Part 4

Muuan vanha soturi puhui. "Pan-at-lin pitäisi olla luolassaan. Kuka sen tietäisi paremmin kuin sinä itse, joka olet siellä nyt? Hänen isänsä ja veljensä lähetettiin pitämään silmällä Kor-ul-lulia; mutta kumpikaan noista kysymyksistä ei herätä mitään temmellystä povissamme. On kysymys, joka herää: voiko Om-at olla Kor-ul-jan päällikkö ja kuitenkin seistä omaa kansaansa vastassa jonkun ho-donin kanssa ja tuo kauhea mies vierellään -- kauhea mies, jolla ei ole häntää? Luovuta muukalaiset heimollesi surmattaviksi niinkuin waz-donien tapa on, ja silloin Om-atin sopii olla gund."

Ei Tarzan eikä Ta-den virkkanut sanaakaan; he vain seisoivat katsellen Om-atia ja odottaen hänen päätöstään, hienon hymyn väreillessä apinamiehen huulilla. Ta-den ainakin tiesi vanhan soturin puhuneen totta -- waz-donit eivät anna suojaa muukalaisille eivätkä ota vankeja vieraasta heimosta.

Sitten puhui Om-at. "Aina on muutosta", huomautti hän. "Pal-ul-donin vanhat kukkulatkaan eivät koskaan näytä kahdesti samanlaisilta -- loistava aurinko, leijuva pilvi, kuu, sumu, vaihtuvat vuodenajat, myrskyä seuraava kuulas seesteisyys, ne kukin tuovat uuden muutoksen kukkuloillemme. Syntymästä kuolemaan, päivä päivältä, meissä jokaisessa tapahtuu alituista muutosta. Muuttuvaisuus on siis Jad-ben-Othon lakeja.

"-- Nyt minä, Om-at, teidän gundinne, tuon jälleen muutoksen. Muukalaisia, jotka ovat urheita miehiä ja hyviä ystäviä, älkööt Kor-ul-jan waz-donit enää surmatko!"

Kuului murahduksia ja mutinaa, ja soturit liikahtelivat rauhattomasti silmäillen toisiansa nähdäkseen, kuka ottaisi aloitteen Om-atia, nurjamielistä uudistajaa vastaan.

"Lopettakaa nurinanne", kehoitti uusi gund. "Olen päällikkönne. Sanani on lakinne. Teillä ei ollut mitään osuutta minun tulemisessani päälliköksi. Toiset teistä auttoivat Es-satia karkoittamaan minut esi-isieni luolasta; muut sallivat sen. En ole teille mitään velkaa. Ainoastaan nämä kaksi, jotka te tahtoisitte minut surmauttamaan, olivat minulle uskollisia. Olen gund, ja jos joku sitä epäilee, niin puhukoon -- nuorempana ei hän voi kuolla."

Tarzan oli hyvillään. Tässä oli hänen oman sydämensä mukainen mies. Hän ihaili Om-atin haasteen pelottomuutta ja oli kyllin hyvä ihmistuntija tietääkseen, että hän ei ollut kuunnellut joutavaa tuulenpieksämistä -- Om-at puoltaisi tarpeen tullen sanojansa kuolemaan asti, ja todennäköisenä mahdollisuutena oli, että kuolema ei olisi hänen. Ilmeisesti oli kor-ul-jalaisten enimmistöllä sama vakaumus.

"Minusta tulee teille hyvä gund", lausui Om-at nähdessään, että kukaan ei tuntunut halukkaalta kiistämään hänen oikeuksiansa vastaan. "Vaimonne ja tyttärenne saavat olla turvallisia -- he eivät olleet turvassa Es-satin valtakautena. Menkää nyt vainioillenne ja pyyntipuuhiinne. Minä lähden etsimään Pan-at-lia. Ab-on olkoon gund minun ollessani poissa -- odottakaa häneltä ohjausta ja minulta tilintekoa palatessani -- ja Jad-ben-Otho hymyilköön teille."

Hän kääntyi Tarzaniin ja ho-doniin päin. "Ja te, ystävät", hän sanoi, "olette vapaat liikkumaan kansani keskuudessa; esi-isieni luola on teidän; tehkää mitä tahdotte."

"Minä lähden Om-atin kanssa etsimään Pan-at-lia", ilmoitti Tarzan.

"Ja minä", yhtyi Ta-den.

Om-at hymyili. "Hyvä!" huudahti hän. "Ja hänet löydettyämme me lähdemme yhdessä Tarzanin ja Ta-denin asioille. Mistä etsisimme ensin?" Hän kääntyi sotureihin. "Kuka tietää, missä hän saattaa olla?"

Kukaan ei tiennyt muuta kuin että Pan-at-li oli edellisenä iltana mennyt luolaansa toisten mukana -- ei ollut mitään vihiä hänen olosijastaan.

"Näytä minulle, missä hän nukkuu", esitti Tarzan; "anna minun nähdä jotakin hänelle kuuluvaa -- vaatekappale -- niin voin varmaan auttaa sinua."

Kaksi nuorta soturia kapusi likemmäksi pengermää, jolla Om-at seisoi. He olivat In-sad ja O-dan, ja jälkimmäinen puhui.

"Kor-ul-jan gund", tarjoutui hän, "me tahtoisimme lähteä kanssasi etsimään Pan-at-lia."

"O-dan ja In-sad saavat tulla mukaan", ilmoitti Om-at, "useampia emme tarvitse. Tule, Tarzan, niin näytän sinulle Pan-at-lin nukkumasijan, vaikken käsitä, miksi halunnet sen tietää -- hän ei ole siellä. Olen itse katsonut."

He astuivat luolaan kahden, ja Om-at meni edellä huoneeseen, jossa Es-sat oli edellisenä yönä yllättänyt Pan-at-lin.

"Kaikki täällä on hänen", selitti Om-at, "paitsi tuo sotanuija permannolla -- se oli Es-satin."

Apinamies liikkui äänettömänä huoneessa, ja hänen kumppaninsa tuskin huomasivat herkkien sieraimien värähtelyä vain ihmetellen, mitä hyötyä saattoi olla pistäytymisestä tänne, ja tuntien maltittomuutta viivytyksestä.

"Tule!" sanoi sitten apinamies ja meni edellä kuistille. Siellä odottivat heidän kolme kumppaniaan. Tarzan astui komeron vasemmalle puolelle ja tarkasteli ulottuvissa törröttäviä nappuloita. Hän katseli niitä, mutta niitä eivät tutkineet hänen silmänsä. Terävää katsetta tarkempi oli ihmeellisesti harjaantunut hajuaisti, joka oli ensin kehittynyt hänessä lapsena hänen kasvattiemonsa -- naarasapina Kaalan -- hoivatessa häntä, ja erinomaisena opetusmestarina oli sitä edelleen terittänyt julmissa viidakoissa itsevarjelun vaisto.

Komeron vasemmalta puolelta hän kääntyi vasemmalle. Om-at alkoi käydä kärsimättömäksi.

"Lähtekäämme", huomautti hän. "Meidän on etsittävä Pan-at-lia, jos konsaan tahdomme hänet löytää."

"Mistä meidän on etsittävä?" kysäisi Tarzan.

Om-at raapi päätänsä. "Mistäkö?" kertasi hän. "No, koko Pal-ul-donista, jos on tarpeellista."

"Iso urakka", virkkoi Tarzan. "Tulkaa", hän lisäsi, "hän meni tätä kautta", ja hän siirtyi nappuloille, jotka johtivat kallion lakea kohti. Täällä hän helposti seurasi tuoksua, koska kukaan ei ollut Pan-at-lin paon jälkeen käynyt siitä. Siinä kohdassa, missä hän oli poikennut vakinaisilta nappuloilta ja ryhtynyt käyttämään mukanaan olevia, Tarzan seisahtui rutosti. "Hän meni tästä harjalle", lausui hän Om-atille, joka oli lähinnä hänen takanaan; "mutta täällähän ei ole mitään nappuloita."

"En käsitä, kuinka tiedät hänen menneen tästä", sanoi Om-at; "mutta nappuloita kyllä saamme. In-sad, mene sinä takaisin ja nouda kiipeämiskalikat viidelle."

Nuori soturi palasi pian, ja kalikat jaettiin. Om-at ojensi Tarzanille viisi ja selitti niiden käytön. Apinamies antoi yhden takaisin, "Tarvitsen vain neljä", sanoi hän.

Om-at hymyili. "Mikä ihmeellinen olento sinä olisitkaan, jollet olisi raajarikko", huudahti hän.

"Hiukan vajavaiseksi tunnustan itseni kyllä", vastasi Tarzan. "Menkää te toiset edellä ja jättäkää nappulat paikoilleen minulle. Pelkään, että se muutoin olisi hidasta työtä, kun en voi pidellä nappuloita varpaissanikaan kuten te."

"Hyvä on", vahvisti Om-at; "Ta-den, In-sad ja minä menemme edellä, sinä seuraat ja O-dan tulee takimmaisena keräten talteen nappulat -- vihollistemme takia emme voi jättää niitä tänne."

"Eivätkö vihollisenne voi tuoda omia nappuloitaan?" kysyi Tarzan.

"Kyllä; mutta se hidastuttaa heitä ja helpottaa puolustustamme, eivätkä he tiedä, mitkä kaikista näistä rei'istä ovat kyllin syviä nappuloille -- toiset ovat tehdyt vihollisten eksyttämiseksi, nappulat eivät niissä pysy."

Kallion harjalla Tarzan jälleen totesi ladun käiväräisen puun juurelta. Tuoksu oli täällä aivan yhtä voimakas kuin nappuloilla, ja apinamies riensi harjanteen yli Kor-ul-lulin suunnalle.

Tovin kuluttua hän seisahtui ja kääntyi Om-atiin päin.

"Tässä hän liikkui nopeasti, juosten täyttä vauhtia, ja, Om-at, häntä ajoi takaa leijona."

"Voitko lukea sen ruohosta?" kysyi O-dan toisten keräytyessä apinamiehen ympärille.

Tarzan nyökkäsi. "En luule leijonan saaneen häntä", lisäsi hän.

"Missä hän siis voi olla?" sanoi Om-at.

"Me voimme vain seurata niin kauan kuin latu on veres", vastasi apinamies; ja jälleen ryhtyen keskeytyneeseen vainuamiseensa hän johti heidät alas harjannetta, kunnes ladun jyrkkä kääntyminen vasempaan toimitti heidät kaltaalle, joka kohtisuorasti painui Kor-ul-luliin. Hetkisen tutki Tarzan maankamaraa oikealla ja vasemmalla, sitten hän suoristausi ja Om-atia silmäten viittasi rotkoon.

Tuokion tuijotti waz-don alas vihreään halkeamaan, jonka pohjalla joki kuohuten vilisi alaspäin pitkin kallio-uomaansa; sitten hän ummisti silmänsä ikäänkuin äkillisen kivun sävähdyksestä ja kääntyi pois.

"Tarkoitat -- että -- hän hyppäsi?" kysyi hän.

"Välttääkseen leijonan", vastasi Tarzan. "Peto oli ihan hänen kintereillään -- katsokaa, voitte nähdä neljän käpälän painumisen turpeeseen sen pysäyttäessä rynnäkkönsä aivan kuilun partaalle."

"Onko mitään mahdollisuutta --" aloitti Om-at; mutta Tarzanin varoittava ele vaiensi hänet äkkiä.

"Alas!" kuiskasi apinamies; "monta miestä on tulossa. Ne juoksevat -- harjanteen alapuolelta." Hän painui vatsalleen ruohoon, ja toiset noudattivat hänen esimerkkiään.

Jonkun minuutin he odottivat siten, ja sitten toisetkin kuulivat juoksun tömistystä ja pian käheän huudon, jota monet muut samassa säestivät.

"Se on kor-ul-lulien sotahuuto", kuiskasi Om-at, "ihmisenpyytäjien metsästyshuuto. Piankin näemme heidät, ja jos Jad-ben-Otho on meille suosiollinen, ei heidän lukumääränsä ole kovinkaan paljon suurempi kuin meidän."

"Monta heitä on", sanoi Tarzan, "neljä- tai viisikymmentä, sanoisin, mutta mahdotonta on arvaillakaan, montako on hätyytettyjä ja kuinka monta takaa-ajajaa, paitsi että jälkimmäisten täytyy olla suurena ylivoimana, koska he eivät muutoin ryntäisi niin nopeasti."

"Tässä he tulevat", virkkoi Ta-den.

"Siellä on An-un, Pan-at-lin isä, ja hänen kaksi poikaansa", huudahti O-dan. "He vilistävät ohi meitä näkemättä, jos emme kiirehdi", hän lisäsi, katsahtaen Om-atiin, päällikköön, merkkiä odottaen.

"Tulkaa!" huusi jälkimmäinen ponnahtaen jaloilleen ja juosten katkaisemaan noiden kolmen pakolaisen suunnan. Toiset seurasivat häntä.

"Viisi ystävää!" luikkasi Om-at, An-unin ja hänen poikiensa keksiessä heidät.

"_Adenen yo_!" säestivät O-dan ja In-sad.

Pakolaiset tuskin pysähtyivät odottamattomien apuvoimien liittyessä heihin, mutta oudostellen he silmäilivät Ta-denia ja Tarzania.

"Kor-ul-luleja on paljon", huusi An-un. "Kunhan saisimme seisahtua taistelemaan; mutta meidän on ensin varoitettava Es-satia ja kansaamme."

"Niin", vahvisti Om-at, "meidän on varoitettava kansaamme."

"Es-sat on kuollut", ilmoitti In-sad.

"Kuka on päällikkönä?" kysyi toinen An-unin pojista.

"Om-at", vastasi O-dan.

"Sepä hyvä", huudahti An-un. "Pan-at-li vakuutti, että sinä tulet takaisin ja surmaat Es-satin."

Nyt ilmestyi vihollinen näkyviin heidän takanaan.

"Tulkaa!" huusi Tarzan; "kääntykäämme ryntäämään heitä vastaan, kohottaen suuren huudon. He ahdistavat vain kolmea, ja nähdessään kahdeksan hyökkäävän kimppuunsa he ajattelevat paljon miehiä olevan tulossa taistelemaan. He tulevat pitäneiksi meitä etujoukkona, ja sillävälin ehtii nopea juoksija täältä rotkolle varoittamaan kansaamme."

"Hyvä on", päätti Om-at. "Id-an, sinä olet vikkelä -- vie sana Kor-ul-jan sotureille, että me taistelemme kor-ul-luleja vastaan harjanteella ja että Ab-onin on lähetettävä sata miestä."

Id-an, An-unin poika, vilisti kor-ul-jain kallioasunnoille, toisten rynnätessä torjumaan lähestyviä kor-ul-luleja, ja omituisessa kolkossa sopusoinnussa nousivat ja laskivat noiden kahden heimon sotahuudot. Kor-ul-lulien johtajat pysähtyivät huomatessaan apuvoimat, nähtävästi odottaen taammaksi jääneiden joutumista paikalle ja mahdollisesti myös saadakseen selville, kuinka suuri joukko oli heitä vastassa. Johtajat, kenties nopeampia juoksijoita kuin muut, olivat kaukana edellä, eikä muu väki ollut vielä päässyt pensastosta esillekään; ja kun nyt Om-at ja hänen kumppaninsa osoittivat hyökkäyksessään välttämättömyyden nostattamaa hurjuutta, kääntyivät he peräytymään niin että heidän kumppaniensa vihdoin tullessa näkyviin he näyttivät olevan täydessä paossa. Luonnollisena tuloksena oli, että toisetkin kääntyivät livistämään pois.

Tämän ensimmäisen menestyksen rohkaisemana Om-at seurasi heitä pensaikkoon; hänen pieni joukkueensa rynnisti uljaasti hänen kumpaisellakin puolellaan, ja äänekkäitä ja karmivia olivat villit ulvahdukset, joita he päästelivät pakenevan vihollisen kintereillä. Pensasto ei ollut niin tiheätä, että se olisi kulkua ehkäissyt, mutta sen korkeus kätki joukkueen miehet toisiltaan, kun he joutuivat muutaman metrinkin erilleen. Niinpä Tarzan, aina virmana ja aina kiihkeänä taistelemaan, piankin ajoi vihollista paljon edellä toisista -- ja se ymmärtäväisyyden puute koitui hänen kukistuksekseen.

Kor-ul-lulin soturit, epäilemättä yhtä urhoollisia kuin vastustajansakin, peräytyivät vain edullisempaan asemaan pensastossa, eikä kulunut pitkääkään aikaa, kun he oivalsivat, että takaa-ajajat olivat vähemmistönä. Silloin he ottivat seisahduspaikakseen tiheimmän pensaston; se oli väijytys, ja tähän juoksi Apinain Tarzan. He puijasivat hänet sievästi. Niin, surullista kertoa, he puijasivat viidakon ovelan valtiaan. Mutta he taistelivatkin omalla alueellaan, jonka jokaisen tuumanalan he tunsivat niinkuin te oieskeluhuoneenne, ja he noudattivat omia taistelumenetelmiään,- joista Tarzan ei tiennyt mitään.

Tarzanille näyttäysi yksinäinen musta soturi, ikäänkuin peräytyvän vihollisen takamieheksi jääneenä hidastelijana, ja siten peräytyessään hän viekoitteli Tarzanin eteenpäin. Viimein hän kääntyi päin, uhmaten apinamiestä nuijalla ja paljastetulla puukolla, ja Tarzanin hyökätessä hyppäsi ympäristön pensastosta parikymmentä vantteraa waz-donia. Heti, mutta liian myöhään, tajusi jättiläis-tarmangani vaaransa. Hänen silmissään vilahti menetetyn kumppaninsa ilmestys, ja hänen sielussaan humahti suuri ja karmaiseva pahoittelu, että jos Jane oli elossa, ei hän voinut enää toivoa, sillä vaikka hän ei milloinkaan kuulisikaan miehensä lopusta, täytyi tämän kuitenkin vääjäämättömästi sinetöidä hänen tuomionsa.

Ja tämän ajatuksen mukana hänet tempasi valtaansa vihan vimma näitä olentoja vastaan, jotka uskalsivat tehdä tyhjäksi hänen aikeensa ja uhata hänen vaimonsa elämää. Villisti murahtaen hän heittäysi edessään olevan soturin kimppuun, vääntäen raskaan nuijan hänen kädestään niinkuin pieneltä lapselta, ja jättiläisruhonsa painon ja jäntevyyden jännittämällä vasemmalla nyrkillään hän survaisi murhaavan iskun keskelle waz-donin kasvoja -- iskun, joka musersi luut ja nykersi miehen siihen paikkaan. Sitten hän käännähti toisia vastaan, huitoen heidän kaatuneen kumppaninsa nuijalla oikealle ja vasemmalle valtavia, armottomia sivalluksia, jotka iskivät alas heidän omat aseensa, kunnes apinamiehen käyttelemästä lastut sinkoilivat. Molemmin puolin tuiskahteli heitä tantereeseen hänen nuijastaan; niin nopsaa oli hänen lyöntiensä suuntailu, niin kissamaista hänen asentojensa vaihtuminen, että hän kamppailun ensimmäisinä hetkinä näytti heidän hyökkäilyilleen haavoittumattomalta. Mutta sitä ei voinut kestää -- hänellä oli kaksikymmentä vastassaan, ja hänen tappiokseen tuli heitetty nuija. Se jymähti takaraivoon. Tovin hän seisoi horjuen, ja sitten niinkuin suuri honka kirvesmiehen kaatamana hän jysähti maahan.

Toisia kor-ul-luleja oli hyökännyt Om-atin varsinaisen joukkueen kimppuun. Sen tappelun hälyä kuului vähän matkan päästä, ja oli ilmeistä, että kor-ul-jat olivat verkalleen peräytymässä, ja heidän vetäytyessään taaksepäin huuteli Om-at puuttuvalle kumppanilleen: "Kauhea Tarzan! Kauhea Tarzan!"

"Jad-guru tosiaankin", toisti muuan kor-ul-lul noustessaan pensaan juurelta, jonne Tarzan oli hänet pökerryttänyt. "Tarzan-jad-guru! Pahempikin hän oli."

VIIDES LUKU

Ahdistettu neito

Tarzanin nujertuessa vihollistensa sekaan seisahtui monen kilometrin päässä mies Pal-ul-donia saartavan rämevyöhykkeen ulkolaitaan. Hänen ainoana verhonaan oli lannevaate ja kolme patruunavyötä, joista kaksi kulki olkapäiltä rinnan ja selän poikki, kolmannen ollessa hänen uumillaan. Nahkaisessa hankkiluksessa riippui selässä enfield-kivääri, ja lisäksi hänellä oli väkipuukko, jousi ja nuolikotelo. Hän oli tullut kaukaa, villien korpimaiden halki, julmien petojen ja julmempien ihmisten uhkaamana, mutta viimeistä patruunaa myöten koskemattomana oli ammuksien varasto, joilla vyöt oli täytetty sinä päivänä kun hän läksi liikkeelle.

Jousi ja nuolet ja pitkä puukko olivat toimittaneet hänet turvassa tänne saakka, mutta useinkin suurten uskallusten uhalla, jotka yksi ainoa laukaus selässä riippuvasta hyvin hoidetusta kivääristä olisi tehnyt varsin vähäiseksi. Mikä tarkoitus saattoi hänelle olla näiden kallisarvoisten ampumatarpeiden säilyttämisessä? Elämänsä panemisessa alttiiksi, jotta saisi tuoduksi tuntemattomaan määränpäähän jokainoan kirkkaasti kimmaltelevan ammuksen? Mihin, ketä varten olivat nämä kuoleman tuottajat varatut? Koko maailmassa ainoastaan hän tiesi.

* * * * *

Kun Pan-at-li astui kallion reunalta Kor-ul-lulin yläpuolella, odotti hän murskautuvansa heti kuoliaaksi alhaalla louhikossa; mutta hän oli valinnut tämän mieluummin kuin ja'n raatelevat hampaat. Sen sijaan sääti sattuma, että hän teki kamalan hyppäyksensä sellaiselta kohdalta, missä kohiseva joki mutkausi ylikaartuvan kallioseinämän alapuolella kierrättämään vettänsä vitkallisen tuokion syvässä suvannossa, jonka se oli aikakausien kuluessa itselleen kaivanut, ennenkuin rajusti hulahti jälleen alas riehuvana kiehuvan vaahdon putouksena ja jumisutti pyörteitään uoman paasia vastaan.

Tähän viileään lampeen syöksähti tyttö, ja alas ja alas syvyyteen, kunnes puolittain tukehtuneena, mutta yhä miehuullisesti taistellen sai vielä kerran kohottautuneeksi ilmaan. Voimakkaasti uiden hän ponnistausi vastapäiselle rannalle ja laahausi ylös äyräälle makaamaan huohottaen ja näännyksissä, kunnes lähestyvä aamukajastus varoitti häntä etsimään lymypaikkaa, sillä hän oli kansansa vihollisten maassa.

Hän nousi ja siirtyi rehevän kasvullisuuden kätköön, joka Pal-ul-donin vetevissä kor'eissa rehoittaa perin voimallisesti.

[Olen käyttänyt pal-ul-donilaista rotkon vastinetta meikäläisessä monikossa, mutta niiden hyväksi, joiden mielenkiintoa tällaiset seikat herättävät, olkoon mainittuna, että pal-ul-donin kielen kaikkien sanojen monikko muodostetaan kaksintamalla sanan alkukirjain, esim. _k'kor_, rotkot, lausutaan _kakor_. Leijonat olisivat siis _j'ja_ tai miehet _d'don_.]

Kasvullisuuden keskeen piiloutuneena jokaisen näkyvistä, joka saattoi tulla jokivarren paljon käytettyä polkua pitkin, Pan-at-li etsi lepoa ja ruokaa; jälkimmäistä kasvoi yltäkyllin hänen ympärillään hedelminä ja marjoina ja mehukkaina mukuloina, joita hän kaiveli maasta henkensä heittäneen Es-satin veitsellä.

Ah olisipa hän vain tiennyt, että päällikkö oli kuollut! Miltä koettelemuksilta ja vaaroilta ja kauhuilta hän olisikaan voinut säästyä; mutta hän luuli ahdistajansa yhä toimivan eikä senvuoksi uskaltanut palata Kor-ul-jaan. Ei ainakaan vielä, hänen raivonsa kiehuessa kuumimmillaan. Myöhemmin kenties, isänsä ja veljiensä palattua heidän luolaansa, hän saattaisi sen uskaltaa; mutta ei nyt -- ei nyt. Eikä hän toiselta puolen voinut kauan viipyä täälläkään, vihamielisten kor-ul-lulien lähistöllä, ja jostakin hänen oli löydettävä suojaa pedoilta ennen yön tuloa.

Hänen istuessaan kaatuneen puun rungolla yrittäen keksiä jotakin ratkaisua edessään olevalle olemassaolon ongelmalle, kajahti hänen korviinsa rotkon yläpäästä huikkaavien miesten ääniä, -- hälyä, jonka hän liiankin hyvin tunsi. Se oli kor-ul-lulien sotahuuto. Yhä likemmäksi se tuli hänen piiloansa. Sitten hän lehvistön hunnun läpi näki vilahduksia kolmesta olennosta, jotka pakenivat polkua pitkin, ja hätyyttäjien hoilaus kävi heidän takanaan yhä äänekkäämmäksi takaa-ajon lähestyessä kuuntelijaa. Taaskin hän sai pakolaiset näkyviinsä rientämässä joen poikki putouksen alapuolella, ja jälleen he katosivat. Ja nyt ilmestyivät ahdistajat -- meluavia kor-ul-lulilaisia sotureita, tuimia ja leppymättömiä. Neljäkymmentä, kenties viisikymmentä luvultaan. Hän odotti hengitystään pidätellen; mutta ne eivät poikenneet tolaltaan, vaan sivuuttivat hänet aavistamatta, että vihollisnainen piileksi muutaman metrin päässä heistä.

Vielä kerran hän näki hätyytetyt -- kolme waz-donilaista soturia, kun he kapusivat ylös kallioseinämää sellaisesta kohdasta, jossa harjanteen mureneminen oli luonut jyrkän rinteen tällaisten ketteräin kiipeilijäin noustavaksi. Äkkiä hänen tarkkaavaisuutensa erityisesti jännittyi. Saattoiko niin olla? Oi, Jad-ben-Otho, jos hän vain olisi tiennyt hetkistä aikaisemmin! Heidän juostessaan tästä ohi olisi hän voinut liittyä heihin, sillä he olivat hänen isänsä ja kaksi veljeään. Nyt oli myöhäistä. Hiljaa hengähdellen ja lihakset pingoittuneina hän tarkkasi kilpailua. Pääsisivätkö he harjalle? Saavuttaisivatko kor-ul-lulit heidät? He kapusivat hyvin, mutta voi, kovin hitaasti. Nyt yksi menetti jalansijansa löyhässä murassa ja luisui takaisin! Kor-ul-lulit olivat nousemassa -- muuan sinkautti nuijansa lähintä pakolaista kohti. Suuri Jumala oli Pan-at-lin veljelle suosiollinen, sillä hän sai nuijan putoamaan maaliinsa yltämättä ja kierimään ja poukkoilemaan takaisin päin omistajaansa, joka tällöin tuiskahti nurin ja suistui rotkon pohjalle.

Pan-at-li katseli nyt kuolinjuoksua seisaallaan, kädet tiukasti puristettuina kultaisiin rintakilpiin. Nyt yksi, hänen vanhempi veljensä, pääsi harjalle ja riippui siellä jossakin, laski ruumiinsa ja pitkän häntänsä alapuolellaan olevalle isälle. Jälkimmäinen tarttui tähän tukeen ja ojensi oman häntänsä alapuolellaan olevalle pojalle -- samalle, joka oli luisunut takaisin -- ja omatekoisten elävien tikkaittensa avulla nuo kolme pääsivät siten katoamaan näkyvistä ennen kuin kor-ul-lulit heidät saavuttivat. Mutta nämä eivät luopuneet ajosta. Eteenpäin he pinnistivät, kunnes hekin häipyivät kallionhuipun näköpiiristä ja vain heikko huikkailun kohu kiiri Pan-at-lin korvaan kertomaan ihmismetsästyksen jatkumisesta.

Tyttö tiesi, että hänen täytyi samota eteenpäin. Milloin hyvänsä saattoi nyt tulla metsästysseurue seulomaan rotkoa niistä pienemmistä eläimistä, jotka sieltä etsivät ravintonsa tai makuupaikkoja.

Hänen takanaan olivat Es-sat ja niiden kor-ul-lulien paluu, jotka olivat ahdistaneet hänen omaisiaan; hänen edessään, lähimmän harjanteen takana, oli Kor-ul-gryf, niiden kammostuttavien hirviöiden tyyssija, jotka herättivät hyytävää pelkoa jokaisessa Pal-ul-donin asukkaassa. Hänen alapuolellaan laaksossa oli ho-donien maa, missä häntä saattoi kohdata ainoastaan orjuus tai kuolema; täällä taasen olivat kor-ul-lulit, hänen kansansa ikivanhat viholliset, ja kaikkialla oli petoja, jotka söivät ihmisten lihaa.

Vain kotvasen hän empi, ja kääntäen sitten kasvonsa kaakkoa kohti hän läksi samoamaan vesirotkon poikki Kor-ul-gryfiin päin -- siellä ei ainakaan ollut ihmisiä.

Varovasti edeten hän saapui kallion juurelle Kor-ul-lulin etäisemmällä puolella ja siellä hän puoleltapäivin löysi verrattain helpon nousemiskohdan. Hän käveli harjanteen yli ja seisoi viimein Kor-ul-gryfin partaalla -- rotunsa kansantarujen kauhunpaikan ääressä. Sankkana ja salaperäisenä rehotti alhaalla kasvullisuus; jättiläispuut huojuttivat töyhtölatvojaan miltei kallionharjan tasalla; ja kaikkea painosti pahaenteinen hiljaisuus.