Part 20

Hän seisoi aivan alallaan siinä, mihin oli pysähtynyt kuullessaan ensimmäisen kivioven putoamisen. Ei häntä enää helposti syöstäisi gryfin kuoppaan tai muuhun samanlaiseen vaaraan, kuten oli tapahtunut Lu-donin saadessa hänet loukkuun Gryf-temppelissä. Hänen silmänsä alkoivat vähitellen tottua pimeyteen, ja hän huomasi himmeätä valoa tunkeutuvan huoneeseen jostakin reiästä, vaikkei muutamaan minuuttiin kyennyt päättelemään missä se oli. Vihdoin hän keksi katonlaessa pienen aukon, kolmisen jalkaa läpimitaltaan, ja siitä tunkeusi hänen vankilaansa jotakin, mikä oli pikemmin vain kuulakkaampaa pimeyttä kuin valoa.

Senjälkeen kun ovet olivat loksahtaneet kiinni, ei hän ollut kuullut mitään ääntä, vaikka alati pinnisti herkkiä korviansa saadakseen jotakin vihiä suunnasta, jonne ryöstäjä oli vienyt hänen puolisonsa. Nyt hän saattoi erottaa vankityrmänsä ääriiviivat. Se oli pieni huone, ei viittätoista jalkaa avarampi seinästä seinään. Käsien ja polvien varassa mitä varovaisimmin ryömien hän tarkasti koko permantopinnan. Ihan keskellä, kattoaukon alla, oli luukku, mutta muutoin oli permanto kiinteä. Tämän tietäen hänen tarvitsi vain välttää sitä kohtaa, mikäli permannosta oli kysymys. Sitten Tarzan kiinnitti huomionsa seiniin. Niissä oli vain kaksi aukkoa: ovi, josta hän oli astunut sisälle, ja sitä vastapäätä ovi, josta soturi oli kantanut Jane Claytonin. Kumpikin oli suljettu kivipatsaalla, jotka pakeneva soturi oli lähtiessään päästänyt alas.

* * * * *

Ylimmäinen pappi Lu-don lipaisi ohuita huuliaan ja hieroi luisevia valkoisia käsiään tyydytyksestä, kun Pan-sat kantoi Jane Claytonin hänen luokseen ja laski uhrin hänen eteensä permannolle.

"Hyvin tehty, Pan-sat!" huudahti hän. "Sinä saat hyvän palkan tästä palveluksesta. Kunhan meillä nyt vain olisi väärä Dor-ul-Otho vallassamme, niin koko, Pal-ul-don pian viruisi jalkojemme juuressa."

"Mestari, hän on minulla!" sanoi Pan-sat.

"Mitä!" huudahti Lu-don. "Sinulla on Tarzan-jad-guru? Olet hänet ehkä tappanut. Kerro minulle, ihmeellinen Pan-satini, kerro nopeasti! Sydämeni pakahtuu halusta tietää."

"Olen pyydystänyt hänet elävältä, mestari", vastasi Pan-sat. "Hän on siinä pienessä kammiossa, jonka esi-isämme rakensivat niiden kaappaamiseksi, jotka olivat liian väkeviä miesvoimin nujertaa."

"Olet menetellyt hyvin, Pan-sat; minä..."

Säikähtynyt pappi syöksyi huoneeseen. "Joutuin, mestari, joutuin", huusi hän, "käytävät ovat täynnä Ja-donin sotureita!"

"Sinä olet hullu", ärjäisi ylimmäinen pappi. "Minun soturini pitävät hallussaan palatsia ja temppeliä."

"Puhun totta, mestari", vakuutti pappi; "käytävässä on sotilaita, jotka lähestyvät juuri tätä huonetta, ja ne tulevat kaupunkiin johtavalta salakäytävältä päin."

"Asia saattaa olla niinkuin hän sanoo", selitti Pan-sat. "Siltä suunnalta oli Tarzan-jad-guru tulossa, kun minä hänet huomasin ja saatoin satimeen. Hän johti paraikaa sotureitansa kaikkein pyhimpään."

Lu-don juoksi nopeasti ovelle ja vilkaisi käytävään. Ensi silmäyksellä hän näki, että pappi ei ollut aiheettomasti säikähtynyt. Kaksitoista sotilasta marssi käytävää pitkin häntä kohden, mutta he näyttivät hämmentyneiltä eivätkä suinkaan varmoilta asiastaan. Ylimmäinen pappi arvasi, että he menetettyään johtajansa, Tarzanin, olivat jotensakin eksyksissä temppelin maanalaisten holvien tuntemattomissa sokkeloissa.

Astuen takaisin huoneeseen Lu-don tarttui katosta riippuvaan nahkahihnaan. Hän nyki sitä voimakkaasti ja kautta temppelin kumahtelivat metallisen gongongin syvät soinnahdukset. Viisi kertaa sen lyönnit kiirivät käytävissä, ja sitten Lu-don kääntyi pappien puoleen. "Tuokaa nainen tänne ja seuratkaa minua", käski hän.

Hän meni ulos pienestä ovesta, ja toiset nostivat Jane Claytonin ylös ja seurasivat häntä. He etenivät kapean käytävän läpi ja portaita ylöspäin kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle ja mutkitellen taaksepäin sokkeloverkossa, kunnes päätyivät kierukkaportaille, jotka nousivat maanpinnalle isoimmassa alttaripihassa itäisen alttarin lähellä.

Kaikilta suunnilta kuului nyt sekä alhaalta käytävistä että ylhäältä maanpinnalta kiireisiä askelia. Hälytyssoittimen viisi kajahdusta oli kutsunut uskolliset puoluelaiset Lu-donin avuksi hänen yksityishuoneisiinsa. Papit, jotka tunsivat tien, opastivat vähemmän perehtyneet soturit paikalle, ja nyt eivät Tarzania seuranneet olleet ainoastaan johtajatta, vaan heitä vastassa oli aivan ylivoimainen joukko. He olivat rohkeita miehiä, mutta näissä olosuhteissa he olivat avuttomia, ja niin he peräytyivät samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Ehdittyään pienemmän holvitien ahtaaseen alaan he tunsivat olevansa turvassa, koska ainoastaan yksi vihollinen kerrallaan saattoi täällä hyökätä heidän kimppuunsa. Mutta heidän suunnitelmansa oli mennyt myttyyn, ja ehkä koko asiakin menetetty, koska Ja-don oli niin paljon rakentanut heidän yrityksensä menestykseen.

Kuullessaan temppelien gongongien kaiun Ja-don otaksui, että Tarzan oli miehineen alottanut taistelun, ja niin hän ryhtyi hyökkäykseensä palatsin porttia vastaan. Temppelin sisäpihaan kuuli Lu-don hurjia sotahuutoja, jotka antoivat tiedon todellisesta voimien mittelystä. Jättäen Pan-satin ja toisen papin vartioimaan naista, hän kiirehti palatsia kohti johtaakseen itse joukkojaan, ja astuessaan temppelialueen läpi hän toimitti lähetin ottamaan selvää alhaalla sokkeloissa käydyn nujakan tuloksista ja toisia airueita levittämään hänen puoluelaistensa kesken sanomaa, että väärä Dor-ul-Otho oli vankina temppelissä.

Kun taistelun melske kohosi A-lurin yli, kääntyi luutnantti Erich Obergatz pehmeällä taljavuoteellaan. Hän hieroi silmiään ja katsahti ympärilleen. Ulkona oli vielä pimeä.

"Minä olen Jad-ben-Otho", virkkoi hän. "Kuka rohkenee häiritä minun untani?"

Permannolla hänen makuusijansa jalkopäässä kyyröttävää orjatarta puistatti ja hän kosketti otsallaan permantoa. "Varmaankin on vihollinen hyökännyt, oi Jad-ben-Otho." Tyttö puhui lepytellen, sillä hän tiesi kokemuksesta, mihin hirvittävään ja hulluun raivoon vähäpätöisetkin seikat saattoivat suuren jumalan kiihoittaa.

Muuan pappi syöksyi äkkiä oviuutimen välitse, painui rähmälleen ja hieroi otsaansa permantokivitykseen. "Oi Jad-ben-Otho", huusi hän, "Ja-donin sotilaat ovat hyökänneet palatsiin ja temppeliin. Paraikaa he taistelevat käytävissä Lu-donin suojien lähettyvillä, ja ylimmäinen pappi pyytää sinua tulemaan palatsiin rohkaistaksesi uskollisia sotilaitasi."

Obergatz hypähti pystyyn.. "Minä olen Jad-ben-Otho", kiljasi hän. "Salamoillani tuhoan jumalanpilkkaajat, jotka rohkenevat hyökätä A-lurin pyhään kaupunkiin!"

Hetkisen hän reuhtoi juosten päämäärättä pitkin huonetta, papin ja orjattaren pysyessä rähmällään ja otsa maassa.

"Ylös", huudahti Obergatz potkaisten vihaisesti orjatyttöä kylkeen, "ylös! Jäisitkö sinä tänne odottamaan koko päiväksi, sillävälin kun pimeyden voimat saartavat valon kaupunkia?"

Suunniltaan säikähtyneinä, kuten kaikki, joiden täytyi olla suurta jumalaa palvelemassa, nousivat molemmat ja seurasivat Obergatzia palatsiin päin.

Sotilaiden huutojen yli kohosi yhä temppelinpappien kirkuna: "Jad-ben-Otho on täällä, ja väärä Dor-ul-Otho on temppeliin vangittuna!" Yhäti toistellut huudot kuuluivat vihollistenkin korviin, niinkuin oli tarkoitettukin.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Tuomion hetki

Auringon noustessa olivat Ja-donin joukot vielä pidäteltyinä palatsin portilla. Vanha urho oli viereltä valloittanut korkean rakennuksen ja piti harjalla aina sotilasta tähystämässä palatsin pohjoismuuria kohti, siltä kun oli Ta-denin tehtävä hyökkäyksensä. Mutta minuutit venyivät tunneiksi, eikä toisesta sotajoukosta näkynyt merkkiäkään; ja sitten ilmestyi auringon loisteessa palatsirakennuksen katolle ylimmäinen pappi Lu-don, vallantavoittelija Mo-sar ja kummallinen alaston miehenhahmo, jonka pitkään tukkaan ja partaan oli punottu vereksiä saniaisia ja kukkia. Heidän takanaan seisoi parvi alempia pappeja, jotka veisasivat yhteen ääneen: "Tämä on Jad-ben-Otho. Laskekaa aseenne ja antautukaa!" Tätä he toistivat toistamistaan ja sen kanssa vuorotellen huutoa: "Väärä Dor-ul-Otho on vankina!"

Kun taistellaan suuria ruumiillisia ponnistuksia vaativilla aseilla, syntyy tavallisesti hiljaisuudenkin toveja sotajoukkojen kesken, ja sellaisena aikana kohosi äkkiä ääni Ja-donin seuralaisten riveistä: "Näyttäkää meille Dor-ul-Otho! Me emme usko teitä!"

"Odottakaa!" huusi Lu-don. "Jollen minä tuo häntä esille ennenkuin aurinko on liikkunut oman leveytensä verran, niin palatsin portit avataan teille ja minun sotilaani laskevat aseensa."

Hän kääntyi erään pappinsa puoleen, antaen lyhyitä määräyksiä.

* * * * *

Apinamies astuskeli ahtaan koppinsa permannolla. Katkerasti hän soimasi itseään typeryydestä, joka oli vienyt hänet tähän uuteen ansaan. Mutta oliko se typeryyttä? Mitäpä muuta hän olisi saattanut tehdä kuin rientää puolisonsa avuksi? Hän yritti arvailla, kuinka he olivat saaneet hänet Ja-lurista siepatuksi, ja sitten hänen mieleensä äkkiä muistuivat sen soturin piirteet, jonka vallassa hän oli nähnyt Janen. Ne tuntuivat omituisen tutuilta. Hän vaivasi aivojaan yrittäen muistella, missä oli miehen ennen nähnyt, ja sitten asia hänelle valkenikin. Mies oli sama vieras soturi, joka oli liittynyt Ja-donin joukkoihin Ja-lurin ulkopuolella sinä päivänä, jona Tarzan oli ratsastanut isolla gryfillä Kor-ul-jan viereisestä asumattomasta rotkosta alas pohjoisen päällikön pääkaupunkiin. Mutta kuka hän muuten oli? Tarzan tiesi, että hän ei sitä ennen ollut häntä koskaan nähnyt.

Nyt hän kuuli gongongin kumahtelun ulkoa käytävästä ja hyvin heikkoa jytyä kiireisistä askelista, joita huudot säestivät. Hän arvasi, että hänen sotilaansa oli huomattu ja kahakka alkanut. Tuskaksi kävi, että hänen ei ollut sallittu ottaa siihen osaa.

Yhä uudelleen hän koetteli vankilansa ovia ja permannon keskiluukkua, mutta ne olivat hänen vimmatuimmastakin rytyytyksestään hievahtamattomia. Hän yritti kurkistella ylhäällä olevaan aukkoon, mutta ei erottanut mitään, ja sitten hän jatkoi turhaa kävelyään edestakaisin kuin häkkiin suljettu leijona ristikkonsa takana.

Tunnit kuluivat vitkallisesti. Hänen korvansa erottivat heikkoja ääniä, ikäänkuin huikkauksia pitkän matkan päästä. Taistelu oli käynnissä. Hän ihmetteli, pääsisikö Ja-don voittajaksi, ja jos niin tapahtuisi, voisivatko hänen ystävänsä mitenkään löytää hänet tästä kallionsisuksen salakammiosta. Hän epäili sitä.

Mutta kun hän taas vilkaisi kattoaukkoon, näkyi keskikohdalla riippuvan jotakin. Hän meni lähemmäksi ja tähysi tiukemmin. Niin, siellä oli jotakin. Se näkyi olevan köysi. Tarzan mietti, oliko se ollut siinä kaiken aikaa. Kaiketikin, koska hän ei ollut kuullut mitään rasahdusta ylhäältä -- ja olihan huoneessa niin pimeä, että köysi helposti oli saattanut jäädä häneltä huomaamatta.

Hän kurotti kätensä sitä kohti. Pää oli juuri hänen ulottuvillaan. Hän painausi sen varaan nähdäkseen, kestäisikö se hänet. Sitten hän laski sen irti ja peräytyi, yhä katsellen sitä, niinkuin olette nähnyt eläimen tekevän tutkiakseen jotakin outoa esinettä -- sellaiset pikku piirteet erottivat Tarzanin muista ihmisistä, tehostaen hänen yhtäläisyyttään kotiviidakkonsa petojen kanssa. Yhä uudelleen ja uudelleen hän kosketti ja koetteli punottua nahkaköyttä, aina kuunnellen, erottaisiko mitään varottavaa rasahdusta ylhäältä.

Hän varoi astumasta milloinkaan luukulle, ja kun hän vihdoin laskeutui koko painollaan köyden varaan ja kohotti jalkansa permannosta, levitti hän ne hyvin haralleen, jotta mahdollisesti pudotessaan jäisi kahareisin luukun yli. Köysi kesti hänen painonsa. Ei kuulunut mitään ääntä ylhäältä eikä permantoluukultakaan päin.

Hiljaa ja varovasti hän ote otteelta käsiänsä siirrellen kiskoutui ylöspäin. Yhä lähemmäksi lakea hän nousi. Tuokion perästä hänen silmänsä olisivat välikaton yläpuolella. Hänen molemmat kätensä ulottuivat jo ylempään huoneeseen, kun äkkiä jokin puristui hänen kyynärvarsiinsa, kytkien ne tiukasti ja jättäen hänet riippumaan ilmaan kykenemättömänä etenemään tai peräytymään.

Heti ilmestyi valoa ylempään huoneeseen, ja hän näki kamalan papinnaamion tuijottavan vastaansa. Papin käsissä oli nahkainen hihna, ja sillä hän köytti Tarzanin käsivarret, kunnes ne olivat kiedotut kireästi toisiinsa kyynärpäistä melkein sormiin asti. Tämän papin takana Tarzan näki kohta toisia, ja sitten muutamat tarttuivat häneen ja vetivät hänet aukosta sisälle.

Melkein heti, kun sai silmänsä permannon tasolle, käsitti hän kuinka he olivat hänet pyydystäneet. Kaksi silmukkaa oli ollut aukon kehyksenä. Pappi oli odottanut kummankin köyden päässä eri puolilla huonetta. Kun vanki oli kiivennyt kyllin korkealle koppiinsa solutettua köyttä pitkin, jotta käsivarret olivat kohonneet paulojen sisäpuolelle, olivat papit nopeasti nykäisseet köysistä ja uhri oli helposti kytketty, jättämättä hänelle mitään tilaisuutta puolustautua tai iskeä vangitsijoitaan.

Ja nyt he sitoivat hänen säärensä nilkoista polviin asti, nostivat hänet ylös ja kantoivat ulos huoneesta. He eivät virkkaneet hänelle sanaakaan, raahatessaan häntä ylöspäin temppelin pihaan.

Taistelun pauhu oli taas yltynyt, kun Ja-don oli kehoittanut joukkojaan uusiin ponnistuksiin. Ta-den ei ollut saapunut, ja vanhan päällikön väen lisääntyvä kurittomuus ilmeni vähentyneissä ponnistuksissa. Juuri silloin kantoivat papit temppelin katolle Tarzan-jad-gurun, näyttäen hänet kummankin puolueen sotilaille.

"Tässä on väärä Dor-ul-Otho!" kirkaisi Lu-don.

Obergatz, jonka hämmentynyt järki ei koskaan ollut täysin tajunnut kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtui, sattui vilkaisemaan köytettyyn ja avuttomaan vankiin, ja kun hänen silmänsä osuivat apinamiehen yleviin piirteisiin, remahtivat ne suuriksi kummastuksesta ja pelosta, ja hänen vaaleanharmaat kasvonsa saivat sairaloisen sinerryksen. Kerran ennen hän oli todellisuudessa nähnyt Apinain Tarzanin, mutta monet kerrat unessa, ja aina oli jättiläiskokoinen apinamies kostamassa sodan kommelluksia kolmelle saksalaiselle upseerille, jotka johtivat alkuasukasjoukkojaan Tarzanin rauhallisen kodin hävityksessä.

Kapteeni Fritz Schneider oli siten joutunut yksityisen koston tavoittamaksi, luutnantti von Goss samaten; ja nyt seisoi Obergatz katsellen kasvoista kasvoihin Nemesistä, joka oli ollut hänen untensa painajaisena pitkät, ilottomat kuukaudet. Että Tarzan oli köytetty ja avuton, se ei vähentänyt riutuneen saksalaisen kauhua -- hän ei näkynyt tajuavankaan, että mies ei kyennyt tekemään hänelle pahaa. Hän vain kyyristeli äännähdellen jotakin, ja sen huomatessaan Lu-don pelkäsi muidenkin voivan oivaltaa, että tämä poskiltaan parroittunut idiootti ei ollut jumala ja että noista kahdesta Tarzan-jad-guru oli jumalallisempi ilmestys. Ylimmäinen pappi näkikin jo muutamien lähellä seisovien sotilaiden kuiskailevan ja viittovan toisilleen. Hän astui lähemmäksi Obergatzia.

"Sinä olet Jad-ben-Otho", kuiskasi hän, "kiellä hänet!"

Saksalainen pudistausi. Hänen aivonsa selkenivät hiukan, ylimmäisen papin sanat tarjosivat hänelle ohjausta pelastukseen.

"Minä olen Jad-ben-Otho!" kirkaisi hän.

Tarzan katsoi häntä suoraan silmiin.

"Te olette luutnantti Obergatz Preussin armeijasta", sanoi hän sujuvalla saksankielellä. "Te olette viimeinen niistä kolmesta, joita olen kauan etsinyt; Jumala ei ole meitä suotta osuttanut yhteen nyt lopultakin."

Luutnantti Obergatzin aivot toimivat melkoisesti selinneinä. Hänkin huomasi kysyvän ilmeen muutamien lähelläolijain katseissa. Hän näki molempien kaupunkien toisilleen vihamieliset sotilaat toimettomina portilla ja jokaisen silmän kääntyneenä häneen ja köytettyyn apinamieheen. Hän käsitti, että epäröiminen nyt tietäisi häviötä ja häviö kuolemaa. Hän korotti äänensä ja puhui preussilaisen upseerin terävästi korostettuun tapaan, joka kuulosti niin erilaiselta kuin hänen aikaisempi mielipuolinen kirkunansa, että se sai jokaisen korvan tarkkaavaiseksi ja tuotti hämmennyksen ilmeen Lu-donin viekkaille kasvoille.

"Minä olen Jad-ben-Otho", lausui Obergatz jämerästi. "Tuo olento ei ole minun poikani. Varoituksena kaikille herjaajille hän saa palkkansa alttarilla sen jumalan kädestä, jota hän on häväissyt. Viekää hänet pois näkyvistäni, mutta kun aurinko kohoaa korkeimmilleen, kokoontukoot uskolliset temppelipihaan tämän jumalallisen käden vihan todistajiksi." Ja hän kohotti oikean kämmenensä.

Ne, jotka olivat tuoneet Tarzanin, veivät hänet siis pois, kuten Obergatz oli käskenyt. Ja saksalainen kääntyi vielä kerran portilla seisovien sotilaiden puoleen: "Laskekaa aseenne, Ja-donin soturit, jotta minä en kutsu alas salamaa tuhoamaan teitä paikkaan, missä seisotte. Ne, jotka tottelevat minua, saavat anteeksiannon. No, heittäkää pois aseenne!"

Ja-donin sotilaat liikehtivät levottomasti, luoden vetoavia silmäyksiä johtajaansa ja pelokkaita katseita katolla seisoviin pappeihin. Ja-don riensi miestensä luo. "Heittäkööt pelkurit ja lurjukset aseensa ja astukoot palatsiin", huusi hän, "mutta Ja-don ja Ja-lurin sotilaat eivät milloinkaan kosketa otsallaan Lu-donin ja hänen epäjumalansa jalkoja. Tehkää nyt päätöksenne!" huudahti hän seuraajilleen.

Muutamat heittivät pois aseensa ja hiipivät häpeissään porttikäytävän läpi palatsiin; ja heidän esimerkkinsä vaikutuksesta luikki toisiakin tiehensä pohjoisen päällikön riveistä; mutta enemmistö pysyi vankkana ja uskollisena hänen ympärillään, ja kun viimeinen arkalainen oli poistunut, kajahdutti Ja-don hurjan sotahuudon, johtaen seuralaisensa hyökkäykseen, ja jälleen riehui taistelu palatsin portilla.

Ajoittain Ja-donin joukot työnsivät vastustajansa temppelialueelle, ja sitten tyrskähti taistelun aalto kaupunkiin jälleen. Eikä Ta-denia apujoukkoineen vieläkään kuulunut. Puolipäivä läheni. Lu-don oli kutsunut jokaisen käytettävissä olevan miehen, jota ei ehdottomasti tarvittu temppelinportin puolustukseen, ja nämä hän lähetti Pan-satin johdolla salakäytävän läpi kaupunkiin, mistä he hyökkäisivät takaapäin Ja-donin joukkojen kimppuun, portille jääneiden nuijiessa näitä edestä.

Suuren ylivoiman ahdistaessa kahdelta puolen oli seuraus välttämätön, ja vihdoin Ja-donin pienen armeijan jäännökset antautuivat. Vanha päällikkö raahattiin Lu-donin eteen.

"Viekää hänet temppelipihaan", huusi ylimmäinen pappi. "Hän saa olla rikostoverinsa kuoleman todistajana, ja kenties Jad-ben-Otho langettaa samanlaisen tuomion hänelle itselleen."

Sisempi temppelipiha oli sulloutunut täyteen kansaa. Läntisen alttarin eri puolilla seisovat Tarzan ja hänen puolisonsa sidottuina ja avuttomina. Taistelun melu oli tauonnut, ja nyt apinamies näki Ja-donia tuotavan sisäpihaan, ranteet tiukasti sidottuina yhteen rinnan eteen. Tarzan käänsi silmänsä Janeen ja nyökkäsi Ja-doniin päin.

"Tämä näyttää lopulta", sanoi hän tyynesti. "Hänessä oli meidän viimeinen ja ainoa toivomme."

"Olemme vihdoinkin löytäneet toisemme, John", vastasi puoliso. "Ja viimeiset päivämme olemme viettäneet yhdessä. Ainoa rukoukseni on, että he, jos ottavat sinut, eivät jättäisi minuakaan."

Tarzan ei vastannut, sillä hänen sydämessään oli sama katkera ajatus kuin toisellakin -- hän ei pelännyt kuolemaansa, vaan pelkäsi Janen jäävän eloon. Apinamies riuhtaisi siteitään, mutta ne olivat liian monet ja liian vahvat. Lähellä seisova pappi näki sen ja läimäytti pilkallisesti nauraen avutonta vankia kasvoihin.

"Heittiö", huudahti Jane Clayton.

Tarzan hymyili. "On minua ennenkin näin lyöty, Jane", sanoi hän, "eikä lyöjä ole koskaan jäänyt henkiin."

"Onko sinulla siis yhä toivoa?" kysyi vaimo.

"Olen vielä elossa", virkkoi apinamies, ikäänkuin se olisi ollut riittävä vastaus. Jane oli nainen, eikä hänellä ollut miehensä täydellistä lujamielisyyttä. Sisimmässään hän tiesi, että Tarzan kuolisi alttarilla keskipäivän aikaan, sillä tämä oli sisäpihaan tuotuna hänelle maininnut Obergatzin langettaman tuomion; ja hän tiesi Tarzaninkin tietävän kohtalonsa ehdottomuuden, vaikka viidakkomies oli liian uljas sitä edes itselleen myöntämään.

Katsellessaan häntä seisomassa siinä niin suorana, ihmeellisenä ja rohkeana villien vangitsijain keskellä, valitti Jane katkeroituneessa sydämessään kohtalon julmuutta.

Ja nyt tulivat Lu-don ja alaston Obergatz, ja ylimmäinen pappi vei saksalaisen paikalleen alttarin taakse, asettuen itse hänen vasemmalle puolelleen. Lu-don kuiskasi sanan Obergatzin korvaan, samalla nyökäten Ja-doniin päin. Sairasmielinen mies loi synkän silmäyksen vanhaan soturiin.

"Ja valejumalan jälkeen väärä profeetta", huudahti hän, osoittaen syyttävällä sormellaan Ja-donia. Sitten hänen katseensa kääntyi Jane Claytoniin.

"Entä nainen?" kysyi Lu-don.

"Naisesta minä päätän myöhemmin", vastasi Obergatz. "Minä puhun hänen kanssaan illalla, sitten kun hän on ehtinyt miettiä, mitkä ovat seuraukset Jad-ben-Othon vihan herättämisestä."

Hän kohotti silmänsä aurinkoa kohti. "Aika lähenee", sanoi hän Lu-donille. "Valmista uhri."

Lu-don nyökkäsi Tarzanin ympärille kerääntyneille papeille. Nämä tarttuivat apinamieheen; miesvoimin he nostivat hänet yhdestä kivimöhkäleestä hakatulle alttarille selälleen, pää eteläiseen suuntaan käännettynä, vain muutaman askeleen verran Jane Claytonista. Vaistomaisesti ja ennenkuin he ehtivät häntä siitä ehkäistä syöksyi nainen eteenpäin ja kumartui suutelemaan nopeasti puolisonsa otsaa. "Hyvästi, John!" kuiskasi hän.

"Hyvästi", vastasi toinen hymyillen.

Papit tarttuivat häneen ja laahasivat hänet pois. Lu-don ojensi uhriveitsen Obergatzille. "Minä olen voimallinen jumala", huusi saksalainen; "näin lankee jumalallinen viha kaikkien vihollisteni päälle!" Hän silmäsi aurinkoa ja kohotti veitsen korkealle päänsä yli.

"Näin kuolevat jumalan herjaajat!" hän kiljaisi. Ja samassa kajahti äänettömän, hiiskumattoman väkijoukon yli lyhyt räiskähtävä sävel. Samassa viuhahti viheltävä ääni, ja Jad-ben-Otho lysähti aikomansa uhrin yli. Taas sama pelottava ääni, Lu-don kaatui. Jälleen kuului räiskähdys, hervottomana Mo-sar tuupertui tantereelle. Ja nyt kääntyivät soturit ja kansa -- tämän uuden tuntemattoman äänen suuntaa etsien -- pihan länsipäätä kohti.

Temppelin ympärysmuurin harjalla he näkivät kaksi olentoa -- ho-donilaisen soturin ja hänen vieressään melkein alastoman olennon, joka ilmeisesti kuului Tarzan-jad-gurun rotuun. Hänen hartioillaan ja lanteillaan oli kummallisia leveitä, kauneilla keskipäivän auringossa välkkyvillä taajaan rivitetyillä lieriöillä koristettuja vöitä, ja hänen käsissään kiiltävä, puusta ja metallista tehty esine, jonka päästä nousi siniharmaa savukiemura.

Sitten kajahti ho-donilaissoturin ääni kirkkaana mykän kansanjoukon korviin. "Näin puhuu oikea Jad-ben-Otho tämän kuolonairuensa välityksellä!" huusi hän. "Katkaiskaa vankien siteet. Katkaiskaa siteet Dor-ul-Otholta ja Ja-donilta, Pal-ul-donin kuninkaalta, ja siltä naiselta, joka on jumalan pojan puoliso."

Kiihkomielisyyden raivon täyttämä Pan-sat näki tähän asti palvelemansa järjestelmän voiman ja kunnian murtuneen ja hävinneen. Yhtä ja ainoastaan yhtä hän syytti onnettomuudesta, joka nyt oli hänet yllättänyt. Uhrialttarilla viruva olento oli tuottanut Lu-donille kuoleman ja tehnyt tyhjiksi alipapin aivoissa heränneet ja päivä päivältä kehittyneet vallanhaaveet.

Uhriveitsi oli pudonnut alttarille Obergatzin hervonneista sormista. Pan-sat hiipi lähemmäksi, ja sitten hän yhtäkkiä syöksähti eteenpäin tarttuakseen veitsen kahvaan. Mutta juuri kun hänen sormensa puristuivat sen ympärille, räiskäytti temppelipihan muurilla seisovan kummallisen olennon käsittelemä outo kapine murskaavan tuomionsanan, ja alipappi Pan-sat horjahti kiljahtaen mestarinsa ruumiin päälle. "Vangitkaa papit", huusi Ta-den sotureille, "älköönkä kukaan empikö, jottei Jad-ben-Othon airut lähetä vielä toisia ukkosenvaajoja."