Part 3

Yö oli yllättänyt kartoittamattoman Pal-ul-donin. Hoikka kuu, matalalle länteen kaartuneena, valeli eteensä osuneiden kalkkikallioiden valkoisia kylkiä pehmoisella, aaveellisella hohteella. Mustia olivat varjot Kor-ul-jassa, Leijonanrotkossa> jossa samanniminen heimo asusteli päällikkönsä Es-satin johdolla. Lähellä korkean rinteen harjaa olevasta aukosta pistäysi esiin karvainen olento, pää ja olkapäät edellä, ja tuimat silmät tarkastelivat kallionpintaa joka suunnalle.

Se oli Es-sat, päällikkö. Oikealle ja vasemmalle ja alapuolelle hän tähysteli ikäänkuin varmistuakseen, että häntä ei huomattu; mutta mitään muuta olentoa ei liikkunut kallionkyljellä, mitään muuta karvaista ruumista ei ojentautunut tuollaisesta luolan suusta, jotka lukuisina ulottuivat päällikön korkealta asuinsijalta heimon alhaisimpien jäsenten asumuksille asti lähemmäksi kallion tyveä. Sitten hän siirtyi etenemään valkoisen kalkkiseinän äkkijyrkällä pinnalla. Lapsukaiskuun puolivalossa näytti siltä kuin olisi vanttera villainen olento liikkunut pitkin kohtisuoraa seinää jollakin ihmeellisellä tavalla; mutta likempää tutkien olisi ilmennyt, että kallioon oli isketty vankkoja miehen ranteen paksuisia vaajoja, joiden päät ulkonivat hiukan kivestä. Es-satin neljä käsimäistä raajaa ja hänen pitkä joustava häntänsä tekivät hänelle perin helpoksi liikkua minne tahtoi -- jättiläisrottana valtavalla seinällä. Edetessään hän vältti luolansuita, mennen tolalleen osuvien joko yläpuolitse tai alitse.

Nämä luolat näyttivät ulkonaisesti yhdenlaisilta. Kahdeksasta aina kahteenkymmeneen jalkaan pitkä, kahdeksan jalkaa korkea ja neljästä kuuteen jalkaan syvä aukko oli hakattu kallion kalkkimaiseen pintaan; tämä tilava aukko oli ikäänkuin kodin kuistina, ja taustalla oli kolmisen jalkaa korkea aukko ilmeisesti ovena sisäsuojaan tai useampiinkin sisempiin komeroihin. Tämän ovikäytävän kumpaisellakin puolella oli pienempiä aukkoja, kaiketikin ikkunoita, jotka päästivät valoa ja ilmaa asukkaille. Samanlaisia ikkunoita näkyi tiheään kalliopinnassa ulkokäytävien välissäkin, osoittaen että koko kallionkylki oli koverrettu asunnoiksi. Monesta tuollaisesta pienestä aukosta norui vettä kallionpintaa pitkin, ja toisten yläpuolella oli seinämä mustunut ikäänkuin savusta. Veden valumiskohtiin oli seinään syöpynyt muutamaa tuumaa tai pari vaaksaakin syvälle uurtoja, joista saattoi päätellä, että jotkut tuollaiset pikku purot olivat pulpunneet alas vihreälle nurmikolle jo ammoisista ajoista.

Tässä alkuaikaisessa ympäristössä ei iso miesapina esiintynyt vähääkään häiritsevänä, sillä hän sulautui muuhun yhteyteen niinkuin kallionharjalla humisevat puut tai ne toiset, jotka kätkivät juurensa rotkon pohjan kosteaan saniaistiheikköön.

Hän pysähtyi erään sisäänkäytävän eteen kuuntelemaan ja pujahti sitten ulkokuistin varjoihin äänettömästi kuin kuutamo siirtyi noruville vesijuoville. Sisustaan johtavalla oviaukolla hän jälleen seisahtui kuuntelemaan, kunnes tyynesti työnsi syrjään aukkoa verhoavan paksun taljan ja astui tilavaan suojamaan, joka oli louhittu kallioon. Takaseinässä olevasta toisesta oviaukosta kiilui himmeästi valoa. Hän hiipaili tätä kohti äärimmäisen varovasti. Hänen ryhmynuijansa oli kaulaan ripustetusta hihnasta kiinnitetty selkään. Hän irroitti sen nyt ja otti vasempaan käteensä.

Toisesta oviaukosta alkoi kallioseinän kanssa yhdensuuntainen käytävä. Tässä oli jälleen kolme kulkuaukkoa, yksi kumpaisessakin päässä ja kolmas melkein vastapäätä sitä, jonka luona Es-sat seisoi. Valo tunkeutui kammiosta, joka oli käytävän päässä hänen vasemmallaan. Pihahteleva liekki nousi ja laski pienessä kivimaljassa, joka oli samasta aineesta louhitulla lavitsalla; tämä oli muovattu samaan aikaan kun huone koverrettiin, nousten jyhkeänä permannosta, josta se oli osana.

Yhteen nurkkaan oli jätetty pöydän taakse noin neljä jalkaa leveä ja kahdeksan jalkaa pitkä kivilavitsa. Tänne oli kasattu noin jalan vahvuudelta pehmeitä taljoja. Lavitsan reunalla istui nuori naispuolinen waz-don. Hän piteli toisessa kädessään ohutta hammasreunaista metallilevyä, joka näytti olevan taottua kultaa, ja toisessa lyhyttä kankeata harjaa. Näillä hän suki sileätä, kiiltävää karvanukkaansa, joka merkillisesti muistutti hylkeenturkkia. Hänen kelta- ja mustanviiruinen jatonnahkainen lannevaatteensa oli hänen vieressään vuoteella, samoin kuin kullasta taotut ympyriäiset rintakilvet, joten hänen alastomuutensa soreat juonteet ilmenivät kaikessa kauneudessaan, sillä vaikka olento olikin pikimusta ja kauttaaltaan karvapeitteinen, ei hänen kauneuttaan käynyt kuitenkaan kieltäminen.

Päällikön tuimien kasvojen ahnas ilme ja hänen hengityksensä kiihtyminen osoittivat, että hän oli ihana Es-satin silmissä. Hän harppasi huoneeseen, ja nuori naisolento katsahti ylös. Hänen silmänsä kuvastivat heti kauhistusta, ja samassa hän sieppasi lannevaatteensa, sovittaen sen ympärilleen parilla kätevällä liikkeellä. Hänen ottaessaan molemmat rintakilpensä astui Es-sat nopeasti pöydän ympäri hänen luoksensa.

"Mitä tahdot?" kuiskasi toinen, vaikka kyllä tiesi.

"Pan-at-li", sanoi Es-sat, "päällikkösi on tullut noutamaan sinua."

"Tätäkö varten lähetitkin pois isäni ja molemmat veljeni vakoilemaan Kor-ul-lulin kansaa? En siedä sinua. Lähde esi-isieni luolasta."

Es-sat hymyili. Se oli mahtinsa tuntevan voimakkaan ja ilkeän miehen hymyä, eikä näyttänyt lainkaan miellyttävältä. "Minä lähden, Pan-at-li", sanoi hän; "mutta sinä lähdet mukaani. -- Es-satin, päällikön, Kor-ul-jan naisten kadehdittavaksi. Tule."

"En ikinä!" huusi Pan-at-li. "Vihaan sinua. Ennemmin suostuisin johonkuhun ho-doniin kuin sinuun, naisten pieksäjään, pienokaisten murhaajaan."

Päällikön kasvonpiirteet vääntyivät yrmeästi. "Naarasjato!" ärähti hän. "Minä kesytän sinut! Taltutan sisusi! Es-sat, päällikkö, ottaa mitä tahtoo, ja ken rohkenee kiistää hänen oikeuttaan tai vastustaa hänen vähäisintäkään aiettansa, hän joutuu ensin kesyttymään ja sitten muserretuksi niinkuin pirstaan tämän", ja hän otti pöydältä kivilautasen ja taittoi sen jäntevissä käsissään. "Sinä olisit saanut olla ensimmäisenä ja enimmin suosittuna Es-satin esi-isien luolassa; mutta nyt sinun on oltava viimeisenä ja vähäisimpänä, ja sinusta suoriuduttuani saat kuulua kaikille Es-satin luolan miehille. Se niille, jotka halveksuvat päällikkönsä rakkautta."

Hän astahti tarttumaan Pan-at-liin, ja tuntiessaan karkean käden kosketuksen tämä iski häntä lujasti ohimoon kultaisilla rintakilvillään. Ääntä päästämättä vaipui päällikkö huoneen permannolle. Hetkeksi Pan-at-li kumartui hänen ylitseen, kohottaen tilapäisen aseensa iskemään uudestaan, jos ahdistaja osoittaisi palaavan tajunnan merkkejä, ja hänen silkkikiiltoinen povensa aaltoili kiihtyneestä hengityksestä. Äkkiä hän kumartui ja irroitti Es-satin hankkiluksen, jossa riippui tuppipuukko. Hän sujautti sen omille hartioilleen, kiinnitti kiireesti paikoilleen rintakilpensä ja poistui selkä edellä huoneesta, pitäen kaatunutta päällikköä valppaasti silmällä.

Ulomman huoneen seinäkomerossa, juuri kuistille johtavan oviaukon pielessä, oli sievästi pinottuina liereitä nappuloita, kahdeksastatoista kahteenkymmeneen tuumaan. Valiten näistä viisi hän kietaisi ne joustavan häntänsä alipäällä pikku kimpuksi ja siten kantaen niitä astui kuistin ulkoreunalle. Varmistuen että ketään ei ollut näkemässä tai estämässä, hän siirtyi nappuloille, joita kallioseinässä oli ennestään, ja kapusi ketterästi kuin apina ylimmälle nappulariville, jota hän seurasi rotkon alapäähän päin sadan metrin verran. Siellä oli hänen päänsä yläpuolella sarja pieniä ympyriäisiä reikiä alitusten kolmena yhdensuuntaisena rivinä. Pidellen kiinni vain varpaillaan hän otti hännässään olevasta kimpusta kaksi nappulaa, yhden kumpaiseenkin käteensä, ja pisti ne kahteen ulompien rivien vastapäiseen kuoppaan niin kauas yläpuolelleen kuin ulottui. Riippuen näistä uusista kiinnikkeistä hän otti nyt kumpaiseenkin jalkaansa jälleen kimpusta nappulan, häntä yhä kietoutuneena pitelemään viidettä. Kohottaen tämän jäsenensä yläpuolelleen hän painoi yhteen keskirivin reikään tuon viidennen nappulan, ja sitten vuorotellen riippuen hännästään, jaloistaan tai käsistään hän siirteli nappuloita ylöspäin uusiin reikiin ja vei siten mukanaan portaansa sikäli kuin nousi.

Kallion juurella oli käiväräinen puu tunkenut ajan jäytämän juurensa paljaaltaan ylimpien reikien yläpuolelle, viimeiseksi astuimeksi jyrkänteen pystyltä pinnalta vaakasuoralle jalansijalle. Tämä oli heimon jäsenille viimeinen pelastuksen tie vihollisten ahdistaessa ylivoimaisina alhaalta. Kylässä oli kolme sellaista hätäpääsyä, ja kuoleman uhalla oli kielletty käyttämästä niitä muulloin kuin yhteisessä hädässä. Sen tiesi Pan-at-li hyvin, mutta hän tiesi myös, että kuolemaakin pahempi oli jäädä raivostuneen Es-satin ulottuville.

Laelle päästyään tyttö riensi pimeän halki lähintä rotkoa kohti, joka leikkasi vuoren kuvetta puolentoista kilometrin päässä Kor-ul-jan takana. Se oli Vesirotko, Kor-ul-lul, johon Es-sat oli lähettänyt hänen isänsä ja kaksi veljeään muka vakoilemaan naapuriheimoa. Oli mahdollisuus, pieni mahdollisuus, että hän löytäisi heidät; jos hän ei onnistuisi siinä, oli usean kilometrin päässä edempänä autio Kor-ul-gryf, missä hän saattoi mielinmäärin piileskellä ihmisiltä, jos kykeni väistämään kamalaa hirviötä, josta rotko oli saanut nimensä; sen oleskelu siellä oli jo monien sukupolvien aikana tehnyt sikäläiset luolat mahdottomiksi asua.

Pan-at-li hiipi varkain pitkin Kor-ul-lulin kallasta. Hän ei tiennyt päätellä, missä kohdassa hänen isänsä ja veljensä pitäisivät vartiota. Toisinaan heidän vakoojansa jäivät reunalle, toisin ajoin tähystelivät rotkon pohjalta. Pan-at-li oli ymmällä, mitä tehdä tai minne mennä. Hän tunsi olevansa kovin pieni ja avuton yksinään yön äärettömässä pimeydessä. Kummallisia ääniä osui hänen korviinsa. Ne tulivat hänen yläpuolellaan kohoavien vuorten karuilta harjanteilta, kaukaa näkymättömästä laaksosta ja lähimmiltä mäkimailta, ja kerran hän luuli etäältä kuulevansa _uros-gryfin_ mylvähdyksen. Se tuli Kor-ul-gryfin suunnalta. Häntä värisytti.

Sitten hänen tarkat korvansa erottivat toisen äänen. Jokin lähestyi häntä rotkon reunaa pitkin. Se oli tulossa ylhäältä päin. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Kenties se oli hänen isänsä, tai veli. Se oli tulossa likemmäksi. Hän ei liikkunut -- tuskin hengittikään. Ja sitten äkkiä, näköjään ihan likellä leimahti mustassa yössä kaksi kellanvihreää tulitäplää.

Pan-at-li oli urhea, mutta pimeys sisälsi hänelle määrättömästi kauhuja, kuten alkeelliselle kehityskansalle aina. Ei ainoastaan tiedettyjä kauhuja, vaan vielä kammottavampia tietymättömiä. Häntä oli kovin koeteltu tänä yönä, ja hänen hermonsa olivat pingoittuneet äärimmäisilleen -- ne olivat karkeita, tiukkoja hermoja, kerkeitä liialliseen elähdykseen vähäisimmästäkin järkytyksestä.

Mutta tämä ei ollut vähäinen järkytys. Toivoa isän ja veljen tapaamista ja nähdä sensijaan kuolema tuijottamassa pimeydestä. Niin, Pan-at-li oli urhea, mutta hän ei ollut raudasta. Kirkaisten niin että kukkulat kajahtelivat hän kääntyi pakenemaan pitkin Kor-ul-lulin kallasta, ja hänen takanaan vilisti Pal-ul-donin vuorten paholaissilmäinen leijona.

Pan-at-li oli hukassa. Kuolema oli ehdottomana edessä. Siitä ei voinut olla epäilystä, mutta sietämätöntä oli ajatella kuolemaa tuollaisen hänen lajinsa ainiaan kammoksuman hirmun reveltävänä. Oli tarjolla vaihtoehto. Leijona oli hänen kintereillään ja iskemässä häneen seuraavana hetkenä. Pan-at-li käännähti jyrkästi vasemmalle. Vain muutaman askeleen hän ehti sille suunnalle, kun katosi Kor-ul-lulin kaitaan yli. Tappiolle joutunut leijona kykeni hädin pysähtymään kuilun reunalle, ponnistamalla kaikki neljä käpäläänsä mustiin varjoihin.

Kor-ul-jan pohjalla johti Om-at tietä pimeyden läpi kansansa luolia kohti. Hänen takanaan tulivat Tarzan ja Ta-den. He pysähtyivät ison puun juurelle, joka kasvoi lähellä kalliota.

"Minä menen ensin Pan-at-lin luolalle", kuiskasi Om-at. "Sitten etsin esi-isieni luolan, puhutellakseni omaa sukuani. Siihen ei mene pitkää aikaa. Odottakaa täällä -- tulen pian takaisin. Jälkeen päin lähdemme yhdessä Ta-denin väen luo."

Hän siirtyi hiljaa kallion tyvelle, ja pian näki Tarzan hänen kapuavan ylös kuin iso kärpänen seinällä. Hämyssä ei apinamies erottanut kallion pintaan vajotettuja nappuloita. Om-at liikkui varovasti. Alemmassa luolakerroksessa piti olla vartiosoturi. Kansansa tavat tuntien hän kuitenkin tiesi päätellä jokseenkin varmasti, että vartija nukkui. Tässä hän ei erehtynytkään, mutta hän ei silti millään tavoin höllentänyt varovaisuuttaan. Juohevasti ja joutuisasti hän nousi Pan-at-lin luolaa kohti, Tarzanin ja Ta-denin katsellessa alhaalta.

"Miten hän saa sen tehdyksi?" kysyi Tarzan. "En näe kohtisuorassa pinnassa mitään jalan tukea ja kuitenkin hän näyttää kapuavan mitä helpoimmin."

Ta-den selitti nappulajärjestelmän. "Sinäkin voisit nousta keveästi", hän sanoi, "vaikka hännästä on suurta apua."

He tarkkailivat kunnes Om-at oli pujahtamaisillaan Pan-at-lin luolaan; tähän asti ei ollut ilmennyt merkkiäkään, että hänet olisi huomattu, ja sitten he yhtaikaa näkivät pään pistäytyvän esille erään alemman luolan aukosta. Samassa selvisi, että kurkistaja oli nähnyt Om-atin, sillä hän pintti heti ylöspäin takaa-ajoon. Sanaakaan virkkaamatta Tarzan ja Ta-den hypähtivät kallion tyveä kohti. Miesapina saavutti seinämän ensimmäisenä, ja apinamies näki hänen hyppäävän käsiksi alimpaan yläpuolellaan ulkonevaan nappulaan. Samalla Tarzan näki toisia jotakuinkin yhdensuuntaisia nappuloita mutkikkaina riveinä pitkin kallion kylkeä. Hän ponnahti tarttumaan kiinni yhteen tuollaiseen ja veti itsensä ylös toisella kädellään, kunnes ulottui uuteen nappulaan toisella kädellään; ja päästyänsä käyttämään jalkojansa hän havaitsi saavansa hyvänkin vauhdin. Ta-den kiirehti kuitenkin vinhemmin, sillä nämä täpärät tikkaat eivät olleet hänelle mikään uutuus, jotapaitsi hänellä oli etua hännästään.

Apinamies piti kuitenkin hyvin puoliaan ja pinnisti piankin yhä terhakkaammin, kun Ta-denin yläpuolella kiipeävä waz-don katsahti alas ja keksi tavoittajansa juuri ennen kuin ho-don saavutti hänet. Rotkon hiljaisuutta lävisti heti huima huuto, johon sadat villit uhkaukset samassa vastasivat, kun soturi toisensa jälkeen sukelsi luolastaan.

Hälytyksen antaja oli nyt päässyt Pan-at-lin luolan eteiseen ja pysähtyi siinä, kääntyen taistelemaan Ta-denia vastaan.

Päästäen nuijansa irti selkähihnasta hän seisoi eteisen tasaisella permannolla, tehokkaasti sulkien Ta-denin nousun.

Kaikilta suunnilta parveili Kor-ul-jan sotureita tunkeilijoita kohti. Tarzan, joka oli päässyt Ta-denin tasalle, mutta hiukan vasemmalla hänestä, näki että ainoastaan ihme saattoi heidät pelastaa. Juuri vasemmalla apinamiehestä johti muuan aukko luolaan, joka joko oli autiona tai jonka asukkaat eivät olleet vielä havahtuneet, sillä kuisti oli tyhjillään. Neuvokas oli Apinain Tarzanin valpas mieli, ja joutuisat olivat harjaantuneet lihakset vastaamaan sen vaikutteihin. Siinä ajassa, jonka te tai minä käyttäisimme toimenpiteen tuumimiseen, hän suoritti sen, ja vaikka nyt ainoastaan sekunnit erottivat hänet lähimmästä vastustajastaan, astui hän tässä lyhyessä käytettäväkseen liikenevässä hetkisessä eteiskomeroon, vyyhtesi auki pitkän köytensä ja kumartuen kauas ulospäin sinkautti tavanomaisen tarkasti silmukan uhkaavaa olentoa kohti, joka jo kohotti jykevää nuijaansa Ta-denin yläpuolella. Köyttä pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi silmukan kiitäessä päämäärään, sitten oikean ranteen nopea nykäisy kiristi sen samassa kun se suhahti uhrin kaulaan, ja nyt seurasi voimallinen tempaisu, Tarzanin tarttuessa köyteen molemmin käsin ja kaikella suuren runkonsa painolla heittäytyessä taaksepäin.

Kamalasti kiljaisten waz-don suistui päistikkaa Ta-denin yläpuolella olevasta komerosta. Tarzan varustautui kestämään putoavan ruumiin nytkähdystä köyden päässä, ja tämän tapahtuessa ritkahti selkäranka ilettävästi siinä hetkellisessä hiljaisuudessa, joka oli seurannut tuomitun miehen lähtökirkaisua. Köyden päähän äkillisesti pysähtyneen painon tempauksesta järkkymättä veti Tarzan ruumiin nopeasti viereensä, irroittaakseen kaulasta silmukan, sillä hänen ei sopinut menettää niin kallisarvoista asetta.

Usean sekunnin ajan, joka oli kulunut nuoran heittämisestä, olivat waz-donilaiset soturit pysyneet hievahtamatta, ikäänkuin ihmetyksen tai kauhun lamauttamina. Nyt eräs heistä sai takaisin äänensä ja ajatuskykynsä, ja syytäen herjaussanoja outoa tunkeilijaa vastaan hän oikopäätä ryntäsi ylöspäin tavoittamaan apinamiestä ja vaati samalla kumppaneitansa hyökkäykseen. Se mies oli lähinnä Tarzania. Jollei hän olisi ollut tiellä, oli apinamies helposti päässyt Ta-denin vierelle, kuten jälkimmäinen kehoitteli. Tarzan kohotti kuolleen waz-donin ruumiin päänsä yli, piteli sitä siinä kotvasen samalla kun kasvot käännettyinä taivaalle kiljaisi Kertshakin heimon urosapinain hirveän haasteen, ja jättiläisjäntereittensä kaikella voimalla hän paiskasi raskaan ruumiin nousevaa soturia vastaan. Niin ankara oli tölmäys, ettei ainoastaan waz-don irtautunut otteestaan, vaan kaksi nappulaakin, joista hän piteli kiinni, katkesi kuoppiensa kohdalta.

Noiden kahden ruumiin, elävän ja kuolleen, singotessa alas kallion juurelle nousi waz-donien parvesta suuri huuto. "Jad-guru-don! Jad-guru-don!" kirkuivat he, ja sitten: "Tappakaa hänet! Tappakaa hänet!"

Ja nyt Tarzan seisoi komerossa Ta-denin vierellä. "Jad-guru-don!" kertasi jälkimmäinen hymyillen: "Kauhea mies -- Kauhea Tarzan! He voivat surmata sinut, mutta he eivät milloinkaan unohda sinua."

"He eivät sur-- mitä nyt?" Tarzanin ajatus "heidän" tekemisistään keskeytyi äkilliseen huudahdukseen, kun kaksi kuolettavaan syleilyyn sulkeutunutta olentoa tuiskahti luolan ovelta kuistille. Toinen oli Om-at, toinen hänen omaa lajiansa, mutta karkean peitteen karvat törröttivät kankeina ulospäin, kun sensijaan Om-atin ihopeite oli sileä. Nuo kaksi olivat ilmeisesti tasaväkisiä ja yhtä ilmeisesti kumpainenkin tavoitti murhaa. He kamppailivat melkein ääneti, paitsi että toinen tai toinen satunnaisella murahduksella tunnusti uuden ruhjaisun.

Noudattaen luonnollista vaikutetta liittolaisensa auttamiseksi hypähti Tarzan eteenpäin, yhtyäkseen nujakkaan, mutta hänet pysähdytti Om-atin mörähtävä epäys. "Takaisin!" käski hän. "Tämä taistelu on minun yksin."

Apinamies ymmärsi ja astui syrjään.

"Se on _gund-bar_", selitti Ta-den, "_päällikkötaistelu_. Tuon miehen täytyy olla Es-sat, päällikkö. Jos Om-at tappaa hänet ilman apua, niin Om-atista saattaa tulla päällikkö."

Tarzan hymyili. Se oli hänen oman viidakkonsa laki -- urosapina Kertshakin heimon laki -- alkuihmisen ikivanha laki, joka tarvitsi vain sivistyksen hienostuttavia vaikutteita, tuottaakseen esille palkatun tikarin ja myrkkypikarin. Sitten hänen huomionsa kääntyi eteisen ulkoreunalle. Joku Es-satin soturi kohotti karvaiset kasvonsa sen yli. Tarzan hyppäsi miestä vastaan, mutta Ta-den ehätti hänen edelleen. "Takaisin!" huusi ho-don tulijalle. "Se on gund-bar." Mies tähysti tutkivasti noita kahta taistelijaa ja käänsi sitten kasvonsa alas heimolaisiaan kohti. "Takaisin!" huusi hän; "se on gund-bar Es-satin ja Om-atin kesken." Hän kääntyi jälleen katsomaan Ta-denia ja Tarzania. "Keitä te olette?" kysyi hän.

"Me olemme Om-atin ystäviä", vastasi Ta-den.

Mies nyökkäsi. "Pidämme teistä huolta jälkeenpäin", sanoi hän ja katosi kuistin reunalta.

Kamppailua eteiskomerossa jatkui hellittämättömän raivokkaasti, ja Tarzan ja Ta-den kykenivät vain työläästi pysyttelemään poissa kiistakumppanusten tieltä, jotka repivät ja takoivat toisiaan käsillä ja jaloilla ja huitelevilla hännillä. Es-sat oli aseeton -- Pan-at-lin ansiosta --, mutta Om-atin kupeella heilui tupessa puukko, jota hän ei yrittänytkään paljastaa. Se ei olisi soveltunut heidän villeihin ja alkeellisiin kunniakäsitteihinsä, sillä päällikkötaistelu oli ratkaistava luonnon aseilla.

Toisinaan he kotvaseksi erkanivat, vain rynnätäkseen jälleen toistensa kimppuun vimmaisesti ja melkein yhtä voimallisesti kuin hullaantuneet sonnit. Sitten toinen kamppasi nurin toisen, mutta siinä kouristuneessa syleilyssä ei päässyt kaatumaan yksin -- Es-sat veti Om-atin mukanaan, horjahtaen komeron kaltaalle. Tarzankin pidätti hengitystään. Siinä he vaarallisesti rimpuilivat tuokion edestakaisin, ja tulos oli välttämätön -- murhaavassa puserruksessa nuo kaksi kierähtivät alas reunalta ja katosivat apinamiehen näkyvistä.

Tarzanilta pääsi tukahtunut huokaus, sillä hän oli kiintynyt Om-atiin, ja sitten hän Ta-denin kanssa astui katsomaan reunan yli. Kaukana alhaalla piti kahden hievahtamattoman hahmon virua hengettömänä lähestyvän aamunkoitteen himmeässä sarastuksessa; mutta Tarzanin hämmästykseksi eivät hänen silmänsä kohdanneet laisinkaan sellaista näkyä. Päin vastoin nuo kaksi kamppailijaa olivat yhä täynnä elämää ja rynnistelivät vain muutaman jalan päässä hänen alapuolellaan. Aina riippuen nappuloissa kahdella otteella -- kädellä ja jalalla tai jalalla ja hännällä -- he näyttivät painiskelevan pystysuoralla seinällä yhtä helposti kuin kuistikomeron tasaisella permannolla, mutta menetelmät olivat hiukan muuttuneet; kumpikin näytti erityisesti rytyyttävän vastustajaansa irti otteestaan, syöstäkseen hänet alas varmaan kuolemaan. Ilmeni piankin, että Om-at nuorempana ja sitkeämpänä oli voiton puolella. Päällikkö pysytteli nyt melkein tyyten puolustuskannalla. Toisella kourallaan pidellen vihollista uumavyöstä Om-at työnsi häntä suoraan ulospäin kalliosta, toisen käden ja toisen jalan nopsasti vääntäessä auki Es-satin otteet vuorotellen, samalla kun hän aina lomassa tehosti ponnistuksiaan tuimilla iskuilla vastustajan vatsakuoppaan. Es-sat oli nopeasti väsymässä, ja likeisen kuoleman tieto -- kuten samanlaisissa olosuhteissa käy jokaiselle raukalle ja rehentelijälle -- häivytti uljastelun ulkokiillon, joka oli kauan saanut esiintyä miehuullisuutensa, ja sen mukana sortui hänen kunniallisuutenakin. Nyt ei Es-sat ollut enää Kor-ul-jan päällikkö -- hän oli uliseva pelkuri, joka taisteli hengestään. Tarraten Om-atiin, tarraten lähimpiin nappuloihin hän etsi mitä hyvänsä tukea pelastuakseen kamalasta putoamisesta, ja rimpuillessaan hän tavoitteli hännällään puukkoa Om-atin kupeelta.

Tarzan näki, ja juuri kun Es-sat sai veitsen vedetyksi tupesta, pudottausi hän kissamaisesti nappuloille taistelijain viereen. Es-satin häntä oli vetäytynyt taaksepäin kurjaa, kohtalokasta survaisua varten. Nyt havaitsivat useat muutkin sen petollisuuden, ja villeistä kurkuista kajahti raivon ja inhon mörinä; mutta terän viuhahtaessa päämäärää kohti tarttui apinamies heilauttavaan karvaiseen jäseneen, ja samalla hetkellä töykkäsi Om-at Es-satin ruumiin luotansa niin rajusti, että sen heikontuneet otteet heltisivät ja se kiiti alas kuolemaan, kirkuvan pelon hetkellisenä meteorina.

NELJÄS LUKU

Väijytys

Kun Tarzan ja Om-at kapusivat takaisin Pan-at-lin luolan eteiseen ja ottivat paikkansa Ta-denin vieressä valmiina mihin hyvänsä Es-satin kuoleman seuraamukseen, kosketti itäisille kukkuloille ilmestyvä aurinko myös erästä nukkujaa etäisellä okapeitteisellä arolla, herättäen hänet jälleenkin uupumattoman vainuamisen päivään, pitkin heikkoa ja nopeasti häipyvää latua.

Tuokion vallitsi Kor-ul-jassa hiljaisuus. Heimon jäsenet odottelivat, katsellen milloin alas hengettömään kasaan, joka oli ollut heidän päällikkönsä, milloin toisiinsa, ja aina välillä Om-atiin ja niihin kahteen, jotka seisoivat hänen kummallakin puolellaan. Sitten Om-at puhui. "Minä olen Om-at", huusi hän. "Kuka sanoo, että Om-at ei ole Kor-ul-jan gund?"

Hän odotti haasteensa hyväksyjää. Pari tanakahkoa nuorta pukaria liikehti levottomasti silmäillen häntä, mutta vastausta ei kuulunut.

"Om-at on siis gund", sanoi hän ratkaisevasti. "Sanokaa minulle nyt, missä Pan-at-li, hänen isänsä ja veljensä ovat?"