Part 2

Tarzan tunsi melkein heti joutuneensa miltei yli-inhimillisen voimakkaan olennon syleilyyn. Rotevan kouran jäntevät sormet tavoittivat hänen kurkkuaan, toisen kohottaessa nuijan hänen päänsä yläpuolelle. Mutta jos oli karvainen hyökkääjä väkevä, niin suuretpa olivat hänen sileäpintaisen vastustajansakin voimat. Heilauttaen nyrkkinsä yhdellä ainoalla kamalalla survaisulla toisen leukaperiin sai Tarzan ahdistajansa hetkellisesti hoippumaan, ja sitten hänen sormensa puristuivat villaiseen kurkkuun, toisen käden tarttuessa nuijaa heiluttavaan ranteeseen. Yhtä nopeasti hän työnsi oikean jalkansa karvaisen kuvatuksen taakse ja paiskautuen kaikella painollaan eteenpäin nykisti olennon lanteensa päällitse raskaasti maahan, samassa kun heittäytyi hänen rintansa päälle.

Tölmäyksessä putosi nuija hyökkääjän kädestä ja hänen kurkkunsa tempausi irti Tarzanin otteesta. Heti olivat nuo kaksi sulkeutuneet kuolettavaan syleilyyn. Vaikka olento puri Tarzania, oivalsi jälkimmäinen nopeasti, että tämä temppu ei ollut erikoisen peloittavaa hätyytystä tai puolustusta, koska sen kulmahampaat olivat tuskin enemmän kehittyneet kuin hänen omansa. Enimmin tuli hänen varoa joustavaa häntää, joka alati pyrki kiertymään hänen kaulansa ympäri.

Rimpuillen ja äristen nuo kaksi kierivät ruohikossa puun juurella, ensin toinen päällimmäisenä ja sitten toinen, mutta tällähaavaa kumpikin enemmän yrittäen varjella kurkkuaan toisen kuristavalta puserrukselta kuin koettaen ryhtyä hyökkääviin menetelmiin. Mutta piankin näki apinamies tilaisuutensa, ja heidän kieriskellessään hän pakotti olennon yhä lähemmäksi vedensilmää, jonka partaalla taistelua käytiin. Viimein he makasivat ihan veden reunalla, ja nyt oli Tarzanin tehtävänä vain syöstä heidät molemmat pinnan alle sillä tavoin, että hän itse jäisi päällimmäiseksi.

Samassa osui Tarzanin näköpiiriin hänen kellistyneen kumppaninsa takana juovaisen sapelihampaisen sekamuodon kyyristelevä, paholaisnaamainen hahmo, joka silmäili häntä sisukkaan pahuuden ilmennyksenä.

Melkein samanaikaisesti keksi Tarzanin karvainen vastustaja uhkaavan kissaeläimen. Hän taukosi heti sotaisuudestaan Tarzania vastaan ja yritti hätäisesti parpattaen irtautua Tarzanin otteesta, mutta hänen eleensä ilmaisivat, että heidän rynnistelynsä nyt oli hänen puolestaan päättynyt. Käsittäen tajuttoman kumppaninsa vaaran ja innokkaana suojelemaan häntä sapelihampaalta hellitti apinamies vastustajansa, ja he nousivat seisaalle.

Tarzan veti puukkonsa ja siirtyi hitaasti kumppaninsa ruumista kohti, odottaen äskeisen vastustajansa käyttävän tilaisuutta pakoon. Hänen ihmeekseen olento kuitenkin eteni hänen rinnallaan, siepattuaan nuijansa.

Mahalleen litistäytyneenä jäi iso kissaeläin hievahtamattomaksi, paitsi että häntä nytkähteli ja huulet värähtelivät irvissä, sen lojuessa noin viidenkymmenen jalan päässä miesapinan ruumiin takana. Astuessaan jälkimmäisen yli Tarzan näki silmäluomien värähtelevän ja avautuvan ja tunsi sydämessään kummallista huojennusta siitä, että olento ei ollut kuollut, samalla kun tajusi että hänen villissä povessaan oli aavistamattomasti herännyt kiintymystä tähän outoon uuteen ystävään.

Tarzan lähestyi vakaasti sapelihammasta, eikä villainen otus hänen oikealla puolellaan jättäytynyt taammaksi. Likemmäksi ja likemmäksi he tulivat, kunnes sekamuoto teki ryntäyksen noin kahdenkymmenen jalan päästä. Sen hyökkäys oli suunnattu karvaiseen ihmisenkaltaiseen apinaan, joka pysähtyi nuija koholla ottamaan vastaan vihollisensa. Tarzan päinvastoin loikkasi eteenpäin eikä ollut huimasti liikkuvaa kissaeläintäkään verkallisempi heittäytyessään suin päin hänen kimppuunsa kuin jalkapalloilija ryntäyksessä amerikkalaisella kerhokentällä. Hänen oikea käsivartensa kiertyi pedon kaulaan oikean lavan edessä, vasen vasemman etujalan takana, ja niin raju oli tölmäyksen voima, että he kaksi kierivät useaan kertaan ympäri maassa, kissaeläimen yrittäessä kiljuen ja kynsien vapautua kääntymään ahdistajaansa vastaan ja miehen vimmatusti säilyttäessä otettaan.

Näköjään oli se hyökkäys mieletöntä raivopäisyyttä, jota ei järki eikä tahto ohjannut. Mutta sellainen oletus ei kuitenkaan olisi vähääkään pitänyt paikkaansa, sillä apinamiehen jättiläisrakenteen jokainen lihas totteli sen ovelan mielen määräyksiä, jota pitkällinen kokemus oli harjaannuttanut jokaiseen tällaisen kohtauksen vaiheeseen. Pitkät, rotevat raajat näyttivät selviämättömästi sekaantuneen kynsivän kissaeläimen takajalkoihin ja aina vain ihmeen kautta väistävän sen harittavia kynsiä, ja kuitenkin ne tässä tuoksinassa olivat juuri oikealla hetkellä siinä missä niitä tarvittiin toteuttamaan apinamiehen hyökkäyssuunnitelmaa. Juuri kun peto siis luuli päässeensä voiton puolelle vastustajastaan, nytkähti se äkkiä ylöspäin apinamiehen noustessa jaloilleen ja samalla pidellessä viiruista selkää ruumistaan vasten puserrettuna sekä painaessa sitä taaksepäin, kunnes se kykeni vain avuttomasti huitomaan ilmaa.

Samassa ryntäsi joukkoon villainen musta ja hautasi veitsensä pedon sydämeen. Tuokion aikaa Tarzan vielä säilytti otteensa, mutta ruumiin lopullisesti veltostuessa hän työnsi sen luotansa, ja nuo kaksi, jotka olivat äsken temmeltäneet kuolettavassa kaksintaistelussa, seisoivat katsellen toisiaan yhteisen vihollisen ruumiin yli.

Tarzan odotti, valmiina joko rauhaan tai sotaan. Pian kohosi kaksi karvaista mustaa kättä; vasen laskettiin omalle sydämelle ja oikea ojentui koskettamaan kämmenellään Tarzanin rintaa. Samalla ystävällisen tervehdyksen muodolla oli pithecanthropus eli miesapina vahvistanut liittonsa apinamiehen kanssa, ja Tarzan oli kerkeä vastaanottamaan tarjotun ystävyyden, hyvillään jokaisesta toverista, minkä kykeni saamaan puolelleen tässä oudossa ja villissä maailmassa.

Lyhyen tervehdystoimituksen jälkeen vilkaistessaan karvattoman miesapinan taholle Tarzan huomasi jälkimmäisen tulleen tajuihinsa ja istuvan tarkkaamaan heitä tiukasti. Hän nousi nyt verkalleen, ja samalla kääntyi karvainen musta puhuttelemaan häntä ilmeisesti heidän yhteisellä kielellään. Karvaton vastasi, ja nuo kaksi lähestyivät toisiansa hiljalleen. Tarzan tähysteli jännittyneesti, mitä heidän kohtauksestaan koituisi. He pysähtyivät muutaman askeleen päähän toisistaan ja ensin toinen ja sitten toinen puhui nopeasti, mutta kiihtymystä ilmaisematta, kumpikin väliin vilkaisten tai nyökäten Tarzaniin päin, joten oli selvää, että hän jossakin määrin oli keskustelun aiheena.

Pian he jälleen etenivät kunnes kohtasivat toisensa, ja nyt uudistettiin se lyhyt sovinnon toimitus, jolla aikaisemmin oli Tarzanin ja mustan vihollisuudet lopetettu. He tulivat sitten apinamiehen luokse ja puhuttelivat häntä hartaasti ikäänkuin yrittäen antaa hänelle jotakin tärkeätä tietoa. Hyödyttömänä he sen homman kuitenkin kotvasen kuluttua hylkäsivät ja saivat merkkikielellä ilmaistuksi Tarzanille, että he aikoivat jatkaa matkaa yhdessä ja kehoittivat häntä liittymään seuralaisekseen.

Kun Tarzan ei ollut ennen liikkunut heidän osoittamallaan suunnalla, suostui hän hyvin mielellään tarjoukseen; hän oli päättänyt läpikotaisin tutkia tämän tuntemattoman maan ennen kuin lopullisesti luopuisi etsimästä lady Janea sieltä. Useita päiviä heidän tiensä vei pitkin mäkimaita, jotka olivat yhdensuuntaisia yläpuolella kohoavan korkean vuorijonon kanssa. Tuon valloittamattoman tyyssijan villit asujamet uhkasivat heitä monastikin, ja toisinaan Tarzan näki vilahduksia kummallisista jättiläismuodoista yön varjojen seassa.

Kolmantena päivänä he tulivat tilavaan luonnolliseen luolaan, joka avautui matalan kallion kupeeseen; tämän juurella kohisi tuollainen vuoristopuro, jotka lukuisina vesittivät alamaan tasankoa ja muodostivat rämeitä alangoille maan laidalla. Kolmikko asettui toistaiseksi asumaan tänne, ja kumppanien kielen opettaminen Tarzanille edistyi nyt joutuisammin kuin marssiessa.

Luola oli ilmeisesti menneinäkin aikoina suojannut ihmisenkaltaisia olentoja. Näkyi järeätekoisen kivilieden jäännöksiä, ja monien nuotioiden savut olivat mustanneet seiniä ja lakea. Nokeen oli raapittu ja toisinaan syvälle sen alle kiveenkin kaiverrettu omituisia hieroglyfejä ja eläinten ja lintujen ja matelijoiden piirroksia, joista muutamien viimeksimainittujen omituiset ääriviivat muistuttivat jurakauden hävinneitä elollisia. Tarzanin kumppanit lukivat suurella mielenkiinnolla muutamia äskeisimpiä hieroglyfilauselmia ja tekivät niistä huomautuksiaan, ja sitten hekin piirsivät puukkojensa kärjellä lisää noiden mustuneiden seinien kenties tuhatvuotisiin muistiinpanoihin.

Tarzanin uteliaisuus heräsi, mutta hän ei kyennyt ajattelemaan muuta selitystä kuin että hän mahdollisesti katseli maailman alkeellisinta hotellipäiväkirjaa. Ainakin se antoi hänelle lisävalaistusta näiden omituisten olentojen kehityksestä, joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt. Tässä oli apinahäntäisiä miehiä, toinen heistä niin karvapeitteinen kuin mikä hyvänsä alempi turkiseläin, ja kuitenkin oli ilmeistä, että heillä ei ollut ainoastaan puhuttu vaan kirjoitettukin kieli. Edellisestä hän oli vähitellen pääsemässä selville, ja tämä uusi aavistamattoman sivistyksen todiste olennoissa, joilla ruumiillisesti oli niin monta eläimen piirrettä, kannusti Tarzanin uteliaisuutta yhä enemmän, vahvistaen hänen haluaan perehtyä pikaisesti heidän puheenlaatuunsa, niin että hän nyt erityisen uutterasti ryhtyi tähän tehtävään. Hän tiesi jo kumppaniensa nimet kuten useimmin tavattujen kasvi- ja eläinkunnankin muotojen.

Opettajaksi ryhdyttyään hoiteli Ta-den -- karvaton valkoihoinen -- tointansa niin järkiperäisesti, että hänen aherruksensa selvästi heijastui oppilaan joutuisassa perehtymisessä Ta-denin äidinkieleen. Myöskin Om-at, karvainen musta, näkyi tuntevan, että hänen leveille hartioilleen kuului osa Tarzanin kasvatuksen vastuutaakkaa, ja niinpä jompikumpi heistä oli melkein alituiseen kouluttamassa apinamiestä hänen valveillaolonsa ajan. Tuloksena oli mitä täytyi odottaakin -- opetuksen pikainen juurtuminen mieleen, niin että johduttiin suulliseen ajatusten vaihtoon ennen kuin kukaan heistä huomasikaan.

Tarzan kertoi kumppaneilleen matkansa tarkoituksen, mutta kumpainenkaan ei kyennyt viihdyttämään hänen kaipuutaan vähäisimmälläkään toivon johtolangalla. Milloinkaan ei heidän maassaan ollut nähty sellaista naista kuin hän kuvasi, ja hän oli ensimmäinen hännätön mies, josta he olivat konsaan kuulleet.

"Minun ollessani poissa A-lurista on Bu, kuu, syönyt seitsemästi", sanoi Ta-den. "Paljon asioita voi tapahtua seitsemän kertaa kahdessakolmatta päivässä; mutta tokkopa naisesi olisi voinut saapua maahamme noiden kamalien rämeiden yli, jotka sinäkin havaitsit melkein voittamattomaksi esteeksi, ja jos se olisi hänelle onnistunutkin, niin olisiko hän voinut suoriutua vaaroista, joita jo olet kokenut ja vielä joudut viljalti tuntemaan? Meidänkään naisemme eivät uskaltaudu, korpiseudulle loitos kaupungeista."

-- A-lur, Valon kaupunki, -- mietti Tarzan kääntäen sanan omalle kielelleen. "Ja missä on A-lur?" hän kysyi. "Onko se sinun kaupunkisi, Ta-den, ja Om-atin?"

"Se on minun", vastasi karvaton, "mutta ei Om-atin. _Waz-doneilla_ ei ole mitään kaupunkeja -- he elävät metsien puissa ja vuorten onkaloissa -- eikö niin, _musta mies_?" hän lopetti kääntyen vieressään kyyhöttävään jättiläiseen.

"Niin", vastasi Om-at, "me waz-donit olemme vapaita -- vain ho-donit rakentavat kaupunkeja vankiloineen. Enpä olisi valkoinen mies."

Tarzan hymyili. Täälläkin esiintyi valkoisen miehen ja mustan miehen -- ho-donin ja waz-donin -- välillä rotueroavaisuus. Ei auttanut sekään, että molemmat näyttivät olevan yhdenvertaisia älyasioissa -- toinen oli valkoinen ja toinen musta, ja oli helppo nähdä, että valkoinen katsoi kuuluvansa ylemmälle tasolle.

"Missä on A-lur?" kysyi Tarzan uudestaan. "Oletko palaamassa sinne?"

"Se on vuorten takana", vastasi Ta-den. "En palaa sinne -- vielä. En ennen kuin Ko-tania ei enää ole."

"Ko-tania?" kysyi Tarzan.

"Ko-tan on kuningas", selitti miesapina. "Hän hallitsee tätä maata. Minä olin hänen sotureitaan. Asuin Ko-tanin palatsissa ja kohtasin siellä hänen tyttärensä O-lo-an. Me rakastimme toisiamme, Tähtivalo ja minä; mutta Ko-tan ei hyväksynyt minua. Hän lähetti minut pois taistelemaan Dak-atin kylän miehiä vastaan, jotka olivat kieltäytyneet suorittamasta veroaan kuninkaalle, ja hän luuli minun joutuvan siten tuhon omaksi, sillä Dak-at on kuuluisa urheista sotureistaan. Ja minä en saanut surmaani. Sen sijaan palasin voitollisena tuoden verosuorituksen ja itse Dak-atin vankinani; mutta Ko-tan ei ollut mielissään, kun näki O-lo-an rakastavan minua vielä entistäänkin enemmän saavutukseni elähdyttämän ylpeyden johdosta.

"-- Isäni oli mahtava Ja-don, Leijonamies, suurimman kaupungin päällikkö A-lurin ulkopuolella. Ko-tan epäröitsi loukata häntä, joten hänen täytyi kiitellä minua menestyksestäni, vaikka hän silloin hymyilikin vain puolittain. Sellainen hymy tuntuu vain kasvojen lihaksissa eikä silmien valossa -- se merkitsee teeskentelyä ja petollisuutta. Minua oli ylistettävä ja palkittava. Mikä olisi paremmin sopinut minulle palkinnoksi kuin että hän olisi minulle antanut O-lo-an, tyttärensä? Mutta ei, hän säästää O-lo-aa Bu-lotille, Mo-sarin pojalle; Mo-sar on päällikkö, jonka isoisän isä oli kuningas, niin että hänkin mielellään pyrkisi kuninkaaksi. Tuollaisella liitolla Ko-tan hyvittäisi Mo-sarin mieltä ja voittaisi puolelleen niiden ystävyyttä, jotka Mo-sarin puoluelaisina ajattelevat, että Mo-sarin pitäisi olla kuninkaana.

"-- Mutta millä palkittaisiin uskollista Ta-deniä? Me pidämme suuressa kunniassa pappejamme. Temppeleissä päällikötkin ja itse kuningas kumartavat heitä. Suurempaa kunniaa ei Ko-tan voinut suoda alamaiselle -- joka halusi papiksi; mutta, sitä en minä halunnut. Pappien täytyy tulla kuohilaiksi, sillä he eivät saa mennä naimisiin.

"-- O-lo-a itse toi minulle sanan, että hänen isänsä oli antanut määräykset, jotka panisivat temppelin koneiston liikkeeseen. Sanansaattaja oli matkalla kutsumaan minua Ko-tanin eteen. Kuninkaan tarjoamasta pappeudesta kieltäytyminen olisi ollut temppelin ja jumalten loukkaamista -- se olisi tuottanut kuoleman; mutta minun ei tarvinnut kieltäytyä mistään, jollen ilmestynyt Ko-tanin eteen. O-lo-a ja minä päätimme, että minun ei sopinut näyttäytyä. Oli parempi paeta, povessani toivon lähde, kuin jäädä ja pappeuteni vuoksi luopua toivosta ainiaaksi.

"-- Palatsialueen suurten puiden siimeksessä minä kenties viimeisen kerran puristin hänet rintaani vasten ja sitten sanansaattajan onnetonta kohtaamista karttaakseni kapusin korkean muurin yli, pujahtaen kaupungin pimentoon. Nimeni ja arvoni toimittivat minulle pääsyn ulos kaupungin portista. Olen sitten vaeltanut kaukana ho-donien olosijoilta, mutta voimakkaana vallitsee sielussani kaipuu palata vaikkapa vain muurien ulkopuolelta katselemaan kaupunkia, joka suojaa kalleintani, ja käymään jälleen synnyinseuduillani isääni ja äitiäni tapaamassa."

"Mutta vaara on liian suuri?" kysyi Tarzan.

"Se on suuri, mutta ei liian suuri", vastasi Ta-den. "Minä menen."

"Ja minä mukanasi, jos saan", sanoi apinamies, "sillä minun täytyy nähdä se Valon kaupunki, se A-lur ja etsiä sieltä kadonnutta kumppaniani, vaikkakin luulen löytämisellä olevan perin vähän mahdollisuutta. Entä sinä, Om-at, tuletko sinä meidän kanssamme?"

"Miksikä ei", tuumi karvainen. "Heimoni luolat ovat kallioloukoissa A-lurin yläpuolella, ja vaikka päällikkömme Es-sat karkoitti minut, tekisi mieleni palata, sillä siellä on mielitietty, jota ilomielin vielä kerran näkisin ja joka ilostuisi minut nähdessään. Niin, minä lähden mukananne. Es-sat pelkäsi, että minusta saattaisi sukeutua päällikkö, ja kukapa tietää vaikka Es-sat olisi ollut oikeassakin. Mutta Pan-at-li! Häntä minä tavoitan päällikkyydenkin edellä."

"Me matkaamme siis kolmisin", sanoi Tarzan.

"Ja taistelemme yhdessä", lisäsi Ta-den; "kolme kuin yksi", ja puhuessaan hän veti puukkonsa ja piti sitä päänsä päällä.

"Kolme kuin yksi", todisti Om-at, paljastaen aseensa ja matkien Ta-denin asentoa. "Sanottu."

"Kolme kuin yksi!" huusi Apinain Tarzan. "Kuolemaan asti!" ja hänen teräksensä välähti päivänpaisteessa.

"Lähtekäämme siis", virkkoi Om-at; "puukkoni on kuivillaan ja vikisee Es-satin verta."

Latu, jota myöten Ta-den ja Om-at johtivat kulkua, ei hevin ansainnut ladunkaan nimeä, enemmän soveltuen vuorikauriille, apinoille tai linnuille kuin ihmisille; mutta nuo kolme olivat harjaantuneet teihin, joita mikään tavallinen ihminen ei yrittäisi. Toisin taipalein, alemmilla rinteillä, se vei sankkojen metsien halki, missä maaperä oli sellaisena kaatuneiden puiden ja rehottavien köynnöskasvien ryteikkönä, että kulku kävi yksinomaan huojuvassa oksistossa korkealla tiheikön yläpuolella; sitten oli sivuutettava ammottavia kuiluja, joiden niljakkapintaiset kalliovierut myönsivät vain hetkellistä sijaa paljaillekaan jaloille, näiden keveästi sipaistessa niitä, kun nuo kolme vuorikauriin tavoin hyppivät täpärältä pysähdyskohdalta toiselle. Huimaavan ja kammottavan tien valitsi Om-at huipun yli, opastaessaan heidät juhlallisen vuorenkärjen hartian ympäri; tämä nousi kohtisuoraan kaksituhatta jalkaa kohisevan joen yläpuolelle. Ja heidän vihdoin seistessään jälleen verrattain tasaisella maalla Om-at kääntyi katsomaan tiukasti heitä molempia ja erittäinkin Apinain Tarzania.

"Te kelpaatte kumpikin", hän sanoi. "Te olette soveliaita kumppaneita waz-don Om-atille."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Tarzan.

"Toin teidät tätä kautta", vastasi musta, "saadakseni varmuuden, puuttuiko kumpaiseltakaan miehuutta seurata minne Om-at johti. Tänne Es-satin nuoret soturit tulevat koettelemaan kuntoansa. Ja vaikka me olemme syntyneet ja kasvaneet kallionkupeilla, ei kuitenkaan katsota häpeäksi tunnustaa, että Pastar-ul-ved, Vuorten taatto, on tuottanut meille tappion, sillä yrittäjistä onnistuvat vain harvat -- muiden luut valkenevat Pastar-ul-vedin jaloissa."

Ta-den nauroi. "En haluaisi pistäytyä tänne päin usein", virkkoi hän.

"Eipä tämä tietenkään houkuttelevaa ole", vastasi Om-at; "mutta se on lyhentänyt taivaltamme ainakin täyden päivämatkan verran. Sitä pikemmin saa Tarzan silmätä Jad-ben-Othon laaksoa. Tulkaa!" ja hän kapusi edelleen ylöspäin pitkin Pastar-ul-vedin hartia-ulkonemaa, kunnes heidän alapuolellaan levisi salaperäisyyden ja kauneuden näyttämö -- huimaavan korkeiden marmorivalkoisten kallioiden saartama vihreä laakso, jossa päilyi syviä sinisiä järviä, hopeisen joen mutkitellessa sen pohjaa pitkin. Keskellä oli kaupunki, valkoinen kuten laakson marmorikalliot, ja näin kauaskin se ilmaisi omituista, mutta aistikasta rakennustaidetta. Kaupungin ulkopuolella näkyi pitkin laaksoa erillisiä rakennusryhmiä -- yksitellen, kaksittain tai kolme ja neljä toisissaan kiinni -- mutta aina häikäisevän valkoisia ja jotenkin haaveellisesti sommiteltuja.

Reunakalliota halkoivat paikoitellen syvät kasvullisuuden täyttämät rotkot, ikäänkuin olisi vihreitä virtoja juossut alas vehmaaseen keskusjärveen.

"_Jad Pale ui jad ben Otho_", jupisi Tarzan miesapinan kielellä; "Suuren Jumalan laakso -- onpa se kaunis."

"Täällä, A-lurissa, asuu Ko-tan, kuningas, kaikkien _pa-lul-donien_ valtias", sanoi Ta-den.

"Ja täällä noissa rotkoissa asuu waz-donien kansa", huudahti Om-at, "joka ei tunnusta Ko-tania kaiken Ihmisen maan valtiaaksi."

Ta-den hymyili kohauttaen olkapäitään. "Älkäämme sinä ja minä käykö kiistelemään siitä, josta kaikki aikakaudet eivät ole riittäneet saamaan ho-doneja ja waz-doneja yksimielisiksi", lausui hän Om-atille; "mutta salli minun kuiskata sinulle muuan salaisuus, Om-at. Ho-donit elävät yhdessä suuremman tai vähäisemmän rauhan suojaamina yhden hallitsijan johdossa, niin että he vaaran uhatessa voivat kääntyä vihollista vastaan monin soturein, sillä Pal-ul-donin jokainen taisteleva ho-don on paikalla. Mutta miten onkaan teidän waz-donien laita? Teillä on kymmenkunta kuningasta, jotka eivät sodi ainoastaan ho-doneja vastaan, vaan keskenäänkin. Kun joku heimonne lähtee sotapolulle, vaikkapa ho-donien rajalle, niin sen on jätettävä riittävästi sotureita suojelemaan naisia ja lapsia naapureilta molemmin puolin. Kun tarvitsemme kuohilaita temppeleihin tai palvelijoita peltotöihin tai kotiavuksi, me marssimme suurella joukolla jotakin kaupunkianne valloittamaan. Te ette voi edes paeta, kun kumpaisellakin puolellanne on vihollisia, ja vaikka te tappelette uljaasti, niin me saamme paluumatkallamme mitä tulimme tavoittamaan. Niin kauan kuin waz-donit ovat noin hupsuja, pysyy ho-doneilla herruus ja heidän kuninkaansa on Pal-ul-donin kuningas."

"Kenties olet oikeassa", myönsi Om-at. "Mutta se johtuu naapuriemme tyhmyydestä, ne kun kumpikin pitävät heimoansa suurimpana ja tahtoisivat sille valta-asemaa waz-donien keskuudessa. Ne eivät alistu tunnustamaan, että minun heimoni soturit ovat uljaimmat ja meidän naisemme kauneimmat."

Ta-den irvisti. "Nuo toiset esittävät puolestaan samoja väitelmiä, Om-at", sanoi hän, "ja se, ystäväni, on ho-donien parhain sotilaallinen tuki."

"Heittäkää jo!" huudahti Tarzan; "sellaiset keskustelut usein johtavat riitoihin, ja meidän kolmen ei sovi kiistellä. Minä tietysti mielelläni opiskelen kaikkea maanne valtiollisia ja taloudellisia olosuhteita koskevaa, ja uskontoonne niinikään haluaisin kovin tutustua, mutta sen hintana älköön olko katkeruus ainoiden ystävieni kesken, jotka olen Pal-ul-donissa tavannut. Mahdollisesti kuitenkin palvelette samaa jumalaa?"

"Siinä me tosiaan eriämme toisistamme", huudahti Om-at hieman karvaasti ja hänen äänessään tuntui alkavaa kiihtymystä.

"Eriämme!" melkein ärjäisi Ta-den, "ja mitenkäs muutenkaan? Kuka voisi ryhtyä järjettömään --"

"Seis!" huusi Tarzan. "Nyt olen tosiaan sohaissut ampiaispesää. Älkäämme enää puhuko valtiollisista tai uskonnollisista asioista."

"Viisaampaa", vahvisti Om-at; "mutta voinhan sinulle huomauttaa, että yhdellä ja ainoalla jumalalla on pitkä häntä."

"Se on herjausta!" huusi Ta-den, laskien kätensä puukon päähän, "Jad-ben-Otholla ei ole häntää."

"Vaiti!" karjaisi Om-at hypähtäen eteenpäin, mutta Tarzan ehättäysi väliin.

"Riittää!" äännähti hän. "Olkaamme uskollisia ystävyydenvalallemme, jotta olemme kunniallisia Jumalan edessä, minkä muotoiseksi hänet käsittänemmekin."

"Olet oikeassa, hännätön", sanoi Ta-den. "No, Om-at, pitäkäämme huolta ystävyydestämme ja itsestämme siinä varmassa uskossa, että Jad-ben-Otho on kyllin voimakas huolehtimaan itsestään."

"Hyvä on!" myöntyi Om-at; "mutta --"

"Ei mitään muttia, Om-at", muistutti Tarzan.

Villainen musta kohautti olkapäitään ja hymyili. "Lähdemmekö taivaltamaan alas laaksoa kohti?" hän kysyi. "Alapuolellamme on asumaton rotko; vasemmanpuolisessa ovat minun kansani luolat. Tahtoisin nähdä Pan-at-lin vielä kerran. Ta-den haluaisi tavata isäänsä tuolla alhaalla laaksossa, ja Tarzan pyrkii A-luriin etsien naistansa, jonka olisi parempi olla kuollut kuin Jad-ben-Othon ho-donilaisten pappien kynsissä. Miten menettelemme?"

"Pysykäämme yhdessä niin kauan kuin mahdollista", kehoitta Ta-den, "Sinun, Om-at, on tavoiteltava Pan-at-lia yöllä ja varkain, sillä kolme, mekään kolme, ei voi toivoa nujertavansa Es-satia ja hänen kaikkia sotureitaan, Mihin hyvänsä aikaan voimme mennä kylään, jossa isäni on päällikkönä, sillä Ja-don pitää poikansa ystäviä aina tervetulleina. Mutta Tarzanin käynti A-lurissa on toista, vaikka siihen on keino ja hänellä on rohkeutta sen koettamiseen -- kuunnelkaa, tulkaa liki, sillä Jad-ben-Otholla on herkät korvat, ja tämä ei sovi hänen kuultaviinsa"; ja lähentäen huulensa kumppanien korvia kohti Ta-den, Pitkäpuu, Ja-donin -- Leijonamiehen -- poika, selitti uskaliaan suunnitelmansa.

Ja samalla hetkellä puolentoista sadan kilometrin päässä asteli solakka olento, vain lannevaatteella ja aseilla varustautuneena, äänettömästi okakasvillisuuden peittämää vedetöntä aroa pitkin, kaiken aikaa tutkistellen maankamaraa silmät terävinä ja sieraimet herkkinä.

KOLMAS LUKU

Taistelu kallionkupeella