Part 7

Useaan kertaan Tarzan tällä taivalluksellaan rotkon poikki yritti puijata kiihkeitä takaa-ajajiansa, mutta se oli aivan hyödytöntä. Vaikka hän kuinkakin poikkeili, ei hän saanut harhaannutetuksi niitä tolaltaan, vaan ne osasivat muuttaa suuntaansa hänen jokaisen käänteensä mukaan. Metsän laidassa rotkon kaakkoissyrjällä hän etsi jotakin kohtaa, missä puut koskettaisivat luoksepäästävää kallion-osaa, mutta siirtyessään ylös ja alas rotkon reunaa pitkin ei hän kyennyt havaitsemaan mitään sellaista mukavaa pelastustietä. Apinamies alkoi lopulta ajatella asemaansa toivottomaksi ja täydesti tajuta, minkätähden Pal-ul-donin rodut olivat jo ammoin niin kerrassaan asettuneet eroon Kor-ul-gryfin syvänteestä.

Yö teki tuloaan, ja vaikka oli aikaisesta aamusta asti uutterasti etsinyt pääsyä umpikujastaan, ei hän ollut lähempänä vapautta kuin sinä hetkenä, jolloin ensimmäinen mylvivä peto hänen kumartuessaan saaliinsa yli oli karannut hänen kimppuunsa; mutta yön saapuminen elvytti jälleen toivoa, sillä Tarzan oli isojen kissaeläinten tavoin jossakin määrin yöeläjä.

Mutta jälleenkin hänen esteekseen sattui tärkeä puute -- hän ei tuntenut gryfiä, ja ennenkuin yö oli kulunut loppuun ihmetteli hän, nukkuivatko nuo oliot milloinkaan, sillä minne hyvänsä hän siirtyi, pysyivät ne mukana, aina sulkien häneltä tien vapauteen. Lopulta, juuri ennen päivän koittoa, hän täksi kertaa luopui yrittämästä ja etsi lepoa ystävällisestä puunhaarukasta keskitasanteen turvallisesta korkeudesta.

Taaskin oli aurinko korkealla Tarzanin herätessä levänneenä ja virkistyneenä. Tarkoin muistaen aseman välttämättömyydet hän ei yrittänytkään ottaa selville vartijainsa olosijaa, jotta ei tulisi siinä ilmaisseeksi niille liikkeitään. Sensijaan hän koetti varovasti ja ääneti sulautua pois puiden lehvistön sekaan. Hänen ensimmäistä liikahdustansa tervehti kuitenkin rämeä toitotus alhaalta.

Niihin lukuisiin sivistyksen hienouksiin, joita Tarzan ei ollut omaksunut, kuului sadattelu, jonka sentään täytyy myöntää aivan erikoisissa olosuhteissa tuottavan edes huojennusta jännittyneelle mielenliikutukselle. Ja kenties Tarzan toisinaan häätyikin sadattelemaan, jos voi olla ruumiillista kuten äänteellistäkin noitumista, koskapa hän heti kun mylvähdys julisti hänen toiveittensa taas menneen myttyyn kääntyi nopsasti ja nähdessään gryfin ilettävät kasvot allansa sieppasi likeisestä oksasta ison hedelmän ja sinkautti sen tuimasti elukan sarvekkaaseen kuonoon. Ammus osui suoraan silmien väliin, tehden ihmetyttävän vaikutuksen; se ei sydännyttänyt elukkaa kostonhimon raivoon kuten Tarzan oli odottanut ja toivonut, vaan tämä vain näykkäsi vihaisesti kallostaan kimmahtavaa hedelmää kohti ja kääntyi sitten ynseästi pois, kävellen muutaman askeleen päähän.

Se esiintyminen johdatti heti Tarzanin mieleen samanlaisen kohtauksen edelliseltä päivältä, jolloin tor-o-don oli läimäyttänyt tuollaista otusta sauvallaan naamaan, ja samassa johtui älykkäihin ja miehuullisiin aivoihin pakosuunnitelma, joka olisi voinut vaalentaa sankarillisimmankin miehen poskea.

Kuitenkin hän hymyili valmistellessaan suurinta leikkiä, mitä ihminen voi elämisen pelistä tehdä; eikä hänen käyttäytymisessään ilmennyt merkkiäkään kiireisyydestä, kiihtymyksestä tai hermostuksesta.

Ensin hän valitsi pitkän, suoran oksan, joka oli tyveltään noin kaksi tuumaa paksu. Hän leikkasi sen irti puusta puukollaan ja karsi oksat, kunnes hänellä oli kymmenisen jalkaa pitkä salko. Tämän hän teroitti pienemmästä päästä. Saatuaan sauvan mielensä mukaiseksi hän katsoi alas triceratopsiin. "Vhi-uu!" luikkasi hän.

Eläimet kohottivat heti päänsä ja katsoivat häneen. Toisen kurkusta kuului heikosti kumeata örinää.

"Vhi-uu!" toisti Tarzan ja paiskasi kauriinruhon jäännökset niille.

Kiihkeästi mylvähdellen tarttuivat gryfit siihen heti, toisen yrittäessä temmata sitä kokonaan itsellensä; mutta toinenkin sai pian hampaansa isketyksi kiinni, ja tuokiossa oli se revitty kappaleiksi ja ahnaasti nielty. Taaskin ne katsoivat ylös apinamieheen, ja tällä kertaa ne näkivät hänen laskeutuvan maahan.

Toinen peto säntäsi häntä kohti. Tarzan kiljaisi taas tor-o-donin kummallisen huudon. Gryf pysähtyi rutosti, näköjään ymmällä, Tarzanin luisuessa keveästi maahan ja lähestyessä likeisempää elukkaa, salko uhkaavasti koholla ja alkuihmisen huuto huulillaan.

Vastaisiko huutoon kuormajuhdan hiljainen mörinä vai ihmissyöjän vimmainen mylvähdys? Tämän kysymyksen vastauksesta riippui apinamiehen kohtalo.

* * * * *

Kiihkeästi kuunteli Pan-at-li loittonevien gryfien ääniä Tarzanin viekkaasti johdattaessa ne pois hänen lähettyviltään, ja varmistuttuaan, että ne olivat kyllin kaukana hänen kyetäkseen turvallisesti peräytymään, pudottausi hän nopeasti oksilta maahan ja vilisti kuin säikytetty kauris aukeaman poikki kallion juurelle, astui tor-o-donin ruumiin yli ja oli pian joutuisasti kapuamassa ylös aution kalliokylän ikivanhoja kivinappuloita. Erään luolan suulla lähellä sitä, jossa hän oli viettänyt yönsä, sytytti hän tulen ja paistoi Tarzanilta saamansa riistankappaleen, ja pitkin seinämää noruvasta vesijuovasta hän sai sammutetuksi janonsa.

Kaiken päivää hän odotteli, kuullen etäältä ja toisinaan läheltäkin gryfien mylvintää, näiden hätyyttäessä sitä outoa olentoa, joka oli niin ihmeellisesti ilmestynyt hänen elämäänsä.

Hän odotti sen päivän ja yön, toivoen hänen palaavan, jotta he yhdessä lähtisivät takaisin Om-atin luo, sillä hänen kokemuksensa oli hänelle opettanut, että vaaran kohdatessa on kahdella parempi mahdollisuus kuin yhdellä. Mutta Tarzan-jad-gurua ei ollut kuulunut, ja niinpä Pan-at-li seuraavana aamuna läksi paluumatkalle Kor-ul-jaan.

Hän saapui vastuksitta Kor-ul-lulille, ja laskeuduttuaan sen louhikkoista eteläistä seinämää alas näkemättä vilahdukseltakaan kansansa perinnäisiä vihollisia hän sai uutta luottamusta, melkeinpä suoranaisen varmuuden, että hänen yrityksensä päättyisi hyvällä menestyksellä ja hän pääsisi esteettömästä kansansa ja rakastajansa luo, jota häh ei ollut nähnyt monen pitkän ja ikävän kuunvaiheen aikana.

Hän oli nyt ehtinyt melkein rotkon poikitse ja liikkui vähääkään hellittämättä varovaisuudestaan, niin hyvään luottamukseen kuin olikin tullut, sillä varominen on alkutilan vaistomainen piirre, jota ei voi hetkellisestikään jättää sikseen, jos tahtoo pysyä elossa. Ja niin hän saapui ladulle, joka seuraa Kor-ul-lulin mutkittelua sen ylävarsilta alas Jad-ben-Othon laajaan ja hedelmälliseen laaksoon asti.

Hänen astahtaessaan ladulle kohosi kumpaiseltakin puolelta polun varren pensaikosta ikäänkuin ilmasta ruumiillistuneina parikymmentä kookasta, valkoista ho-donilaista soturia. Niinkuin säikäytetty kauris loi Pan-at-li yhden ainoan hätääntyneen silmäyksen näihin vapautensa uhkaajiin ja hypähti pensaita kohti, pelastumista ajatellen; mutta soturit olivat liian likellä. He saarsivat hänet joka puolelta, ja silloin hän puukkonsa paljastaen kääntyi vastarintaan, pelon ja vihan kiihtymyksen muuttamana säikkyneestä kauriista raivoavaksi tiikeriksi. He eivät pyrkineet surmaamaan häntä, vaan nujertamaan ja vangitsemaan; ja niinpä useakin ho-donilainen soturi sai tuntea hänen aseensa terää lihassaan ennenkuin heidän oli onnistunut lukumäärällään lannistaa hänet. Ja hän tappeli ja kynsi ja puri yhä heidän otettuaan häneltä veitsen, kunnes kävi pakolliseksi sitoa häneltä kädet ja kiinnittää puukapula hampaiden väliin pään taitse kietaistuilla nahkanauhoilla.

Ensimmältä hän kieltäysi kävelemästä heidän lähtiessään pois laakson suunnalle; mutta kun kaksi heistä oli tarttunut hänen tukkaansa ja laahannut häntä jonkun matkaa, harkitsi hän alkuperäistä päätöstänsä uudestaan ja tuli heidän mukanaan, vaikka yhä niin uhmailevana kuin kytketyt ranteet ja tukittu suu sallivat.

Heidän yhdyttyään toiseen joukkueeseen samosi koko parvi laaksoon, ja kiinniottajiensa keskustelusta sai Pan-at-li piankin tietää olevansa matkalla A-luriin, Valon kaupunkiin, Silläaikaa kun Om-at, kor-ul-jain päällikkö, esi-isiensä luolassa murehti sekä ystävänsä että lupautuneen elämänkumppaninsa menettämistä.

KAHDEKSAS LUKU

Valon kaupungissa

Sihisevän mateliaan rynnätessä Pal-ul-donin rajaseudun rämeikön keskimailla lammikossa uivaa muukalaista vastaan näytti miehestä siltä, että tämän täytyi tosiaan olla vaivaloisen ja alituisia vaaroja tuottaneen retken viheliäinen loppu.

Vaikka hänen eloonjäämisensä mahdollisuus tuntui vähäiseltä ja toivo painui heikoksi, ei hän silti aikonut heittää sikseen vastustuksetta. Hän tempasi väkipuukkonsa ja odotti hyökkäävää mateliasta. Peto ei muistuttanut mitään hänen ennen näkemäänsä elollista, vaikka se muutamissa suhteissa oli mahdollisesti enemmän krokotiilin kuin minkään muun hänen tuntemansa kaltainen.

Kun tämä jonkun muinaisen ja sukupuuttoon kuolleen lajin hirvittävä eloonjäänyt edustaja karkasi hänen kimppuunsa leuat ammollaan, oivalsi mies äkkiä täydesti, kuinka perin turhaa oli yrittää pysähdyttää tätä mieletöntä ryntäystä tai pienellä veitsellä puhkaista nahkapanssaria. Otus oli nyt melkein tarttumaisillaan häneen, ja mitä tahansa puolustusta hän ajatteli, oli hänen tehtävä heti päätös. Seuraavassa silmänräpäyksessä iskevälle kuolemalle näytti olevan vain yksi vaihtoehto, ja tämän hän valitsi melkein samassa kuin suuri matelias kallistui suoraan hänen ylitseen.

Vinhasti kuin hylje syöksähti hän pää edellä tuon päällekarkaavan ruumiin alle ja kääntyen samalla selälleen työnsi puukkonsa niljakkaan ruumiin pehmeään, kylmään pintaan, vavahtelevan mateliaan vauhdin viedessä sitä nopeasti hänen ylitseen; ja sitten hän voimakkailla vetäisyillä ui pinnan alla kymmenkunta metriä ennen kuin kohosi. Vilkaistessaan hän näki ratkotun hirviön kiemurtelevan hurjasti tuskassa ja raivossa veden pinnalla takanaan. Se vääntelehti kuolemankouristuksissa, siitä päättäen että se ei yrittänyt ajaa häntä takaa. Ja menehtyvän kummituksen kimakasti kirkuessa mies viimein pääsi vedenselän toiseen laitaan, jälleen ryhtyäkseen melkein yli-inhimilliseen pungastukseen, samoamiseen viimeisen lietetaipaleen yli, joka erotti hänet Pal-ul-donin lujasta maakamarasta.

Runsaasti kaksi tuntia kesti hänen laahata nyt uuvuksiin rimpuillutta ruumista sitkeässä, haisevassa liejussa, mutta lopulta hän ryvettyneenä ja näännyksissä kiskoi itsensä äyrään pehmeälle ruohikolle. Sadan metrin päässä oli joki, joka etäisiltä vuorilta alas polveilleena tyhjentyi rämeeseen, ja lyhyen aikaa levähdettyään hän meni sen partaalle, etsi tyynen suvannon, otti kylvyn ja pesi mudan ja liman aseistaan, varusteistaan ja lannevaatteestaan. Toinen tunti kului kuuman auringon paisteessa enfieldin pyyhkimiseen, kiilloittamiseen ja öljyämiseen, vaikka sen kuivaamiseen ei ollut käytettävissä juuri muuta kuin heinätukkoja. Oli ehtoopäivä ennenkuin hän oli varmentunut, että hänen kallisarvoinen aseensa oli turvattu likaantumisen ja kosteuden haitoilta, ja silloin hän nousi ja kävi jälleen etsimään jälkiä, joita oli seurannut rämeen vastapäiselle laidalle.

Löytäisikö hän uudestaan ladun, joka hänet rämeelle johdettuaan oli siellä kadonnut hänenkin harjaantuneilta aisteiltaan? Jollei hän löytäisi sitä uudestaan melkein läpipääsemättömän sulkualueen tällä puolella, täytyi hänen katsoa pitkän retkensä päättyneen tuloksettomaksi. Ja niinpä hän haeskeli pitkin seisovan veden sammalpeitteistä rajaa vanhan ladun merkkejä, jotka olisivat olleet näkymättömiä teidän tai minun silmiltämme, vaikkapa olisimme välittömästi seuranneet tekijänsä kintereillä.

* * * * *

Astuessaan gryfien luo Tarzan jäljitteli niin tarkoin kuin kykeni muistamaan tor-o-donin menetelmää ja esiintymistä, mutta siihen silmänräpäykseen asti, jolloin hän seisoi tuollaisen valtavan petojättiläisen vieressä, käsitti hän kohtalonsa yhä epätietoiseksi, sillä elukka ei antanut mitään merkkiä, uhkaavaa tai muuta. Se vain seisoi siinä tarkkaillen häntä kylmillä matelijansilmillään, ja sitten Tarzan kohotti sauvansa ja komentaen tuimasti "vhi-uu!" huitasi gryfiä nasevasti kasvojen poikitse.

Olento näykkäsi syrjään hänen taholleen, suorastaan tavoittamaan häntä, ja kääntyi sitten ynseästi pois aivan niinkuin ollessaan tor-o-donin holhottavana. Kiertäen sen taakse niinkuin oli nähnyt alkuihmisen tekevän juoksi Tarzan ylös pitkin leveätä häntää, istuutui selkäharjanteelle ja jälleenkin matkien tor-o-donia survaisi sitä sauvansa teroitetulla kärjellä. Siten kannustaen sitä eteenpäin ja ohjaten kumpaiseltakin puolelta annetuilla iskuilla hän pani sen astelemaan alas rotkoa laaksoon päin.

Ensimmältä oli hänen mielessään vain ollut saada selville, kykenikö hän millään tavoin alistamaan noita isoja hirviöitä tahdolleen, oivaltaen että tähän mahdollisuuteen perustui hänen ainoa toivonsa päästä piakkoin pakoon vangitsijoiltaan. Mutta kerran istuessaan ylettömän ratsun selässä tunsi apinamies uutta elähdystä; se muistutti hänelle siitä lapsuuden päivästä, jolloin hän oli ensimmäisen kerran kavunnut Tantor-norsun leveälle päälaelle, ja tämä sekä se herruuden aistimus, joka aina oli herkkua viidakon valtiaalle, sai hänet päättämään panna vastahankitun mahtinsa hyödylliseen käytäntöön.

Pan-at-li oli tietenkin jo päässyt turvaan tai suistunut surmaan. Ainakaan ei hän enää kyennyt tekemään tytölle mitään palvelusta, kun taasen Kor-ul-gryfin alapuolella oli pehmoisenvehmaassa laaksossa A-lur, Valon kaupunki, joka oli ollut hänen pyrkimyksenään ja päämääränään siitä asti kun hän oli katsellut sitä Pastar-ul-vedin hartialta.

Säilyttivätkö sen hohtavat muurit hänen menetetyn puolisonsa salaisuutta, ei hän voinut edes arvailla; mutta jos Jane laisinkaan eleli Pal-ul-donin rajojen sisäpuolella, täytyi hänen olla ho-donien huostassa, koska tämän unohtuneen maailman mustat miehet eivät ottaneet vankeja. Ja A-luriin hän siis lähtisi, ja mitenkäpä tehoisammin kuin tämän kolkon ja hirvittävän jättiläisotuksen selässä, jota Pal-ul-donin rodut niin kunnioittavasti kammoksuivat?

Seutu, jonka kautta hän matkasi, hohteli troopillisen vihannuuden rehottavaa kauneutta. Paksua, mehevää ruohoa kasvoi korkeana molemmin puolin latua, ja väliin osui tielle avointa puistomaista metsää tai pikku taival tiheää viidakkoakin, jossa puut kaartuivat tien yli ja lonkeroiset köynnöskasvit riippuivat soreina silmukkoina oksalta oksalle.

Toisin ajoin oli apinamiehen vaikea saada rauhatonta juhtaansa tottelemaan, mutta lopulta se kuitenkin aina riittävästi pelkäsi verrattain hentoa survaisusalkoa ja talttui kuuliaiseksi. Myöhään ehtoopäivällä, heidän lähestyessään seuraamansa joen ja toisen, nähtävästi Kor-ul-jan tienoilta virtaavan yhtymäkohtaa, huomasi apinamies pikku viidakkotiheiköstä esille tullessaan melkoisen joukon ho-doneja vastapäisellä äyräällä. Samanaikaisesti he näkivät hänet ja hänen valtavan ratsunsa. Kotvan he seisoivat silmät suurina hämmästyksestä ja sitten päällikkönsä käskystä kääntyivät pinttämään läheisen metsän suojaan.

Apinamies näki heidät vain pikimmältään, mutta ehti kuitenkin havaita, että heidän mukanaan oli waz-doneja, epäilemättä tuollaisella waz-donilaiseen kylään tehdyllä partioretkellä otettuja vankeja, joista Ta-den ja Om-at olivat hänelle kertoneet.

Heidän hälinäänsä kuullessaan oli gryf mylvinyt pelottavasti ja lähtenyt ajamaan takaa, vaikka oli joki välissä; mutta kiivaasti sohimalla ja huitelemalla oli Tarzanin onnistunut suunnata elukka takaisin polulle, joskin se sitten oli pitkän aikaa juro ja entistään työläämpi hallita.

Auringon painuessa lähelle läntisten kukkulain huippuja selvisi Tarzanille, että hänen aikeensa ilmestyä A-luriin gryfin selässä ei varmaankaan voisi toteutua, sillä suuren elukan uppiniskaisuus yltyi joka hetki, epäilemättäkin syystä, että sen avara maha vaati ruokaa. Apinamies ihmetteli, pystyivätkö tor-o-donit millään keinoin kytkemään elukoitansa liekaan yöksi; mutta kun hän ei saanut siitä seikasta mitään keksityksi, päätti hän, että hänen oli luotettava sen huomisaamuisen löytymisen mahdollisuuteen.

Hänen mielessään heräsi nyt kysymys, mikä heidän suhteekseen sukeutuisi hänen laskeutuessaan maahan. Palautuisiko se metsästäjän ja saaliin väleiksi, vai hallitsisiko survaisusauvan pelko yhä lihansyöjän luonnollista vaistoa? Tarzan pohti asiaa, mutta kun hän ei voinut ainiaaksi jäädä gryfin selkään ja piti parempana tehdä lopullisen kokeen asiassa valoisana aikana, päätti hän toimia heti paikalla.

Hän ei tiennyt miten pysähdyttäisi elukan, hänen ainoana halunaan kun oli tähän asti ollut hoputtaa sitä eteenpäin. Sauvallaan kokeillen hän kuitenkin huomasi saavansa sen seisahtumaan kurottautumalla eteenpäin ja sivaltelemalla sen noukkamaista kuonoa. Lähellä kasvoi lehteviä puita, joista apinamies olisi saanut turvapaikan; mutta hänen mieleensä johtui, että jos hän oitis kapaisisi puihin, voisi se herättää gryfin mielessä vaikutelman, että kaiken päivää komennellut olento pelkäsi sitä, jolloin hän tuskin joutuisi petonsa pidättelemäksi.

Gryfin pysähtyessä Tarzan siis luisui maahan, huitaisi elukkaa huolettomasti lautaselle ikäänkuin läksiäisiksi, ja käveli välinpitämättömästi pois. Pedon kurkusta kuului kumeata örinää, ja Tarzaniin vilkaisemattakaan se kääntyi ja asteli jokeen, jossa seisoi juoden kauan aikaa.

Vakuuttuneena siitä, että gryf ei enää ollut hänelle uhkana, apinamies oman nälkänsä kannustamana otti jousen hartioiltaan ja valiten kourallisen nuolia läksi varovasti etsimään riistaa, jonka läheisyydestä tuulahdus toi hänelle todisteita joen alavarrelta.

Kymmentä minuuttia myöhemmin hän oli tappanut saaliinsa, taaskin eräänlaisen pal-ul-donilaisen antiloopin, jonka kaikkia lajeja Tarzan oli lapsuudestaan asti tottunut nimittämään kauriiksi, koska siinä pienessä alkeiskirjassa, joka oli ollut hänen kasvatuksensa perustana, oli kauriin kuva lähimmin muistuttanut antilooppia, jättimäisestä elandista aina hänen nuoruutensa metsästysmaiden pienimpään pensasvuoheen asti.

Leikaten itselleen reisipaistin hän talletti sen läheiseen puuhun ja heittäen muun osan ruhoa hartioilleen ravasi takaisin sille paikalle, johon oli jättänyt gryfin. Iso elukka oli juuri nousemassa joesta, kun Tarzan sen havaitessaan huikkasi tor-o-donien inhan huudon. Elukka katsoi äänen suuntaan, samalla päästäen sen kumean örinän, jolla se vastasi isäntänsä kutsuun. Kahdesti Tarzan toisti huhuamisensa ennenkuin eläin hitaasti liikkui häntä kohti, ja sen tultua muutaman askeleen päähän hän heitti sille kauriinruhon, jota se alkoi ahnaasti repiä.

-- Jos mikään pidättelee sitä kutsuttavissa, -- tuumi apinamies palatessaan puuhun, johon oli piilottanut osuutensa saaliista, -- niin sen voisi saada aikaan tieto, että toimitan sille ruokaa. -- Mutta lopettaessaan ateriansa ja asettuessaan mukavasti yöksi korkealla huojuvien oksien keskessä, hän ei suurestikaan uskonut ilmestyvänsä seuraavana päivänä A-luriin esihistoriallisella ratsullaan.

Havahtuessaan varhain aamulla Tarzan pudottausi keveästi maahan ja meni joelle. Riisuen aseensa ja lannevaatteensa hän astui pikku allikon kylmään veteen ja virkistävän kylpynsä jälkeen palasi puuhun nauttimaan aamiaisekseen vielä erän Baraa, kaurista, lisäten ateriaan hedelmiä ja marjoja, joita kasvoi lähellä yltäkyllin.

Murkinan jälkeen hän palasi maahan ja korottaen äänensä oppimakseen kummalliseksi huhuamiseksi kutsui gryfiä siltä varalta, että saisi sen huomion heräämään; mutta vaikka hän odotteli jonkun aikaa ja huuteli moneen kertaan, ei kuulunut vastausta, kunnes hänen oli lopulta pakko päätellä, että hän oli viimeisen kerran nähnyt eilispäiväisen valtavan ratsunsa. Ja niin hän käänsi kasvonsa A-luria kohti, luottaen uuteen kielitaitoonsa, suuriin voimiinsa ja synnynnäiseen älyynsä. Yhtä varmana kuin te uskaltautuisitte naapurikaupungin pääkadulle asteli Tarzan ho-donilaiseen A-lurin kaupunkiin. Ensimmäinen huomaamaan hänen epäilyttävyytensä oli pieni lapsi, joka leikki muurilla ympäröidyn talon porttiholvissa. "Ei häntää! ei häntää!" huusi pienokainen heittäen häntä kivellä, ja sitten se äkkiä mykistyi silmät suurina, tajutessaan että tämä olento oli jotakin muuta kuin pelkkä häntänsä menettänyt ho-donilainen soturi. Älähtäen kääntyi lapsi pois ja pakeni kirkuen kotinsa pihalle.

Tarzan pitkitti matkaansa hyvin käsittäen, että hänen suunnitelmansa kohtalo tulisi tuotapikaa ratkaistuksi. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan odottaa, koska hän mutkittelevan kadun seuraavassa käänteessä kohtasi ho-donilaisen soturin. Hän näki jälkimmäisen silmissä äkillisen ihmetyksen, jota heti seurasi epäluulon ilme, mutta Tarzan puhutteli häntä ennen kuin mies ehti mitään virkkaa.

"Olen toisen maan vieras", sanoi hän; "tahdon puhutella Ko-tania, kuningastanne."

Mies astahti taaksepäin, laskien kätensä veitsenpäähän. "A-lurin porteille ei tule mitään vieraita", vastasi hän, "muita kuin vihollisia tai orjia."

"Minä en tule orjana enkä vihollisena", lausui Tarzan. "Tulen suoraan Jad-ben-Othon luota. Katso!" ja hän ojensi kätensä, jotta ho-don näkisi, kuinka suuresti ne poikkesivat hänen omistaan, ja käännähti sitten osoittamaan hänelle hännättömyyttään, sillä tähän hänen suunnitelmansa perustui, hän kun oli tullut ajatelleeksi Ta-denin ja Om-atin riitaa, jossa waz-don oli väittänyt Jad-ben-Othoa pitkähäntäiseksi, ho-donin ollessa yhtä valmis taistelemaan jumalansa hännättömyyden vahvistamiseksi.

Soturin silmät suurenivat, ja niihin tuli pelokkaan kunnioituksen ilme, vaikka siinä vielä oli epäilyäkin. "Jad-ben-Othon!" jupisi hän, ja sitten: "On totta, että sinä et ole ho-don etkä waz-don, ja totta on samaten, että Jad-ben-Otholla ei ole häntää. Tule", sanoi hän, "minä vien sinut Ko-tanin luo, sillä tämä on asia, johon mikään tavallinen soturi ei saa sekaantua. Seuraa minua", ja yhä hapuillen veitsensä kahvaa ja pitäen syrjästä päin varovasti silmällä apinamiestä hän ohjasi tulijaa A-lurin kaduilla.

Kaupunki levisi laajalla alalla. Toisinaan olivat rakennusryhmät melkoisen etäällä toisistaan ja sitten jälleen ihan likekkäin. Siellä oli lukuisia mahtavia ryhmiä, ilmeisesti louhittuina isommista kunnaista ja usein nousten sata jalkaa korkealle ja enemmänkin. Edetessään he kohtasivat paljon sotureita ja naisia, mutta häntä ei yritetty häiritä, kun ilmeni, että häntä oltiin opastamassa kuninkaan palatsiin.

He saapuivat viimein suuren rakennusrykelmän luo, jolla oli hallussaan melkoinen alue; läntinen julkipuoli antoi laajalle siniselle järvelle ja oli ilmeisesti hakattu esille luonnollisesta kalliosta. Tätä rakennusryhmää ympäröitsi paljon korkeampi muuri kuin Tarzanin ennestään näkemät. Hänen oppaansa vei hänet portille, jonka edessä odotteli kymmenkunta soturia; nämä olivat nousseet seisoalle ja muodostaneet sulun pääsytien poikitse, kun Tarzan ja hänen seurueensa ilmestyivät palatsinmuurin kulman takaa, sillä hän oli tällöin kerännyt saattueekseen sellaisen joukon uteliaita, että vartio kenties luuli kansanmetelin olevan tekeillä.

Oppaan kerrottua tarinansa johdettiin Tarzan pihalle, missä häntä pidätettiin silläaikaa kun muuan soturi astui palatsiin nähtävästi ilmoittaakseen Ko-tanille. Neljännestunnin kuluttua ilmestyi esille kookas soturi useiden muiden seuraamana, ja lähestyessään kaikki tarkastelivat Tarzania suuren uteliaisuuden vallassa.

Joukkueen johtaja seisahtui apinamiehen eteen. "Kuka sinä olet?" hän kysyi; "ja mitä tahdot kuningas Ko-tanilta?"

"Olen ystävä", vastasi apinamies, "ja saavun Jad-ben-Othon maasta Pal-ul-donin Ko-tanin vieraaksi."

Se tuntui tehoavan soturiin ja hänen seuralaisiinsa. Tarzan näki jälkimmäisten kuiskailevan keskenään.

"Miten sinä tänne tulet", jankkasi puhuja, "ja mitä tahdot Ko-tanista?"

Tarzan suoristausi täyteen mittaansa. "Riittää!" huusi hän. "Onko Jad-ben-Othon lähetin alistuttava kohteluun, jota saatettaisiin osoittaa vaeltavalle waz-donille? Viekää minut heti kuninkaan luo, taikka teidän päällenne lankeaa Jad-ben-Othon viha."