Part 5

Pan-at-li laskeutui vatsalleen ja ojentautui reunan yli tähystämään alapuolellaan olevaa kallioseinää. Hän näki siinä luolia ja kivinappuloita, joita muinaiset asukkaat olivat työläästi muovailleet käsin. Hän oli lapsuudessaan kuullut heistä tulennosten ääressä tarinoidessa, -- kuinka gryfit olivat tulleet rämemailta vuorten takaa ja ihmiset olivat viimein lähteneet pakosalle sitten kun nuo kamalat otukset olivat siepanneet monta saaliikseen. Heidän luolansa olivat siten jääneet autioiksi ties kuinka kauan sitten. Jotkut sanoivat, että Jad-ben-Otho, joka on elänyt ainiaan, oli silloin vielä pieni poika. Pan-at-lia värisytti, mutta luolia oli, ja niissä hän saisi turvan gryfeiltäkin. Hän löysi kohdan, missä kivinappulat ulottuivat kallionharjalle asti; epäilemättä ne oli jätetty siihen heimon lopullisessa lähdössä, kun hylättyjä luolia ei enää tarvinnut varjella tunkeilijoilta. Pan-at-li laahusti hitaasti alas ylimmäistä luolaa kohti. Sen eteinen oli melkein samanlainen kuin hänen omankin heimonsa. Permannolle kuitenkin oli kasautunut risuja ja vanhoja pesiä ja lintujen jätteitä, kunnes komero oli puolittain täyttynyt. Hän siirtyi toiseen komeroon ja kolmanteenkin, mutta kaikkiin oli kosolta keräytynyt törkyä. Ilmeisesti oli turha etsiä edempää. Tämä näytti tilavalta ja mukavalta. Hän ryhtyi veitsellään puhdistamaan pois roskia yksinkertaisesti työntelemällä niitä alas reunalta, ja alinomaa hänen silmänsä kääntyivät hiljaiseen rotkoon, jossa Pal-ul-donin pelottavat olennot väijyivät. Ja toiset silmät, joita hän ei nähnyt, tarkkasivat hänen jokaista liikettään -- tuimat silmät, ahnaat silmät, viekkaat ja julmat. Ne tarkkailivat häntä, ja punainen kieli lipoi paksuina riippuvia huulia. Ne tarkkailivat häntä, ja puoliksi ihmiselliset aivot kehittelivät vaivaloisesti raakuuden suunnitelmaa.

Niinkuin hänen omassa Kor-ul-jassaan olivat näidenkin luolien ammoin kuolleet rakentajat kehitelleet kallion luonnonlähteitä, niin että raikasta, puhdasta vettä norui nyt kuten vuosituhansia takaperin luolansuiden ulottuvilla. Siten hän saattoi elellä täällä epämääräiset ajat. Hän tunsi nyt jonkunlaista turvallisuutta, kaiketi korkealla sijaitsevan suojapaikkansa häiritsemättömyyden johdosta, tietäessään sen olevan kaikkien vaarallisempien petojen tapaamattomissa, samalla kun sitä ihmiset kammoksuivat, koska se sijaitsi vältellyssä Kor-ul-gryfissä.

Hän päätti tarkastaa uuden kotinsa sisustaa. Vielä etelässä viipyvä aurinko valaisi ensimmäistä huonetta. Se oli samanlainen kuin ne, joita hän tunsi lapsuudestaan -- samoja petoja ja ihmisiä kuvattiin samaan järeään tapaan seinäpiirrelmissä -- nähtävästi oli waz-donien rotu vain vähän edistynyt niiden sukupolvien aikana, jotka olivat tulleet ja menneet ihmisten lähdettyä Kol-ul-gryfistä. Luonnollisesti ei Pan-at-li sellaista ajatellut, sillä kehitystä ja edistystä ei ollut olemassa hänelle ja hänenlaisilleen. Kaikki oli niinkuin oli aina ollut ja olisi aina niinkuin oli.

Että nämä kummalliset olennot ovat tällaisina olleet olemassa lukemattomia ajanjaksoja, sitä tuskin saattaa epäillä; niin ilmeisiä ovat muinaisuuden merkit heidän asumuksissaan -- kalliopintoihin syvälle syöpyneet vaot paljaiden jalkojen hivuttamina, kivisen pihtipielen kovertuminen monien kulkijain kätten kosketusta, loputtomat piirrelmät, jotka usein peittivät kokonaisen laajan kalliopinnan ja jokaisen luolan kaikki seinät ja laet, kukin kaiverrus eri käden tekoa, sillä ne ovat ikäänkuin sen täysikasvuisen miehen vaakuna, joka sen on jättänyt merkiksi elämästään.

Ja niinpä Pan-at-li huomasi tämän ikivanhan luolan kodikkaaksi ja tutunomaiseksi. Sisustassa oli vähemmän rojua kuin hän oli tavannut ulkopuolella, ja se oli enimmäkseen tomukerrostumaa. Oviaukon vieressä oli se pikku komero, jossa säilytettiin puita ja taulaa, mutta siinä ei nyt ollut jäljellä muuta kuin pelkkää pölyä. Hän oli kuitenkin säästänyt pikku läjän risuja kuistin roskakasoista. Pian oli hän saanut tulen risukimppuun ja sytytteli tästä toisia, tutkiessaan muutamia sisempiä suojamia. Täälläkään hän ei havainnut mitään uutta eikä outoa, eikä mitään poistuneiden omistajien peruja, paitsi muutamia särkyneitä kiviastioita. Hän oli etsinyt jotakin pehmeätä nukkumasijakseen, mutta siinä häntä kohtasi pettymys, kun ammoiset omistajat olivat ilmeisesti lähteneet hyvässä rauhassa, vieden kaiken irtaimen mennessään. Alhaalla oli rotkossa lehtiä ja ruohoa ja tuoksuvia oksia, mutta Pan-at-lilla ei ollut vähintäkään halua laskeutua siihen hirvittävään kuiluun pelkän ruumiillisen mukavuuden tyydyttämiseksi -- vain elannon välttämättömyys ajaisi hänet sinne.

Ja varjojen pidentyessä ja yön lähetessä hän siis valmisti niin tyydyttävän makuusijan kuin kykeni kaapimalla tuhatvuotista pölyä pieneksi valliksi pehmeän ruumiinsa ja kovan permannon väliin -- parhaimmillaan se oli vain parempi kuin ei mitään. Mutta Pan-at-li oli kovin väsyksissä. Hän ei ollut nukkunut kahteen yöhön, ja sinä aikana hän oli kokenut monia vaaroja ja vastuksia. Ei siis ihme, että hän kovasta alusesta huolimatta oli unessa melkein heti kun oli laskeutunut levolle.

Kuu nousi, luoden hopeisen hohteensa kallion valkoiselle otsalle ja heikentäen tumman metsän ja kolkon rotkon synkeyttä. Etäällä karjui leijona. Syntyi hetkellinen äänettömyys. Rotkon ylävarrella kuului kumea mylvähdys. Ilmeni liikettä puissa kallionjuurella. Taas se mylvähdys, matalana ja pahaenteisenä. Siihen vastattiin aution kylän alapuolelta. Jotakin putosi puunlehvistöstä juuri sen luolan alapuolella, jossa Pan-at-li nukkui -- putosi maahan sankkojen varjojen tummentoon. Nyt se liikkui, varovasti. Se siirtyi kallionjuurelle, saaden hahmoa kuutamossa. Se liikkui kuin pahan unen olento --- hitaasti, laahustellen. Se olisi voinut olla kookas laiskiainen, mutta yhtä hyvin ihminenkin, niin eriskummaisesti maalailee kuu siveltimellään, mestarikubisti.

Verkkaisesti se kapusi ylös kallioseinää, liikkuen kuin iso kaalimato; mutta nyt kuun sivellin kosketti sitä jälleen, ja se sai kädet ja jalat ja piteli niillä kiinni kivinappuloista, kohotellen itseään työläästi Pan-at-lin luolaa kohti. Rotkon alapäästä kaikui jälleen mylvintä, ja siihen vastattiin kylän yläpuolelta.

* * * * *

Apinain Tarzan avasi silmänsä. Hän tajusi päätänsä jumottavan, mutta ei ensimmältä juuri mitään muuta. Tovin kuluttua keskittyi hänen valveutuviin aistimuksiinsa kummallisia varjoja, nousten ja laskien. Sitten hän huomasi olevansa luolassa. Kymmenkunta waz-donilaista soturia kyyrötti ympärillä jutellen. Palavaa öljyä sisältävä järeätekoinen kivivati valaisi sisustaa, ja liekin lepattaessa soturien liioitellut varjot hyppivät seinillä heidän takanaan.

"Me toimme hänet sinulle elävänä, gund", kuuli hän erään heistä sanovan, "sillä milloinkaan ennen ei ole nähty hänenlaistaan ho-donia. Hänellä ei ole häntää -- hän on syntynyt ilman, sillä typistämisestä ei ole mitään jälkeä. Hänen käsiensä ja jalkojensa peukalot ovat toisenlaiset kuin Pal-ul-donin rotujen. Hän on rotevampi kuin monta miestä yhdessä ja hyökkää pelottomasti kuin ja. Toimme hänet elävänä, nähdäksesi hänet ennenkuin hänet surmataan."

Päällikkö nousi ja lähestyi apinamiestä, joka sulki silmänsä ja teeskenteli tajuttomuutta. Hän tunsi karvaisten käsien kääntelevän häntä, ei kovinkaan hellävaroen. Gund tutki häntä kiireestä kantapäähän, tehden huomautuksia, etenkin peukaloiden ja isovarpaiden muodosta ja koosta.

"Näillä ja ilman häntää", hän virkkoi, "se ei voi kiivetä."

"Ei", yhtyi muuan soturi, "se putoisi varmasti kallionappuloiltakin."

"Ei ole ikänä nähty moista olentoa", sanoi päällikkö. "Se ei ole waz-don eikä ho-don. Mistähän hän lienee tullut ja mikä lienee nimeltään."

"Kor-ul-jat huikkailivat Tarzan-jag-guru!' ja me arvelimme heidän kutsuvan tätä", sanoi muuan soturi. "Tapammeko sen nyt?"

"Ei", vastasi päällikkö, "odotamme kunnes sen henki palaa sen päähän, jotta voin sitä kuulustella. Jää tänne vartioimaan sitä, In-ta. Kutsu minua sitten kun se kykenee jälleen kuulemaan ja puhumaan."

Hän kääntyi ja läksi luolasta, kintereillään muut paitsi In-ta. Heidän mennessään hänen ohitseen ja ulos huoneesta Tarzan kuuli katkelmia heidän keskustelustaan, ja niistä ilmeni että kor-ul-jalaisia apuvoimia oli hyökännyt suurin joukoin heidän pikku parveaan vastaan, häätäen heidät pakosalle. Ilmeisesti olivat Id-anin nopsat sääret pelastaneet päivän Om-atin sotureille. Apinamies hymyili, sitten hän raotti toista silmää ja tirkisti In-taniin. Soturi seisoi luolan suulla tähystellen ulos -- selin vankiin. Tarzan tunnusteli rannesiteitään. Ne eivät tuntuneet kovinkaan tukevilta, ja he olivat kytkeneet hänen kätensä rinnan eteen! Saattoi todellakin nähdä, että waz-donit ottivat harvoin vankeja -- jos milloinkaan.

Varovasti hän kohotti ranteensa kunnes pääsi tarkastelemaan nahkanuoria, joilla ne oli sidottu. Yrmeä hymy valaisi hänen piirteitään. Heti ryhtyi hän voimakkailla hampaillaan päästelemään siteitä, mutta toinen valpas silmä oli hellittämättömästi suunnattu In-taniin, kor-ul-lilaiseen soturiin. Viimeinen solmu oli hellitetty ja Tarzanin kädet olivat vapaat, kun In-tan kääntyi luomaan arvostelevan silmäyksen hoidokkiinsa. Hän näki vangin asennon muuttuneen -- tämä ei enää maannut selällään kuten äsken, vaan kyljellään, ja kädet olivat koukistuneet kasvoja kohti. In-tan tuli likemmä ja kumartui alas. Siteet näyttivät kovin hölliltä vangin ranteilla. Hän ojensi kätensä tunnustelemaan niitä, ja samassa kaksi kättä sujahti kahleistaan -- toinen tarttuen hänen omaan ranteeseensa ja toinen kouraisten hänen kurkkuaan. Niin odottamaton oli kissamainen hyökkäys, että In-tan ei ehtinyt parahtaakaan ennen kuin terässormet vaiensivat hänet. Olento nykäisi äkkiä, niin että hän menetti tasapainonsa ja kierähti vangin päällitse permannolle hänen taakseen, Tarzanin tempautuessa hänen rintansa päälle. In-tan rimpuili vapautuakseen ja tavoitteli puukkoaan; mutta Tarzan löysi sen ennen. Waz-donin häntä huiskahti siirtyen toisen kurkkuun -- hänkin kykeni kuristamaan; mutta hänen oma veitsensä, vastustajan kädessä katkaisi sen rakkaan jäsenen läheltä tyveä.

Waz-donin ponnistukset kävivät heikommiksi -- hänen näköänsä himmensi kelmu. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan ja hän oli oikeassa. Kotvasen kuluttua hän oli hengetön. Tarzan nousi pystyyn ja laski toisen jalkansa kuolleen vihollisen rinnalle. Kuinka hänet valtasikin halu karjaista ilmoille lajinsa voitonhuuto! Mutta hän ei uskaltanut. Hän huomasi, että he eivät olleet ottaneet suopunkiköyttä hänen hartioiltaan ja että he olivat pistäneet hänen puukkonsa takaisin tuppeen. Seinää vasten oli nojallaan hänen jousensa ja viinensä.

Tarzan astui luolan oviaukolle ja katsoi ulos. Yö oli juuri tullut. Hän kuuli ääniä lähemmistä luolista, ja hänen sieraimiinsa leijui ruoanvalmistuksen tuoksu. Hän tähysti alas ja tunsi huojennusta. Luola, jossa häntä oli säilytetty, oli alimmassa kerroksessa -- tuskin kolmeakymmentä jalkaa korkealla kallion juurelta. Hän oli uskaltautumaisillaan heti alas lähtöön, kun hänen päähänsä pälkähti aatos, joka veti hänen villit huulensa irviin -- aatos, jonka herätti waz-donien hänelle antama nimi Tarzan-jad-guru, Kauhea Tarzan, ja niiden päivien muisto, jolloin hänen hupinaan oli ollut kiusoitella mustia etäisessä syntymäviidakossaan. Hän kääntyi takaisin luolaan, jossa In-tanin hengetön ruumis lojui. Hän irroitti veitsellään soturilta pään ja astuen huoneen ulkoreunalle pudotti sen alas maahan; sitten hän laskeusi alas kalikkatikkaita niin nopeasti ja hisahtamattomasti, että se olisi ihmetyttänyt kor-ul-luleja, jotka olivat olleet niin varmoja siitä, että hänestä ei ollut kiipeilijäksi.

Pohjalla hän otti In-tanin pään ja katosi puiden varjoon, tuuheasta tukkapehkosta kantaen jylhää voitonmerkkiään. Kamalaa? Mutta te arvostelette villiä petoa sivistyksen mittapuulla. Voitte opettaa leijonalle temppuja, mutta se on silti leijona, Tarzan näytti komealta frakissa, mutta hän oli yhä tarmangani, ja hänen punotun paitansa alla sykki hurja ja villi sydän.

Kylän alapuolella Tarzan palasi kallion tyvelle etsien kohtaa, mistä voisi kavuta laelle ja sitten samota takaisin Om-atin kylään. Hän tuli viimein paikkaan, jossa joki juoksi niin läheltä kallioseinää, että hänen oli pakko uida sen toiselle laidalle latua etsimään, ja täällä hänen tarkat sieraimensa keksivät tutut jäljet. Tuntui nimittäin Pan-at-lin tuoksu siinä missä tämä oli kohoutunut lammesta ja päässyt viidakon turvaan.

Apinamiehen suunnitelmat muuttuivat heti. Pan-at-li oli elossa tai ainakin oli ollut hypättyään kallionlaelta. Tarzan oli lähtenyt etsimään häntä Om-atille, ystävälleen, ja Om-atin puolesta hän nyt alkoi vainuta edelleen tällä niin onnellisen sattuman johdosta löytämällään ladulla. Se vei hänet viidakkoon ja rotkon poikki ja sieltä kohdalle, josta Pan-at-li oli aloittanut vastapäisen rinteen kapuamisen. Tarzan jätti In-tanin pään, sitaisten sen alhaalle puuhun, koska se olisi ollut kiusaksi jyrkällä rinteellä. Apinamaisesti hän nousi vierua, helposti seuraten Pan-at-lin tuoksulatua. Harjanteen reunan yli ja laen poikki se latu johti, selvänä kuin painettu sivu viidakkokasvatuksen harjaannuttaman etsiskelijän herkkätuntoisille aisteille.

Tarzan ei tiennyt mitään Kor-ul-gryfistä. Hän oli hämärästi erottanut yön varjoissa kummallisia, hirviömäisiä muotoja, ja Ta-den ja Om-at olivat puhuneet suurista olennoista, joita kaikki ihmiset pelkäsivät. Mutta aina, kaikkialla, öin ja päivin, oli vaaroja; lapsuudesta asti oli kuolema astellut inhana ja kamalana hänen kintereillään. Hän tiesi vähän mistään muusta elämänlaadusta. Kiistäminen vaaran kanssa oli hänen olonsa, ja hän vietti sitä elämää yhtä yksinkertaisesti ja luonnollisesti kuin te omaanne väkirikkaiden kaupunginkatujen vaarain keskellä. Mutta mies, joka lähtee liikkeelle viidakkoon yöllä, on peloissaan, sillä hän on pienestä pitäen saanut olla oman lajinsa ympäröimänä ja etenkin öisin varjeltuna sellaisilla alkeellisilla keinoilla kuin hänen kykynsä tekevät mahdolliseksi. Mutta Tarzan oli elellyt niinkuin leijona elelee ja pantteri ja norsu ja apina -- viidakon aito asujamena, yksinomaan kuntoonsa ja älyynsä turvautuen, käyden yksinäistä peliä luomakuntaa vastaan. Sentähden hän ei ihmetellyt mitään eikä pelännyt mitään, ja niin hän asteli tuon kummallisen yön läpi häiriintymättömänä ja huolettomana kuin maamies karjatanhualle pimeänä aamupuhteena.

Taaskin päättyi Pan-at-lin latu kallion kaltaalle; mutta tällä kertaa ei ollut mitään hyppäyksen merkkejä, ja tuokion katsastus osoitti Tarzanille kivinappulat, joita myöten hän oli laskeutunut. Hänen maatessaan vatsallaan nojautuen kallion reunan yli tarkastamaan nappuloita herätti hänen huomiotansa äkkiä jokin kallion juurella. Hän ei kyennyt erottamaan, mikä se oli, mutta hän näki sen liikkuvan ja piankin vitkallisesti nousevan, nähtävästi samanlaisten nappulain varassa kuin täällä yläosassakin oli. Hän tarkkaili sitä kiinteästi sen kohoutuessa ylemmäksi ja ylemmäksi, kunnes kykeni selvemmin näkemään sen ääripiirteet, johtuen siihen käsitykseen, että se enemmän muistutti jotakin ison apinan lajia kuin alempaa eläinkuntaa. Siliä oli kuitenkin häntä, eikä se muutamissa muissakaan suhteissa näyttänyt oikealta apinalta.

Hitaasti se kapuili ylimpään luolakerrokseen ja katosi erääseen aukkoon. Silloin Tarzan käänsi jälleen huomionsa Pan-at-lin ladulle. Hän seurasi sitä kivinappuloilla lähimpään luolaan ja sitten pitkin yläkertaa. Apinamies kohautti kulmakarvojaan, kun näki mihin suuntaan se johti, ja joudutti vauhtiaan. Hän oli melkein ehtinyt kolmanteen luolaan, kun Kor-ul-gryfin kaiut heräsivät kimakkaan kauhun kirkaisuun.

KUUDES LUKU

Gryfin satimessa

Pan-at-li nukkui -- ruumiillisen ja hermoston uupumuksen kiusaantunutta unta, kummallisten näkyjen täyttämää. Hän oli makaavinaan suuren puun alla Kor-ul-gryfin pohjalla, ja sikäläinen kammottava peto oli hiipailemassa hänen kimppuunsa, mutta hän ei kyennyt avaamaan silmiänsä eikä liikkumaan. Hän yritti huutaa, mutta mitään ääntä ei lähtenyt hänen huuliltaan. Hän tunsi olion koskettavan hänen kaulaansa, rintaansa, käsivarttaan, ja siihen hän tiukensi otteensa, tuntuen laahaavan häntä luokseen. Yli-inhimillisellä tahdon ponnistuksella hän avasi silmänsä. Samassa hetkessä hän tiesi, että hän näki unta ja että se erhe pian haipuisi pois -- siten oli hänelle tapahtunut monta kertaa ennen. Mutta se pysyi. Pimeään suojamaan tunkeutuvassa himmeässä valossa hän näki vieressään hahmon, tunsi karvaiset sormet ja takkuisen rinnan, jota vasten häntä vedettiin. Jad-ben-Otho, tämä ei ollut mitään unta! Ja sitten hän kirkaisi ja koetti torjua olentoa luontansa, mutta hänen kirkaisuunsa vastasi kumea mörähdys, ja toinen karvainen käsi tarttui hänen tukkaansa. Peto nousi nyt takajaloilleen ja laahasi hänet luolasta kuutamoiselle kuistille, ja samassa näki hän ikäänkuin jonkin ho-donin kohottautumassa komeron ulkoreunan yli.

Peto näki sen myös ja murisi pahaenteisesti, mutta ei hellittänyt otettansa hänen tukastaan. Se kyyristyi ikäänkuin odottaen hyökkäystä ja mörähteli yhä kiivaammin, kunnes nuo kamalat äänet jumisivat kautta rotkon, hukuttaen alapuolella kiertelevien petojenkin voimakkaat mylvähdykset, jotka korkealta luolasta kuulunut äkillinen hälinä oli saanut uudestaan kajahtelemaan yössä. Hänen pitelijänsä kyyristyi ja sitä vastaan ilmestynyt olento kyyristyi myöskin ja mörisi -- yhtä kamalasti kuin toinenkin. Pan-at-li vapisi. Tämä ei ollut mikään ho-don, ja vaikka hän pelkäsi ho-doneja, pelkäsi hän vielä enemmän tätä kissamaista väijyntää ja vimmaista murahtelua. Hän oli hukassa -- sen tiesi Pan-at-li. Nuo kaksi oliota saattoivat taistella hänestä, mutta voittipa kumpainen hyvänsä, oli hän hukassa. Kenties hän taistelun aikana, jos siihen jouduttaisiin, saisi tilaisuuden heittäytyä alas Kor-ul-gryfiin.

Pitelijänsä hän oli nyt tuntenut tor-o-doniksi, mutta myöhemmin tullutta hän ei osannut sijoittaa, vaikka se kuunvalossa näkyikin hyvin selvästi. Se oli hännätön. Hän näki sen kädet ja jalat, ne eivät olleet Pal-ul-donin rotujen. Se oli verkkaisesti käymässä tor-o-donin kimppuun, toisessa kädessään pidellen välkkyvää veistä. Nyt se puhui, ja Pan-at-lin kauhuun liittyi yhtä suuri hämmästys.

"Kun hän hellittää sinusta", sanoi se, "niinkuin sen piankin täytyy puolustautuakseen, niin juokse nopeasti taakseni, Pan-at-li, ja mene siihen luolaan, joka on kallionharjalle johtavia nappuloita lähinnä. Pidä silmällä sieltä. Jos minä joudun häviölle, niin ehdit paeta tätä hituria; jos jään voittajaksi, niin tulen luoksesi sinne. Olen Om-atin ystävä ja sinun."

Viime sanat lievensivät Pan-at-lin kauhua; mutta hän ei ymmärtänyt. Miten tämä ihmeellinen olento tiesi hänen nimensä! Miten se tiesi, että hän oli laskeutunut alas nappuloita erään määrätyn luolan kautta? Sen oli siis täytynyt olla täällä hänen tullessaan. Pan-at-li oli ymmällä.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän; "ja mistä tulet?"

"Olen Tarzan", vastasi hän, "ja juuri nyt tulen Om-atin, Kor-ul-jan gundin luota etsimään sinua."

Om-atin, Kor-ul-jan gundin! Mitä mieletöntä puhetta tämä oli? Hän olisi tiedustellut mieheltä edelleen, mutta tämä läheni nyt tor-o-donia ja jälkimmäinen kiljui ja murisi niin vimmatusti, että hänen äänensä ei siinä kuulunut. Ja sitten se teki mitä outo olento oli ennustanut -- hellitti otteensa hänen hiuksistaan, valmistautuessaan ryntäämään. Se teki hyökkäyksensä, ja noin ahtaassa paikassa ei ollut tilaa otollisempien asentojen tavoittamiseen väistelyllä. Oitis kietoutuivat nuo kaksi petoa kuolettavaan syleilyyn, kumpikin tapaillen toisensa kurkkua. Pan-at-li tarkkaili ottelua, käyttämättä hyväkseen pakenemisen tilaisuutta, jonka tämä rynnistely hänelle antoi. Hän tarkkaili ja odotti, sillä hänen villit pikku aivonsa olivat päättäneet luovuttaa hänen luottamuksensa tälle ihmeelliselle olennolle, joka oli avannut hänen sydämensä noilla kolmella sanalla: "Olen Om-atin ystävä!" Ja niin hän odotti, veitsi paljastettuna, tilaisuutta oman osuutensa suorittamiseen tor-o-donin nujertamisessa. Hän tiesi hyvin, että tulokas ei mitenkään voinut selviytyä ilman avutta, sillä _eiäinmiehet_ olivat tavattomia reutojia. Niitä ei ollut Pal-ul-donissa paljon, mutta ne olivat waz-donien ja ho-donien keskuudessa eritoten naisten kammona.

Tor-o-don tavoitti hännällään Tarzanin nilkkaa, sai sen kierukkaansa ja kampitti hänet nurin. Nuo kaksi kaatuivat raskaasti, mutta niin ketterä oli apinamies ja niin nopeat hänen voimakkaat lihaksensa, että hän kaatuessaankin väännälsi pedon alleen; Tarzan tuiskahti päällimmäiseksi, ja nyt häntä, joka oli häneltä jalansijan temmannut, pyrki kiertymään hänen kaulaansa niinkuin äsken kor-ul-lul In-tanin. Kaatumisen hetkenä ponnistaessaan vastustajansa ruumiin allensa oli Tarzanin täytynyt luopua puukostaan, kyetäkseen tarttumaan villaiseen ruumiiseen molemmin käsin, ja nyt oli ase tapaamattomissa ihan komeron reunalla. Hänen täytyi nyt kumpaisellakin kädellä torjua harovia sormia, jotka yrittivät tarttua häneen ja kiskoa hänen kurkkunsa vihollisen pelottavien torahampaiden ulottuville, ja samalla tavoitteli häntä kuolettavaa otettaan.

Pan-at-li häilyi ympärillä jännitystään pidätellen, tikari valmiina, mutta sen käytölle ei ilmennyt tilaisuutta, joka ei olisi saattanut vaaraan Tarzania, niin alinomaa vaihtoivat kaksintaistelijat asentoansa. Tarzan tunsi hännän hitaasti mutta varmasti pujottautuvan kaulaansa, vaikka hän oli vetänyt päänsä alas hartialihaksien väliin suojellakseen tätä arkaa kohtaa. Nujakka tuntui olevan kääntymässä häntä vastaan, sillä jättiläispeto, jonka kanssa hän rynnisteli, olisi painoltaan ja voimiltaan ollut pätevä Bolgani-gorillan vastus. Ja tämän tietäen hän äkkiä kimpausi yli-inhimilliseen ponnistukseen, survaisi jättiläiskourat kauas erilleen ja nopsana kuin iskevä käärme upotti hampaansa tor-o-donin kaulavaltimoon. Samassa kietoutui hänen omaan kurkkuunsa otuksen häntä, ja silloin alkoi vimma käännähtely ja kiemurtelu, kun kumpainenkin yritti irroittaa toisen kohtalokasta otetta; mutta apinamiehen liikkeitä ohjasivat inhimilliset aivot, ja niinpä kieriskelevät ruumiit kierivät Tarzanin haluamalle suunnalle -- komeron reunalle.

Kuristava häntä oli sulkenut ilman hänen keuhkoistaan, hän tiesi huohottavien huultensa ammottavan ja kielensä tunkeutuneen ulos, ja nyt hänen aivojaan huimasi ja näköään sumensi, mutta samalla hän oli jo ehtinyt päämäärään ja nopea käsi sujahtanut sieppaamaan veitsen, joka nyt oli ulottuvissa, kun nuo kaksi ruumista hoippuivat vaarallisesti kuilun partaalla.

Kaikella jäljelläolevalla voimallaan apinamies survaisi puukon -- kerran, toisen, kolmannen, ja sitten kaikki musteni hänen tuntiessaan suistuvansa alas kaltaalta yhä tor-o-donin puserruksessa.

Oli Tarzanin onni, että Pan-at-li ei ollut noudattanut hänen neuvoaan pelastautuakseen rynnistelyn aikana, sillä tätä seikkaa hän sai kiittää hengestään. Vetäytyneenä taistelijain likelle tuon kauhistavan loppukohdan lyhyiksi hetkiksi, hän täydesti oivalsi, mitä vaaraa se ratkaisu tuotti Tarzanille, ja nähdessään noiden kahden kierähtävän komeron ulkoreunalta hän tarttui apinamiehen nilkkaan, samalla heittäytyen pitkäkseen kivipermannolle. Tor-o-donin lihakset höllenivät kuolemassa Tarzanin puukon viimeisestä survaisusta, ja otteensa irtautuessa apinamiehestä se sinkosi pois näkyvistä alas rotkoon.