Part 8

Apinamies hieman ihmetteli mielessään, kuinka pitkälle hän voisi jatkaa valtuuttamatonta ryhdikkyyttään, joten hän huvitetun uteliaana odotti vaatimuksensa tulosta. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan, sillä kyselijän sävy muuttui melkein oitis. Hän kalpeni, loi huolestuneen silmäyksen itäiselle taivaalle ja ojensi sitten oikean kämmenensä Tarzania kohti, laskien vasempansa sydämelleen Pal-ul-donin kansojen yhteiseksi ystävällisyyden merkiksi.

Tarzan astahti kiivaasti taaksepäin ikäänkuin saastuttavaa kättä karttaakseen, teeskennellen kauhua ja inhoa.

"Seis"! huusi hän; "kuka rohkenisi koskettaa Jad-ben-Othon sanansaattajan pyhää persoonaa? Ainoastaan erikoisena Jad-ben-Othon suosiona voi itse kuningaskaan saada minulta tämän kunnian. Riennä! Jo nyt olen odottanut liiaksi! Millaisen vastaanoton suovatkaan A-lurin ho-donit Isäni pojalle!"

Ensimmältä oli Tarzan mielinyt ottaa itse Jad-ben-Othon osan, mutta oli tullut ajatelleeksi, että voisi käydä kiusalliseksi ja jotensakin ikävystyttäväksi joutua vakinaisesti esittämään jumaluutta; hänen suunnitelmansa jatkuvan menestyksen mukaan oli hänen päähänsä äkkiä pälkähtänyt, että Jad-ben-Othon pojan arvovalta olisi paljon suurempi kuin jumalan luota tulleen tavallisen lähetin, samalla kun se silti antoi hänelle hiukan väljyyttä teoissaan ja esiintymisessään, koskapa nuorelta jumalalta ei kaiketikaan niin visusti vaadittaisi arvokkuutta ja juhlallisuutta kuin vanhemmalta ja suuremmalta jumalalta.

Tällä kertaa hänen sanojensa vaikutus ilmeni heti ja raskaana kaikissa lähellä olijoissa. Yhtenä miehenä he kavahtivat taaksepäin, ja puhujana esiintynyt oli nykertymäisillään kauhusta. Perin surkeasti hän puolustausi sitten kun pelon herpaannus salli hänen käyttää ääntänsä.

"Armoa vanhalle Dak-lot-paralle, oi Dor-ul-Otho!" huudahti hän. "Astu edelläni, niin osoitan sinulle, missä kuningas Ko-tan vapisten odottaa sinua. Syrjään, toukat ja matoset", komensi hän, työnnellen sotureitansa oikealle ja vasemmalle, muodostaakseen Tarzanille kujan.

"Tule!" huusi apinamies jämeästi; "käy edellä, ja nämä toiset seuratkoot."

Nyt kerrassaan säikkynyt Dak-lot teki käskyn mukaan, ja Apinain Tarzan johdettiin Pal-ul-donin kuninkaan palatsiin.

YHDEKSÄS LUKU

Hämmennyttävä vieras

Pääovi, jolta hän näki ensimmäisen vilahduksen sisustasta, oli varsin kauniisti veistetty mittausopillisiksi kuvioiksi, ja samanlaisesti oli somisteltu seinien sisäpuolella, vaikka hän huoneesta toiseen edetessään näki myöskin eläinten, lintujen ja ihmisten kuvien saaneen sijansa koristesuunnittelussa. Kiviastioita oli paljon esillä, samoin kuin kultakoruja ja monien eläinten taljoja, mutta merkkiäkään ei näkynyt mistään kudostuotteista, joten ho-donit ainakin siinä kohden vielä olivat alhaisella askelmalla kehityksen asteikossa, vaikka käytävien ja huoneiden mittasuhteet ja sopusuhtaisuus kuitenkin ilmaisivat melkoista sivistystä.

He astelivat useiden suojamien ja pitkien käytävien kautta, ylös vähintään kolme kivistä porrasjaksoa ja lopulta ulos sinisen järven puolella rakennuksen länsireunassa olevalle pengermälle. Pitkin tätä pengermää eli pylväseteistä johti opas hänet noin sata metriä ja pysähtyi suurelle valtaovelle, joka johti toiseen palatsin huoneistoon.

Täällä Tarzan näki melkoisen joukon sotureita tavattoman avarassa salissa, jonka kupulaki kohosi runsaasti viisikymmentä jalkaa permannosta. Huoneen melkein täytti iso pyramidi, nousten levein askelmin lähelle kupua, jonka ympyriäisistä rei'istä sali sai valaistuksensa. Pyramidin astuimilla oli sotureita huipulle asti, jolla istui kookas ja majesteetillinen mies, ehtoopäivän auringon valaessa tuollaisesta pienestä aukosta säteitään hänen kirkkaasti loistaville kultaisille varusteillensa.

"Ko-tan!" huusi Dak-lot puhutellen pyramidin huipulla istuvaa loistokasta olentoa, "Ko-tan ja Pal-ul-donin soturit! Katsokaa, minkä kunnian Jad-ben-Otho on teille suonut lähettämällä sanansaattajakseen oman poikansa", ja astuen sivulle Dak-lot draamallisella käden heilautuksella osoitti Tarzania.

Ko-tan nousi seisoalle ja jokainen näkösälle sattunut soturi kurkoitti kaulaansa paremmin tähystääkseen tulokasta. Pyramidin vastakkaisella puolella olleet tunkeilivat etupuolelle, vanhan soturin sanoman saapuessa heille. Epäuskoisuuden ilmeitä kuvastui useimmilla kasvoilla, mutta se oli varovaista epäuskoisuutta. He halusivat olla oikealla puolella, selvisipä asia miksi tahansa. Toviksi kohdistuivat kaikkien silmät Tarzaniin ja sitten vähitellen siirtyivät Ko-taniin, sillä hänen sävystään he saivat vihjauksen, joka määräsi heidän omansa. Mutta Ko-tan oli ilmeisesti samassa pulassa kuin hekin -- hänen ruumiinsa asentokin osoitti sen, ilmaisten päättämättömyyttä ja epäilyä.

Apinamies seisoi suorana, käsivarret ristissä leveällä rinnalla, sievät kasvot kuvastaen korskeata halveksumista; mutta Dak-lot oli havaitsevinaan yltyvän suuttumuksenkin merkkejä. Tilanne alkoi tuntua väkinäiseltä. Dak-lot liikahteli, luoden huolestuneita silmäyksiä Tarzaniin ja rukoilevia Ko-taniin. Haudan hiljaisuus oli vallannut Pal-ul-donin valtaistuinsalin.

Viimein Ko-tan puhui. "Kuka sanoo olevansa Dor-ul-Otho?" kysyi hän sinkauttaen kamalan katseen Dak-lotiin.

"Hän sanoo!" melkein huikkasi tämä hätääntynyt ylimys.

"Ja sen täytyy siis olla totta?" virkkoi Ko-tan.

Saattoiko olla mahdollista, että päällikön äänessä oli hituinen ivaa? Otho varjelkoon! Dak-lot loi Tarzaniin syrjäsilmäyksen, jonka hän tarkoitti kuvastamaan oman uskonsa varmuutta; mutta sen onnistui valaista apinamiehelle ainoastaan hänen sääliteltävää hirmustustaan.

"Oi Ko-tan", vetosi Dak-lot, "omien silmiesi täytyy vakuuttaa sinulle, että hän todellakin on Othon poika. Katso hänen jumalallista varttansa, hänen käsiänsä ja jalkojaan, jotka eivät ole sellaiset kuin meidän, ja hän on aivan hännätön niinkuin mahtava isänsäkin."

Ko-tan näytti ensikertaa huomaavan nämä seikat, ja hänen epäuskoisuutensa tuntui horjuvan. Sillä hetkellä korotti äänensä muuan nuori soturi, joka oli pyramidin takaa raivannut tiensä edustalle, mistä sai kunnollisesti katselluksi Tarzania.

"Ko-tan", huusi hän, "täytyy olla niinkuin Dak-lot sanoo, sillä minä olen nyt varma, että olen jo ennen nähnyt Dor-ul-Othon. Eilen ollessamme paluumatkalla kur-ul-lulilaisten vankien kanssa me näimme hänet suuren gryfin selässä. Kätkeysimme metsään ennen kuin hän tuli liian likelle, mutta selvästi näin, että se ratsastaja ei ollut muu kuin täällä nyt seisova sanansaattaja."

Tämä todistus tuntui ihan riittävältä vakuuttamaan soturien enemmistölle, että he tosiaan seisoivat jumalolennon edessä -- heidän kasvonsa osoittivat sitä liiankin selvästi, kuten äkillinen kainouskin, joka sai heidät pyrkimään vieruskumppaniensa taakse. Näiden yrittäessä samaa oli tuloksena apinamiehen ympäristön äkillinen hupeneminen, kunnes suoraan hänen edessään olevat pyramidin portaat olivat tyhjiä aivan huipulle ja Ko-tanin luokse asti. Jälkimmäiseen vaikutti kenties yhtä paljon hänen väkensä pelokkuus kuin äskeinen todistus, ja hän muutti nyt sävynsä ja ryhtiään sen verran kuin saattoi olla vaatimusten mukaista, jos muukalainen tosiaan oli Dor-ul-Otho, silti jättäen arvokkuudelleen pelastusreiän siltä varalta, että nähtäisiin hänen ottaneen luoksensa petturin.

"Jos todella olet Dor-ul-Otho", lausui hän puhutellen Tarzania, "niin tiedät epäilystemme olleen vain luonnollisia, kun emme ole saaneet Jad-ben-Otholta mitään merkkiä, että hän aikoi suoda meille niin suuren kunnian, ja miten saatoimme edes tietää, että suurella jumalalla oli poika? Jos sinä olet hän, niin on kaiken Pal-ul-donin ilona palvella sinua; jos sinä et ole niin, niin on uhkarohkeutesi rangaistus nopea ja kauhea. Minä, Ko-tan, Pal-ul-donin kuningas, olen puhunut."

"Ja puhunut hyvin, kuten tulee puhua kuninkaan", sanoi Tarzan katkaisten pitkällisen äänettömyyden, "joka pelkää ja kunnioittaa kansansa jumalaa. On oikein sinun huolehtia, että minä todellakin olen Dor-ul-Otho, ennen kuin suot minulle arvoni mukaisen palvonnan. Ensimmäinen kokemukseni sinusta ilmaisi, että Jad-ben-Otho valitsi hyvin puhaltaessaan kuninkaan hengen pienokaiseen äitisi rinnoilla.

"-- On siis hyvä", jatkoi apinamies, "sinun varmistautua, että minä en ole petturi. Tule likemmä, havaitaksesi, että minä en ole sellainen kuin ihmiset. Eikä muuten olekaan soveliasta teidän seistä korkeammalla kuin jumalanne poika." Joukko kompuroitsi äkkiä valtaistuinsalin permannolle, eikä Ko-tan ollut paljon jäljessä sotureistaan, vaikka hän kykeni säilyttämään jonkunlaista majesteettista arvokkuuttaan, laskeutuessaan leveitä portaita, jotka monien ajanjaksojen lukemattomat paljaat jalat olivat hivuttaneet kiiltävän sileiksi. "Ja nyt", lausui Tarzan kuninkaan seistessä hänen edessään, "sinulla ei voi olla epäilystäkään siitä, että minä en ole samaa rotua kuin sinä. Pappinne ovat sinulle kertoneet, että Jad-ben-Otho on hännätön. Hännätön täytyy senvuoksi olla hänestä siinneen jumalten rodun. Mutta on jo kylliksi puhuttu tällaisista todisteista! Tiedät Jad-ben-Othon mahdin; kuinka hänen taivaalta välähtelevät salamansa kuljettavat kuolemaa hänen tahtonsa mukaan; kuinka sateet tulevat hänen käskystään ja hedelmät ja marjat ja vilja, ruoho, puut, ja kukkaset heräävät elämään hänen jumalaisella määräämisellään; olet nähnyt syntymistä ja kuolemaa, ja ne, jotka kunnioittavat jumalaansa, kunnioittavat häntä syystä, että hän vallitsee näitä asioita. Kuinka siis kävisi petturin, joka väittäisi olevansa tämän kaikkivaltiaan jumalan poika? Mutta todistusta ei tarvitsekaan, sillä niinkuin hän iskisi sinut maahan, jos kieltäisit minut, kuolettaisi hän miehen, joka väärin julistautuisi hänen sukulaisekseen."

Tähän järkeilyyn ei voinut mitään vastata, joten sen täytyi pakostakin olla vakuuttava. Tulokkaan väitteitä ei voinut tutkistella sanattomasti myöntämättä asianomaisen vajavaa uskomusta Jad-ben-Othon kaikkivaltaan. Ko-tan käsitti saaneensa vieraakseen jumalolennon, mutta oli jotensakin ymmällä siitä, miten tätä oikein oli kohdeltava. Hänen käsityksensä jumalasta oli ollut hyvin epämääräinen ja utuinen, vaikka hänen jumalansa ja paholaisensa olivat persoonallisia kuten kaikkien alkeellisten kansojen. Jad-ben-Othon huvikkeiksi hän oli olettanut hurjasteluja, joista itse nautti, mutta kaikista ikävistä jälkivaikutuksista vapaita. Hänen mieleensä johtui sen vuoksi, että Dor-ul-Othoa suuresti miellyttäisi syöminen -- syödä suurin määrin kaikkea, mistä Ko-tan parhaiten piti ja minkä hän oli havainnut vahingollisimmaksi; ja Ho-donin naiset myös valmistivat juomaa, liottamalla ohria hedelmien mehussa ja lisäten siihen erinäisiä muita aineksia, jotka he itse parhaiten tunsivat. Jumala, järkeili Ko-tan, saattoi kokea kaikkea sitä nautintoa ilman päänkivistystä; mutta nyt ihan ensiksi täytyi hänen ajatella kuolemattomalle vieraalleen myönnettäviä välttämättömiä arvonannon ja kunnian osoituksia.

Kenenkään muun kuin kuninkaan jalka ei ollut koskettanut A-lurin valtaistuinsalin pyramidin huipun pintaa kaikkina niinä unohtuneina aikakausina, joiden kuluessa Pal-ul-donin valtiaat olivat hallinneet sen korkeudessa. Mitä suurempaa kunniaa siis saattoi Ko-tan tarjota Dor-ul-Otholle kuin paikan vieressään? Ja niin hän kehoitti Tarzania nousemaan pyramidin laelle ja ottamaan sijansa sen kivirahilla. Heidän saapuessaan pyhää korkeutta lähempänä olevalle astuimelle aikoi Ko-tan ilmeisesti jatkaa nousuansa valtaistuimelle asti, mutta Tarzan laski pidättävän käden hänen käsivarrelleen.

"Älköön yksikään istuko jumalten tasalla", varoitti hän, astuen ryhdikkäästi huipulle ja ottaen haltuunsa valtaistuimen. Nolostunut Ko-tan ei voinut salata hämmennystään, mutta kuninkaitten kuninkaan suuttumusta peläten ei hän rohjennut hiiskua tunteistaan mitään.

"Mutta", lisäsi Tarzan, "jumala voi suoda uskolliselle palvelijalleen sen kunnian, että kutsuu hänet vierelleen istumaan. Tule, Ko-tan; täten tahdon osoittaa sinulle armollisuutta Jad-ben-Othon nimessä."

Apinamies ei menetelmällään yrittänyt ainoastaan herättää Ko-tanin pelokasta kunnioitusta, vaan myös karttaa tekemästä häntä silti salaiseksi vihollisekseen, sillä hän ei tiennyt kuinka suuri valta ho-donien uskonnolla oli heihin; koko tämä ala oli ollut kokonaan suljettuna pois hänen kuuluvistaan siitä hetkestä asti kun hän oli keskeyttänyt Ta-denin ja Om-atin välillä syntyneen uskonnollisen kiistan. Hän oli senvuoksi nopea huomaamaan Ko-tanin ilmeisen vaikka sanattoman pahastuksen vihjauksen, että hänen piti kokonaan luovuttaa valtaistuimensa vieraalleen. Ylipäätään oli teho kuitenkin ollut tyydyttävä, kuten hän saattoi nähdä soturien uudistuvista juhlallisen kunnioituksen ilmeistä.

Tarzanin kehoituksesta jatkettiin hovin asiain käsittelyä siitä mihin hänen tulonsa oli sen pysähdyttänyt. Pääasiallisesti oli ratkaistava soturien välisiä kiistoja. Saapuvilla oli muuan, joka seisoi valtaistuinta lähinnä olevalla istuimella; Tarzan sai sitten tietää, että se paikka oli varattu niiden liittoheimojen korkeimmille päälliköille, jotka olivat Ko-tanin alamaisia. Se, joka käänsi puoleensa Tarzanin huomion, oli kookas ja ryhdikäs soturi; hänen jyhkeät kasvonpiirteensä muistuttivat leijonaa. Hän haastoi Ko-tanille kysymyksestä, joka oli yhtä vanha kuin kaikki hallitus ja pysyy heikentymättömän tärkeänä kunnes ihmiskunta lakkaa olemasta. Se koski rajariitaa erään hänen naapurinsa kanssa.

Itse asialla ei ollut sanottavaa kiinnostusta Tarzanille, mutta häneen vaikutti puhujan esiintyminen, ja Ko-tanin puhutellessa häntä Ja-doniksi kiintyi apinamiehen tarkkaavaisuus pysyväisesti, sillä Ja-don oli Ta-denin isä, Tosin tuntui perin vähäiseltä mahdollisuudelta, että siitä tiedosta olisi hänelle mitään hyötyä, koska hän ei voinut jumaluutensa perusteettomuutta myöntämättä ilmaista Ja-donille ystävällisiä välejään hänen poikansa kanssa.

Yleisön asiain päätyttyä huomautti Ko-tan, että Jad-ben-Othon poika kaiketi halusi käydä temppelissä, jossa suuren jumalan palvontaan kuuluvia uskonnollisia menoja toimitettiin. Ja niinpä kuningas itse hovinsa soturien seuraamana johti apinamiestä palatsin käytävien kautta alueen pohjoista rakennusryhmää kohti.

Itse temppeli oli todella osa palatsista ja suunnittelultaan samanlainen. Siellä oli useita erikokoisia palvontapaikkoja, joiden tarkoituksia Tarzan saattoi ainoastaan arvailla. Ne olivat kaikki soikioita, pitempi läpimitta suoraan itäläntinen ja sekä länsi- että itäpäässä oli aina alttari. Kukin suojama oli koverrettu pienen mäen huippuun, ja kaikki olivat katottomia. Jokainen läntinen alttari oli yksi ainoa kuutiokivi, jonka yläpinta oli koverrettu pitkulaiseksi altaaksi. Itäiset alttarit olivat samanlaisia kiviä, mutta laeltaan tasaisia, ja päin vastoin kuin soikioiden toisessa päässä olevat alttarit olivat jälkimmäiset aina tahriutuneita tai maalattuja punaisenruskeiksi, eikä Tarzanin tarvinnut tutkia niitä läheltä, varmistuakseen siitä, mitä hänen herkät sieraimensa jo olivat hänelle ilmoittaneet -- että ne tahrat olivat kuivunutta ja kuivuvaa ihmisen verta.

Näiden temppelipihojen alla oli käytäviä ja huoneita, jotka ulottuivat kauas kunnaiden uumeniin -- hämyisiä, synkkiä holveja, joita Tarzan näki vilahdukselta, kun häntä temppelin tarkastusmatkalla johdettiin paikasta toiseen. Ko-tan oli lähettänyt airuen julistamaan Jad-ben-Othon pojan tuloa, niin että heitä saatteli temppelin läpi melkoinen pappien kulkue, joiden erityisinä tunnuksina näyttivät olevan eriskummaiset päähinelaitteet -- toisinaan kamalat puusta veistetyt kasvot, jotka täydellisesti kätkivät käyttäjiensä piirteet, tai miehen pään yli taitavasti sovitetut pedonpäät. Ainoastaan ylipapilla ei ollut mitään sellaista päähinettä. Hän oli vanha mies, ovelat silmät olivat likekkäin ja ohuthuulinen suu ilmaisi julmuutta.

Ensi näkemältä Tarzan tajusi, että tässä oli hänen juonensa suurin vaara, sillä hän näki heti, että hän vaatimuksineen herätti miehessä vastustelun tunnetta, ja hän tiesi myös, että kaikista Pal-ul-donin kansalaisista epäilemättä ylipapilla täytyi olla todellinen käsitys Jad-ben-Othosta, niin että hän katselisi epäilevästi miestä, joka väitti olevansa sadunomaisen jumalan poika.

Mitä hyvänsä epäluuloa hänen viekkaassa mielessään pillikin, ei Lu-don, A-lurin pääpappi, ryhtynyt avoimesti vastustamaan Tarzanin oikeutta Dor-ul-Othon arvonimen käyttämiseen, ja kenties häntä pidätteli sama epäilys, joka oli alkuaan hillinnyt Ko-tania ja hänen sotureitaan -- se epäilys, joka on kaikkien herjaajienkin sielun sisimmässä sopukassa ja perustuu pelkoon, että lopultakin saattaa olla jumala. Ainakin toistaiseksi siis Lu-don pysytteli turvallisella kannalla. Kuitenkin tiesi Tarzan yhtä hyvin kuin jos mies olisi lausunut salaisimmat ajatuksensa julki, että ylipapin kiihkeänä haluna oli reväistä verho hänen petokseltaan.

Temppelin pääovella oli Ko-tan luovuttanut vieraansa opastuksen Lu-donille, ja jälkimmäinen näytti nyt Tarzanille niitä temppelin paikkoja, joihin tahtoi hänet tutustuttaa. Hän johti vieraan siihen suureen suojamaan, missä uhrilahjoja säilytettiin, Pal-ul-donin raakalaispäälliköiden ja heidän saattuelaistensa antamina. Niitä oli kuivatuista hedelmistä jykeviin kullasta taottuihin astioihin saakka, niin että suureen pääaittaan sekä siihen liittyviin kammioihin ja käytäviin keräytyneet rikkaudet hämmästyttivät senkin miehen silmiä, jolla oli hallussaan Oparin aarreholvin salaisuus.

Temppelissä liikkui edestakaisin sileäpintaisia mustia waz-donilaisia orjia, joita ho-donit olivat partioretkillään kaapanneet vähemmän sivistyneiden naapuriensa kylistä. Heidän sivuuttaessaan erään himmeän käytävän ristikko-oven näki Tarzan sisäpuolella suuren joukon kaikenikäisiä ja kumpaankin sukupuoleen kuuluvia pithecanthropuksia, ho-doneja kuten waz-donejakin, joista useimmat kyyröttelivät kivipermannolla äärimmäisen masennuksen asennoissa, muutamien mitellessä suojaman permantoa ehdottoman toivottomuuden leima kasvoillaan.

"Ja keitä nämä ovat?" kysyi hän Lu-donilta. Se oli ensimmäinen kysymys, minkä hän esitti ylipapille temppeliin tultuaan. Ja hän pahoitteli heti sitä tiedustustaan, sillä Lu-donin käännähtäessä häneen oli epäluuloisuuden ilme hänen kasvoillaan vain ohuesti verhottuna.

"Kenen pitäisi tietää paremmin kuin Jad-ben-Othon pojan?" kysyi hän vastaan.

"Dor-ul-Othon kysymyksiin ei rankaisemattomasti vastata toisilla kysymyksillä", sanoi apinamies säveästi, "ja ylipappi Lu-donille saattaa olla mielenkiintoista tietää, että väärän papin veri hänen temppelinsä alttarilla ei ole vastenmielinen näky Jad-ben-Otholle."

Lu-don kalpeni, ja hän vastasi Tarzanin kysymykseen. "Ne ovat uhreja, joiden veren tulee raikastuttaa itäisiä alttareita auringon palatessa Isäsi luo päivän lopulla."

"Ja kuka on sinulle sanonut", tiedusti Tarzan, "että Jad-ben-Othoa miellyttää kansansa teurastaminen alttareillaan? Entä jos olet erehtynyt?"

"Sitten on lukemattomia tuhansia kuollut turhaan", vastasi Lu-don.

Ko-tan ja ympäröitsevät soturit ja papit kuuntelivat tarkkaavasti tätä puhelua. Ristikko-ovienkin takana olivat jotkut onnettomat kuulleet ja nousseet painautumaan kankiin, joiden ulkopuolelle yksi tuotiin juuri ennen auringon laskua kunakin päivänä, ei milloinkaan palatakseen.

"Vapauta heidät!" huusi Tarzan heilauttaen kättänsä julman taikauskon vangitsemia uhreja kohti, "sillä minä voin ilmoittaa sinulle Jad-ben-Othon nimessä, että olet erehdyksissä!"

KYMMENES LUKU

Kavallettu

Lu-don vaaleni. "Se on pyhyydenloukkausta", huusi hän; "ammoisista ajoista ovat suuren jumalan papit joka ilta uhranneet yhden elämän Jad-ben-Othon hengelle sen palatessa läntisen näköpiirin alapuolella herransa luo, eikä suuri jumala ole milloinkaan antanut merkkiä pahastumisestaan."

"Seis!" käski Tarzan. "Papiston sokeus vain on ehkäissyt sitä lukemasta jumalansa sanomia. Sotureitanne kaatuu waz-donien puukoista ja nuijista; sekä ja että jato sieppaavat metsästäjiänne; päivääkään ei kulu muutamien tai monien suistumatta kuolemaan ho-donien kylissä, ja yksi kuolema kunakin päivänä kuolevia kohti on se vero, jonka Jad-ben-Otho on säätänyt teidän itäisellä alttarilla tapahtuvasta teurastuksestanne. Mitä suurempaa pahastuksen merkkiä voisit vaatia, tyhmä pappi?"

Lu-don oli ääneti. Hänessä riehui ankaraan taisteluun joutuneina pelko, että tämä saattoi todella olla jumalan poika, ja toivo, että hän ei ollut; mutta hänen pelkonsa voitti, ja hän kumarsi. "Jad-ben-Othon poika on puhunut!" hän sanoi ja erääseen alempaan pappiin kääntyen: "Avatkaa salvat ja palauttakaa nuo ihmiset sinne mistä tulivat."

Puhuteltu teki työtä käskettyä, ja salpojen kalahtaessa alas vangit tunkeutuivat eteenpäin kaikki nyt täydesti käsittäen, mikä ihme heidät oli pelastanut: heittäytyen polvilleen Tarzanin eteen he hokivat äänekkäitä kiitoksia.

Ko-tan oli melkein yhtä suuresti tyrmistyksissään kuin ylipappikin tästä ikivanhan uskonnollisen menon häikäilemättömästä kumoamisesta. "Mutta mitä me saatamme tehdä Jad-ben-Othon silmissä mieluisaa?" huudahti hän luoden hämmentynyttä huolestusta kuvastavan katseen apinamieheen.

"Jos tahdotte miellyttää jumalaanne", vastasi tämä, "niin asettakaa alttarillenne sellaisia ravinnon ja vaatetuksen lahjoja, jotka ovat kansanne kaupungissa mieluisimpia. Niitä siunaa Jad-ben-Otho, jolloin saatte jakaa ne enimmin tarvitsevien kaupunkilaisten kesken. Sellaista tavaraa ovat varastohuoneenne täynnä, niinkuin olen nähnyt omin silmin, ja lisää lahjoja tuodaan, kun pappinne selittävät ihmisille, että he tällä tavoin saavuttavat jumalansa suosiollisuutta", ja Tarzan kääntyi ilmaisten merkillä, että hän tahtoi poistua temppelistä.

Heidän lähtiessään pyhältä alueelta huomasi apinamies pienen, mutta jokseenkin koristeellisesti suunnitellun rakennuksen, joka oli aivan erillään toisista ikäänkuin se olisi hakattu pienestä syrjemmällä kohonneesta kalkkikiven huipusta. Tarkkaavan katseensa siirtyessä siihen hän huomasi, että sen ovea ja ikkunoita sulkivat ristikot.

"Mihin tarkoitukseen tuota rakennusta käytetään?" tiedusti hän Lu-donilta. "Ketä te siellä pidätte vankina?"

"Se ei ole mitään", vastasi ylipappi hermostuneesti, "siellä ei ole ketään. Paikka on tyhjillään. Sitä on käytetty aikoinaan, mutta ei nyt vuosikausiin", ja hän eteni portille, joka johti takaisin palatsiin. Täällä hän ja pappi pysähtyivät, Tarzanin lähtiessä temppelialueelta Ko-tanin ja hänen soturiensa kanssa.

Tarzan ei ollut rohjennut esittää sitä yhtä kysymystä, joka hänellä erityisesti oli sydämellään, sillä hän tiesi, että monetkin salaisesti hieman epäilivät hänen esiintymistään; mutta hän päätti ennen makuullemenoaan tiedustaa sitä Ko-tanilta joko suoraan tai kautta rantain -- oliko A-lurin kaupunginmuurien sisäpuolella tai oliko äskettäin ollut hänen rotuunsa kuuluvaa naista.

Kun heille Ko-tanin palatsin kemusalissa tarjoili illallista osasto siitä mustien orjien armeijasta, jonka hartioilla oli kaupungin kaikkien raskaiden ja alhaisten askareitten taakka, huomasi Tarzan, että erään orjan silmiin näköjään tuli hämmästyneen tuntemisen ilme, hänen ensi kertaa katsahtaessaan apinamieheen kemusalissa. Ja sitten myöhemmin hän näki miehen kuiskaavan toiselle orjalle ja nyökäyttävän päätänsä häntä kohti. Apinamies ei muistanut nähneensä tätä waz-donia milloinkaan ennen; hän ei osannut ajatella, mitenkä miehen mielenkiinto niin erityisesti kohdistui häneen, ja piankin se havainto oli melkein unohtunut.

Ko-tania ihmetytti ja sisäisesti sisutti huomio, että hänen jumalaisella vieraallaan ei ollut mitään halua mässätä runsailla ruokavaroilla ja että hän ei edes maistellut ho-donien karmivaa olutta. Tarzanille nämä kemut olivat ikävä ja väsyttävä tilaisuus, kun vieraat niin hartaasti antautuivat ahmimiseen, että heillä ei ollut aikaa keskusteluun; ainoana ääntelynä oli alinomainen röhähtely, muistuttaen heidän pöytätapojensa ohella käynnistä, jonka hän oli kerran tehnyt hänen korkeutensa Westminsterin herttuan kuuluisaan berkshireläiseen sikotarhaan Woodhousessa, Chesterin kreivikunnassa.