäänkuin jonkun puutarhurimestarin taitava käsi olisi sen kaiken sommitellut -- niin uskollisesti se pienoiskaavassa osoitti luonnon viehätystä ja yleispiirteitä.

Muurin sisäpinta oli muovailtu edustamaan Pal-ul-donin valkoisia kallioita, ja sitä keskeyttivät tuolloin tällöin pikku jäljennökset alkuperäisten vehmaista rotkoista.

Ihailun vallassa ja täydesti nauttien jokaisesta näyttämön tarjoamasta uudesta inmeestä liikkui Tarzan verkkaisesti pitkin puutarhaa, ja hänen kiertelynsä oli äänetöntä kuten aina. Hienoisen metsän läpi hän joutui vähäiselle kukkasien kirjavoittamalle nurmikolle ja näki samalla edessään ensimmäisen ho-donittaren, mitä on saanut katsella palatsiin tultuaan. Nuori ja kaunis nainen seisoi pikku aukion keskellä, toisella kädellään pidellen kultaista rintakilpeään vasten lintua, jonka päätä hän silitteli, Apinamies näki hänen kasvonsa ja tunnusti itsekseen, että häntä olisi missä tahansa maassa arvostettu harvinaisen viehkeäksi. Hänen jalkojensa juuressa istui ruohikossa selin Tarzaniin naispuolinen waz-doniiainen orja. Nähdessään, että hänen etsimänsä ei ollut siellä ja peläten ilmitulon hälytystä vetäytyi Tarzan taaksepäin, kätkeytyäkseen lehvistöön; mutta ennenkuin hän oli päässyt näkyvistä, käännähti ho-donilainen tyttö häntä kohti ikäänkuin jonkin nimettömän aistin vaikutuksesta, jonka ilmaukset ovat enemmän tai vähemmän tunnettuja meille kaikille.

Huomatessaan hänet kuvastivat kaunottaren silmät ainoastaan ihmetystä; ne eivät ilmaisseet mitään säikähdystä, hän ei kirkaissut eikä edes kohottanut kaunissointuista ääntänsä puhutellessaan häntä.

"Kuka sinä olet", hän kysyi, "joka noin rohkeasti astut Kiellettyyn puutarhaan?"

Valtiattaren äänen kuullessaan kääntyi orjaneito nopeasti, nousten seisaalle. "Tarzan-jad-guru!" huudahti hän, äänessään hämmästystä ja huojennusta.

"Sinä tunnet hänet?" tiedusti hänen valtiattarensa kääntyen orjattareen ja suoden Tarzanille tilaisuuden kohottaa varoittavan sormen huulilleen, jotta Pan-at-li ei enemmälti kavaltaisi häntä, sillä Pan-at-li hänen edessään todellakin seisoi, ei vähäisempänä ihmetyksen aiheena hänelle kuin hänen läsnäolonsa oli ollut tytölle.

Siten emäntänsä kuulusteltavana ja samanaikaisesti Tarzanin kehoittamana vaikenemaan jäi Pan-at-li ensin äänettömäksi ja alkoi sitten soperrellen hapuilla pääsyä pulastaan. "Ajattelin..." tankkasi hän, "mutta ei, minä erehdyin -- luulin häntä erääksi, jonka olin ennen nähnyt lähellä Kor-ul-gryfiä."

Ho-donitar katsoi ensin toiseen ja sitten toiseen, silmissään epäilevä ja kysyvä ilme. "Mutta sinä et vastannut minulle, muukalainen", jatkoi hän tovin kuluttua "kuka sinä olet?"

"Et siis ole kuullut", virkkoi Tarzan, "vieraasta, joka eilen saapui kuninkaanne hoviin?"

"Tarkoitat", huudahti hän, "että sinä olet Dor-ul-Otho?" Ja vastikään epäilevät silmät kuvastivat pelkkää pelonsekaista kunnioitusta.

"Minä olen hän", vastasi Tarzan; "entä sinä?"

"Minä olen O-lo-a, Ko-tanin, kuninkaan tytär", ilmoitti neito.

Tämä siis oli O-lo-a, jota rakastaakseen Ta-den oli mieluummin valinnut maanpaon kuin pappiuden, Tarzan oli astunut lähemmäksi raakalaisprinsessaa. "Ko-tanin tytär", vakuutti hän. "Jad-ben-Otho on sinusta hyvillään, ja suosiollisuutensa osoitukseksi hän on monien vaarojen kautta säilyttänyt sinulle sen, jota rakastat."

"Minä en ymmärrä", virkkoi tyttö, mutta hänen poskiinsa kohonnut puna ajoi sanat valheeksi. "Bu-lot on vieraana isäni palatsissa. En tiedä hänen kohdanneen mitään vaaraa. Bu-lotille minut on kihlattu."

"Mutta Bu-lotia sinä et rakasta", huomautti Tarzan.

Taas punehdus, ja tyttö käänsi kasvonsa puolittain poispäin. "Olenko siis pahastuttanut suurta jumalaa?" kysyi hän.

"Et", vastasi Tarzan; "niinkuin sinulle sanoin, hän on hyvin tyytyväinen, ja sinun tähtesi hän on säästänyt sinulle Ta-denin."

"Jad-ben-Otho tietää kaikki", kuiskasi tyttö, "ja hänen poikansa on osallinen hänen suuresta tietämyksestään."

"Ei", kiirehti Tarzan oikaisemaan, jotta kaikkitietäväisyyden maine ei kenties ilmenisi kiusalliseksi. "Minä tiedän ainoastaan, mitä Jad-ben-Otho haluaa minun tietävän."

"Mutta sano minulle", tokaisi prinsessa, "tuleehan Ta-denista ja minusta pari? Varmasti Jumalan poika voi lukea tulevaisuutta."

Apinamies oli hyvillään, että oli jättänyt itselleen pakoreiän. "En tiedä tulevaisuudesta muuta kuin mitä Jad-ben-Otho minulle sanoo", vastasi hän. "Mutta luullakseni sinun ei tarvitse pelätä tulevaisuutta, jos pysyt uskollisena Ta-denille ja Ta-denin ystäville."

"Oletko nähnyt hänet?" kysyi O-lo-a. "Sano minulle, missä hän on?"

"Kyllä", myönsi# Tarzan, "olen nähnyt hänet. Hän oli Om-atin, Kor-ul-jan gundin luona."

"Waz-donien vankina?" keskeytti tyttö.

"Ei vankina, vaan kunnioitettuna vieraana", selitti apinamies. "Odota", huudahti hän, kohottaen kasvonsa taivasta kohti; "älä puhu. Saan juuri sanoman Jad-ben-Otholta, isältäni."

O-lo-a kääntyi kysyvästi Pan-at-lin puoleen. Jälkimmäinen oli ääneti pelon vavahduttelemana ajatellen suuren jumalan kammostuttavaa läheisyyttä. Tuokion kuluttua Tarzan kosketti O-lo-an olkapäätä.

"Nouse", sanoi hän. "Jad-ben-Otho on puhunut. Hän on ilmoittanut minulle, että tämä orjatyttö on Kor-ul-jan heimosta, jonka parissa Ta-den on, ja että hän on heidän päällikkönsä Om-atin morsian. Hänen nimensä on Pan-at-li."

O-lo-a kääntyi kysyvästi Pan-at-lin puoleen. Jälkimmäinen nyökkäsi yksinkertaisessa mielessään kykenemättömänä päättämään, olivatko hän ja hänen valtiattarensa suunnattoman huijauksen uhreja vai eivätkö. "Niin on kuin hän sanoo", kuiskasi hän.

Prinsessa vaipui jälleen polvilleen ja kosketti otsallaan Tarzanin jalkaa. "Suuri on kunnia, jonka Jad-ben-Otho on suonut hänen halvalle palvelijattarelleen", huudahti hän. "Vie hänelle nöyrät kiitokseni onnellisuudesta, jonka hän on suonut O-lo-alle."

"Isääni miellyttäisi", ilmoitti Tarzan, "jos toimittaisit Pan-at-lin turvallisesti palautetuksi kansansa kylään."

"Mitä Jad-ben-Otho välittää tuollaisista?" kysyi O-lo-a, hieman korskeutta sävyssään.

"On vain yksi jumala", selitti Tarzan, "ja hän on waz-donien jumala yhtä hyvin kuin ho-donien; lintujen ja petojen ja kukkasien ja kaiken, mitä kasvaa maan päällä tai vetten alla. Jos Pan-at-li tekee oikein, niin hän on Jad-ben-Othon silmissä suurempi kuin olisi Ko-tanin tytär tehdessään väärin."

"Jad-ben-Othon tahto tapahtukoon", sanoi O-lo-a sävyisästi, "jos se on minun vallassani. Mutta olisi parasta, oi Dor-ul-Otho, ilmoittaa isäsi toivomus suoraan kuninkaalle."

"Pidä hänet siis luonasi", kehoitti Tarzan, "ja katso ettei hänelle tapahdu mitään vahinkoa."

O-lo-a silmäsi Pan-at-lia kaihoksuen. "Hänet tuotiin minulle vasta eilen", lausui hän, "ja milloinkaan ei minulla ole ollut orjanaista, joka olisi paremmin miellyttänyt minua. Käy ikäväksi erota hänestä."

"Mutta on toisia", muistutti Tarzan.

"Niin", myönsi O-lo-a, "on toisia, mutta vain yksi Pan-at-li."

"Tuodaanhan kaupunkiin paljon orjia?" kysyi Tarzan.

"Kyllä", vastasi prinsessa.

"Ja muukalaisia toisista maistakin?" jatkoi toinen.

O-lo-a pudisti päätänsä kieltävästi. "Ainoastaan Jad-ben-Othon laakson toisella puolella asuvia ho-doneja", sanoi hän, "eivätkä he ole muukalaisia."

"Olenko minä siis ensimmäinen A-luriin saapunut muukalainen?" tiedusti Tarzan.

"Onko mahdollista", väisti prinsessa, "että Jad-ben-Othon pojan tarvitsee kuulustella sellaista tietämätöntä kuolevaisparkaa kuin O-lo-aa?"

"Kuten jo sanoin", huomautti Tarzan, "ainoastaan Jad-ben-Otho on kaikkitietävä."

"Jos hän siis haluaisi, että sinä tietäisit tämän seikan", muistutti O-lo-a kerkeästi, "niin sinä tietäisit sen."

Sisällisesti apinamies hymyili tämän pikku pakanan oveluudelle, joka tuotti hänelle tappion hänen omassa pelissään; kuitenkin saattoi tuo kysymyksen välttely olla tavallaan sen vastauksena. "Täällä on siis ollut muita muukalaisia äskettäin?" pitkitti hän itsepintaisesti.

"En kykene sanomaan sinulle mitä en tiedä", vastasi prinsessa.. "Isäni palatsi on täynnä huhuja, mutta mistä saattaa palatsin nainen tietää, minkä verran niissä on totta ja minkä verran kuvittelua?"

"On siis sellaistakin puhuttu?" tutkisteli Tarzan.

"Se oli vain huhua, joka ulottui Kiellettyyn puutarhaan", tunnusti O-lo-a.

"Se kuvasi kenties toisen rodun naista?" Esittäessään tämän kysymyksen ja odottaessaan tytön vastausta hän luuli sydämensä sykinnän taukoavan, niin paljon merkitsi hänelle mahdollinen ratkaisu.

Tyttö epäröitsi. "Ei", hän sitten kieltäysi, "minä en voi puhua tästä asiasta, sillä jos se on kyllin tärkeä herättämään jumalien mielenkiintoa, joutuisin todella kokemaan isäni raivostusta siihen kajoamisesta."

"Jad-ben-Othon nimessä käsken sinua puhumaan", vaati Tarzan. "Jad-ben-Othon, jonka käsissä on Ta-denin kohtalo!"

Tyttö vaaleni. "Ole armollinen" huudahti hän, "ja Ta-denin tähden kerron sinulle kaikki mitä tiedän."

"Kerrot mitä?" tiukkasi ankara ääni pensastosta heidän takaansa. Kääntyessään nuo kolme näkivät Ko-tanin pistäytyvän esille lehvien seasta. Kuninkaalliset kasvonpiirteet olivat vääntyneet vihaiseen rypistykseen, mutta hänen nähdessään Tarzanin se vaihtui pelonsekaisen ihmetyksen ilmeeksi. "Dor-ul-Otho!" huudahti hän. "En tiennyt, että se olit sinä", ja sitten hän sanoi kohottaen päänsä ja suoristaen hartiansa: "mutta on paikkoja, missä suuren jumalankaan poika älköön käyskennelkö, ja tämä, Ko-tanin Kielletty puutarha, on sellainen."

Se oli haaste, mutta kuninkaan rohkeasta sävystä huolimatta ilmeni siinä puolustelua, osoittaen että hänen taikauskoisessa mielessään vallitsi ihmisten luontaista pelkoa luojaansa kohtaan. "Tule, Dor-ul-Otho", jatkoi hän, "en tiedä mitä kaikkea tämä hupsu lapsi lienee sinulle laverrellut, mutta mitä tahansa halunnet tietää, siitä antaa Ko-tan sinulle täyden selvyyden. O-lo-a, mene heti huoneisiisi", ja hän viittasi ankaralla sormella puutarhan perälle.

Prinsessa kääntyi heti ja jätti heidät Pan-at-lin seuraamana.

"Menemme tätä kautta", sanoi Ko-tan ja käyden edellä johti Tarzanin toiselle suunnalle. Lähellä sitä muurin osaa, jota he lähestyivät, huomasi Tarzan pienoiskalliossa luolan, jonka aukosta Ko-tan opasti hänet alas kiviportaita synkkään käytävään; tämän toinen pää avautui varsinaiseen palatsiin. Kaksi aseistettua soturia seisoi tällä Kielletyn puutarhan pääsyovella, osoittaen kuinka tarkoin palatsin pyhää aluetta vartioitiin.

Äänettömänä Ko-tan asteli edellä omaan palatsihuoneistoonsa. Suuri sali juuri sen huoneen edessä, johon Ko-tan oli viemässä vieraansa, oli täynnä päälliköitä ja sotureita, jotka odottelivat hallitsijansa määräyksiä. Noiden kahden astuessa sisälle muodostettiin heille pitkin koko suojaman pituutta kuja, jota myöten he sanattomina astelivat.

Lähellä taempaa ovea ja hänen edessään seisovien soturien puolittain kätkemänä oli ylipappi Lu-don. Tarzan huomasi hänet vain vilahdukselta, mutta siinä lyhyessä hetkisessä hän näki julmilla kasvoilla viekkaan ja pahanilkisen ilmeen, jonka hän piilotajuisesti käsitti itselleen pahaenteiseksi, ja sitten hän Ko-tanin seurassa siirtyi viereiseen huoneeseen, ja oviverhot putosivat paikoilleen.

Samassa ilmestyi ulomman huoneen ovelle erään alipapin ruma päälaite. Sen omistaja pysähtyi pikaisesti silmäilemään ympärilleen ja sitten keksittyään etsimänsä astui nopeasti Lu-donin luo. He keskustelivat kuiskaten, kunnes ylipappi lopetti neuvottelun.

"Lähde heti takaisin prinsessan huoneisiin", sanoi hän, "ja toimita se orjatar viipymättä lähetetyksi luokseni temppeliin." Alipappi kääntyi ja läksi asialleen, samalla kun myöskin Lu-don suuntasi askeleensa sitä pyhää aluetta kohti, jota hän hallitsi.

Puolen tunnin kuluttua osoitettiin Ko-tanin puheille muuan soturi. "Ylipappi Lu-don haluaa kuninkaan läsnäoloa temppelissä", ilmoitti hän, "ja hänen toivomuksenaan on, että kuningas tulisi yksin."

Ko-tan nyökkäsi ilmaistakseen, että hän oli ottanut vastaan käskyn, jota kuninkaan oli toteltava. "Tulen pian takaisin, Dor-ul-Otho", sanoi hän Tarzanille, "ja sillävälin ovat soturini ja orjani käytettävissäsi."

YHDESTOISTA LUKU

Jumalan haastajat

Mutta kului tunti ennenkuin kuningas palasi huoneeseen, ja sen ajan oli apinamies tarkastellut seinäveistoksia ja lukuisia pal-ul-donilaisen käsiteollisuuden näytteitä, jotka yhdessä antoivat suojamalle rikkauden ja ylellisyyden tunnun.

Hänen ollessaan siinä mieluisassa puuhassa ilmestyi Ko-tan jälleen saapuville. Kun Tarzan oviverhojen häilähdyksen johdosta kääntyi häntä kohti, tunsi hän melkein tyrmistystä kuninkaan katsannon merkillisestä muuttumisesta. Hänen kasvonsa olivat harmaat; kädet vapisivat kuin halvautuneina, ja laajentuneet silmät näyttivät kuvastavan säikähdystä. Hänen ulkomuotonsa osoitti sekä kalvavaa kiukkua että herpaisevaa pelkoa. Tarzan katseli häntä kysyvästi.

"Olet saanut pahoja sanomia, Ko-tan?" tiedusti hän.

Kuningas mutisi käsittämättömän vastauksen. Hänen takanaan tunkeusi huoneeseen niin suuri joukko sotureita, että ne tukkesivat koko oviaukon. Kuningas pälyi huolestuneesti oikealle ja vasemmalle. Hän loi kauhistuneita katseita apinamieheen ja sitten kohottaen silmänsä ylöspäin huusi: "Jad-ben-Otho olkoon todistajani, että minä en tee tätä omasta tahdostani." Syntyi tovin äänettömyys, jonka jälkeen Ko-tan keskeytti. "Ottakaa hänet kiinni", huusi hän ympärillään seisoville sotureille, "sillä ylipappi Lu-don vannoo, että hän on petturi."

Aseelliseen vastarintaan ryhtyminen tämän soturijoukon saartamana ja heidän kuninkaansa palatsin keskessä olisi ollut perin kohtalokasta. Tarzan oli älykkyydellään jo päässyt pitkälle, ja kun hän jo nyt oli O-lo-an epämääräisestä myöntelystä saanut toiveensa ja epäilynsä osittain vahvistetuksi, tajusi hän välttämättömäksi olla haastamatta vastaan mitään kuoleman uskallusta, jota suinkin kykeni väistämään.

"Seis!" kielsi hän kohottaen kämmenensä heihin päin. "Mitä tämä merkitsee?"

"Lu-don väittää saaneensa todistuksia, että sinä et ole Jad-ben-Othon poika", vastasi Ko-tan. "Hän vaatii sinua tuotavaksi valtaistuinsaliin syyttäjiesi eteen. Jos olet mikä väität olevasi, niin ei kukaan tiedä paremmin kuin sinä, että sinulla ei ole mitään pelättävänä hänen vaatimukseensa suostuessasi: mutta muista aina, että sellaisissa asioissa ylipappi käskee kuningasta ja että minä ainoastaan olen sen määräyksen välittäjä enkä antaja."

Tarzan näki, että Ko-tan ei ollut täydesti vakuutettu hänen osansa valheellisuudesta, kuten selvästi osoitti hänen asettumisensa eroon kaikesta vastuusta.

"Älkööt soturisi tarttuko minuun", sanoi hän Ko-tanille, "jotta Jad-ben-Otho ei erehtyisi heidän tarkoituksestaan ja iskisi heitä kuoliaaksi." Hänen sanoillaan oli heti tehonsa eturivissä seisoviin; kukin näistä näytti äkkiä tuntevan uutta ujostelua, joka pakotti hänet vetäytymään näkyvistä takanaan olijain selkäpuolelle -- ja se vaatimattomuus kävi joutuisasti tarttuvaksi.

Apinamies hymyili. "Älkää pelätkö", virkkoi hän, "menen omasta halustani puhuttelusaliin kohtaamaan herjaajia, jotka syyttävät minua."

Avaraan valtaistuinsaliin tultaessa ilmeni uusi pulmallisuus. Ko-tan ei tahtonut tunnustaa Lu-donin oikeutta esiintyä pyramidin huipulla eikä Lu-don suostua alempaan asemaan, Tarzanin puolestaan pysyessä korkean osansa kannalla ja vaatiessa, että yksikään ei saisi seistä hänen yläpuolellaan. Mutta ainoastaan apinamies oivalsi tilanteen huvittavuuden.

Aseman huojentamiseksi esitti Ja-don, että he kolmisin asettuisivat valtaistuimelle, mutta sen kehoituksen hylkäsi Ko-tan huomauttaen, että yksikään muu kuolevainen kuin Pal-ul-donin kuningas ei milloinkaan ollut istunut tällä ylhäisellä sijalla ja että siinä sitäpaitsi ei ollut tilaakaan kolmelle.

"Mutta kuka", kysyi Tarzan, "on syyttäjäni ja kuka on tuomarini?"

"Lu-don on syyttäjäsi", selitti Ko-tan.

"Ja Lu-don on tuomarisi", huusi ylipappi.

"Joudun siis syyttäjän tuomittavaksi", virkkoi Tarzan. "Näin ollen olisikin parempi jättää sikseen kaikki muodollisuudet ja pyytää Lu-donia julistamaan päätöksensä." Hänen sävynsä oli ivallinen, ja ylipapin silmiin suoraan tähdätty pilkallinen katse sai jälkimmäisen vihan vain kiehumaan yhä kiivaammin.

Oli ilmeistä, että Ko-tan ja hänen soturinsa näkivät oikeutetuksi vastalauseen, jonka Tarzan vihjaisi tästä kohtuuttomasta oikeudenkäytön järjestyksestä. "Ainoastaan Ko-tan voi tuomita palatsinsa valtaistuinsalissa", huomautti Ja-don; "kuulkoon hän Lu-donin syytöksiä ja hänen todistajiensa lausuntoja, ja olkoon sitten Ko-tanin päätös lopullinen."

Ko-tania ei kuitenkaan erityisesti innostuttanut ajatus, että hän saisi tuomitakseen olennon, joka silti hyvinkin saattoi olla hänen jumalansa poika, ja niinpä hän teki verukkeita, etsien pääsyä pulasta. "Se on pelkästään uskonnollinen asia", muistutti hän, "ja perinnäisen käytännön mukaan eivät Pal-ul-donin kuninkaat sekaannu kirkon kysymyksiin."

"Pidettäköön tutkinto siis temppelissä", huusi muuan päällikkö, sillä soturit olivat yhtä halukkaita kuin kuningaskin vapautumaan kaikesta vastuunalaisuudesta. Ja se ehdotus oli perin mieluinen ylipapille, joka sisällisesti soimasi itseään siitä, ettei ennen ollut sitä ajatellut.

"Se on totta", myönsi hän, "tämän miehen synti on tapahtunut temppeliä vastaan. Laahattakoon hänet siis sinne tuomittavaksi."

"Jad-ben-Othon poikaa ei laahata minnekään", huusi Tarzan. "Mutta tämän tutkinnon päätyttyä on mahdollista, että ylipappi Lu-donin ruumis laahataan sen jumalan temppelistä, jota hän tahtoo häväistä. Ajattele siis hyvin, Lu-don, ennenkuin teet sen hupsuuden."

Hänen sanansa olivat tarkoitetut säikäyttämään ylipappia hänen varmasta esiintymisestään, mutta niillä ei ollut vähäisintäkään vaikutusta. Lu-don ei osoittanut mitään kammostumista apinamiehen viittauksesta.

-- Tässä on mies, -- ajatteli Tarzan, -- joka tietäen uskonnostaan enemmän kuin yksikään muu kansalaisensa tajuaa täydellisesti minun vaatimusteni hataruuden niinkuin saarnaamansa uskon paikkansapitämättömyyden.

Hän oivalsi kuitenkin, että hänen ainoana toivonaan oli näennäinen välinpitämättömyys syytöksistä. Ko-taniin ja sotureihin tehosi vielä äskeisen uskomuksen luomus, ja tähän seikkaan täytyi hänen turvautua Lu-donin valmisteleman draaman loppunäytöksessä, pelastuakseen kateelliselta papilta, jonka hän tiesi jo itsekseen tuominneen hänet.

Olkapäitänsä kohauttaen hän siirtyi alas pyramiidin astuimia. "Dor-ul-Otholle ei ole väliä", sanoi hän, "missä Lu-don raivostuttaa jumalaansa, sillä Jad-ben-Otho ylettää yhtä helposti temppelin suojamiin kuin temppelin valtaistuinsaliin."

Suunnattomasti huojentuneina tästä ongelmansa mukavasta ratkaisusta parveilivat kuningas ja soturit juhlasalista temppelialuetta kohti, ja Tarzanin huoleton sävy lisäsi heidän luottamustansa häneen. Lu-don johti heidät isoimmalle alttaripihalle.

Asettuen läntisen alttarin taakse hän viittasi Ko-tania menemään alttarin vasemmalla puolella olevalle korokkeelle ja Tarzania samanlaiselle paikalle oikealle.

Tarzanin noustessa korokkeelle supistuivat hänen silmäteränsä suuttumuksesta sen näyn takia, joka niitä kohtasi. Alttarin yläpintaan koverrettu allas oli täynnä vettä, jossa kellui vastasyntyneen lapsen alaston ruumis. "Mitä tämä merkitsee?" ärähti hän kääntyen Lu-doniin.

Jälkimmäinen hymyili ilkeästi. "Että sinä et tiedä", vastasi hän, "se on vain lisätodistus vaatimuksesi perusteettomuudesta. Jumalan poikana esiintyvä ei tiennyt, että laskevan auringon viimeisten säteitten tulviessa temppelin itäiselle alttarille punaa sen valkoista kiveä täysikasvuisen sydänveri Jad-ben-Othon suostutteluksi ja että aurinko jälleen noustessaan luojansa ruumista katsoo ensin tälle läntiselle alttarille ja iloitsee kunakin päivänä vastasyntyneen lapsen kuolemasta, jonka henki saattelee sitä taivaitten poikki päivisin niinkuin täysikasvuisen henki palajaa sen kanssa Jad-ben-Othon luo iltaisin.

"-- Ho-donien pienet lapsetkin tuntevat nämä asiat, mutta Jad-ben-Othon pojaksi ilmoittautunut ei niistä tiedä; ja jos tämä ei riitä todistukseksi, niin on tulossa lisää. Tule, waz-don", huusi hän viitaten kookkaalle orjalle, joka seisoi muiden mustien ja pappien ryhmässä temppelin permannolla alttarin vasemmalla puolella.

Mies astui esiin pelokkaasti. "Kerro meille mitä tiedät tästä oliosta", käski Lu-don, osoittaen Tarzania.